Haastattelussa Eero Ojala

 Eero Ojalan tapasin elokuun alussa 2017 Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla ennen Ryhmäteatterin Seitsemän veljeksen iltanäytöstä (Eero Simeonin roolissa).

Vuonna 1984 syntynyt Eero on horoskooppimerkiltään skorpioni. ”Kotoisin oon Oulusta. Peruskoulun kävin Haukiputaalla, sori, Haukiputtaalla – muutimme sinne samalla viikolla kun aloitin koulun. Peruskoulun jälkeen pääsin Madetojan musiikkilukioon ja samalla muutin pois kotoa Ouluun. Lisäksi mä oon asunut lukuvuoden pituisia aikoja Joensuussa, Järvenpäässä ja Lahdessa, ja Australiassakin. Niistä lisää myöhemmin. Nyt asun Helsingissä, itse asiassa tänään tulee tasan kuusi vuotta täyteen!” iloitsee Eero, ja sen kunniaksi skoolaamme Pepsi Max-pulloinemme.

Mitä harrastat, eli löytyykö ihan ’harrastusharrastuksia’? ”Ei oikein ehdi! Mulla on ollut kyllä kaikenlaisia harrastuksia, mutta kun oon ruuhkavuosista kärsivä hyvintyöllistetty mies, jolla on perheen lisäksi kaksi koiraakin, niin ei vaan oo aikaa. Siinä mun harrastukset. Frisbeegolfia haluaisin harrastaa. Aiemmin musiikki ja liikunta oli mulle tärkeitä juttuja, hiihdin kilpaa kymmenen vuotta, pelasin futista, yleisurheilin… Heittolajeista varsinkin tykkäsin paljon! Vähän vanhempana, jo aikuisena, harrastin aikidoa ja taijia – aasialaiset lajit kiinnostaa ja niistä on hyötyä myös tällä alalla.”

Mitenkäs tuo soittotaito? ”Se on vähän ruosteessa. Rumpuja mä soitin pitkään, ne oli mun pääsoittimeni ja rummuilla mä menin musalukioonkin, bassolla myös. Siellä mä aloitin myös kitaran-ja pianonsoiton. Pystyn kuitenkin vähintään tyydyttävästi soittamaan bändikokoonpanoissa tai säestämään itseäni.”

Oletko soittanut missään teatterijutussa? ”No, mun teatteriharrastushan lähti siitä, että olin aikoinaan teatterin bändissä Oulun Työväen Näyttämöllä. Sen jälkeenkin oon soittanut, koulujutuissa varsinkin. Viime talvena mä tein WeeGeelle Lelumuseo Hevosenkenkään soolona vauva-ja taaperoteatteriesityksen, ja niissä molemmissa soitin ja toiseen sävelsin kaksi biisiäkin. Toisessa soitin bulgarialaista huilua.”

Pikkulinnut ovat kertoneet, että olet melkoinen ilmakitaristi. Mistäs se lähti? ”Heheh, oululainen kun oon ja siellähän ne kisat järjestetään… Jotenkin ajattelin, että pakkohan munkin on osallistua. 2004 osallistuin MM-kisoihin ensimmäisen kerran ja pääsin finaaliin. Lupasin kaverilleni sitten, että osallistun niin monta kertaa putkeen kuin pääsen finaaliin, ja mä pääsin kolme kertaa. Se on kyllä todella siisti tapahtuma, tosin vähän kutistunut nyt. Niihin aikoihin sillä oli tosi iso hype – jossain pressitilaisuudessakin sanottiin, että se oli mediassa globaalisti neljänneksi näkyvin musiikkitapahtuma. Oon tässä come backejä yrittänyt tehdä aikataulujen salliessa, pari vuotta sitten viimeksi.”

Tässä vaiheessa keskustelu menikin sitten ilmakitarahommiin ja laajeni muihinkin soittimiin, olimme jo perustamassa pienimuotoista ilmasoitinbändiäkin ilmalautasineen ja ilmahammondeineen. Kerroin oman ’bravuurini’ olevan Bon Jovin ’Runaway’ ja kerroin siihen liittyvän pienen tarinankin. (Oikea meininki ja loistava biisivalinta, totesi Eero). Kazoopilleistäkin keskusteltiin. Ja sitten takaisin ruotuun…

Eero Ojala (c) Mikael Ahlfors 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Keuhkot? Ei vaan… Perhe ja omat lapset lähimpänä sydäntäni pyörii. Läheisten ihmisten hyvinvointi ja oma hyvinvointi myös. Tuntuu hassulta sanoa työ, voisin sanoa koko alan ja taiteen ja maailmankatsomuksen. Sitä tämä kaikki on, ja siksi lähellä sydäntäni.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Jos teknisiä asioita katsotaan, niin puhe, äänen käyttö ja tekstin käsittely. Niissä mä oon aika vahvoilla. Lisäksi fyysinen ilmaisu, ja voin myös sanoa olevani varsin luova, kun siihen tilaan päästään ja jaksan leikkiä aika pitkälle juttuja. Mä oon myös todella vastuuntuntoinen ja vastuullinen, teen hyvällä sitoutumisella kaikki duunini. Joskus jopa ärsyttävyyteen asti, mutta ehkä se kuuluu tähän vaiheeseen uraa.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja tai -kikkoja? ”No ei varsinaisesti enää. Joskus kymmenen vuotta sitten mä treenasin hulluna kaikenlaista ja ajattelin, että mun pitää osata ihan kaikkea aloitellessani tätä hommaa. Jotenkin se ’erityistaidokkuus’ on jäänyt vähemmälle arvostukselle tavallaan, en ainakaan omalla kohdallani osaa mainita mitään ns. erityistaitoa. Kaikkea vähän ja tarpeen vaatiessa opetellaan. Olishan se hienoa osata seistä yhdellä sormella kallionkielekkeellä, mutta ihan niin suvereeniin hommaan en pysty.”

Entä onko sinulla ns. bravuureita esimerkiksi kokkauspuolella tai karaokessa? ”Muutama kasvisruokabravuuri mulla on. Tänä kesänä oon opetellut tekemään erinomaisen hyvää vegaanista tofu-pinaatti-pesto-pastaa. Sitä jaksaisin syödä vaikka koko loppukesän, jos vaan muutkin kotona jaksaisi. Nyt tuli mieleen yksi bravuuri, jota olen käyttänyt muutamassa esityksessäkin : vaaka. Ollaan sillai ’lankkuna’ kämmenien varassa lattialla. Tai pöydällä tai kaiteella. Karaokessa oon muutaman kerran vetänyt peräkkäin Kaija Koon ’Tinakenkätytön’ ja Mokoman ’Takatalven’, jos ne on sattuneet löytymään.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit ehdottomasti osata? ”Niitä on paljon. Olisi ihan mahtavaa olla maailman paras jossain, itse taidolla tai lajilla ei olisi sillä tavalla väliä. Olisi vaikkapa maailman paras piirtämään neniä. Aivan virtuoosimainen nenienpiirtäjä! Voisi aina fiilistellä sillä taidollaan. Musiikkipuolelle taitaa tämä vastaus kuitenkin mennä. Olisi hienoa olla aivan suvereeni laulaja.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin juttu, joka on tullut urallasi vastaan? ”Sanotaan näin, että pisimpään kaivellut asia (kirjoitin siitä kirjalliseen opinnäytteeseenikin) ajoittuu vuoteen 2005, jolloin tehtiin Oulun Kaupunginteatteriin ’Mestaritontun seikkailut’, jossa näyttelin Mikkiä. Mulla ei ollut mitään koulutusta siihen hommaan, olin avustajana/iltanäyttelijänä teatterilla useammassakin jutussa neljän vuoden aikana. Mikin roolissa piti oikeasti osata näytellä muunmuassa sellaista, että roolihenkilön päälle kaatuu valtava vastuu. En osannut kääntää sitä itselleni henkilökohtaiseksi ja siksi rooli jäi jotenkin etäiseksi, en saanut siitä kiinni. Mä en jotenkin osannut näytellä sitä yhtään. Mut oli kyllä valittu aukkareiden kautta siihen rooliin, mutta mä en vaan saanut sitä onnistumaan millään ja se vaivasi mua ihan suunnattoman paljon. Mulla ei ollut työkaluja siihen rooliin, vaikka ohjaaja yritti parhaansa. Siitä tuli kyllä hieno proggis ja se pyöri 1,5 v – ja sehän siinä kauheaa olikin! Itselläni oli koko ajan sellainen olo, että mä en osaa. Joka ikinen esitys. Ehkä kerran tuntui siltä, että nyt tajusin tämän – ja seuraavassa meni taas pieleen. Se oli kyllä omalla tavallaan todella piinallinen kokemus. Itseänihän mä siitä oon tunnollisena syyttänyt, en osannut ottaa ohjeita vastaan. Jälkeenpäin oon miettinyt sitä tosi tosi paljon ja todennut, että koulutuksesta on todellakin ollut hyötyä.”

”Oli myös ’Maailmanlopusta emme muistaneet puhua’-monologi, joka oli tilausjuttu voitettuani vuonna 2012 Vuoden Nuori Lausuja -kilpailun. Seuraavalle kesälle Kajaanin Runoviikoille mun piti valmistella sitten ensi-ilta, ja ohjaaja Susanna Airaksisen kanssa teimme runomonologin runoilija Kai Niemisen 2000-luvun tuotannosta. Me väännettiin, käännettiin ja säädettiin sitä juttua monta viikkoa, ja yllättäen koko hommaan saatiin ratkaisu viikko ennen ensi-iltaa, kun heitettiin puolet tekstistä romukoppaan ja otettiin kolminkertainen määrä tekstiä tilalle. Tajuttiin, että meiltähän puuttuu koko hommasta punainen lanka täysin! Tuntui aluksi vaikealta suht’ kokemattomana tehdä pitkää monologia isoista aiheista ja teemoista (pyhyys, olemassaolo, ’miksi minä olen’, ’kuka minä olen’), mutta hirveän iso työvoittohan me siitä lopulta saatiin, ja tykkäsin tosi paljon koko esityksestä. Tässä tapauksessa tuli vastaan problematiikka liittyen abstraktien asioiden käsittelyyn ja lavallistamiseen, ja tuntui todella merkittävältä, kun saimme kaiken ratkaistua. Asioiden tuominen arkipäivään oli ratkaisumme ydin.”

Simeonin paluu Hämeenlinnasta ... (c) Tanja Ahola 

”Joka jutussahan on omat haasteensa, niin tässä Seitsemässä veljeksessäkin. Ohjaaja oli erilainen viimeaikojen juttuihini verrattuna, ja koska lavalla on lähes koko ajan seitsemän veljestä pääroolissa, oli aluksi aikamoista löytää tilaa omalle työlleen. Olin vielä lukenut roolihahmoni aivan eri tavalla kuin miten ohjaaja Kari Heiskanen hahmoni näki, joten aika vääntö oli saavuttaa haluttu lopputulos, hyvällä tavalla myös”, myhäilee Eero.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”No eihän nyt tämmöisiin höpöhommiin kukaan lähe! Isän puolelta tätini lähti nelikymppisenä opiskelemaan kuvataiteilijaksi, mutta aika kaukaa on tultu niin sanotusti.”

