Niskavuoren Heta / Paimion Kesäteatteri

Niskavuoren Heta / Paimion Kesäteatteri

Ensi-ilta 1.7. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Hella Wuolijoki
Ohjaus ja lavastuksen suunnittelu Mikko Kouki
Musiikin sävellys ja ohjaus Outi Ollila
Puvustuksen suunnittelu ja toteutus Marjo Muntola
Maskeerauksen suunnittelu Ida Aalto-Setälä
Äänisuunnittelu ja miksaus Heikki Merenkylä, Vertti Silver

Rooleissa : Pauliina Salonius, Marko Pekkarinen, Kristian Lehto, Lassi Turve, Selina Pietilä, Laura Flemming, Venla Lattu, Milena Pietilä, Urpo Helenius, Piia Koriseva, Salla Järvinen, Turo Entonen, Matilda Renko, Vilma Koskela, Reijo Ikala, Ulla Strang, Pentti Kallio, Riitta Rantanen, Jari T. Virtanen, Nana Saaristo, Mira Lattu, Miia Mäkinen, Jarmo "Ruuben" Toivonen, Ville Kuosmanen, Justus Pietilä, Mikko Mäntylä ja Martta Entonen

Orkesteri Hetat : Outi Ollila (kapellimestari ja koskettimet), Isabella Warnicki (sello) ja Katriina Rainio (viulu, alttoviulu ja saha)

Lammentaustan Santeri ja Heta 

 Toukokuinen reissuni Kaarina-teatterin Kurjiin poiki ensi-iltakutsun Paimion Kesäteatteriin ja koskapa työvuorotkin osuivat sopivasti kohdilleen, tuli sitten taas avoimin mielin lähdettyä kohti varsinaista Suomea. Mikäpäs siinä oli ajellessa ensimmäisen virallisen kesäteatteripäivän kunniaksi, sää oli jälleen mitä mainioin ja matkalla katsoin taas ihaillen maalaismaisemaa ja ymmärsin jotain olennaista koko Suomen kesän kauneudesta, rypsipellotkin jo keltaisina hehkuivat ja kuski mokoma ei suostunut pysähtymään sen vertaa, että olisin saanut napattua väriloistosta kuvia. Kesäteatterille löysimme kätevästi ja olimme paikalla sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme nauttimaan ennakkopullat ja jäätelöt sekä ihmettelemään sitä, että kesäteatterin parkkipaikan ja varsinaisen teatterialueen välissä oleva suojatie johti suoraan ojaan.

 Katsomoon päästyämme ihastelin hienoa tuliterää katosta, joka oli talkoohengen ja yhteen hiileen puhaltamisen taidonnäyte ja pitkäjänteinen projekti, josta oli vihdoin tullut totta. Käsiohjelmasta lueskelin lisää katoshankkeesta. Katsomo oli muutenkin oikein mukava, kerrankin oli jaloille kunnolla tilaa eikä tarvinnut istua missään sumpussa eikä liioin nousta ylös, jos joku oli menossa ohitse suuntaan tai toiseen. Lisää tuollaisia katsomoita! Näytelmän lavastus toi vahvasti mieleen sen, että nyt ollaan suomalaisuuden ytimessä. Vasemmalla katsomosta päin oli vielä idyllinen postikorttimainen maisema aittoineen, mielessäni jo odotin sieltä nuoren Tauno Palon astelevan pussihousuissaan, heinänkorsi suussa ja silmät kiiluen kosioretkelle. Olin valmis lyömään vetoa, että joku sieltä näytelmässäkin astelisi. Arvatkaapa vaan, olisiko kannattanut moinen veto suorittaa?

Tuolta puun takaa voisi Tauno astella.

 Niskavuoren meiningit on monella selkäytimessä ja kuulunee ihan yleissivistykseen edes jotain tietää Hella Wuolijoen luomasta suvusta. Itsekin olen muutamat Niskavuoren näytelmäversiot nähnyt ja niissä jos missä on draamaa, paatosta, tunteen paloa, kaipuuta sekä napakkaa dialogia ja julistusta. Niskavuoren Heta on jäänyt hiukan muiden hahmojen varjoon, joten onneksi Paimion Kesäteatterissa tartuttiin tähän näytelmään, jotta Heta pääsee kunnolla parrasvaloihin.

 Ja totta totisesti Heta oman näytelmänsä on ansainnut. "Iloitse sinä häähuone"-tyylisessä alkukohtauksessa on tosin kaikkea muuta kuin iloinen meininki. Heta (Pauliina Salonius) on naitettu vähän väkisin Akustille (Marko Pekkarinen), joka nyt vaan sattuu olemaan myös Niskavuoren entinen renki. Akusti ei ihan ole Hetan sydämen valittu, vaan nainen on tullut aiemmin vietellyksi raamikkaan Lammentaustan Santerin (Turo Entonen) toimesta. Santeripa on nyt pihkaantunut ihan toiseen neitoseen ja Heta on pakkonaitettu Akustille, siitä ei päästä mihinkään, mutta tästä se koko kylmyys ja katkeruus saa sitten alkunsa. Hetalla ja Akustilla on nyt oma pikkuinen mökkinsä, Muumäki, ja uusi ihana yhteiselo voisi alkaa. Hah, sanon minä! Entinen renki on nyt isäntä ja varsin työteliäs ja reilun miehen maineessa onkin, mutta Hetalle Akusti tulee aina olemaan se Niskavuoren renki, ja Muumäelle ei kenelläkään ole asiaa ennen kuin uusi ja uljas 'pytinki' olisi valmis. Eihän siinä sitten menekään kuin parisenkymmentä vuotta...

