Näkymätön lapsi / Teatteri Viirus

Näkymätön lapsi / Teatteri Viiruksen vierailu Arx-talolla Hämeenlinnassa

Ensi-ilta 19.9. 2014, kesto noin 45min (ei väliaikaa) , sopii yli 4-vuotiaille

Ohjaus Mikaela Hasán
Nuket ja lavastus Elina Putkinen
Säveltäjä Robert Kock
Nuketuskonsultti Ishmael Falke
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi Mikaela Hasán ja Pelle Heikkilä
Esityskielet suomi tai ruotsi (tämä esitys oli suomeksi)

Lavalla Edith Holmström (aiemmin Pelle Heikkilä)

 Minä olen muuten vähän erikoinen Muumi-fani, sillä yhtäkään Tove Janssonin kirjaa en ole lukenut enkä juuri piirrossarjaakaan katsonut. Silti tiedän, miten esimerkiksi Pikku Myyn kuuluu puhua ja oikeasta käsivarrestani löytyy Pikku Myy-tatuointikin. Hahmot on myös hallussa ja heidän ominaispiirteensä.

(c) Teatteri Viirus 

 Olin halunnut jo pitkään nähdä Teatteri Viiruksen Näkymätön lapsi-nukketeatteriesityksen, mutta kovin kauas en ollut valmis sen perässä lähtemään, lyhyen keston vuoksi lähinnä. Matkoihin kun menisi moninkertainen aika. No, olen varma että reissu olisi kuitenkin osoittautunut kannattavaksi, mutta ymmärtänette pointin. Olinkin iloisesti yllättynyt huomattuani paikallislehdestä, että lokakuun viimeisenä lauantaina vietettäisiin Halloween-teemalla koko perheen Arxantaita ja ohjelmassa olisi parikin esitystä tästä.

 Ja eikun paikalle jonottamaan lippuja, joita oli ilmaiseksi jaossa aamupäivästä. Esitys on siis tarkoitettu yli 4-vuotialle, ja tällä perusteella kuuluimme molemmat kyllä kohderyhmään. Me aikuiset asetuimme takariveille ja piiperot (jotka olivat kauhuteeman mukaisesti pukeutuneet osa noidiksi, osa hirviöiksi ja oli paikalla pari tiikeriäkin, nerokkaat asut joita kateellisena katselin...) eturiveihin. Kiinnitin heti huomioni lavastukseen, jossa taustalla hillopurkkeja, lyhtyä ja radiota. Tuli vähän sellainen olo, kuin olisi ollut mummolassa!

 Kauniin alkumusiikin siivittämänä hahmot astuvat piiloistaan esiin, ja tunnelma tuntuu heti kotoisalta. (Edith Holmström siis toimii niin tarinankertojana, hahmojen ääninä kuin nukettajanakin.) On käyty sienessä, ja Muumi-kansa putsailee saalistaan. Paikalle saapuu raitapaitainen Tuutikki seurassaan näkymätön lapsi Ninni. Hän on muuttunut näkymättömäksi, koska eräs ilkeä täti on kohdellut häntä kaltoin ja pitänyt pilkkanaan. Voi Ninniä! Kaulassaan hänellä on pieni kulkunen, joka heläjää liikkeiden mukaan, jotta muut tietäisivät, missä hän kulloinkin liikkuu. Tuutikki on varma, että Muumiperhe saa Ninnin takaisin näkyväksi ja niin Ninni jää visiteeraamaan Muumitaloon.