No missäs vaiheessa tämä teatterikärpänen sinuun sitten puraisi? ”Se taisi puraista vuonna 2001, ja siihen johti musiikkiin rakastuminen. 10-11-vuotiaana kuulin ensimmäistä kertaa kunnolla Iron Maidenia ja tuli heti sellainen ”Wau, nyt lähtee!”, musiikki meni muhun kunnolla. Tuon äskeisen kuvataiteilijatätini pojat, eli serkkupoikani alkoivat kuunnella hevimusiikkia samoihin aikoihin ja hevi vei minutkin mukanaan. Halusin rumpaliksi, ja päätin tuosta noin alkaa soittaa rumpuja. Mulla ei ollut mitään käryä siitä, miten musiikki toimii eikä edes rytmitajua eikä sävelkorvaa. Pistelin vain menemään. Onneksi nauhalla on vielä tallella sitä melskettä, mitä sängyllekasatuista kattiloista ja kihveleistä ja niiden paukuttamisesta lähti, hahah. Serkkupojan kanssa soitettiin”, Eero muistelee naureskellen.

Kaikilla meillä taitaa olla salainen bändimenneisyys serkkupoikien kanssa, minulla myös. Meidän bändin nimi oli Matti and the Elephants, nauhoitettiin Elvis-covereita äitiemme iloksi c-kasetille soittimina mm. kukkopilli ja lintuhäkin häkkiosa. ”Mahtavaa! Ai että, meidän bändin nimi oli Irden (Iron Maiden-johdannainen tietysti) ja soitettiin omia biisejä, eihän me muutakaan osattu. Toinen bändi oli nimeltään Stickers of Death. Meillä oli mankassa kaikenlaisia pääkallotarroja ja muita, ja tarravihkon nimestä napattiin bändille hieno nimi. Hahah! Joo, mutta tosissani halusin rumpaliksi ja seiskaluokalla päätin, että musta tulee hevirumpali ja menen musalukioon. Sen verran oon jääräpää, että kun jotain tuollaista intohimoispäissään saa mieleensä, se ajatus ei sieltä helpolla lähde. Musalukioon sitten mentiin, rimaa hipoen tosin. Haukiputtaalta muutin sitten Ouluun ja aika pian tajusin, että täällä on väkeä, jotka on kaksivuotiaana soittaneet jo paremmin kuin minä nyt. Ajattelin, että eipä musta taida rumpalia tulla. Muistan kävelleeni yksistäni englannintunnille ja mietin, että millä mä sitten maailman valloitan, jos en rumpalina. Jostain tuli ajatus tai jopa ääni, joka puhui Teatterikorkeakoulusta ja mietin, että ”Teatterikorkeakoulu! Kuulostaa kiinnostavalta. Sehän taitaa olla Turussa!” Koko englannintunti meni miettiessä Turkua, teatterikoulua ja näyttelemistä. Illalla menin kotiin, soitin äidille ja kysyin, että missä voi alkaa harrastaa näyttelemistä. Äiti mainitsi Oulun Työväen Näyttämön, jossa on ammattiohjaaja ja harrastajanäyttelijöitä. Soitin sinne samantein ja soitin varmaan kaksi kuukautta, kunnes vihdoin joku vastasikin. Kertoivat, että tulevan kesän proggis on jo miehitetty, mutta kiinnostuivat kun kerroin olevani musalukiosta ja osaavani soittaa. No niin! Raahasin pari kaveria mukaani ja yksi oli jo valmiiksi, ja niin meillä oli nelihenkinen bändi sitten seuraavan kesän proggiksessa. Ajattelin, että seuraavana vuonna oon lavalla näyttelemässä – ja niin kävikin.”

”Vaimoke oli se ensimmäinen näytelmä, jossa olin bändissä ja ensimmäinen roolini oli Robin Hoodissa Allan-a-Dale, yllättäen trubaduurihahmo. Siitä pääsinkin sitten syksyllä 2002 koe-esiintymiseen Oulun Kaupunginteatteriin näytelmään Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Maailmanensi-ilta! Ohjaaja Katariina Lahti tykkäsi minusta ja pääsin mukaan. Neljä vuotta tuli oltua Kaupunginteatterissa, tein välissä Työväen Näyttämöllekin pari juttua ja lisäksi meillä oli oma improryhmäkin. Eli homma niin sanotusti lähti ihan lapasesta. Aika nopeasti parissa vuodessa tapahtui se, että pääsin ammattijuttuihin mukaan ja sille tielle jäätiin.”

Missä vaiheessa sitten selvisi, että Teatterikorkeakoulu ei olekaan Turussa? ”Hahhahah, no muutama kuukausi siitä ensiajatuksesta taisi kulua. Opinto-ohjaajalle vihjasin kiinnostuksestani ja se sanoi selvittävänsä, miten sinne haetaan. Muutaman hakuvuoden ja tekemisen jälkeen kävikin sitten niin, että mulla hajosi selkä. Vanha korkeushyppyvamma ja pari tunnelukkoa vielä päälle, ja tuli niin pahoja selkäoireita, että mun piti lopettaa näytteleminen. Kolme proggista pyöri mulla silloin Oulun Kaupunginteatterissa, syksyllä 2006, ja päätin sanoa ei kaikille tuleville jutuille, koska selkäni ei enää kestä tätä hommaa. Syyskauteen loppui kaikki näytökset, missä olin mukana. Olin menossa tammikuussa armeijaan ja ajattelin, että jos selkäni sen kestää, se kestää mitä vaan. Heti ensimmäisissä sulkeisissa olin käsi pystyssä. En pystynyt seisomaan asennossa, rintaranka ja kaularanka oli niin pahassa kunnossa. En pystynyt välillä käsiäni nostamaan enkä edes kävelemään. Jouduin silloin käymään sen kelan läpi, että okei musta ei voi koskaan tulla näyttelijää, mutta musta voisi tulla ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hain TeaKin ohjaajalinjalle, mutta onneksi en päässyt edes pääsykokeisiin. Kesti aika kauan, että löysin oikeanlaisen fysioterapeutin ja hierojan, joka huomasi heti, että nyt on iso remontti tehtävänä. Meni 8 kk, käytin ihan kaikki rahani ja tuloni kuntoutukseen. Selkä saatiin syksyksi siihen kuntoon, että pystyin lähtemään Australiaan reppureissaamaan. Siellä meni suunnilleen 8kk myös. Lähdin sinne tyyliin nyt en missään nimessä tee mitään näyttelijä-tai teatterihommia. Kuulin, että Tom Hanks ja Steven Spielberg ovat kuvaamassa tv-sarjaa ja kiinnostus tietysti heräsi. Olin pari kuukautta mukana kuvauksissa avustajana, lisäksi parissa tv-sarjan pilottijaksossa ja mainoskuvauksissa myös. Olisin ihan hyvin voinut jäädä sinne, tutustuin uusiin ihmisiin ja yksi apulaisohjaaja oli tekemässä isoa leffaa, jota ehdotti minullekin. TeaKin pääsykokeet veivät kuitenkin voiton, lensin Suomeen ja tipuin ensimmäisten joukossa jatkosta… Muutama kirosana tähän. Olisko pitänyt sittenkin jäädä Australiaan tekemään Nicolas Cagen kanssa leffaa. Kävin sitten Englannissakin pääsykokeissa, ei tärpännyt. Päätin, että nyt mun on ihan pakko päästä opiskelemaan tätä, koska oon tehnyt niin paljon ja siitä ei olisi enää lisähyötyä, että olisin mukana harrastajateatterissa. Tarvitsin puheopetusta ja muuta. Menin sitten Pohjois-Karjalan Opistoon Joensuuhun, Teatteri Väkivahvaan, ja se oli kyllä todella siisti vuosi.”

”Sieltä käsin kävin pääsykokeissa sitten New Yorkissa, Nätyllä ja TeaKissa. Nykissä oli sisäänpääsy lähellä, Suomessa tipuin taas ekojen joukossa. Kuin tarjottimella seuraavaksi eteeni tuli Järvenpään Seurakuntaopiston teatteri II -linja, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa sinä vuonna. Mikko Bredenberg oli siellä opettajana, ja Mikko on kyllä tosi hyvä puheopettaja. Keväällä taas teatterikouluhaut, ja tipuin jälleen. No, sitten tuli eteeni Lahden Kansanopiston II-linja, joka oli taas ekaa kertaa Misa Palanderin vetämänä. Misan tunsin jo valmiiksi, hän oli Joensuussa opettamassa ja Järvenpäässä myös, ja ohjasi mulle monologin. Misa vihjaisi Lahden Kansanopistosta. Jokaisesta kansanopistovuodestani sain todella paljon ja kun ne kaikki alkoi olla käytynä, Lahden keväänä 2011 oli sitten vihdoinkin TeaKin vuoro! Valmistuin 2016.”

(c) Mikael Ahlfors 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Minä, taiteilija – pohdintoja kysymyksestä mikä tekee taiteilijan” tai jotain sinne päin. Olin jo pitkään miettinyt sitä ’taiteilija’-sanaa, jos joku oli mulle huikannut ”Hei, taiteilija!” ennen kuin olin edes TeaKissa. Lukioaikoinakin mulla oli punaiset nahkakengät ja joku sukulaistäti tuli kylään ja keittiöstä kuului keskustelua mun kengistäni. ”Kenen nuo punaiset nahkakengät on?” ”No Eeron, kun se on sellainen taiteilija!” Pohdin silloin syvällisesti, että wau punaiset nahkakengätkö tekee taiteilijan. TeaKin ekana vuonna jo päätin, että tuosta aiheesta kirjoitan opinnäytteeni ja niin tein. Kirjoituksessa toistui kolmiomuodostelma, jonka yhdellä sivulla on taito, toisella vastuu ja kolmannella henkilökohtaisuus tai oman itsen ydin. Kolmion keskellä on työ, jonka sivut tekevät yhdessä näkyväksi. Yksi tätini antoi mulle valmistujaislahjaksi triangelin saatesanoin ”tiesithän, että kolmiossa pitää olla myös aukko, jotta se hengittää”. Hieno ajatus.”

Mikä oli taiteellinen opinnäytteesi? ”Se oli se edelleenkin repertuaarissani oleva ’Lokki kahdelle näyttelijälle’, Ella Mettäsen kanssa näyttelen ja Henri Tuulasjärven ohjaus. Se on todella kiva ja rakas proggis.”

Onko sinulla ollut jotain muuta alaa mielessäsi? Lapsuuden unelma-ammattisi? ”Pikkulapsena halusin hiihtäjäksi tai jalkapalloilijaksi. Jossain vaiheessa halusin kokiksi ja oon ravintoloissa ollut kyllä töissäkin.”

No jos sinusta ei olisi tullut taiteilijaa, mikä sinusta olisi isona voinut tulla? ”Voisin olla joku lääkärityyppi, tutkijapuolelta. Tai ei yleislääkäri, mutta erikoistunut vaikkapa korviin ja korvan vasaraan ja niihin muihin pikkuisiin juttuihin korvassa. Tai nenätutkija ja samalla maailman paras nenienpiirtäjä. Tai biologi, joka tutkisi pikkuisia kiviä. Tai logopedi, äänenkäyttöön liittyen. Sen verran oon ulospäinsuuntautunut ja logopedin hommassa saisi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Mun yksi intohimoistani on jakaa asioita, varsinkin tietoa ja osaamista.”