Jaakko ja Akusti 

 Akustilla on erinomaiset välit kaikkien kanssa ja etenkin suojattinsa Siipirikon (Vilma Koskela), joka toimii Muumäellä epävirallisena piikana. Heta katkeroituu katkeroitumistaan ja kylvää pahaa mieltä ympärilleen puheillaan sekä tylyllä ja tympeällä asenteellaan. Omat lapsetkin pelkäävät häntä. Vain satunnaisesti kylmä hymy käväisee Hetan kasvoilla ja silloinkin vain, jos on ollut mahdollisuus jotenkin pönkittää omaa egoaan ja suuruudenhulluuttaan. Lämpöä ja lempeä ei Hetalta kenellekään heru, ei edes satunnaisvierailuita tekevälle Lammentaustan isännälle, josta koko soppa sai alkunsa. Mielessään Heta varmaan liihottaisi onnellisena hymy korvissa sydämensä valitun syleilyssä, jos kaikki olisi mennyt aikoinaan toisin. Minun käy kovasti sääliksi välillä Hetaa. Että voikin olla ihminen kylmä. Miksei voisi jo katsoa eteen päin eikä haikailla menneitä, päästäisi irti ja alottaisi kaiken alusta. Näkisi kaiken sen hyvän ja kauniin ympärillään, rakastavan aviomiehen, terveet ja kauniit lapset, katon pään päällä, metsät ja viljavat pellot. Mutta ei. Heta pitää päänsä, ja ihan sielusta ottaa. Viulu soi taustalla, välillä sahakin. Linnut laulavat puissa, aurinko paistaa, pieni tuulenvire käy.

 Pauliina Salonius nimiroolissa on kirjaimellisesti jäätävän hyvä ja samalla todella herkillä ja avoin. Loistosuoritus. Kovasti pidin myös Akustista sekä Siipirikosta, Lammentaustan isäntä oli kuin suoraan kotimaisesta vanhasta elokuvasta ja ihastelin myös väliajan jälkeen ilmestyneitä komeita viiksiä hänellä. Hurjan paljon pidin myös 'isänsä pojasta' Jaakosta (Lassi Turve), jotenkin hirmuisen symppiksenoloinen kaveri. Joku sai Jaakosta kyllä oivan aviomiehen itselleen. Jännää oli myös huomata se, miten aiemmat roolityöt vaikuttavat mielikuviini. Vallesmanni kun asteli ryhdikkäästi taloon, olin heti sitä mieltä että siinä on kunnian mies, hänen sanaansa voi luottaa kuin kiveen! Pentti Kallio kun oli Kaarina-teatterissa Jean Valjeanin roolissa.

 Suosikkikohtauksekseni muodostui loppupuolella nähty pesänselvitystilaisuus, jossa rengin mystistä arkkua availtiin vihdoinkin ja ahneus oli kyllä huipussaan tässä. Yleisön joukosta kuului ilmiselviä tuohtuneita puuskahduksia, kun Heta antoi taas tulla tekstiä. Perhana, jos on itse elänyt sydän kylmänä ja katkerana, pitääkö sitä samaa lientä juottaa seuraavillekin sukupolville! Ahneus alkoi mennä jo farssin puolelle. Surullistahan tässä on se, että samanmoista meininkiä on ihan oikeastikin olemassa (ja samanlaisia ihan oikeitakin ihmisiä) ja liekö yhtään perinnönjakotilaisuutta käyty riidoitta läpi, jos on jaettavaa ja jakajia enemmänkin. Suku on pahin, ainakin näissä kuvioissa.

Pesänselvittelytilaisuudesta 

 Ei se Heta varmasti oikeasti niin hirviömäinen tapaus ollut, eihän? Olihan hänellä varmasti onnellisiakin hetkiä yhdessä Akustin kanssa, muutoinkin kuin hienosta pytingistä ja omaisuuden määrästä puhuttaessa, olihan? Silittelihän Heta varmasti edes joskus lastensa hiuksia, kertoi iltasadun, peitteli nukkumaan?

 Pala kurkussa sitä aplodeerattiin sitten koko hienolle porukalle, ja kuultiin vielä muutama puhekin ensi-illan kunniaksi. Paimiossa ollaan syystäkin ylpeitä kesäteatterista ja koko alueen yhteisöllisyydestä, minäkin tunsin ylpeyttä vaikka olen ihan muualta! Ihailtavaa toimintaa ja esimerkillistä meininkiä. Lisäinfoa kesäteatterista täältä. Kotomatkalla ei isäntä suostunut edelleenkään pysähtymään rypsin vuoksi. Mokomakin tyyppi. Ja rakas silti, vaikkei aina teekään niin kuin minä käsken...

 Esityskuvat (c) Marika Mulari ja Merita Seppälä

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Paimion Kesäteatterille kutsusta!)

Ojaan päättyvä suojatie 

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Pesäkallion Kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Pesäkallion Kesäteatteri, Lahti

Ensi-ilta 29.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja sovitus Satu Säävälä
Lavastus, puvustus ja tarpeisto Tuuli Pesonen
Koreografia Juuli Hyttinen ja työryhmä
Musiikki Tuure Kilpeläinen, Jarno Karjalainen, Jiri Kuronen ja Rocka Merilahti
Musiikin sovitus Stella Kullström ja työryhmä
Äänet Masa Taponen
Kapellimestari Stella Kullström

Rooleissa : Mikko Laine, Birgitta Taussi, Kalle Sulalampi, Laura Nuuttila, Juuli Hyttinen, Joonas Kuokkanen, Veera Rinkinen, Stella Kullström, Aapo Ravantti ja Joonas Mäyrä

Bändi : Stella Kullström (viulu ja koskettimet), Aapo Ravantti (basso), Veera Rinkinen (kannel) ja Joonas Mäyrä (lyömäsoittimet ja sähkökitara)

 Huhuilin tuossa alkukesästä uusien kesäteatterikokemusten perään ja hyviä vinkkejä tuli monestakin suunnasta. Pesäkallion Kesäteatteri Lahdessa oli yksi niistä, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt ja tulikin sitten tartuttua täkyyn, kun kalenteristakin löytyi juuri Pesäkallion kokoinen kolonen. 'Mies, joka ei osannut sanoa ei' on monelle tuttu Risto Jarvan 70-luvun samannimisestä elokuvasta, muistan hämärästi nähneeni sen joskus ja pääroolissahan heilui Antti Litja. Hämeenlinnan Kesäteatterissakin näytelmän olen nähnyt joskus vuosia sitten, en tosin muista siitä muuta kuin sen, että leffassa kertojaäänenä toiminutta hevosta esitti teatteriversiossa Ola Tuominen...