Ninni ja Pikku Myy (ja Pelle Heikkilän kädet) (c) Christoffer Hilapieli

 Olen vaikuttunut siitä, miten herkin ottein Edith hahmoja nukettaa ja saa ne heräämään eloon vuorotellen. Esityksen tahti on sopivan verkkainen ja rauhallisuus huokuu näyttelijästäkin (henk.koht. ensi-illastaankin huolimatta), katsomossakin rauhoittuu kummasti ja pienimmätkin pysyvät ihmeen hyvin paikoillaan. Mitä nyt muutamat haluavat esitellä vanhemmilleen haamukäsiaskarteluitaan esityksen lomassa, mutta se kuuluu asiaan ja lapset ovat lapsia. Hahmot ovat taidokkaasti ja rakkaudella valmistettuja, ja rekvisiitta on täynnä nerokkaita oivalluksia, jotka muuntuvat moneksi! Ninnin makuuhuone muuttuu kädenkäänteessä omenapuuksi täynnä punaposkisia herkkuja, vanha kahvimylly omenahillokoneeksi, jonka kampea vääntäessä Pikku Myy hiukan villiintyy.

 Ovelalla tavalla näkymätön lapsi alkaa hiljalleen muuttua näkyväksi, ja olin tästä täysin lumoutunut. Ensin nähtiin vain jalat, pian mekko rusetteineen ja lopulta koko tyttönen. Ja mitenkäs tämä onnistui? Muumimamma esimerkiksi keitteli isoäidin reseptillä ja ripauksella rakkautta kahvijuoman, Pikku Myy kehoitti mukaan leikkimään ja muut opettivat pitämään puoliaan ja olemaan mieltä asioista eikä vain myötäilemään. Ninni löysi myös naurunsa ja tuuppasi Muumipapan mereen. Muumipappa mennä kroolasi pitkin ja poikin, ja meillä oli niin hauskaa katsomossa. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja kaikki varmasti tämän jälkeen menivät syömään Muumimamman paistamia lettuja ja hilloa.

 Voi miten ihana esitys! Lämmitti mieltä kuin pehmoiset villasukat, kupillinen kaakaota tai lämmin halaus. Esityksen jälkeen oli pieni yhteinen tuokio, jossa Edith kyseli lapsilta muutaman kysymyksen esityksen teemaan liittyen. Millä keinoin Ninni muuttui jälleen näkyväksi ja mistä näkymättömyys johtui. Voiko ihminen oikeasti olla näkymätön? Voiko tuntea itsensä näkymättömäksi ja mikä siihen auttaisi? Nerokkaita vastauksia tuli roppakaupalla. Näkymättömyyteen auttaa kuulemma se, että laittaa kahvin sekaan tarpeeksi maitoa ja sokeria. Ja hunajaa. Ja oikeasti voi mennä näkymättömän seinän läpi halutessaan, vaikkei itse olisikaan näkymätön.

 Eläköön mielikuvitus, hyvät tarinat, nukketeatteri, Tove Jansson ja kaikki hyvät tyypit, jotka saa minutkin tuntemaan itseni näkyväksi! Poislähteissä pääsi vielä kättelemään Pikku Myytä ja esittäytymään. Jeeee!

(c) Christoffer Hilapieli 

Keuhkot / Kansallisteatteri

Keuhkot / Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö

Suomen kantaesitys 18.9. 2015, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Duncan Macmillan

Ohjaus ja suomennos Juha Jokela

Näyttämöllä Ria Kataja ja Mikko Nousiainen

 Ei lavastusta, ei ääniä, ei valoja, ei pukuvaihtoja, ei väliaikaa eikä edes käsiohjelmaa. Lavalla kaksi näyttelijää ja loistava teksti, joka vie mennessään heti alusta alkaen. Ollaan siis perusasioiden äärellä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ilman mitään sen kummempia "kikkailuja" ja tehokeinoja. Ensin näyttelijät esittäytyvät ja Mikko Nousiainen kertoo hiukan taustoja näytelmälle. Kaikki alkaa kuin vaivihkaa, parin sekunnin hiljaisuus ja edessämme on Mikon ja Rian sijasta Mies ja Nainen.