Miksi olet näyttelijä? ”No kun joku ääni sanoi sen teatterikoulun silloin lukion portaissa! Siitä se lähti. Ei mulla yksinkertaisesti ollut mitään muuta vaihtoehtoa sen jälkeen. Mä hain yhteensä 17 kertaa ammattiin valmistaviin teatterikouluihin ja pettymystä toisensa perään, ja kaverit jo vihjaili, että eikö joku muu ala nyt sitten… Mutta kun ei oo mitään muuta alaa! Ja piste. Mikää muu ei ole sytyttänyt mua niin voimakkaasti eikä mihinkään muuhun ole sellaista intohimoa, miksi tyytyisin vähempään? Siksi mä oon näyttelijä.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut? ”Oppejahan on ihan tolkuton määrä, mulla on ollut onneksi paljon opettajia. Hienoin kokemus oli Järvenpäässä, jossa puheopetus tapahtui runojen avulla. Mulla oli käsittelyssä Aleksis Kiven runo ’Uneksuminen’, viisi viikkoa niitä hinkattiin ja samalla treenattiin alexander-tekniikasta tuttuja juttuja. Se oli mulle silloin uutta. Bredenbergin opissa viiden viikon puhejaksolla ehkä neljännellä viikolla tunsin, että nyt kaikki loksahtaa paikoilleen. Se oli järisyttävä kokemus. Löysin täydellisen vilpittömyyden ja täydellisen läsnäolon tilan. Löysin oman ääneni, ja nyt mä todella tiedän sen, millaista on tekstin tulkitseminen henkilökohtaisella tasolla.”

Onko sinulla omia ns. ’esikuvia’, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mun seurailemiseni ovat vähän katkenneet. Harrastajateatteriaikoinani ihailin Toropaisen Riittaa, hänen kanssaan oli aina ihana näytellä ja Oulun Kaupunginteatterissa ihailin Väänäsen Tuulaa, hän oli mm. Mestaritontun roolissa. Kumpaakaan en oo nähnyt nyt kymmeneen vuoteen. Jani Volanen pitää mainita, mä arvostan sitä, miten hän hallitsee näyttelemisensä. Kurssikavereistani todella kiinnostava näyttelijä on Sonja Kuittinen - siinä on näyttelijätyyppi, jossa katsojana on mahdotonta päästä hänen edelleen. Eero Ritalan näyttelijäntyylistä pidän myös. Läjäpäinhän täällä näitä on!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Heitän tähän nyt intuitiolla John Malkovichin. Olisi kiinnostavaa päästä näyttelemään hänen kanssaan - mä ehkä saisin selville sen, onko hänen tekniikkansa se, että hänellä on koko ajan läsnä salaisuus. Hän vaikuttaa sellaiselta näyttelijältä, joka näyttelee salaisuuden kautta. Suomessa mulla on jo unelmien vastanäyttelijä, Lokissa Mettäsen Ella. Hän on huikea.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi kappale? ”Ai että! Oi että! Huh huh! Se olisi varmaankin joku humoristinen kappale…? Robbie Williams on coveroinut sen ’Things’-biisin, se on kiva. Kurssikaverini Ella Lahdenmäki olisi sopiva duettokumppani! Ei olla tavattu kyllä pitkään aikaan, mutta hän voisi kyllä innostua ajatuksesta.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oulussa Kaupunginteatterissa ja Työväen Näyttämöllä, Teatteri Hevosenkengässä Espoossa, Teatteri Jurkassa, Koko Teatterissa, Kansallisteatterin Lavaklubilla, vieraillut oon Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Kotkan Kaupunginteatterissa, Joe..Jojensuun Kaupunginteatterissa, Telakalla, Kapsäkissä… ainakin noissa.”

Ja Ryhmäteatterissa? ”No niiiiiiin! Mitenkäs se nyt pääsi unohtumaan. Kohta en muista mihin oon parin tunnin päästä menossa. Oon tehnyt paljon pieniä marginaalijuttuja, joiden kanssa oon kiertänyt vaikka missä. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämöllä ollaan myös Lokin kanssa, ja lisäksi meillä on pieni Teatteri Seepia, sen kanssa tehdään juttuja palvelutaloihin Elisa Salon kanssa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Laiha mies-monologi Fernardo Pessoan runoista ja päiväkirjamerkinnöistä on ainakin mainittava. Sitten Juha Hurme ohjasi meille Lahteen Runar Schildtin ’Asmodeus ja kolmetoista sielua’, se oli hieno proggis ja siinä taas hokasin, että tästähän tässä on kyse! Näytteleminen on ihanaa leikkiä ja voin olla positiivisen röyhkeä lavalla. Lokki on ollut myös hieno juttu. Tämä Simeonin rooli täytynee myös mainita, tässä on ollut omanlaistaan haastetta. Tykkään kyllä omasta roolistani tosi paljon, se tuntuu ehyeltä.”

Simeoni (c) Tanja Ahola 

Minkälaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Oon ihan pikkuisen jäävi tähän vastaamaan, koska nykyään pääsen hirveän harvoin katsomaan esityksiä muutenkin. En tarkkaan tiedä mitä kaikkea täällä tällä hetkellä tehdään, mutta näppituntumalla vastaan kysymykseesi, että kunnianhimoista teatteria lapsille ja nuorisolle. Ajanmukaista teatteria erityisesti nuorille. Esimerkkinä tv-sarja SKAM. Se käsittelee sitä aikaa, mikä on oikeastikin käsillä, ja siinä käytetään nuorison omia keinoja kommunikoida. Teatteri olisi helposti lähestyttävää, mutta myös tarpeeksi syvää ja koukuttavaa, tarpeeksi röyhkeää. Mun on vaikea ottaa vastaan ’kädenlämpöisyyttä’, johon törmää aina silloin tällöin. Tietynlaista röyhkeyttä kaipaan, just sellaista kuin ’Dark Side of the Mime’ esimerkiksi. Se esitys tarjoaa sellaisen kokemuksen, että vittu nyt mua on ravisteltu! Että sä uskallat tehdä noin ja mä uskallan vielä katsoa ja jakaa tämän sun kanssasi. Kyllähän me varmaankin kaivataan enemmän sellaista positiivista ravistelua kuin tuttua ja turvallista. Tyylilajilla ei sinänsä ole väliä eikä aiheellakaan. Ja niitä rooleja myös naisnäyttelijöille! En tajua, miksei me käytetä enemmän sukupuolirajoja rikkovia roolituksia. Mehän ollaan näyttelijöitä. Jos mun pitää pystyä näyttelemään koiraa, tonttua tai lehmän takapäätä, miksei multa voi vaatia naisen näyttelemistä? Ei sen pitäisi olla tänä päivänä mikään juttu”, Eero summaa.

Miten sinä selittäisit asian ’teatterin taika’, vai voiko sitä edes selittää? ”Se liittyy uskaltamiseen. Joku uskaltaa tehdä rohkeaa, ja muut tulevat katsomaan sitä. Yhdessä ollaan sitten rohkeita. Tapahtuu jotain, joka yllättää ja joka vie mukanaan. Jotenkin arjessakin taika liittyy oivallukseen ja yllätykseen, siihen teatterissa tai muussakin taiteessa pitäisi pyrkiä. Samalla voi yllättyä toisen oivalluksesta! Ai tuo on ratkaistu tässä jutussa noin! Vitsi kuin siistiä!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat innostumaan? ”Voi kuule, mut on niin helppo innostuttaa. Surukseni oon huomannut, että en nykyään enää innostu niin paljon kuin aiemmin enkä lähde mukaan temppuilemaan. Nuorena tein kaikenlaisia voltteja, nyt vähän toppuuttelen tyyliin ’tänään on jotenkin väsynyt keho’. Fyysiset haasteet innostaa mua, sellaiset jotka ovat jotenkin saavutettavissa. Aiheina ja teemoina mä lähden keskustelemaan ihan mistä vaan, ja oon kiinnostunut hirvittävän monista asioista.”

(c) Teatterikärpänen 

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Toisinaan. Silloin kun tietää, että seuraavalla viikolla alkaa uuden proggiksen treenit, niin tulee ajatus, että miten niin minä oon menossa sinne ja enhän mä oo tehnyt koskaan mitään. Ai oon käynyt TeaKin? Unta oli se. Iskee hirveä huijarisyndrooma päälle. Joskus mulla on noussut kuume ennen ensi-iltaa! Laiha mies-monologi on tullut lämmitettyä monta kertaa ja uusintaensi-iltojen alla nousi aina kuume, tuntia ennen esitystä. Kirjaimellisesti ramppikuume, kyllä! Ja kuume laski 5min ennen esitystä. Oon tajunnut vasta myöhemmin, että jännitystähän se on. Ja jännitys on kuolemanpelkoa. Menet avoimeen tilaan muiden nähtäväksi, järki sanoo että älä nyt hyvä ihminen mene.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei mulla ole. Aika varhaisessa vaiheessa tajusin, että nuo on ihan höpöhöpöjuttuja. Proggiskohtaisia rutiineja tulee tietysti, mutta perusasiat pitää olla kunnossa. Yritän pitää huolen siitä, että äänenkäytön lihakset on lämpätty ja että keho toimii ja veri virtaa. Pari minuuttia ennen esitystä mä työnnän seinää täysillä voimilla 15sek, siinä huomaa missä on lämmin ja missä ei.”

Onko sinulla mitään hassuja eväisiin liittyviä rituaaleja, niitä joillakin kuulemma on…? ”Ei mulla nykyään oo, mutta koulussa kyllä heitettiin läppää tuosta asiasta. Toisella vuosikurssilla tehtiin klassikkonäytelmää ja mulla sattui muutamana päivänä olemaan mukana Alpron soijakaakaojuoma. Tauolla oli hervotonta meininkiä näyttelijöiden kesken ja mun oli aina vedettävä se juoma tuntia ennen esitystä, muuten ei tuu mitään. Mulla oli ihan vitsin vuoksi sitä juomaa mukana usein sitten jälkeenpäinkin.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Pahin putoaminen on tapahtunut siinä ihan ensimmäisessä jutussa, jossa olin bändissä mukana basistina. Vaimoketta tehtiin ja oli ollut todella hieno kesä, aurinko paistoi pitkälle näytöskautta, ja sitten tuli se sadenäytös. Totta kai sekä katsomo että näyttämö olivat kattamattomat. Yhdellä näyttelijällä oli pingotetun rautalangan päässä pikkuinen koira, joka kastui aivan täysin ja tulla lätsähteli pitkin portaita ja näyttämöä. Koira-parka oli märkä vielä seuraavanakin päivänä ja saatiin kyllä aikamoiset hepulit. Täällä Seitsemässä veljeksessä mulla on housut revenneet pari kertaa haaroista, mutta sitähän ei kukaan huomaa. On sitä leipomaani taikinaakin lehtänyt vahingossa yleisöön, pyörittelin niitä lettejä niin vauhdikkaasti.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Meillä oli vähän aikaa sitten tästä reilun viikon tauko, lauantaina oli Seitsemän veljeksen näytös ja sunnuntaina oli Savonlinnassa Muhasaaressa Lokin näytös, ja maanantaina myös. Maanantaiaamuna näytti siltä, että alkaa sataa vettä ja suunnittelemamme metsäkävely peruuntui. Sain sitten makoilla sängyssä puoli yhteen asti, pelata rauhassa kännykällä sanapeliä ja sain vaan olla. Se oli ihanaa! Yllätyin itsekin siitä, että osaan myös vaan olla. Annoin itselleni luvan.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Seitsemän veljestä jatkuu elokuun loppupuolelle saakka. Syksyllä jatkuu vanhoja juttuja, Hevosenkengässä teen vauvateatteria ja taaperoteatteria, ja Lokista meillä on ns. normiversio ja myös palvelutaloversio. Molemmista on kymmenkunta keikkaa sovittuna. Opetushommaa on tulossa myös. Marraskuusta eteen päin menen vierailemaan yhteen juttuun, mutta siitä en voi kertoa vielä enempää.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”En pidä tätä mottona, vaan pikemminkin elämänfilosofisena johtolankana eli työn tarkoitus on auttaa jotain toista. Siihen yritän itse pohjata aika monta asiaa.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä ’vanhana ja viisaana’? ”Sanoisin, että ”Rauhoitu, kaveri! Anna tunteiden tulla ja mennä. Älä pidä niistä kiinni.””