 No, tässä Pesäkallion versiossa ei hevosia nähty eikä kuultu (enkä niitä sen puoleen odottanutkaan, hevoskiintiö ehti jo täyttymään kuluneelta viikolta koska edellispäivänä olin ollut Ypäjällä), mutta yllätyin iloisesti käsiohjelmaa lukiessani, sillä musiikkina olisi melkeinkaimani Tuure Kilpeläisen tuotantoa. Kotoa lähtiessä oli muuten myös varsin hieno sää ja isäntä/kuski oli sitä mieltä, että ylimääräistä takkia ei reissussa tarvita koskapa lämmintä on luvassa. Toisin kävi, olin nimittäin jo alkuvaiheessa aika kylmissäni katsomossa (viluviluvilu ja kalikalikali) Omaa hölmöyttäni siis palelin. Kiinnitin huomioni heti kylttiin 'Kaken valinta'. Vanhana Kake Singers-fanina mieltä lämmittää aina, jos jossain lukee Kake. Tässä tapauksessa Kake toimi kauppiaana.

Mies, joka ei osannut sanoa ei (mutta osasi kyllä laulaa) 

 Jos minut olisi tuotu liina silmillä katsomoon tyystin tietämättä siitä mitä on luvassa, olisi alkukuvasta visioni ollut seuraavanlainen : kyseessä täytyy olla joku Hyvät, pahat ja rumat-musikaali, koskapa nurkan takaa asteli reippain askelin esiin mustiinpukeutunut hattupäinen potentiaalinen palkkamurhaaja, joka onneksi näytti enemmän Mikael Saarelta kuin Lee Van Cleefiltä.  Viiksetkin puuttui. Pian kuitenkin selvisi, että hänhän on Aimo Niemi (Mikko Laine), joka on palannut Amerikasta takaisin kotikulmilleen ja on ammatiltaan pappi ja toimisi paikkakunnalla parisuhdeneuvojana. Aimo sekoittelee pakkaa hiukan enemmän kuin olisi tarvis ja menee mm. kirjoittelemaan nimeään toisensa kumoaviin adresseihin. Parisuhdeneuvojakin tulee jaettua huolella ja niillä neuvoilla saadaan väeltä sekaannusten takia pasmat sekaisin kertaheitolla. Tietysti Aimolla omakin sydän on kovilla, kun ensitöikseen törmää säpäkkään ja kiehtovaan Millaan (Birgitta Taussi).

 Paikkakunnalla asustelee monenlaista sakkia, niin kuin nyt näissä jutuissa yleensäkin tuppaa asustelemaan. Valintamyymälää pyörittää jo mainittu Kake (Kalle Sulalampi), joka on paitsi kaikkien 70-luvun pulisonki- ja teryleenimiesten prototyyppi, myös melkoinen häntäheikki. Kakella on pirtsakka vaimo Anna (Laura Nuuttila), joka joutuu paljon oleilemaan yksinään koskapa herra kauppias on niin paljon ns. matkoilla. Sitten on tietysti viinaanmenevää maalaria (Joonas Kuokkanen) ja tämän uhkeaa vaimoa (Veera Rinkinen), joka pyörittää hulavannetta muuten varsin mielenkiintoisella tavalla. Ja sitten on kauppiaspariskunnan poika Petteri (Joonas Mäyrä), joka parituntisen aikana ansaitsee melkoisen määrän markkoja pitäessään suunsa supussa, ja lauma hiukan montypythonhenkisiä mummohahmoja. Näillä mennään.

Kake ottaa lähikontaktia kansioonsa

 Ilman musiikkia tämä olisi varsin perinteistä kesäteatterimeininkiä eli sekaannuksia, kännissä toikkarointia, hauskahkoja peruukkeja ja vähän paljaita pakaroitakin. (Ei siis tarvitse odottaa syksyyn asti, jos mielii nähdä miesten ottavan housut pois Lahden seudulla! Pyllyvaroitus lienee siis paikallaan!) Hauskaa toki, mutta ei mitenkään yllättävää. Mutta voi pojat, musiikkinumerot sitten nostavat meiningin ihan uusiin sfääreihin ja kylmät väreet menivät moneen otteeseen muustakin kuin tuulesta. Nämä tyypit kun eivät vaan pönötä asemissaan laulamassa, vaan otetaan niin sanotusti tila haltuun ja nähtävillä onkin sangen mielenkiintoisia koreografioita. Mieleeni jäi etenkin upeasti keinahteleva 'Oi onnenmaa' ja herrakolmikko nostelemassa lavalla maaten synkassa jalkojaan, sekä flamencohenkinen 'Rakkaudella on nälkä', jossa etenkin Kake kuumensi tunteita kehonkielellään ja adressikansiota itseään vasten hieroskelullaan. Hienosti muuten Kilpeläisen kappaleet toimivat tässä yhteydessä muutenkin! Kyllä saa olla sukunimestään ylpeä.