 Aluksi kauppareissulla, parkkipaikalla mies ja nainen keskustelevat siitä, olisiko nyt sopiva aika hankkia lapsi. Mies ei tosin juuri suunvuoroa saa, nainen hoitelee puhumisen ja monenlaiset argumentit. Eipä se menekään niin, että napsautetaan sormia ja ilmoitetaan, että nyt sen teemme. Ei ainakaan tämän pariskunnan kohdalla. Keskustellaan siitä, onko edes järkevää hankkia lasta tähän maailmaan ja siitä, että kaikkien ei edes pitäisi olla vanhempia. Välillä suusta lipsahtaa ajatuksia, joita ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen. Rehellistä puhetta kuitenkin ja selvää on, että miehen ja naisen välillä on syvä luottamus. Uskaltaa olla rehellinen ja näin avoin. Itsestänikin tuntuu välillä siltä, että nyt tulee sellaista puhetta joka ei sovellu ulkopuolisten korville - eli unohdan olevani teatterissa...

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Tapahtumapaikat vaihtuvat lennossa ja puheiden perusteella selviää, missä milloinkin ollaan. Tunnelma on hyvin intiimi ja intensiivinen, katsomossa ei turhia yskitä ja mikä parasta, kukaan ei uskalla supattaa vierustoverilleen mitään kesken kaiken eikä rapistella pastillien kanssa. Kunpa näin olisi aina! Nauretaan toki ja eläydytään muuten, mutta ei mitään häiritsevää.

 Elämää ei voi suunnitella kovin tarkasti, sillä yllätyksiä tulee väistämättä eteen. Mies ja nainen ovat niin vereslihalla välillä, että melkein unohdan hengittää. Siitä muistutetaan näyttämölläkin. Hengitä. Rauhassa. Jännitän heidän puolestaan ja toivon pelkkää hyvää. Tuntuu siltä, että aluksi kyse on vain näiden kahden ihmisen välisestä asiasta, mutta kokonaisuus kasvaa hiljalleen paljon suuremmaksi ja laittaa väkisin pohdiskelemaan. En ole koskaan ollut varma siitä, miksi minulla ei ole lapsia ja tämän jälkeen olen vielä epävarmempi sen asian suhteen...noin esimerkiksi.

(c) Stefan Bremer, Kansallisteatteri

 Aika meni kyllä todella nopeasti. Jännä sattuma oli se, että samana aamuna rannekellostani oli loppunut patteri ja olin pitkästä aikaa ilman kelloa. Kerran, pari vilkaisin tyhjää rannettani ja sitten näytelmä jo loppuikin. Oli tämä kyllä hieno kokemus. Aistia taas noin läheltä kaikki ne tunteet, joita roolihenkilöt kokivat. Dialogi oli varsin luontevaa, suomennoksesta siis kiitos ohjaaja Jokelalle. Hyvin tuli esille myös se, että koko työryhmällä on täytynyt olla luja luottamus toinen toisiinsa. Eihän näin "iholla" voisi kai muuten ollakaan? Loistavaa näyttelijäntyötä on myös ilo seurata, ja tässä nähtiin kaksi hyvin erilaista näyttelijää, joiden yhteispeliä oli suuri nautinto katsella, kuunnella ja kokea kaikki se yhdessä.

 ps. Keuhkot muuten vierailee Hämeenlinnan Teatterissa huhtikuussa 2016

(näin esityksen pressilipulla)

Leninki / Ilkka Heiskasen vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Leninki / vierailu Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä pe 23.10. 2015

Kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Matti-Juhani Karila

Ohjaus Vesa Vierikko

Lavalla Ilkka Heiskanen

 Verstaan aulatilahan ei ole mikään suurensuuri ja ennen esityksen alkua oli melkoisen tiivis tunnelma. Oven eteen oli pakkautunut porukkaa oikein kunnolla, hyvä kun vahtimestari edes pääsi paikalle ovea avaamaan. Kaikki halusivat varmaan eturivin paikat...eikä ihme!

"Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus" riimitteli aikoinaan Junnu Vainio, ja sama pätee Ilkka Heiskasen kokonaisvaltaisesti tulkitsemaan Usko Kullervo Haverisen mielenmaisemaan. Näin Leningin kertaalleen jo keväällä Ilkan 30v- taiteilijajuhlassa Keravalla ja meno oli niin makoisaa, että olihan sitä tultava uudestaan katsomaan kun kohdalle sattui sopivasti.

(c) Miska Reimaluoto

 Usko Haverinen on ehta suomalainen työtön, kovin yksinäinen mies. Reinot jalassa tepastellaan ja olutkin maistuu. Tyhjä kaljakori käy vaikka nukkuma-alustasta. Eräänä iltana kaikki muuttuu hetkeksi, kun puhelin pirahtaa iltasella soimaan. Langan toisessa päässä on Uskon jättänyt ja Kreikkaan erään karvaranteen perässä muuttanut ex-vaimo Terttu, jolla on tärkeää asiaa. Usko se huomaa tilaisuutensa tulleen ja ihan vähän vaan värittää keskustelua. Luovuutta ja supliikkia ei mieheltä ainakaan puutu, se täytyy kyllä myöntää. Asioiden tilaa hiukan liioitellaan ja mies puhuu itseään syvemmälle suohon, josta on sitten paha enää nousta. On bisnestyyppistä liiketoimintaa meneillään ja fitness-tyyppinen hehkeä sihteerikin, arvovaltaisia tuttuja ja saunakavereita sekä firman laajentumisideoita vaikka muille jakaa. Loppupuolella puhelimessa käväisee se karvarannekin, ja siinä vaiheessa Usko on menossa muukalaislegioonaan.

 Yleisö hirnuu tätä moottoriturpaa kuunnellessa ja minua alkaa jo naurattaa kanssakatsojien reaktiotkin. Vieressäni istunut nainen oli usein kaksinkerroin ja polki toisella jalallaan voimallisesti lattiaan, toisesta suunnasta taas kuului omituinen kähisevä nauru. Hyvin tuntuivat uppoavan vierasperäisten sanojen jatkuva viljely ja yritykset lausua niitä oikein. Kiroilluthan Usko ei ollut enää aikoihin, perkele sentään. Muuttunut mies. Itse olin lähellä lattialle tipahtamista, kun Usko näytti otteen Tertun ensikohtaamisesta tansseissa. Mikä lanneliike ja siihen päälle "stop tö mjyysik".

 Ja kun kyyneleet valuvat silmistä jo valmiiksi, Usko alkaakin puhua rakkaudesta ja ikävästä. Hersyvä nauru muuttuu liikutukseksi ja aatokseksi siitä, miten monta uskohaverista tässäkin maassa tälläkin hetkellä on, haikailemassa menneiden hyvien aikojen perään.

 Ilkalta juttua kyllä piisaa ja välillä tuntui, että joukkoon laitetaan vähän ekstraakin yleisön reaktioiden mukaan. Meininki on täysin suvereenia ja yleisöhän suorastaan söi hänen kädestään. Poislähteissä moni pudisteli päätään ja totesi "On se kyllä hurja!"

 Valtaisan tekstimäärän sijaan tosin minuun teki jälleen kerran eniten vaikutuksen se taito, jolla pienin hienovaraisin keinoin koko kohtaus vaihtaa suuntaansa. Muisto menneestä ja haikea katse, juuri oikeanmittainen pieni taukonen, käden liike, äänenvärin muutos. Samaa ihailin esim. Pirkka-Pekka Peteliuksen hahmossa Kätilö-elokuvassa sekä Robin Williamsin parissakin leffassa. Kun huvittava roolihenkilö sanoo yllättäen jotain, jolla orastava nauru juuttuukin palaksi kurkkuun. Silmät kertovat enemmän kuin yksikään lausuttu sana. Sitä minä ihailen suuresti, harvalta sitä taitoa löytyy. Ilkka Heiskanen on yksi heistä.