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Tänään ja eilen luettiin pojan kanssa Tatua ja Patua, voisin olla joku niistä sivuhahmoista. Voisin olla vaikkapa Hyperkypermies, ne on muutenkin niin älyttömiä hahmoja.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankariversio, mikä olisi nimesi ja supervoimasi? ”Jaa nyt piippari hälyttäisi ja supersankari astuisi kehiin? No siinä tapauksessa tuolta takanamme olevista saluunanovista astuisi esiin Tietäjä. Se tietäisi kaiken. Tässä on nyt vähän itseironiaakin mukana… Sen supervoima olisi tietäminen. Se menisi arkisiin konflikteihin mukaan. Se kuulisi, että viereisessä pöydässä keskustellaan siitä, onko ruis oluessa oikeasti ruista. Loppuisi se älypuhelimilla googlettelu aika lyhyeen”, Eero nauraa.

Tietäjää naurattaa (c) Teatterikärpänen 

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ensin mä olisin yksin vähän aikaa ja ihan varmasti masturboisin, sehän on selvä. Tämmöisenä tosikkona mä vaan menisin kaupungille kokeilemaan erilaisia vaatteita ja saisin ehkä kokemuksen objektina olosta. Olisko tässä mahdollisuus myös tavata oma itsensä? Näkisi naisen silmin, millainen tyyppi on tämä Eero? Jaa ei. Höh. Ei vaan, on hienoa, että nyt on ollut ihan syystäkin käynnissä tämä keskustelu sukupuoliasioista, niin alan sisällä kuin muuallakin. Vihdoinkin lasikattokeskusteluja otetaan vakavasti, ja se on täysin oikein.”

Jos ihminen menisi syksyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin kaikki videonpätkät perheestäni mukaan. Ottaisin myös jotain, jolla voisin katsella kaikkia niitä hyviä tv-sarjoja ja elokuvia, joita en ole ehtinyt katsomaan. Valoa pitäisi olla. Ruuaksi vegaanimättöä ja Alpron tai Oatlyn suklaajuomaa. Mulla olisi myös tuoreena säilytettyjä kreikkalaisia appelsiineja ja vettä. Appelsiineista puristaisin liquid sunshinea.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja miten korkealle? ”Se olisi kyllä tosi korkealla ja niin iso, että kuka tahansa voisi tulla käymään siellä. Avoimet ovet kaikille kavereille. Siellä olisi kiva matto, jonka päällä voisi löhöillä. Siellä voisi vetää ilmakitarabänditreenejäkin. Majassa olisi useampia tasoja, ja joka puolelle näkisi. Sinne mentäisi lentämällä, supervoimilla. Tietäjän maja!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä varmaankin kävisin fiilistelemässä dinosauruksia. Kasvissyöjien alueelle menisin katselemaan. Haistelisin ilmaa, että miltä se tuoksui ennen ihmistä. Jostain kumman syystä haluaisin myös mennä katsomaan näkymättömyysviitta päällä, millainen tyyppi oli oikeasti tämä Vlad Seivästäjä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se mahdollisesti olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se lähtisi käyntiin psykorealistisena draamana, mutta muuttuisi nykäritouhuiluksi, joku kohtaus olisi animea. Esitys olisi vauhdikas ja sarkastinen, ja siinä olisi paljon synkkää huumoria ja röyhkeyttä. Yksi teemoista voisi olla periksiantamattomuus. Siinä olisi tolkuton määrä itseironiaa. Mun roolissani olisi kurssikaverini Fanni Noroila. Fannille terveisiä!”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Liittyen mihin? Ihan mihin vaan? Miksi HPK?”

No miksei! Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Jaa tästä kun nyt lähdetään? Käyn ostamassa tuttuja ja turvallisia eväitä tuosta K-Marketista ja sitten hipsitään kohti teatteria.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ylisniskoin (A.Kiveä)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Kysymys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Liika tukahduttaminen, painostaminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Omien lasten naurua ja laulua

Mitä ääntä inhoat? - Kello 4.30 tiekarhua makkarin ikkunan alla

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Base-hyppääjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ihmiskauppias

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tadaa!

Tsekkaa myös Eeron omat kotisivut! Siellä paljon valokuvia, kattava cv sekä tietysti myös
videomateriaalia ilmakitaroinnista. Kotisivut löytyvät tämän linkin alta. Actors in Helsinki-sivulta taas pääset kuuntelemaan ääninäytteitäkin.  

Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri

Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri, Iisalmi

Ensi-ilta 6.7. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Ohjaus Ismo Apell
Dramatisointi Antti Heikkinen
Musiikki Nightwish, Janne Tolsa
Erikoistehosteet Markus Reijonen
Äänityöt Esu Hirvonen, Auli Vaalama
Äänikaluston suunnittelu Anssi Aamuvuori
Puvustus Minna Tiukka
Ompelija Yahva Rajabi
Lavastus Harri Husso, Tapani Lappalainen

Rooleissa : Tatu Siivonen, Antti Heikkinen, Santeri Niskanen, Janne Kumpulainen, Jarno Nousiainen, Marko Karhu, Arttu Berg, Hans Åkerlund, Kari Kärkkäinen, Harri Husso, Antti Turunen, Otto Qvick, Lauri Qvick, Mika Julkunen, Kyösti Kauppinen, Pekka Rönkkö, Jouko Partanen, Tero Rönkkö, Tapani Lappalainen, Kaapo Lappalainen, Marika Ruuskanen, Kaarina Tikkanen (kertojaääni) sekä avustajat Lilian Lappalainen, Inkalilja Lappalainen, Elmiina Apell, Joona Repo, Iidaliina Apell ja Iitu Apell-Nevalainen

 Meikäläisen "aktiiviura" teatterikatsojana on kestänyt nyt 20 vuotta. Luulisi, että näiden vuosien kohdalle olisi osunut useampikin versio Tuntemattomasta sotilaasta, vaan ei. Ensimmäisen kerran näin Tuntemattoman Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa kesällä 2007 ja toisen kerran kymmenen vuotta myöhemmin, tänä keväänä Porin Teatterissa. Kumpikin versio teki lähtemättömän vaikutuksen. Miksi ihmeessä halusin sitten nähdä saman näytelmän vielä uudestaan kuluvana vuonna? Miksei. Sama teksti, eri tulkinta, eri puitteet. Sattumalta huomasin sosiaalisessa mediassa mainoksen tästä tulevasta proggiksesta, ja varsinkin yksi asia herätti mielenkiintoni. Tässä versiossa pauhaisi taustalla Nightwishin musiikki! No nyt. Siitä se ajatus itse asiassa sitten lähti...

 Lauantaiaamuna klo 7 lähdimme ajelemaan Hämeenlinnasta Iisalmea kohti. Olin edellisiltana ollut iltavuorossa töissä ja jostain syystä tuleva reissu vähän jännitti, joten yöunet jäivät pariin tuntiin. Aamun ensimmäisinä hereilläolotunteina olo oli sellainen, että kylläpä oli muuten järkevä idea tämäkin. Mitä kauemmas päästiin, sen paremmalta koko idea alkoi tuntumaan. Jo oli aikakin lähteä Etelä-Suomesta tutkailemaan vähän uusia seutuja. Hihkuin riemusta, kun Kuopiota ohittaessamme bongasin Puijon tornin. Vaihteeksi muutakin kuin Näsinneulaa! Muutenkin matka sujui varsin joutuisasti parin pysähdyksen taktiikalla, alkumatkan luin kirjaa ja loppumatkan katselin uusia maisemia. Perillä Iisalmessa olimme noin klo 13, ja satamasta löytyi tuleva yöpymispaikkamme Hotellilaiva Wuoksi. Laivalta löytyi myös tuttuja, näyttelijä Tatu Siivonen, joka nähtäisiin kohta Koskelan roolissa tositoimissa. Aika nopeasti suuntasimme kohti varsinaista taistelutannerta emmekä jääneet Poroveden maisemia ja Olvin tehdasta sen enempiä ihmettelemään. Ehtii sitä myöhemminkin. (Teatteriraporttini jälkeen kerron tämän reissun muusta annista, joten loppupuolella lisää.)

Tatu esittelee hienoa paitaansa

 Olimme paikalla sen verran ajoissa, että ehdimme käydä tutkailemassa sodanaikaista valokuvanäyttelyäkin. Silmäkulma jo vähän kostui kuvatekstejä lueskellessa. Aiemmin olen ollut aika kylmähermoinen ja ainakin yrittänyt olla liikoja tunteilematta - mikä lie nyt vanhemmiten sitten iskenyt, kun huomaan liikuttuvani pienistä asioista, tunnelmista, eläytymisestä. Taas jännitti, että mitenköhän mahdan selvitä itse esityksestä, kun Porissa istuin puolet näytelmästä pala kurkussa ja katse sumeana.

Ismo Apell ohjastaa yleisöjoukkoa 

 Ennen h-hetkeä seremoniamestari, ohjaaja Ismo Apell ohjeisti kansaa välittömään ja lupsakkaan tyyliinsä. Katsomoon (joka muuten on katettu) olisi odotettavissa liki 900 ihmistä, kunnioitettava määrä! Tungosta siis saattaisi olla, mutta sopu sijaa antaa. Istuimme keskikatsomoon, jotta saisimme parhaat näkymät joka suuntaan. Kiinnitin huomioni "näyttämön" takaosassa oleviin valkeisiin koivuihin ja muutenkin pohdiskelin, mitenköhän koko miljöötä metsärinteineen ja peltoineen tultaisiin esityksessä hyödyntämään.

 Ja sitten mentiin eikä meinattu. Siinä se taas on, tuttu konekiväärikomppania. Tutut pojat. Lammio (Lauri Qvick) juoksuttaa väkeä eteen ja taakse, ylös ja alas. Koskela (Tatu Siivonen) rauhalliseen tyyliinsä antaa isällisiä neuvoja taustalla. Hietanen (Santeri Niskanen) jaksaa hämmästellä ja kummastella asioita lapsenkaltaisen innokkaana ja uteliaana, Rahikaisella (Marko Karhu) on naiset mielessä jatkuvasti. Kovin tuttuja nämä pojat ja miehet. Ja arvatkaas mitä? Jo vain minua alkoi itkettää kun vain ajattelinkin, että mihin nämä kaikki kohta joutuvat. Tuli jotenkin äidillinen olo ja jokin sisälläni haluaisi huutaa, että "älkää lähtekö!" Huuto ei olisi auttanut kuitenkaan, ei nyt eikä aiemminkaan. Mentävä on. Riitaoja, Lehto, Lahtinen ... monelle vain nimiä muiden joukossa, mutta jollekin isä, poika, aviomies, veli.