 Väliajalla sitten menin ostamaan lämmikkeeksi makkaraa ja isäntä intoutui tekemään niin makkaramyyjien kanssa tuttavuutta toiseenkin kertaan kuin kehumaan 'Millalle' ohimennen sitä, kuinka kovasti esityksestä tykkää. Harvinaista tämmöinen käytös, itse olen usein suuna ja päänä kehuja latelemassa mutta harvoin jo väliajalla... Toinen puolisko aloitettiin sitten kohtalaisen runsaassa vesisateessa, mikäs meidän siellä katoksen alla oli ollessa mutta näyttelijöitä kävi vähän sääliksi sateen vuoksi. Asenne ja hyvä meininki ei sateesta kuitenkaan yhtään latistunut, päinvastoin. Toivoin toki, että varsinkin märällä lavalla pyöriskelevät pääsisivät mahdollisimman nopeasti lämpöiseen suihkuun esityksen jälkeen ja vaihtamaan kuivat vaatteet ylleen.

Milla, Anna, Seija ja kaksikin Kaken valintaa... 

 Koko paketti saatiin sitten onnellisesti kasaan iloisenrempseän 'Eloon!'-kipaleen kaikuessa ja voin todeta, että kyllä kestää kiittää. Mainiota, ihanaa ja osaavaa porukkaa tämä Pesäkallion väki. Myönnettävä on, että taisin vähän pihkaantua siihen salskeaan Aimoon ja kyllä Kakellekin sisimpäni ripsi värähti useampaankin kertaa. Isäntä puhui Kakesta vielä kotonakin, joten vaikutus on tehty! Taisi täten Pesäkalliosta tulla meidän tuleville kesäteatterireiteillemme vakiopaikka. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, mitä ensi kesänä on luvassa.

 Bändin kanteleelle ja viululle vielä extrapisteitä sekä sille, että paikalle oli hyvät opasteet.

 Esityskuvat (c) Mikko Sirviö

(Näin esityksen vapaalipulla, lämmin kiitos Pesäkallion väelle kutsusta!)

My Fair Lady / Ypäjän Musiikkiteatteri

My Fair Lady / Ypäjän Musiikkiteatteri

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Alan Jay Lerner
Musiikin sävellys Frederick Loewe
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus ja koreografia Sami O. Vartiainen
Musiikin johto Kari Mäkiranta
Taistelukoreografiat Arttu Malin
Lavastus Oskari Löytönen
Puvustus Piritta Kämi-Conway

Rooleissa : Noora Tyni, Johannes Keskinen, Kalle Tulander, Pekka Virtanen, Ilona Rauhala, Juha Lindgren, Arttu Malin, Tuike Oja, Asko Vainio, Virpi Seppänen, Tapani Rasila, Sirkka Ursin, Markus Töhönen, Hannele Vainio, Eija Ojansuu, Tapani Rasila, Pinja Fält, Elli Hintsanen, Milla Käkönen, Heini Liukkonen, Nina Mäkelä, Marjo Velling, Helena Jaatinen, Hanna Lepänkoski, Isabella Strandén, Seija Mustamo, Vilma Helenius, Kaisla Kotituomi, Taika Kotituomi, Tinka Kotituomi, Vesa Riipinen, Jussi Toivonen, Pirkko Herd, Sofia Mäkelä, Piitu Timonen, Nikolai Frolov, Meri Pakarinen, Teija Hämäläinen, Senni Jokinen, Laura Kankaanpää, Pihla Mäkiranta, Lilian Pärni, Teresia Strandén sekä Tara-koira ja hevosia (toivottavasti löysin kaikkien nimet!)

Pickering, Doolittle ja Higgins 

 No ni. Mähän olin nääs ny sitte jo toista kertaa Ypäjän Musiikkiteatterissa. Viime vuanna oli tosi hianoo kattella sitä Täällä Pohjantähren alla, ja ny sitte vuarossa oli Mai Feöör Leiri, joka on mulle tosi tuttu teos. En tosin tiä miks, koska oon nähny sen vaan kerran aiemmin Mansessa (en siinä tyäväen teatterissa vaan siinä toisessa nääs) ja varmaan sitte useemman kerran telkasta. Viä fiastaan hianon miakkamiähen tiä, kyä te tiiätte. Tän musikaalin juanihan on semmonen, että voneetikko vai mikä liä rohvessori Hikkinsin Henkka törmää torilla kukkia myyvään Eliza Roolitleen, joka puhuu ihan kauheella tavalla, sillai niinku tavallinen kansa puhuu eli leveesti ja silleen. No tää Henkka haluu opettaa tätä likkaa puhuun hianosti ja sit se lyä eversti Pikkerinkin kans vetoo siitä, että näin tulee tapahtuun ja silleen. Onnistuuko nää ukot vai ei, sehän täs on jännää.