 Millaisessa roolissa sitten se leninki tässä monologissa on? Se kannattaa ehdottomasti käydä itse tsekkaamassa. Esitys vierailee vielä kerran Hämeenlinnassa (28.11.) mutta kiertelee pitkin ja poikin Suomea. Ja kaikille Ilkan faneille tiedoksi, että Tampereen Teatterissa loppuvuoden ohjelmistoon palaa 'Saiturin joulu', jossa herralla nimirooli. Hämeenlinnan Teatterissa marraskuun alkupuolella nähdään huikea 'Sibelius - Kohtalonyhteydet' vielä muutaman kerran. Keväällä 2016 ohjelmistossa on Olli Jalosen kirjaan perustuva 'Miehiä ja ihmisiä', jossa yllättäen mukana myös nuori ja nouseva kyky I. Heiskanen! Silloin on taottava kun rauta on kuumaa! Tästä ensi-ilta on helmikuun lopussa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Lokki-reissu Espooseen

Lokki / Red Nose Club, Espoon Kaupunginteatterin Louhisali

Ensi-ilta 21.10. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Philip Boulay

Rooleissa : Minna Puolanto, Jari Virman, Jouko Puolanto, Niina Sillanpää, Riku Korhonen, Nora Raikamo, Amira Khalifa, Eero Järvinen, Tatu Siivonen, Oskari Perkki ja Teemu Aromaa

 Tämä Lokki oli minulle yksi teatterisyksyn kiintoisimmista tapauksista, koska Red Nose Club. Kyseessä oli vieläpä sensuroimaton alkuperäisversio, joka on nähty aiemmin vain kerran Ranskassa. Lokin ranskantajat A. Markowicz ja F. Morvan olivat kaivaneet Tsehovin jäämistöstä tekstin paloja, jotka on aikoinaan poistatettu näytelmän virallisesta versiosta jo ennen sen ensiesitystä. Mielenkiintoista. Olen nähnyt yhden version Lokista (monen teatterin yhteistyötuotantona syntyneen version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa monta vuotta sitten), mutta en muista siitä oikein mitään muuta kuin, että lavalla oli ainakin Eeva Litmanen Irina Arkadinan roolissa. Nyt oli sitten aika paneutua Lokin maailmaan hiukan tarkemmin.

Nina (Niina Sillanpää) / (c) Tero Ahonen 

 Vaan toisin kävi. Kiitos kuuluu päivittämättömälle navigaattorille sekä isännän liian nopeille ratinkäännöksille (ja häikäisevälle auringonpaisteelle). Pääsyyllinen olin kuitenkin kuulemma minä, koskapa "en ollut hereillä" ja annoin kaiken tapahtua... Lähdimme Hämeenlinnasta hyvissä ajoin ja jos kaikki olisi mennyt niin kuin Strömsössä, olisimme olleet Espoon Kulttuurikeskuksessa noin 45min ennen näytöksen alkua. Yhden ratkaisevan väärän käännöksen vuoksi ja navigaattorin sekoilun takia olimme parkkipaikalla paria minuuttia ennen esityksen alkua. Isäntä lähti etsimään parkkipaikkaa, minä hakemaan lippuja epävarmana siitä, pääsisimmekö enää edes sisään. Sain liput ja tiedon siitä, että sisään pääsisimme yläkatsomon kautta vahtimestarin avustamana ensimmäisen vartin jälkeen. Toinenkin pariskunta myöhästyi, joten emme olleet onneksi ainoat.