Koskela ottaa vähän happea 

 Taistelukohtauksissa totisesti kävi ryske ja pauke, ja maa-ainesta lensi niin korkealle, että vähän teki mieli väistääkin. Alkupuolella musiikki ikään kuin maalaili taustoja eikä siihen juurikaan tullut edes kiinnitettyä huomiota, mutta kaiken paukkeen keskellä Nightwishin mahtipontinen meininki nosti ihokarvat pystyyn ja muutenkin tuntui munaskuissa asti. Musiikin takia tänne alunperin lähdettiin, mutta kuten arvata saattaa, voiton vei jälleen aivan toisenlaiset seikat. Ensinnäkin se, miten koko aluetta todellakin hyödynnettiin. Väki marssi pitkin metsää ja katsomoakin, ja sydämessä läikähtää, kun havaitsee pellon poikki lähestyvän tutunoloisen parivaljakon. Kah, Rokka (Antti Heikkinen) ja Susi (Antti Turunen) sieltä saapuvat, ja Rokka kyllä otti ns. tilanteen haltuun siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran suunsa aukaisi. Taisi Heikkinen mennä tällä roolisuorituksellaan heittämällä kaikkienaikojen suosikki-Rokakseni. Maastosta vielä sen verran, että havaitsinpa pari puskaryssääkin, kirjaimellisesti.

Rokka oikealla 

 Toinen huikea asia liittyy niihin aiemmin mainitsemiini taustan koivuihin. Väliajan jälkeen tein havainnon, joka nosti taas palan kurkkuun ja sinnehän se pala jäi pyörimään loppupäiväksi. En nyt halua spoilata tulevia katsojia kertomalla, mitä niille koivuille tapahtuu. Sen kerron, että paikalla jatkuvasti "päivystäneellä" papilla oli sormensa pelissä, ja kohtalo määräsi hänenkin toimensa.

 Kolmantena haluan ehdottomasti mainita koko porukan. Olen vuosikaudet kolunnut lähes samoja Etelä-Suomen teattereita läpi ja ymmärrettävistä syistä olen nähnyt samoja kasvoja vuodesta toiseen. Osaa katselen milloin vain lisääkin, osa taas on käynyt jo vähän liiankin tutuksi. Voi miten virkistävää onkaan nähdä täysin uusia kasvoja ja nähdä sellaisia roolisuorituksia, jotka yllättävät täysin ja nimenomaan positiivisesti. Syystäkin saa olla ohjaaja Apell ylpeä tästä joukostaan. Aika velikultia, totta tosiaan!

 Ne, joille Tuntematon sotilas on tuttu, odottavat taatusti tiettyjä sutkauksia ja tärkeitä kohtauksia. Kovennettua seistään edelleen, poika kaivetaan esiin ja pistetään tanssiksi, Honkajoki (Tero Rönkkö) saapuu kera jousipyssyn ja antaa tarinan jos toisenkin tulla. Huumoria huumoria, ja sopivasti on pilkettä silmäkulmissa yhdellä jos toisellakin. Jotenkin aina vaan minua lämmittää se tapa, miten Hietanen maailmaa katselee. Sellaisella asenteella pärjäisi pitkälle tässäkin ajassa. Suolasilakkaa pyydetäänkin sitten yllättäen äidiltä, joka unenomaisesti liihottaa tantereen poikki ja on jokaiselle miehelle kaukainen häivähdys toisenlaisesta paikasta ja rakkaasta ihmisestä.

Hietanen ihmettelee, mihin kuulo katosi.

 Laaja alue mahdollistaa myös sen, että autoilla tullaan ja mennään - ja panssarivaunulla! Onpahan näky! Ja Nitvissi soi. Ai että.

 Näyttämölle tuodaan myös liuta lapsia, ja kyllä siinä taas silmäkulmat kostuivat, kun pienet ja vähän isommat paitaressut kirmailivat paljasjaloin pitkin ja poikin. Hyvä muistutus siitä, että sodasta kärsivät myös täysin viattomat.

 Noh, oma lukunsa on sitten se seikka, että yleisön joukossa sattui istumaan eräs sotaveteraani, jonka läsnäolo huomioitiin väliajan jälkeen. Liki 900-päinen yleisö nousi seisomaan ja taputtamaan, kun herralle ojennettiin Suomi100-kunniamerkki. Sumein silmin meni meikäläisellä koko loppuesitys, ja vielä kun viimeiseksi kajahti Veteraanin iltahuuto, oli se taas menoa.

Lehdolta jäi vain lakki jäljelle... 

 Olihan se selvä, että tämänkaltaista esitystä on noustava lopuksi seisten taputtamaan. Näyttelijät eivät onneksi kadonneet heti vaatteidenvaihtoon, ja rohkaisin mieleni ja kävin sanomassa käsipäivää Rokalle ja vaihdoin muutaman sanankin. Hietasta oli oikein halattava, kas hän kun on aina ollut suosikkihahmoni koko porukasta ja niin on edelleenkin. Mukava sattuma oli se, että Hietaseen eli Santeri Niskaseen olen aiemmin törmännyt pariin otteeseen Tampereella teatterin merkeissä. Hän opiskelee Nätyllä, mutta lavalla en ollut häntä aiemmin nähnyt. Onneksi tarjoutui vähän sattumaltakin tämä tilaisuus nähdä häntä "livenä".

 Iloinen yllätys oli sekin, että katsomossa sattui olemaan myös Jussi Vatanen, joka nähdään lokakuussa uuden Tuntemattoman leffaversion Koskelan roolissa. Minulle tarjoutui oivallinen tilaisuus napata yhteiskuva Tatusta, Jussista ja Ismosta - sama kolmikko kun hääri Hämeenlinnan Kesäteatterin Simpauttajassa vuonna 2003. (Tatu Impan, Jussi Oton ja Ismo Simpauttajan roolissa.) Mielenkiinnolla odotan syksyn elokuvaversiotakin, Tuntemattomasta nimittäin.

Jussi ja pari muuttujaa 

 Kannattiko siis lähteä ajelemaan noinkin kauas teatterin perässä vähän niin kuin pistokeikalle? Kyllä ehdottomasti kannatti, ja suosittelen samaa muillekin. On erittäin palkitsevaa lähteä omilta kotokulmilta välillä vähän kauemmaksikin täällä Suomessa, nähdä ja kokea uutta niin matkanvarrella kuin perilläkin. Lisätietoja Koljonvirta Teatterista tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 6.8. asti.

 Kaikki valokuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen vapaalipulla. suurkiitos Koljonvirta Teatteri!)

 ***

 Eipä ole tosiaan Jyväskylän yläpuolella aiemmin tullut juuri vierailtua, varsinkaan teatterissa. Mieleeni nousi ajatus, että vastaavanlaisia pikapyrähdyksiä voisi tehdä jatkossakin ja etenkin kesäisin. Välillä on alkanut koko teatteriharrastus ja bloggaaminenkin tökkimään, milloin mistäkin syystä. Nyt sain taas uutta virtaa ja koin jonkinsortin ahaa-elämyksen siitä, että vaakakupissa ei paina nähtyjen esitysten määrä vaan se, että voisi suunnitella reissunsa tarkemmalla seulalla ja silloin voisi useammin tehdä pikaisiakin visiittejä kauemmas, eikä suhata kymmeniä kertoja välillä Helsinki-Tampere.

 Iisalmessa yövyimme siis Hotellilaiva Wuoksessa. Huoneestamme oli suora näkymä Olvin panimoon, oluenystävän unelma siis, vaikken niihin lukeudukaan. On sitä Guinnessin panimonkin vieressä yövytty joskus! Huone toi luonnollisesti mieleeni laivan hytin ja olin havaitsevinani pientä keinuntaa (vaikka ei edes keinunut). Uni kuitenkin maittoi, kunhan nyt isännän kuorsaukselta ensin sain unenpäästä kiinni... Aamiainen oli kohtalaisen pieni mutta riittävän täyttävä. Lueskelin samalla Iisalmen Sanomia ja ainut harmitus tuli siitä, että muroni eivät jutelleet murteella. Aamiaisen ja pienen huoneessapötköttelyn (eli tuli nautittua "köyhän makkeeta") jälkeen oli mukava istuskella aamuauringossa laivan terassilla ja kuunnella isohkon miesporukan hiukan väsyneitä juttuja edellisillan riennoista. Olen useasti tunnustautunut murrefaniksi, ja mikäs siinä oli kuunnellessa...

 Edellisiltana esityksen päätyttyä kävimme syömässä pekoniburgerit läheisessä Iisalmen Olutmestari-ravintolassa. Paikka vaikutti erittäin suositulta. Lähellä oli myös maailman pienin ravintola Kuappi, jonne mahtuu sisään kaksi ja terassille vielä toinen mokoma. Luin jostain, että siellä oli järjestetty hiljakkoin maailman pienimmät rockfestarit, neljä lippua oli myyty loppuun. Hehheheh!

Kuappihan se 

 Wuoksen terassilla olisi sunnuntaipäivää voinut viettää kauemminkin, mutta paluumatka kutsui. Erittäin hyvä mieli jäi kaikkineen. Kotimatkalla koukkasimme Kuopion kautta, jossa tapasimme pari tuttua ja kävimme satamassa kahvittelemassa ja rupattelemassa parin tunnin ajan. Ysitien varressa poikkesimme myös Tiinan Tuvassa, josta isäntä nappasi matkaan Irene Partasen muikkukukon ja minä ostin täytetyn sämpylän, joka on kuulemma jo käsite. Melkoisen ruokaisa sämpylä oli. Vaajakosken ABC:llä nappasimme matkaan erään unohtuneen läppärin, eli jotain hyödyllistäkin tuli tehtyä tällä reissulla.

 Kotona olimme klo 20 jälkeen sunnuntai-iltana, eli koko viikonloppuhan siinä vierähti. Eikä harmita yhtään, päinvastoin! Terassillaistuskelu näköjään kostautui - olin polttanut nenäni ja poskipääni, ja vasemman käsivarteni. Oikean käsivarteni sopivasti käräytin kesälomani aikana, joten nyt on tasaisen kaunis käräytysrusketus rajoineen.

Haastattelussa Panu Kangas

 Panu Kangas ja minä tapasimme heinäkuun alussa 2017 Cafe Laurellissa Lahdessa ennen illan Hyvät siskot! -näytöstä. (Loppupuolen kysymykset laitoin jälkikäteen meilillä, koskapa aika loppui kesken.)