 En säiren tähren lähre Vantankoon enkä Vorssaan, vaan Ypäjälle. Hämeenlinnasta lähteissä oli tosi hiano keli ja mehän oltiin tosi ajoissa paikalla. Meitä ei tosin päästetty parkkipaikalle viälä, koska päivänäytöksen väki oli vasta palaamassa autoilleen. Mitä hittoo! No, me mentiin sit shoppaileen vähämmatkan päähän Sivaan vähä evästä. Huamasin sit katsomossa, et näähän on saanu ihan selkänojatkin penkkeihi, mikä oli ja on muuten tosi hiano juttu! Mää miätin, että mikä ihme aamutakki tolla yhellä kaverilla on päällään, mut se olikin se Henry Higgins (Kalle Tulander) ja se veti koko esityksen se sama takki päällään eli kai se ei sit ollukkaa mikää aamutakki sit kuitenkaa. No sit tää eversti Pickering (Johannes Keskinen) heilu miakan kanssa siinä ja aattelin, että missäs vaiheessa tässä on miakkoja aiemmin heiluteltu. Komee takki oli silläkin kundilla kyl, vähän niinku jostain Sormusten herrasta tai silleen, tai siitä sarjasta jota ny aloin katella netistä ja jossa talven tulosta varotellaan koko ajan. Ei o viä näkyny. No sit on tää kukkia myyvä Eliza (Noora Tyni), joka puhu kyl tosi mukavan rouheella tavalla ja laulo tosi kauniisti. Jotenki siitä likasta tuli miäleeni se Turusen Tarja, se joka laulo siinä Nitvississä joskus ennenku sai potkut. Huamasin, et niitä miakkatyyppejä kävi kääntymässä lavalla enemmänki ja mä miätin vähän niinku siinä Sannin kipaleessa että mitähän hittoo, täähän alkaa käydä miälenkiintoseks! Kyl tästä väestä lauluääntä lähtee ja väkee oli tiätty joukkokohtauksissa enemmänki siinä pyärimässä. Kyllä lähtee nääs! Oli muuten myäs yx koira ja hevosiaki. Oli komeeta kyl kattoo niitä, hevone on hiano eläin vaikka niitä vähän pelkäänki ku ne on nii isoja. Tällä rohvessorilla oli talourenhoitaja Piöös (oikeesti Pearce, Ilona Rauhala), joka tais olla vähä pihkassa siihe Henkkaan, otteet oli vähä sellaset. No mikäs siinä, olihan se Henkka tosi salskee kaveri ja eversti kyl kans. Ne jätkät muuten katto toisiaan välillä silleen, et mä jo ootin niitten välille tulevan jotain sutinaa jossain vaiheessa. Ja mä en tiiä mistä se ajatus tuli, mutta jotenki tää Henkka teki kädellään leveessä kaaressa liikkeen ja pokkuroi siinä takkeineen, ja mulle tuli miäleen se Jonas Saari kreivinä Vampyyrien tanssissa. Elizakin kekkuloi kylvyssä ja siitä lähtien mulla oli miälessä, että tekispä nää joskus kesäversion niistä vampyyreistä. Portaatkin olis valmiina mistä laskeutua tanssaamaan ja se kreivi vois tulla mestoille siältä pellolta lavan takaa sillai vaivihkaa. "Hyvää iltaa älä säikährä noin, kaipuu yön enkelin luaksesi toi täältä mettän kautta ja silleen!" Kaikkee sitä päässä liikkuu kesken Mai feör leirin.

Arttu Malin ja Pirkko Herd 

 Väliajallahan mulle viime vuanna laulettiin makkarakojulla joku serenaati niitten myyjien toimesta, tällä kertaa mulle sanottiin vaihtorahoja ootellessa että "haistele tätä makkaraa ny sillä aikaa ku laitat rahat lompsaan" ja musta se oli tosi hauskasti sanottu. Tääl Ypäjällä on kyl tosi hyvä meininki! No sit me mentiin takasin katsomoon ja tänä vuannahan mä olin valkannu paikat ihan keskeltä, et varmasti ollaan sateen sattuessa katoksen alla. Tiätty alko sit sataan just ja katoshan rullataan sivuilta, eli me saatiin ihan viimetteeks katosta pään päälle, eli taas osasin näemmä valkata hyvin. No ei tässä sokerista olla. En säiren tähren lähre Vantankoon. Hetkinen. Kokeillaanpa uudestaan.

 "En säiden tähden lähde Fandangoon". Tulihan se sieltä, ja opin tuossa väliajalla kirjoittamaankin kunnolla. My Fair Lady taitaa kuulua siihen kategoriaan, joka on tehty aina samalla tavalla. Tuttua ja turvallista siis, ja toisaalta vähän tylsääkin. Kun on nähnyt yhden version, on nähnyt kaikki muutkin versiot ja siitä syystä yksi kerta Tampereen Teatterissa vuosia sitten on minulle tähän asti riittänyt. Siitä huolimatta otin riskin ja varasin liput Ypäjälle, koska viimevuotinen meno vakuutti minut siitä, että täällä on aivan erityinen tekemisen meininki. Vasta sen jälkeen korviini kantautui tieto, että tämä onkin hiukan erilainen versio rakastetusta musikaalista. Nyt musikaalin nähtynä haluaisin nähdä Viulunsoittajan katolla miekka kädessä, tai entä jos Mustalaisleiri muuttaisi taivaaseen vähän toisella tyylillä? My Fair Ladyssä nähtiin taidokasta miekkailua, hevosia, elävää tulta ja varsinkin yksi otus, jolla oli iso merkitys koko tarinankin kannalta. Vähän erilainen oli loppuratkaisukin siis, tai enhän minä kyllä edes muista, että miten se 'oikeasti' loppui. Ei ainakaan siten miten nyt.

Täältä pesee, tuumii Henkka!

 Pidin hirmuisen paljon Noora Tynin railakkaasta menosta ja erittäin kauniista lauluäänestä. Hyvin vetivät herrat Tulander ja Keskinen myös, ja professorin ja everstin hahmoihin tuli hiukan lisämausteita juonittelun ja viininlitkimisen muodossa esimerkiksi. Proffa kiersi Elizan ympärillä tosiaankin kuin kreivi von Krolock Sarahin, siitä mielikuvasta oli hankala päästä irti kun sen kerran päähäni sain. Täysin posketon hahmo oli sitten Arttu Malinin antaumuksella tulkitsema unkarilainen Zoltan Karpathy, josta tuli mieleeni sekoitus Vlad Seivästäjää ja Boratia, älkääkä edes kysykö miksi. Lopussa nähty tulimiekkojen heiluttelu oli erittäin hienoa katsottavaa, minä niin tykkään elävästä tulesta. Koko porukanhan tässä voisi luetella erikseen, siellä kun tehtiin kärrynpyörää ja kaikenlaista muutakin lavalla. Pirkko Herdin koko olemus ja näyttävä ohiratsastus ilman satulaa oli WOW! Odotin, että olisi lopussakin vetänyt oikealta vasemmalle niin että hiekka olisi pöllynnyt.