 Esitystä oli siis kulunut vartti, kun meidät päästettiin sisään. Hämmentävää oli se, että lavalla lausuttiin samaan aikaan "Portaikosta kuuluu askelia!" kun me räpiköimme taskulampun valossa ensimmäiselle mahdolliselle tyhjälle paikalle istumaan. Lause ei ollut kuitenkaan tarkoitettu meille (ajoitus tosin oli loistava), vaan portaissa elämää ja virtaa täynnä kirmailevalle Ninalle (Niina Sillanpää).

 En ole elämässäni koskaan aiemmin myöhästynyt teatteriesityksestä (enkä juuri muualtakaan) ja muutenkin tykkään saapua paikalle hyvissä ajoin. On mukava rauhoittua kunnolla ennen esityksen alkua, tavallaan "laskeutua" tulevaan. Antaa pulssin ja hengityksen tasaantua, katsella rauhassa ympärilleen, katsella keitä muita on paikalla. Nyt jouduimme suoraan keskelle kohtausta, jonka edeltävistä tapahtumista ei ollut mitään aavistusta. Tukahdutettu kiukku ja kauniisti sanottuna suoranainen ketutus tuntui viiltävänä sykkeenä päänupissani enkä kaikelta siltä pystynyt keskittymään kunnolla näytelmän seuraamiseen. Hiljalleen rauhoittuminen kuitenkin tapahtui, teatterilla on muutenkin sellainen vaikutus minuun. Näytelmää oli kulunut varmaankin reilu tunti. Satuin vilkaisemaan vieressäni istuvaa miestäni ja hämmästyin, kun hänellä näytti olevan vieläkin aurinkolasit päässä! Kuiskasin, että "Sulla on aurinkolasit päässä!" ja hän vastasi "Jaa on vai!?"aidon hämmästyneenä, otti lasit päästään ja laittoi ne taskuunsa. Tilanne oli jotenkin absurdi ja siihen kaikki edeltävät häsläämiset vielä päälle, joten hepulikohtauksenhan se herätti. Seuraavan vartin purin huulta ja yritin hillitä naurua, kyyneleet valuivat silmistäni enkä pystynyt katsomaan eteen päin ollenkaan, sillä isäntä yritti vieressä samaa. Esityksen seuraamisesta ei siis tullut yhtään mitään!

 Kohti väliaikaa mentäessä oli kuitenkin ihmeellisen levollinen olo. Mielessäni oli, että jos tämä olisi elämäni ensimmäinen teatterikokemus ja olisin "otollisessa iässä", minä kiinnostuisin teatterista enemmänkin ja saisin teatterikärpäsen puraisun juuri tämänkaltaista esitystä katsellessani. Kenties haluaisin itsekin näyttämölle. Kenties.

 Väliaika sitten meni ja palasimme takaisin yläkulmaan istumaan, emme siis menneet väliajan jälkeenkään omille viitosrivin keskellä sijainneille paikoillemme.

 Esitys itse oli hieno, mutta en tällä kokemuksella osaa/pysty siitä tämän enempää kirjoittamaan. Toivonkin, että minulla olisi vielä myöhemmin mahdollisuus nähdä tämä Helsingissä Blue Median studiolla uudestaan, olla hyvissä ajoin paikalla ja virittäytyä oikealle taajuudelle. Esityksiä on luvassa viisi, marras-joulukuussa. Lisätietoja koko produktiosta, työryhmästä, traileria ym. Red Nose Clubin sivuilta tämän linkin takaa. Toivottavasti mahdollisimman moni menisi katsomaan ja kokemaan!