Vuonna 1993 syntynyt Panu on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Vantaalla, mutta koen olevani kotoisin Helsingistä. Pienellä twistillä tosin, en koe olevani mikään ’Stadin kundi’, koska asuimme omakotitaloalueella ihan Helsingin ja Vantaan rajalla. Takapihalla oli metsää, ja peuroja ja kettuja juoksenteli välillä pitkin pihaa. Jännällä tavalla koen olevani maalais-kaupunkilainen. Lukioon asti kävin kaikki kouluni Helsingissä, ja harrastukset myös. Muutin pääkaupunkiseudulta pois vasta aloittaessani opinnot täällä Lahdessa, ja nyt asun kihlattuni Annin kanssa tuossa ihan kaupunginteatterin vieressä. Syksyllä oon mukana Viimeinen laiva-musikaalissa Turussa, ja harjoituskaudella tulee varmasti majailtua siellä suunnalla enemmänkin. ’Päämajani’ pysyy kuitenkin täällä Lahdessa.”

Mitä harrastat? ”Kyllä mä yritän harrastaa liikuntaa mahdollisimman paljon. Eikös niin kuulu yleensä vastata tähän? Heh. Lenkkeily on mun juttuni. Oon harrastanut kilpasuunnistusta pitkään, 7-vuotiaasta lukioon asti. Lenkkirutiinista oon pitänyt kiinni, ja Jukolan Viestissä käyn suunnistamassa kerran vuodessa edelleenkin. Videopelien pelaaminen on mulle rentoutumiskeino. Eipä mulla ole oikein muita harrastuksia. Oman teatteriryhmän (Musiikkiteatteri NYT) pyörittäminen on tavallaan myös harrastus, mutta myös työtä ja tavoitteellista toimintaa. Hmmm, mä pelasin myös futista pitkään ja palloilulajit mua kiinnostaisi vieläkin, mutta on hirveän vaikeaa löytää porukkaa, joiden aikataulut sopisivat omiin työaikoihin”, Panu harmittelee.

Panu Hyvät siskot!-jutussa (c) Juha Tanhua 

Mitenkäs soittotaito? ”Oon soittanut selloa pitkään. Äitini on valmistunut musiikkikasvattajaksi ja hän on aina kannustanut mua musiikkiharrastuksiin, ja iskäni taas on pitkänlinjan urheilumiehiä, eli hänen kauttaan löytyi suunnistuskin. Mussa on sopivassa suhteessa molempia. Selloa soitin taas sinne lukioon asti – siellä oli valinnan paikka, eli joko käyttäisin kaiken aikani tai sitten en. Sama kuin urheilun kanssa – jos haluaa huipulle, on tehtävä täysillä töitä sen eteen. Musiikkiteatteri NYT:n Photo Sapiens -esityksessä soitan selloa, yritän ylläpitää soittotaitoani. En kuitenkaan tee sitä niin aktiivisesti, että kutsuisin sitä harrastukseksi. Se on ikään kuin vanha taito, jota aina välillä nostan esiin. Pianolla ja kitaralla pystyn säestämään itseäni jonkinverran, mutta en kyllä lähtisi keikoille… Oon mä soittanut cajon-rumpuakin. Mua vähän harmittaa se, etten oo mikään multi-instumentalisti. Toistaiseksi aikani ei ole riittänyt siihen, että perehtyisin, kokeilisin, harjoittelisin ja kävisin tunneilla. Pianon, kitaran ja cajonin kanssa oon ns. itseoppinut.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Oi! Teatteri on sydäntäni lähellä tietysti, aina mahdollisuuksien mukaan on kiva käydä katsomassakin esityksiä. On tärkeää saada kokemuksia ja elämyksiä. Mulle on tärkeää myös ihmissuhteet ja varsinkin parisuhde. Oon löytänyt kivan, ihanan ihmisen, jonka kanssa tykkään viettää aikaa. Kavereitakin pyrin näkemään silloin tällöin, aikataulujen yhteensovittaminen on tosin aika haastavaa välillä. Sydämenasia on mulle myös se, että tykkään levittää positiivista energiaa. Musta on ihanaa kohdata ihmisiä ja pyrin aina siihen, että pystyisin ennakkoluulottomasti kohtaamaan uusia ihmisiä. Mua kiinnostaa ihmisten tarinat, ja välillä tulee juteltua yllättävistäkin asioista ihan tuntemattomien kanssa. Kohtaaminen, keskustelu ja hyvän meiningin levittäminen on mun juttuni!” innostuu Panu.

”Ja tietysti Musiikkiteatteri NYT on erityisen lähellä sydäntäni. Teatteri on ollut nyt vuoden olemassa, ja kyllä mä päivittäin ajattelen sitä ja mietin kehitysehdotuksia, biisejä, ideoita, kohtauksia… On tärkeää saada luoda omista lähtökohdista ja kertoa asioista, jotka ovat itselle tärkeitä.”

Musiikkiteatteri NYT -porukkaa (c) Petri Knuuttila & Matti Hussi 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Laulutaito ja liikuntatausta mahdollistaa paljon asioita vaikkapa musiikkiteatterin tekemiseen, jos ajatellaan mua näyttelijänä. Toisaalta, mä miellän itseni enemmänkin musiikkiteatteriartistiksi, eli silloin se on jo oletusarvoista, että laulan ja tanssin ainakin kohtuullisella tasolla. Mitenköhän mä tämän nyt muotoisilin – mä pyrin aina tekemään erilaisia hahmoja, eli oon muuntautumiskykyinen. Toisaalta taas tuntuu, etten ole vielä päässyt edes kokeilemaan kaikkia mahdollisuuksia. Nyt tässä Hyvät siskot! -jutussa teen ekaa kertaa ns. pahistyyppiä, ja jollain tavalla päättäväisempää ja määrätietoisempaa hahmoa. Aika usein oon ollut ressukka luuseri. Mä oon analyyttinen, niin ihmisenä kuin teatterintekijänäkin, ja se on sekä heikkous että vahvuus. Välillä mä kangistun siihen, että ylianalysoin kaikkea ja samalla menetän luovuuden, enkä pysty spontaanisti tarttumaan hetkeen. Toisaalta pystyn sitten objektiivisesti tarkkailemaan lavatilanteita. Lisäksi pystyn ja haluankin tehdä ihan mitä vaan, jos en anna analyyttisyyden tulla tielle. On kivaa kokeilla ja rohkeasti mennä johonkin suuntaan. Yksi ihan ehdoton vahvuus mulla on myös energisyys ja se, että teen aina täysillä! Elämässä yleensä mun vahvuuteni on varmasti tietynlainen myönteisyys, osaan suhtautua haastaviinkin tilanteisiin huumorilla ja kepeydellä, positiivisella vireydellä ja kekseliäisyydellä. Lisäksi oon empaattinen ja sosiaalinen, ja viihdyn ihmisten kanssa. ”

Onko sinulla ns. bravuureita esimerkiksi keittiössä? ”Kyllä mä kokkaan aika paljonkin, nyt oon tehnyt nyhtökaurasta tomaattipohjaista kastiketta, ja aiemmin ilahduin siitä, että opin maustamaan kaurakermapohjaista kanaa. Löysin yllättävänkin hyvän mixauksen maustepuolelle, ja sitä aina fiilistelen kokkailuvaiheessa.”

”Karaokepuolella on ollut pieni pakkokin kehittää itselleen bravuuri. Kerran selasin koko biisilistan läpi ja totesin, että enhän mä tiedä näistä kappaleista yhtikäs mitään! Vähän jännittikin mennä laulamaan, koska niissä on aina joku outo c-osa, jota en ollut koskaan kuullutkaan. Anssi Kelan biisi 1972 on nyt mun bravuurini, se on aika magee biisi ja se sopii mun äänelleni hyvin. Noin yleensä, eipä tule paljoa käytyä karaokessa. Mä en oo mikään baari-ihminen, vaan pikemminkin koti-iltaihminen.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Olisi ihanaa olla akrobaattisempi ja tosi hyvä tanssija. Mä arvostan tanssijoita todella paljon enkä lakkaa ihmettelemästä sitä, mihin kaikkeen ihmiskeho taipuu. Jos ihan realistisesti ajatellaan, mä haluaisin oppia säveltämään paremmin. Musiikkiteatteri NYT:ssä sitä oon jo tehnytkin, ja oon ottanut haparoivat ensiaskeleeni siinä hommassa ja kokeillut erilaisia asioita. Mä haluaisin ymmärtää musiikkia paremmin ja sitä kautta osata soveltaa sitä vielä monimuotoisempiin ja uudenlaisiin musiikkityyleihin. Ihailen kovasti esimerkiksi Jussi Tuurnaa, mieletön säveltäjä, ja olisi ihanaa osata hahmottaa musiikkia kuten hän. Ihmisenä mä haluaisin oppia aikatauluttamaan asioita paremmin. Mä oon aina just hilkulla paikalla tai vähän myöhässä, ja mä haluaisin tulla rauhassa ajallani. Musta tuntuu siltä, että aina kun on haasteellisempi vaihe elämässä, se johtuu siitä, että oon ottanut liikaa asioita hoidettavaksi liian lyhyessä ajanjaksossa, ja sitten stressi alkaa nakerrella. Ottaisi realistisen määrän asioita hoidettavakseen ja tekisi ne hyvin, eikä ahnehtisi valtavaa määrää ja yrittäisi sitten selvitä niistä. Kouluaikoina täällä parina vikana vuonna hamstrasin liikaa kaikkea, työharjoitteluita ja duuneja, ja olisin saanut koulusta paljon enemmän irti, jos olisin ottanut vähän rauhallisemmin. Haluaisin myös olla armollisempi itselleni - analyyttisyydessä on sekin huono puoli, että löydän tosi tehokkaasti niitä asioita, jotka voisivat mennä pieleen.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työjuttu urallasi? ”Ihan ehdottomasti ’Housut pois’-musikaali Lahden Kaupunginteatterissa. Olin ekaa kertaa isossa roolissa kaupunginteatteritason musikaalissa. Se ei ollut sävelletty mun äänialalleni, ja jouduin laulajana epämukavuusalueelleni. Jo treeneissä mua jännitti ihan hirvittävän paljon. Olin valmistunut musiikkiteatterin ammattilaiseksi ja oli sellainen olo, että mun pitäisi näyttää osaamistani ja tehdä ihan mitä vaan, ja olinkin ihan kusessa. Se oli aika kova paikka aluksi. Varsinkin Timo Välisaari oli ihana ja aina kannustamassa, ja Leppäsen Tuukka jeesasi paljon myös. Haasteellista oli myös se, että miten tehdä sellainen hahmo, joka erottuu muusta porukasta, kun jätkiä oli kuusi lavalla isoissa rooleissa ja jokainen haki omaa tyyliään ja paikkaansa. Mikä olisi mun oman hahmoni asema? Jouduin pohtimaan sitä aika paljon. Sain myös soololaulu-ja näyttelemisvastuuta enemmän kuin koskaan aiemmin. Siinä produktiossa jos missä opin armollisuutta. Kokonaisuus ratkaisee, eikä kannata jäädä murehtimaan sitä, jos sattui ekassa biisissä mokaamaan yhden äänen.”

Tuukka Leppänen ja Panu Housut pois -musikaalissa (c) Aki Loponen

”Haasteellista oli myös Musiikkiteatteri NYT:n koko perustamisprosessi, lähdettiin koko hommaan vähän poikkeuksellisellakin tyylillä. Kaikilla meillä kuudella oli omat ideansa ja aiheensa, vähän sillisalaattimaista oli aluksi. Tuotantopuolen hommaakin opettelin samalla, koskaan aiemmin en ollut mitään vastaavaa tehnyt. Se oli omassa luokassaan todella haastavaa, mutta myös samalla kaikkein palkitsevin juttu kaikista koko Photo Sapiens. Kiintoisaa on se, että nämä haastavimmat jutut on olleet tässä ihan lähiaikoina ja toivon, että jatkossa pääsisin haastamaan itseäni vieläkin enemmän. Ja saamaan vastuuta enemmän. Itsekin huomaa, että kehitystä on tapahtunut.”