 Kyllä sen tiesin, että Ypäjällä osataan, ja osataan näköjään myös yllättää paatunutkin katsoja. Ypäjän taika ei pettänyt tälläkään kertaa, tosin tämähän oli vasta toinen visiittini. Ensi vuonna olisi luvassa sitten musiikkipitoista versiota Seitsemästä veljeksestä! Jihuu!

 Esityskuvat (c) Iina Wahlström
 Lavastuskuva (c) Arttu Malin

Lavastus illan hämyssä 

Remote Helsinki / Rimini Protokoll

Remote Helsinki / Rimini Protokoll, osana Korjaamo Teatterin Stage-festivaalia

Ensi-ilta 12.6. 2016, kesto noin 1h 40min kokonaisuudessaan

#Remotehelsinki työryhmä :
Konsepti Stefan Kaegi
Ohjaaja Jörg Karrenbauer
Äänisuunnittelu Nikolas Neecke ja Ilona Marti
Dramaturgit Juliane Männel ja Aljoscha Begrich
Tuottaja Alexander Weinstein

  "Remote Helsinki -esityksessä yhdistyvät performanssi, opastettu kaupunkikierros, ääni-installaatio ja tietokonepeli", kerrotaan esittelyssä. Vastaavanlainen "teos" on aiemmin vedetty mm. Berliinissä ja Milanossa. Esityksessä 50 ihmistä kulkee kuulokkeet päässä ennaltasuunniteltua reittiä pitkin Helsinkiä ja kuulokkeissa tekoäly ohjailee tekemisiämme ja haastaa ajattelemaan sekä katsomaan tuttuja, itsestäänselviäkin asioita uudella tavalla.

 Vähän jännitti etukäteen, että joutuuko reitin varrella kenties sooloilemaan ja nolaamaan itsensä totaalisesti muiden silmissä, ja entä jos eksyy porukasta ja pilaa koko homman? Pelkoni olivat turhia, onneksi bloggaajakollegani Linnea oli ehtinyt kulkea reitin ennen minua ja sai minut rauhoittumaan. Hän lisäksi suositteli hyviä kävelykenkiä ja näin #remotehelsinki-konkarina voin minäkin nyt todeta, että kyllä mukavat kengät olivat tarpeen plus avoin, ennakkoluuloton mieli. Siinä valtit. Ja helteellä ehkäpä vesipullo, jonka itse unohdin kokonaan.

(c) Teatterikärpänen 

 Kokoontumispaikkana ja lähtöpisteenä toimii Hietaniemen hautausmaa, jossa olin ihan ensimmäistä kertaa. Voi miten kaunista ja rauhoittavaa! Sääkin suosi meitä, joten samalla tuli nautittua kauniista kesäpäivästä. Kokoontumispaikalla ihmiset jutustelivat pienryhmissä ennen alkua, moni oli tullut kaveriporukalla paikalle, minä tuttuun tapaani yksin. Odottelu olikin yksinäiselle tylsää, mutta oli hauska seurailla ihmisten ilmeitä ja katseita lähtöhetken lähestyessä. Kaikilla oli vähän sellainen "mitähän kohta oikein tapahtuu"-ilme.

 Ihan ensimmäiseksi saimme käskyn etsiä lähistöltä jokin puhutteleva hautakivi ja mietiskellä hetken sen äärellä. Kuka oli tämä henkilö ja millaisen elämän hän eli? Kauaa ei ehditty mietiskelemään, kun ääni korvissa käski lähtemään liikkeelle. Ja voi, mehän lähdettiin. Enempää en nyt paljasta, että mitä kaikkea tulikaan reitin varrella tehtyä ja missä kaikkialla seikkailtua, jotta tämän lukijoillekin säilyisi ahaa-elämyksiä.

Hautausmaalla 

 Sen kuitenkin sanon, että olipahan kokemus. Silmäni aukesivat uudella tavalla ja koin koko olemassaoloni aivan erityiseksi. Välillä sain päähäni omituisia ajatuksia, jotka hetkeksi vetivät otsaa ryppyyn koskapa hämmästelin niitä itsekin. Välillä taas aurinkolasieni takana liikutuin kyyneliin asti. Olen usein kärsinyt tietynlaisesta ulkopuolisuuden tunteesta, joka valtaa etenkin isossa joukossa. Tunnen olevani yksin ajatusteni kanssa, ja muut ihmiset ja koko elämä kulkee joka suunnasta ohi. Nyt osana isompaa joukkoa olin yksi muista ja kuitenkin oma yksilöni, tärkeä osanen. Tarkkailin, katselin. Minua katseltiin ja liikkeitäni seurattiin, jännästi kääntyi kulma toisinpäin montakin kertaa. Satunnaiset ohikulkijat ihmettelivät, että mitähän porukkaa se tämä mahtaa olla. Saimme pitkiä katseita ja jopa aplodeja. Pride-viikkokin vielä menossa Helsingissä.

 Sadan minuutin aikana en vaihtanut sanaakaan kanssakulkijoideni (kirjaimellisesti) kanssa, yhdessä kuitenkin koimme iloa ja vaihdoimme useita katseita sekä hymyjä. Minun joukkoni. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin teki mieli nousta ja sanoa "älkää menkö pois!" Kaikki kun eivät sittenkään kuule samoja ohjeita...