 (näin esityksen Espoon Kaupunginteatterin kautta saadulla medialipulla)

Edustalla Minna Puolanto ja Tatu Siivonen, taustalla Amira Khalifa (c) Tero Ahonen

Kummitusjuna / Helsingin Kaupunginteatteri

Kummitusjuna / Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasila-näyttämö

Kantaesitys 14.10. 2015, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Ohjaus Lauri Maijala

Käsikirjoitus Lauri Maijala ja Sinna Virtanen

Musiikki Jussi Tuurna ja Anna-Mari Kähärä

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Tuukka Leppänen, Janne Marja-aho, Antti Timonen, Sanna Majuri, Emilia Nyman, Tiina Peltonen ja Ursula Salo

Orkesteri : Jussi Tuurna (kapellimestari), Sara Puljula, Topi Korhonen ja Esko Grundström

 Kylläpä sään lykkäsi tälle reissulle... voisi siteerata J. Karjalaista ja Ankkurinappi-kappaletta "kun kohdattiin oli pimeää, kun erottiin oli pimeämpää..." ja siihen päälle vielä kova tuuli ja kaiken kasteleva jäätävä tihkusade. Ennen esitystä nautittu palanen porkkanakakkua lämmitti mieltä hetken ja sitten saliin.

 Istuin neljännessä rivissä ja prologi jyräsi päälle heti kuin yleinen syyttäjä. Valot vilkkuivat suoraan päin näköä, jotenkin tuntui että tässä metelissä halkeaa kohta korvat. Kyyti oli siis kovin kylmää aluksi ja mielessäni liikkui kaksi sanaa "en tykkää". Mutta kas, sitten biisissä mainittiin yllättäen pitkät kalsarit ja johan nousi meikälikalla hymy huulille ja aloin hiljalleen lämmetä mukaan kyyditettäväksi. Viekää te, mie vikisen!

 Täytyypä muuten erikseen mainita, että Kummitusjuna ei olekaan mikään tavanomainen musiikkipläjäys. Tai mistäs minä tiedän muiden musikaalien syntyhistoriasta ja hautomisajoista sen enempiä, mutta käsiohjelmaa lukiessani kulmakarvani kohosivat hämmästyksestä ja yllätyksestä. Kaikki nimittäin alkoi Jussi Tuurnalle soitetusta puhelusta jo vuonna 2009, ja pian syntyi neljän naisen ja neljän miehen esiintyjäryhmä Ochetti. Yhteiseksi päämääräksi muodostui uuden kotimaisen musikaalin kantaesitys, jonka materiaali on ollut osittain valmiina jo muutaman vuoden ajan. Aikataulujen kanssa puljatessa tietysti menee aikaa, sehän on selvä, mutta niin se vaan Kummitusjuna putkahti tunnelista ulos ja näki päivänvalon lokakuun puolivälissä. Ihailtavaa pitkäjänteisyyttä  koko porukalta ja osoitus siitä, että hyvää kannattaa odottaa. Itselleni yllätys oli se, että tämä oli näinkin pitkän prosessin tulos.

Musikaalissa matkataan metrojunan kyydissä Mellunmäestä Ruoholahteen. (Tämä olikin muuten kuluvalta vuodelta jo toinen metroon sijoittuva juttuni, alkuvuodesta Teatteri Tuike tarjosi aistikauhuteatteria Viimeisen vuoron matkassa.) Jokaisella pysäkillä sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, joka vuorotellen huvittaa, kauhistuttaa, liikuttaa, hämmentää ja kaikkea sekaisin. Itse olen metrolla suhannut lähinnä Kamppi-Hakaniemi - väliä, joten kauhean kokenut metromatkustaja en ole. Kerran olen käynyt ihan Ruoholahdessa ja kerran Kalasatamassa ja Sörnäisissä (ja kaikkiin olen yllättäen mennyt jonkun teatterijutun vuoksi...) Paikallisväestölle aukeni metrokartasto varmasti eri tavalla kuin kaltaiselleni noviisille, enkä valitettavasti muista enää mitä missäkin tapahtui. Poikkeuksiakin tietysti mahtuu mukaan...