Sitten muihin juttuihin. Onko suvussasi muita teatterialla olevia? ”Varsinaisesti teatterialalla ei ole kyllä ollut. Jommankumman vanhempani suvussa taisi olla joku pelimanni, joka elätti itseään soittamalla. Äidin puolen suvussa on harrastettu paljon musiikkia ja äitini on toiminut joskus pianonsoiton opettajana, nyt hän on YLE:llä toimittajana. Isäni on laulanut kuorossa.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/laulamisesta ja milloin? ”Tää on sattumusten summa, ja tähän liittyy muutama tärkeä avainhenkilö. Ensimmäinen niistä on mun yläasteen-ja lukion musiikinopettajani Susanna Joutkoski, joka sai mut houkuteltua koulun kamarikuoroon. Siellä huomasin, että laulaminenhan on ihan hauskaa! Se oli ensimmäinen varovainen askel. Toinen tärkeä henkilö on näyttelijä Matti Leino. Törmättiin ihan sattumalta muinoin, olin Kannelmäen seurakunnassa ripari-isoskoulutuksessa ja menin sitten yhdelle leirille isoseksi. Matti tuli sinne ’paikkaamaan’, kun alkuperäinen apulaisohjaaja oli sairastunut. Matti oli toiminut pitkään ja aktiivisesti isostoiminnassa, mutta töiden takia ei ollut pitkään aikaan ehtinyt mukaan. Siellä sitten tutustuimme ja leirinuotiolla soittelimme vähän kitaraa. Matti huomautti mulle, että laulan hyvin ja oonko koskaan harkinnut tekeväni sitä enemmänkin. Viittasin kintaalla koko jutulle, olinhan 16-v urheilijapoika niihin aikoihin. Matti oli sinä vuonna mukana vierailevana ammattilaisena Skene Musiikkiteatterikoulun Fame-musikaalissa, ja se oli ensimmäinen kerta kun Skene teki +16v-ryhmällä täyspitkän musikaalin. Matti ehdotti, että tulisin katsomaan meininkiä ja saattaisin tykätä. Viittasin kintaalla sillekin ehdotukselle. Menin kuitenkin… Olin vähän haavoittuvaisessa tilassa ja muistan, että pillitin kuin pieni lapsi siellä. Vaikutuin syvästi! Se oli käsittämätön kokemus. En ollut nähnyt vastaavaa koskaan aiemmin. Nuoret olivat niin taitavia. Luin sitten käsiohjemasta, että seuraavana vuonna tekisivät Grease-musikaalin. Vastusteluistani huolimatta Matti kannusti mua hakemaan siihen mukaan, ja niin menin. Ai että, kohtasin siellä mielettömiä tyyppejä, jotka olivat heti samalla aaltopituudella kanssani. Valtava intohimo motivoi muakin tekemiseen. Pääsin mukaan, ja viikonloppu viikonlopulta suunnistuskisat ja -treenit alkoivat jäämään, ja samalla tuli käytyä enemmän konserteissa ja teatterissa muutenkin. Olin silloin lukion tokalla, ja se alkoi tuntumaan enemmän ja enemmän mun jutultani. Kolmas tärkeä henkilö on Marco Bjurström, jonka perustama StepUp -tanssiopisto on, ja sen alaisuudessa toimii Skene. Marco poimi sen vuoden Skene-ryhmästä neljä tyyppiä avustamaan telkassa pyörineen Stage-ohjelman voittaneeseen ’Silmistä pois’-esitykseen Peacockiin. Se oli mun ensimmäinen ammattikokemukseni ja ns. viimeinen niitti. Kuin varkain kuulin myös Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjasta, ja olisi viimeinen mahdollisuus hakea, koska alkava kurssi olisi linjan viimeinen. Pakko olisi hakea, muuten katuisin koko loppuelämäni! Siihenkin Matti kannusti mua kovasti. Pääsin kouluun suoraan lukiosta vuonna 2012 ja valmistuin keväällä 2016, ’virallinen’ tittelini on muusikko AMK. Itse kutsun itseäni joko musiikkiteatteriartistiksi tai näyttelijä-laulajaksi.”

Grease-musikaalista (c) kuvaaja ei tiedossa 

Olitko sitten lapsena missään jutuissa mukana? ”Täytyy todeta, että sellonsoittokin olisi loppunut ensimmäisen vuoden jälkeen lyhyeen, jos en olisi pitänyt esiintymisestä. Se oli kivaa ja siksi jaksoin soittaa vuodesta toiseen. En mä mitään esityksiä kotona pitänyt lapsena, mutta leikit olivat täynnä mielikuvitusta ja seikkailuja. Oivaltaminen ja idearikkaus on varmaankin peräisin niiltä ajoilta. En kuitenkaan ollut missään teatterikerhoissa tms. mukana. Ensimmäinen esiintymiskokemukseni oli yläasteella tehty Cats-musikaali, ja olin siinä Rum Tum Tugger. Vedin naisten revityissä pienissä farkkushortseissa ja muissa oudoissa kledjuissa. Miten mut oikein saatiin tekemään se! Nautin siitä kuitenkin jotenkin absurdilla tavalla. Kun pääsi sen rajan yli, että tää ei oo noloa, vaan teen tän nyt täysillä! Vielä kun näki, että yleisö oli ihan fiiliksissä. Esiintyminen tuntui mageelta, mutta en mä siitä vielä kunnolla syttynyt enkä hakeutunut esiintymään muuallekin. Aika jännää, miten elämä vie. Jos tuolle nuorelle Panulle olisi sanonut, että susta tulee muuten isona musiikkiteatterialan ammattilainen, olisin joko nauranut päin naamaa tai panikoinut, että mitä urheilulle tapahtuu. En olisi uskonut puheita lainkaan!” Panu nauraa.

Onko sinua koskaan kiinnostanut mikään täysin toinen ala? ”Yläasteella ajattelin, että poliisin homma voisi olla kiinnostavaa ja jännittävää. Se juontaa varmaan juurensa siitä, että mua inhottaa epäoikeudenmukaisuus. Jossain vaiheessa mulle suositeltiin opettajan ammattia, koska oon niin sosiaalinen, empaattinen ja ymmärtäväinen. Musta olisikin ihanaa toimia jollain tavalla nuorten parissa - antaa positiivisia kokemuksia ihmisille, joilla on muuten hankalaa ja haastavaa. Kannustaa ihmisiä rohkeasti löytämään oman juttunsa ja suuntansa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Oon kyllä oppinut niin valtavasti, kun tuntuu siltä, että oon vähän myöhäisherännäinen tähän koko hommaan. Jussi Tuurna on opettanut meille siitä, että tekemisessä on kaksi ääripäätä : teknisen ja sovitun suorittamisen ääripää, ja toinen on nyt-hetki ja täysi spontaanius. Nämä kaksi pitäisi pystyä yhdistämään jollain tavalla, ilman että ne kumoavat toisiaan. Oon pyrkinyt siihen, etten olisi mikään puhuva ja toimiva robotti, vaan ihminen olisi läsnä koko ajan. Tapani Kalliomäki oli pitämässä meille yhtä näyttelijäntyön kurssia ja Tapanilta opin kyllä valtavan määrän asioita juuri näyttelijäntyöhön liittyen, esimerkiksi tunteiden käsittelyyn lavalla.”

Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Matti Leinoa ihailen, ensinnäkin siksi, että hän tavallaan ”bongasi” minut ja aina on jaksanut kannustaa. Matti on tehnyt paljon isoja musikaalirooleja ja on hirvittävän taitava niin liikunnallisesti, laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin. Arvostan hänen tapaansa tehdä. Mä en oo oikeastaan koskaan ollut sellainen tyyppi, että mulla olisi ollut selkeitä idoleita, joita fanittaisin. Mulla on todella paljon vaikuttavia kokemuksia, joista ajattelen, että ”wow tuo oli upeasti tehty”. Esimerkkinä Lahden Kaupunginteatterin Teemu Palosaari, joka pystyy tarvittaessa tekemään ihan mitä tahansa. Tuukka Leppänen on uskomattoman taitava. Johannes Holopaisen näin yhdessä KOM-teatterin jutussa ja olin aivan myyty. Hän on fyysinen, loistava ilmaisu ja mikä karisma! Teatterin ulkopuolelta on myös paljon ihmisiä, joiden elämänasennetta ihailen. Omassa elämässänikin on paljon hienoja tyyppejä, joita arvostan.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Katsoin juuri dokumentin Heath Ledgeristä, ja hän kyllä vaikutti todella inspiroivalta ja inspiroituneelta ihmiseltä. Fight Club-leffan katsoin pari vuotta sitten ja siinä Edward Norton teki ison vaikutuksen. Olisi hienoa tehdä leffaa tuollaisten tyyppien kanssa. Tietysti olisi hienoa päästä näyttelemään esimerkiksi Teemu Palosaaren ja Johannes Holopaisen kanssa. Matti Leinon kanssa olinkin jo Bjurströmin ohjaamassa RENT-musikaalissa Aleksanterin teatterissa, ja Slava!:ssa Juha Mujeen ja Puntti Valtosen kanssa. Heidän kanssaan olisi mageeta tehdä lisääkin, joku komediapätkä. Tai Tampereelta Risto Korhonen!”

Slava! seurana Konsta Reuter, joka myös nappasi kuvan 

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”No, mähän fanitan ihan hulluna Mikael Saaren ääntä, joten hänen kanssaan olisi mageeta laulaa. Häviäisin kyllä 100-0. Eriikka Väliahde ja Laura Alajääski on kyllä sellaisia, kenen kanssa olisi upeaa vetää joku musikaaliduetto. Next to Normalista vaikkapa joku.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Lahden Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Lahden Uudessa Kesäteatterissa, Aleksanterin teatterissa ja Peacockissa. Syksyllä listaan tulee mukaan myös Turun Kaupunginteatteri.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Photo Sapiens nousee kyllä kokemuksena ihan ykköseksi, kun ihan kaikki rakennettiin alusta alkaen itse ja yhdessä. No, teatterirakennusta lukuunottamatta… Alkuvaiheesta koko Skene-homma, joka päättyi Grease-musikaaliin. Koko se vuosi käänsi mut kohti teatterialaa. RENT-musikaali oli tärkeä kokemus, ja Housut pois-musikaaliin liittyi myös vahvasti itsensä voittaminen.”