 Kuka meitä oikein täällä ohjailee? Lukeeko joku ajatuksiamme? Miten ennalta-arvattavasti loppujenlopuksi käyttäydymmekään? Lopussa seurasin katseellani satunnaista naista, jonka ajattelin ensin astuvan kadun yli, katsovan itseään hetken näyteikkunasta ja sen jälkeen kääntyvän kulman taakse, pois katseeni ulottumattomista. Nainen teki juuri niin kuin ajattelin. Kulman takana saattoi tehdä jotain aivan muuta. Sitä en tule koskaan tietämään.

 Sitä en myöskään tule tietämään, ketä olivat nämä ihmiset, joiden kanssa reittini kuljin välillä yhdessä ja erikseen. Muutamaan olisi ollut hauska tutustua lähemminkin. Kuka oli se tummatukkainen nainen, joka innolla ponkaisi pystyyn kun muut vain ihmettelimme. Kenen kanssa juoksin käsikynkkää. Lopussa tuli myös äärimmäisen surullinen olo, kun ajatukset palasivat takaisin lähtöpaikkaan. Näinhän se on, että suurin osa elämänsä varrella kohtaamista ihmisistä on vain ohikulkumatkalla tai siinä vierellä vain pienen tovin. Hetken kuluttua et muista enää kasvoja, et ääntä, et kävelytyyliä.

 Muistoksi jäi tästä kuitenkin tämä valokuva, jonka pysähdyimme ottamaan erään katupeilin alla. Siinä se on kokonaisuudessaan, minun ryhmäni ja yhteiset sata minuuttia.

 Hyvät kengät ja avoin mieli on ne, joilla pärjää pitkälle. Hyppää kun käsketään, mutta älä ihmeessä hyppää! Rapakuntoista saattaa paikoitellen hengästyttää, mutta kaveria ei jätetä...

 Lisäinfoa Remote Helsingistä nettisivuilta.

(Näin ja koin esityksen vapaalipulla, kiitos kutsusta!)

Elämä janottaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Elämä janottaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Kantaesitys 30.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Nähty kutsuvierasennakossa 29.6. 2016

Käsikirjoitus Mikko Kivinen ja Tapio Liinoja
Ohjaus Mikko Kivinen
Puvustus Elina Vättö
Lavastus Juha Mäkipää
Kampaus ja maskeeraus Työryhmä
Äänitarkkailu Markku Ahtinen

Rooleissa : Tapio Liinoja, Otto Kanerva, Helena Rängman, Tuula Penttilä ja Kalle Pylvänäinen/Ville Keskilä sekä avustajat Emma Peltola, Hanna Koukku, Anna Kupari, Titta Toivanen, Miikka Anttila, Ilmari Huhtanen, Emppu Jurvanen ja Samu Tolvanen

Bändi : Lasse Sakara (kapellimestari), Peter Engberg (kitara), Jukka Mänty-Sorvari (rummut), Kalle Penttilä (koskettimet) ja Henri Savolainen (basso)

 No niin, näin kauan kesti ennen kuin saatiin ensimmäinen teatteriproggis, jossa Lapinlahden lintujen musiikkia. Itse en 'Lappareiden' varsinaiseksi faniksi tunnustaudu, mutta siitä huolimatta olen käynyt muinoin useammallakin bändin keikalla sekä osaan mennen tullen muutamankin biisin ulkoa, vaikken yhtäkään levyä (tai c-kasettia) bändin mittavasta tuotannosta ole hankkinut. Eniten taisin fanittaa tv-sarjoja, joissa nähtiin monenkirjavaa sakkia aina Johanssonin pojista vittuilupuhelimeen sekä viinistä laulavista ortodoksimunkeista hurjaan mopojengiin. Unohtaa ei myöskään sovi hetkiä, joissa miehet tuntevat olonsa alastomaksi milloin missäkin ja toisaalla todetaan että "kyllä suomalainen miesvartalo on sitten kaunis!". Muinoin ajaessani ekoja kertoja ratikalla Helsingissä kuulin lippua leimatessani aina Markku Toikan äänen ja kädet alkoivat vapista kun jännitti niin paljon se, että nolaanko nyt itseni vai osaanko tällä kertaa leimata lipun oikein päin. Aina ei mennyt kerralla oikein. Muistuupa mieleeni myös eräs viikonloppu opiskelijakämpässäni Vaasassa 90-luvun alussa, kun jossain soitettiin taukoamatta 'Elämä janottaa'-levyä ja 'Hip hop' lähti soimaan noin sadatta kertaa. Lue siinä sitten kokeisiin. Kerran taas tulin täpötäydessä junassa Seinäjoen Provinssi-rockista kotiin ja eräs nuorimies erehtyi laulamaan konduktöörille "Älä pure mun ananasta" ja lensi ulos junasta. Onko sitten suosikkibiisini 'Tero ja minä' vaiko kenties 'Lipputangon nuppi'? Ehei, se on jostain syystä 'Paarma-tango'! "ja mä sanon mun eläimet ne on hirvi ilves karhu kotka susi peura marsu leijona kärmes laama virtahepo norppa kärppä ja PAARMA".

Etualalla Tapio Liinoja ja Kalle Pylvänäinen

 Se muisteloista. Kutsuvierasennakossa aurinkoisessa Kaupunginpuistossa elettiin jänniä hetkiä, kun katsomon yli lensi helikopteria ja muuta konetta. Että näin arvokkaassa tilaisuudessa olemme, että ihan yli lennetään! Vai olikohan sittenkin syynä toisella puolella kaupunkia käynnissä oleva konsertti, jossa lukuisien lämppäreiden jälkeen lavalle astuisi itse Iron Maiden... Ja kyllä se niin on, että perinteitä pitää olla ja kesäteatteri Kaupunginpuistossa ei tunnu miltään, ellei käyttöpäällikkö Veikko Pulli ankarasti kilkuttele portilla mattimyöhäisiä kiiruhtamaan katsomon puolelle. Kotoisa olo tulee siitä.