Tiina Peltonen ja Antti Timonen / (c) Jori Grönroos, HKT

 Mellunmäessä herttainen mummeli (Sanna Majuri) pyydysteli lumihiutaleita ja lopulta jäätyi lumikasan alle. Kontulassa eteemme saapui alushoususillaan ostarin mysteerimies (Janne Marja-aho) vääntelemään ilmapalloista eläinhahmoja ja tyyppi oli sen verran hillitön näky, että Putouksen sketsihahmokisassa olisi pärjätty suhteellisen pitkälle sillä habituksella ja puheilla. Viimeistään siinä vaiheessa alun "en tykkää" oli mielessäni muuttunut "jestas että tykkäänkin tästä menosta"-ajatukseksi. Siilitiellä siili meni reippain elkein lypsylle ja heikostihan siinä kävi. Eipä käynyt kovin hyvin citykanillekaan, joka tuli raiskatuksi sekä edestä että takaa. Jotenkin absurdismin huippua edusti se, miten ryhmä kuusia ja käpyjä ja mustikoita ja härskejä poliisisetiä tanssi iloisena piirileikkiä ja rallatti "kuolema aiheuttaa ensin hämmennystä". Nukenkaltaiset hahmot liikuttelivat niveliään, aavemaiset kaksostytöt laulelivat tasaisen varmaan tahtiin taustalla. Yksi herra oli pistänyt morsiamensa pakastimeen. Jääkaapit ja mikroaaltouunit rallattivat iloisina ja komeasti. Jostain tuli mieleeni KOM-teatterin Sattumia, myös Q-teatterin parinkin näytelmän omituiset käänteet käväisivät mielessäni.

(c) Jori Grönroos, HKT

 Parhaiten taisi jäädä mieleeni visiitti eläintarhaan, jossa nainen (tyrmäävän upeaääninen Emilia Nyman) luuli kesyttäneensä pedon (Tuukka Leppänen, huh huh) ja astui varoen tämän häkkiin. Huonostihan siinäkin kävi, ja Tiikeri livahti kylille saalistamaan avoimesta ovesta. Olkaapas varuillaan, tosin kyllä sen pedon edessä lankeaisi allekirjoittanutkin helpoksi saaliiksi...

 Ulosheitetty joulukuusi lähti käsi kädessä kävyn kanssa kävelylle, kokouksessa syntyi paljon käsittämätöntä puhetta (tosin kuulin oman nimeni mainittavan ainakin kerran siellä sattumalta) ja paljon paperisilppua, yksinäinen hiihtäjä veteli perinteisellä tyylillä viimeisen matkansa kannustusjoukkojen hurratessa. Tunnelmat vaihtelivat aika vahvasti, tämän nimi olisi hyvin voinut olla myös vaikkapa Vuoristorata?

 Espooseen yritettiin päästä, mutta eihän se onnistunut kun ei siellä ole mitään metroa! Hitto soikoon! Olisin viihtynyt kyydissä pidempäänkin. Sama reitti takaisinpäin?

 Mahtava, monipuolinen, taitava orkesteri, (etenkin Sara Puljulaa lyömäsoittimineen seurailin erityisen tarkasti)! Erikoisia, haastavia biisejä! Yllätyksiä, ahaa-elämyksiä, kekseliästä meininkiä! Upeat, omaääniset ja persoonalliset laulajat! Kaikessa karmaisevuudessaan ja välillä hyvän maun rajoilla häilyvä kokonaisuus, joka omalla kohdallani kallistui yhdeksi tämän vuoden ilahduttavimmista musikaaleista. Pointsit Helsingin Kaupunginteatterille ohjelmistovalinnasta ehdottomasti, mustaa huumoria saisi olla laajemminkin katsottavana.

 Samanlaisen Mordorin säätilan läpi talsin Pasilan asemalle ja lauleskelin mielessäni "siilin lapset piiperoiset paaperoiset palleeerooiiiseeet" ja taatusti hymy huulillani, vastaantulijat ihmettelivät varmaan, että onpas siinäkin taas yksi omituinen hiihtäjä.

 (näin esityksen pressilipulla)

Ostarin mysteerimies (c) Jori Grönroos, HKT