Hyvät siskot kuvassa, Panu vasemmalla... (c) Juha Tanhua 

Minkälaista teatteria pitäisi mielestäsi tehdä Suomessa enemmän? ”Tätä on pohdittu paljon Musiikkiteatteri NYT:n parissa ja olemme miettineet asiaa siltä kantilta, että mitä me voisimme tuoda lisää. Musiikkiteatterikentällä olisi ihanaa, jos tehtäisi rohkeammin omaa materiaalia suomalaisista ja ajankohtaisista aiheista. Tällä hetkellä teattereissa on sellaista ohjelmistoa, joka kosiskelee, ymmärrettävistäkin syistä, teattereiden vakikatsojakuntaa ja kaikki tarinat tuntuvat sijoittuvan menneisyyteen. On toki tärkeää tuntea historiaa, jotta voisimme oppia siitä ja ymmärtää nykyistä asemaamme. Mun mielestäni olisi myös äärimmäisen tärkeää, että teatteri kommentoisi myös tätä aikaa ja olisi läsnä tässä ajassa. Olisi ajankohtaista, pohtivaa (ei syyllistävää) ja kysymyksiä herättävää. Musiikkiteatterin puolella olisi tärkeää löytää uutta musiikkia ja uudenlaisia formaatteja. Draamapuolesta mulla ei ole hirveästi kokemusta, joten en osaa vastata, mitä tarvitsisin siellä osastolla lisää.”

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Teatterin taikaa on mielestäni siinä, että osa ihmisistä asettuu katsomoon ja osa näyttämölle, ja siellä voidaan olla vaikka ilman lavasteitakin. Silti kaikki kuvittavat, värittävät ja uskovat tarinaan. Yhteinen päätös siitä, että tässä tilassa astumme yhdessä toiseen todellisuuteen. Ja esimerkiksi se, että laulan kanahattu päässä ja katsoja uskoo, että tuo on nyt kana ja vielä liikuttuu siitä. Kaikki elämykset ja kokemukset teatterissa ovat taianomaista ylipäätään!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? (naurua) ”Oijoi, mähän oon legendaarinen innostuja, kuten varmaan tästäkin oot huomannut. Mua inspiroi periaatteessa kaikki ympärilläni tapahtuva, paitsi epäoikeudenmukaisuus, halveksunta, väheksyntä. Tai toisaalta, kyllä noikin inspiroi mua kamppailemaan niitä vastaan! Mä jaksan loputtomasti ihmetellä tätä ympäröivää maailmaa. Ja kun mä nään ihmisen, joka on tosi fiiliksissä omasta jutustaan, innostun siitä itsekin.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kyllä. Ennen kouluunmenoa (Lahti) musta tuli aina yliaktiivinen ja purin sen sitten näyttämöllä, se tuntui hyvältä ja mä suoriuduin paremmin kun mua jännitti. Koulussa kolmantena vuonna mulle nousi sellainen olo, että pitäisi jotenkin erottua muista ja suorituspaineet kasvoivat, ja mua alkoi jännittää eri tavalla. Kolmas vuosi oli mulle muutenkin stressaava, myös henkilökohtaisella tasolla, ja stressi teki mulle huonon olon, jonka vuoksi mua alkoi jännittää myös sosiaaliset tilanteet. Sain sen hoidettua esimerkiksi ruokavaliomuutoksella, mutta vieläkin mulla tulee välillä ennen esitystä todella etova olo. Nyt se vie voimia eikä nostata niin kuin ennen, ja se on kyllä todella tylsää. Yritän opetella tapoja päästä pois tuosta. Musta on tullut fyysinen jännittäjä, mutta se ei ole vielä onneksi estänyt mua tekemästä esimerkiksi esityksiä.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Ei ole kyllä, se menee produktiokohtaisesti. Housut pois-jutussa mulla oli selkeä rutiini, koska rooli oli haastava ja mun oli pakko lämmitellä huolella, varsinkin ääni.”

(c) Petri Knuuttila 

Kerro joku kommellus. ”Photo Sapiensissa mulla on sellainen tekoveitsi, joka painautuu sisään. Mun piti säikäyttää sillä kaverini, ja ensin esitin yleisölle, että veitsi on feikkiä. Ensi-illassa veitsen jousi meni rikki ja kun painoin sitä, veitsi singahti kädestäni kuin ohjus ja lensi kulisseihin. Mulle jäi vain kahva käteen. Yleisöä nauratti hirveästi. Housut pois-jutussa kävi myös hauska tapaus. Oli kohtaus, jossa olimme ekaa kertaa Haroldin kotona ja riisuimme itsemme bokserisillemme. Tuukka nosti miehekkäästi jalkansa pöydälle ja alkoi laulaa. Pöydällä oli nätti kulhollinen tekohedelmiä, ja Tuukan jalka osui kulhon reunaan niin, että hedelmät sinkoilivat kuin katapultista ympäri näyttämöä. Kaikki putosimme hetkeksi täysin. Noihan on hauskoja tilanteita silloin kun kestävät sopivan ajan, ja juttu jatkuu siitä mihin jäi.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Henkilökohtainen ja kultainen muisto on se, kun kosin Annia. Menimme vuosipäivämme kunniaksi elokuviin, ja siksi ajaksi olin värvännyt pari kaveriani meille tekemään illallisen ja laittamaan asunnon oikein nätiksi. Kynttilöitä ja kaikkea”, Panu myhäilee.

Tulevia roolejasi? ”Syksyllä oon mukana Turun Kaupunginteatterin Viimeinen laiva-musikaalissa ensemblessa ja myös yhden roolin understudyna. Photo Sapiens jatkuu Lahdessa isommalla näyttämöllä neljä kertaa, ja vierailemme myös Kouvolassa. Loppuvuodeksi on kehitteillä toinenkin juttu, mutta siitä ei vielä enempää tässä vaiheessa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Hmmm, en ole koskaan elänyt minkään tietyn moton tai elämänohjeen mukaan, tai en ainakaan koe eläneeni. ”Kultainen sääntö” on ollut mulle kuitenkin yllättävän tärkeä, eli ”älä tee toisille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”. Haluan aina kohdata ihmiset mahdollisimman positiivisesti ja vailla ennakkoluuloja, jotta tulisin itsekin kohdatuksi avoimesti ja vastaanottavaisesti. Täähän ei oo aina helppoa, mutta siihen pyritään. Jos tekaisen tästä äkkiä itselleni moton, se voisi olla ”hymy tarttuu, levitä sitä”. Tähän uskon vahvasti, sillä jos jokainen yrittää jeesiä ja kohdata positiivisesti ihmisiä ympärillään, niin niillekin ihmisille tulee parempi olo ja kierre voi jatkua.”

Perinteinen yhteiskuva, Panu nappasi 

Osaatko imitoida ketään, tai harrastatko ylipäätään imitointia (edes laulaen)? ”Mä oon aina tykännyt leikkiä äänelläni, mutta ei mulla kyllä oo mitään erityistä imitaatio-bravuuria. Ehkä se onkin jäänyt enemmän oman äänen tutkimiseksi kuin muiden matkimiseksi. Muistan, että joskus osasin matkia Klonkkua (Taru Sormusten Herrasta) ja kerran lauloin karaokessa pätkän ”What a wonderful world”-biisiä Louis Armstrongin tyyliin. Se ei kyllä ollut kaunista hahah.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mulla on harvoja lempinimiä, koska Panu on jo valmiiksi lyhyt ja naseva. Siitä on onnistuttu kuitenkin vääntämään kaikennäköisiä versioita, joista kaikkein pisimpään elämään jäänyt on Pantse, tai kuten itse tykkään sen kirjoittaa, Panze. Vähän japanilaista vibaa. Tässä olisikin hyvä supersankarinimi, Panze. ”Katsokaa, tuolla se Panze menee!” Ja sitten supervoima...hmmm. Oon aina halunnut osata lentää, se olisi hieno voima. Tosin sillä ei yksinään tee hirveästi mitään. Ehkä joku rauhoitusvoima?Olisi hienoa pysäyttää ja ratkoa konflikteja niin, että ensin mä rauhoittaisin kaikki supervoimillani ja sitten hyödyntäisin sosiaalisia taitojani tilanteen purkamiseen. Ja sitten lentäisin pois,heh.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Tätä on kysytty multa joskus ennenkin, enkä muistaakseni vastannut mitään hirveän järkevää. Olisi tietty mielenkiintoista kokea kaikkea, mitä miehenä ei pysty kokemaan, kuten seksi naisena ja synnyttäminen. Toisaalta olisi myös hauskaa viettää joku keskusteluntäyteinen naistenilta hyvässä porukassa. Henkevät keskustelut voittavat puuhastelun ja säästä puhumisen!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit viihdykkeeksi omaan talvipesääsi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Playstation ja puhelin. Niillähän sitä saisi ajan kulumaan. No joo, ja telkkarin ja johdot jotta voisi pelata. Ja laturin, ettei akku loppuisi. Ja sitten ottaisin pizzaa, koska rakastan pizzaa! Olisi varmaan aika tiukat kilot tullu noilla talviunilla, joten ehkä jotkut näppärät säädeltävät käsipainot vielä ja vaikka joku laatikko tai stepperi box-hyppelyyn.”

Jos rakentaisit puuhun majan, miten korkealla rakentaisit sen ja millaisen ja mitä sinne ottaisit mukaasi? ”Ei hirveän korkealle, koska en pidä korkeista paikoista. Ei kuitenkaan ihan maahan, koska elämässä täytyy olla vähän jännitystä. Maja olisi varmaankin aika käytännöllinen, eli sopivasti tilaa suhteessa tavaroihin. Oon vähän siivousfriikki ja majan siisteys olisi mulle tärkeää. Majassa olisi varmaan paljon ikkunoita, koska luonnonvalo on ihana asia! Ottaisin sinne varmaan mukaan samoja asioita kuin talviunillekin, koska toi maja kuulostaa loistavalta rentoutumispaikalta. Sit varmaan kiikarit, niin voisin katsella maailman menoa. Uiui, kaukoputki olisi siisti! Ja hei, PALJON kasveja! Mä rakastan kasveja, ja sit hoitelisin niitä siellä itsekseni. Ehkä tämä maja olisikin kasvihuone? Nerokasta!”

Vähemmän perinteinen yhteiskuva... 

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Hmmm, olisi hienoa nähdä ihmiskunnan synty, se miten heimoista syntyi kansoja. Toisaalta olisi kiinnostavaa nähdä ajanlaskun alku ja Jeesus, kuka hän oli ja mitä hän oikeasti teki. Keskiaika on myös jostain syystä aina kiehtonut mua. Ritarit ja linnat lähinnä kai, tavallisilla ihmisillähän oli silloin varmaan aika haastavat elinolosuhteet.”

Jos elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Esityksen pitäisi ehdottomasti olla humoristinen ja viihdyttävä, mutta siinä pitäisi olla myös sanomaa. Vaikkapa tuo motto ”hymy tarttuu, levitä sitä!” Se olisi ihan saletisti musiikkiteatteria, siitä ei päästä mihinkään. Meikäläisen roolin voisi napata Osku Ärilä. Osku on ihan hemmetin taitava työssään, mutta sen lisäksi roolin Oskulle ratkaisee se, että me ollaan IHAN SAMANLAISIA! Tää asia on selvinnyt meille Hyvissä Siskoissa tänä kesänä, kun on puhuttu asioista. Osku hoitaisi roolin loistavasti ilman vaikeuksia.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Voiko teatteriin koskaan kyllästyä? Uskotko tekeväsi tätä vielä eläkepäivinäsi, vai siirrytkö kenties kokeilemaan jotain muuta?”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Pumpuli

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrmeä

- Mikä sytyttää sinut? - Teatteri

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Ruuanlaittoa

- Mitä ääntä inhoat? - Hyttysen surinaa

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin meni!