 Stadilainen Morgan (Otto Kanerva) on naislauman piirittämänä (melkoista 80-luvun lookkia on kyllä neidoilla) ja juuri kun alkaa flaksi käymään, tuleekin käsky lähteä hommiin maalle. Vähän sama meininki kuin lempparikirjassani Häräntappoaseessa, jossa kaupunkilaispoika pistetään tuosta noin maalle ja yhteentörmäyksiltä ei voi mitenkään välttyä, kun erilaiset maailmat kohtaavat. Maaseudulla on sitten monensortin toukohousua liikkeellä, mm. mopojengi Hurjat liiderinään Matti (Kalle Pylvänäinen). Mopojengin tavaramerkkinähän on kilvoitella milloin missäkin lajissa, kuten syljeskelyssä (yök!) ja limsan juomisessa yhdellä huikalla. Yksi jopa hurjimmillaan kiipeää tooooosi korkealle huutelemaan. On se kyllä hurja! Morganin tehtävänä on etsiä käsiinsä ökyrikas Johanssoni (Tapio Liinoja), joka tuntuu omistavan kylältä ihan kaiken mahdollisen Sunny Car Centeriä myöten. Olihan se jotenkin sykähdyttävä hetki, kun ehta Lapinlahden Linnut-jäsen Tapio Liinoja lavalle ensi kerran astelee. Johanssonilla on tietysti kaunis tytär Aino (Helena Rängman), johon Morgan silmänsä iskee ja maalla onkin hetken kivempaa. Perinteikkäillä 'Johanssonin puhalluspäivillä' menoa ja meininkiä riittää, on kansantanhuja ja pitkästä urasta palkitsemista. "52 vuotta on vituttanut koko ajan, mutta nyt ei kyllä vituta enää yhtään!" toteaa kiitollinen palkittu. Joku mielensäpahoittaja takuulla vetää kiroilusta hernettä nenuun ja kirjoittaa yleisönosastolle, mutta siinähän vetää. Jos vituttaa niin vituttaa, ei siitä pääse yli eikä ympäri ja asioista pitää muutenkin puhua niiden oikeilla nimillä. Näiden lisäksi lavalla nähdään myös opettaja Helena (Tuula Penttilä), joka opettaa mm. ruotsia ja vetää hienon jumppatunnin heti alkupuoliskolla 'Katselen urheilua'-kappaleen tahtiin. Olipahan tytöillä taas melkoiset jytäjumppa-asut päällä, kääk sentään, ja tuollaista oikeasti oli väellä 80-luvulla päällä!

Miikka Anttila 

 Tietysti lavalle saapuvat myös ne mustakaapuiset ortodoksimunkit kertomaan rakkaudesta ja eräästä Nobel-voittajasta kaikenlaisia faktoja... Yleisö hykertelee tyytyväisenä. Miespuolinen katsomo-osasto katseli silmät kiiluen mopedirallia ja takuulla haikaili nuoruuteensa, ja tultiinpa sieltä yllärinä estradille vähän suuremmallakin menopelillä, josta ehdottomasti ylläripointsit.

"vain lääkkeeksiiii"

 Käsikirjoitukseen oli ympätty ajankohtaisuuttakin ikihonka Sunny Car Centerin ja Brexitin muodossa, mutta mukana oli tietysti aimo annos kunnon kasarinostalgiaa mm. Café Metropolin, Nights of Iguanan ja Smackin muodossa. Jotkut bongaavat bändin joukosta Skädämin laulajankin...

Parituntinen vierähti kyllä varsin viihdyttävissä, hauskoissa ja hivenen nostalgisissakin tunnelmissa. Ehdotonta herkkua ovat Lapinlahden Lintujen moninaiset biisit, joista kaikkia en ollut aiemmin edes kuullut. Mukana on monta tuttua kappaletta ja hienoja helmiä, joiden sanat aukenivat ihan uudella tavalla uusien sovitusten myötä. Laulajista kovimman vaikutuksen minuun teki etenkin Pylvänäisen Kalle, joka revitteli oikein huolella. Mukava oli nähdä tuttuja kasvoja mopojengiläisinä ja muissakin rooleissa. Lisäksi bändi oli ihan super! Ei sen puoleen, Hämeenlinnassa ei ole ennenkään bändin puolesta tarvinnut jännittää... Oli sinne yhteen biisiin ympätty mukaan pieni Iron Maiden-lisäkin, liekö enää mukana muilla esityskerroilla?

Morgan vauhdissa 

 Pientä hapuilua oli etenkin koreografioiden kanssa, mutta kyseessä olikin vielä ennakko ja eiköhän toistojen myötä lähde kuviotkin sujumaan paremmin. Jäi vähän harmittamaan se, ettei käsiohjelmassa oltu mainittu kappaleiden nimiä ollenkaan. Olisi ollut mukava kuunnella muutama vielä jälkikäteen ihan alkuperäisversiona, netin kätköistä kun kaikenlaista löytyy.

 Sen sijaan luettelen mun eläimet vielä uudestaan, ja nehän oli hirvi ilves karhu kotka susi peura marsu leijona kärmes laama virtahepo norppa kärppä ja PAARMA.

 ps. Hupaisaa kyllä, kun lavalle tuotiin Mauno Koiviston ja Tapio Liinojan potretit, kuulin päässäni äänen "Varo, homous voi iskeä milloin vain!"

Esityskuvat (c) Esko Tuovinen

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta HUK)

 Allaolevassa kuvassa poseeraamme Lintu-auton edessä bloggaajakollegani Linnea (vas) ja minä.

(c) Miikka Anttila