Farmi / Ryhmäteatteri

Farmi - Orwellin eläinidylli / Ryhmäteatteri

Ensi-ilta 6.10. 2016, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Konsepti : Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi
Ohjaus, dramaturgia ja esitysdramaturgia : Linda Wallgren ja Sinna Virtanen
Tekstimateriaalit : Sinna Virtanen, Linda Wallgren ja näyttelijät
Säveltäjä : Tuomas Skopa
Lavastaja : Kaisu Koponen
Valo-ja videosuunnittelija : Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija : Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelija : Ninja Pasanen
Maskeeraussuunnittelija : Riikka Virtanen
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja : Viivi Kuusimäki
Koreografinen apu : Jarkko Partanen

Näyttämöllä : Joanna Haartti, Joel Mäkinen, Samuli Niittymäki, Milla-Mari Pylkkänen ja Tiina Weckström

 Minulla taitaa olla kulttuurikunnon osalta nyt hiukan ylikuntoa jo, ja paras terä on takanapäin. Farmi oli sattumalta näkemäni vuoden sadas teatteriesitys ja nyt neljä päivää ensi-illan jälkeen sekin kokemus tuntuu kaukaiselta muistolta vain, jostain viikkojen takaa. Osasyynä oli myös hiukan ennen ensi-iltaa nauttimallani inkiväärisiiderillä, jonka vaikutukset hiipivät päähäni juuri esityksen alettua ja en ollut alusta asti ihan skarppina. Se hiukan kostautui. Ajatukset lähtivät harhailemaan ihan sivupoluille ja mielessäni kävi myös ajatus, että kunpa voisin vain katsoa tätä eikä tarvitsisi kirjoittaa yhtikäs mitään. Koen sen kuitenkin hyvien tapojen mukaiseksi tässä tapauksessa, joten yritän saada jotain irti.

 Tai mitä turhia yrittämään väkisin, myönnän heti kärkeen että olin esityksen loputtua ihan yhtä pihalla kuin alussakin enkä saanut yhtäkään syvällistä ajatusta päähäni. Siitä huolimatta nautin esityksen katsomisesta suunnattoman paljon, ja suurin kiitos siitä kuuluu unenkaltaiselle tunnelmalle sekä mainioille hahmoille, jotka näyttämöllä puuhastelivat.

 Tähän tekee mieleni laittaa "Olipa kerran..." Alkukuva on hyvin idyllinen, eläimet pötköttelevät viheriäisellä nurmella rentoina ja heräilevät tyytyväisinä uuteen päivään. Katseita vaihdellaan (myös "suureen tuntemattomaan" eli katsomoon päin), sanaakaan ei kuitenkaan vielä sanota. Kana (Joanna Haartti) surauttaa itselleen smoothien, Lammas (Joel Mäkinen) napsauttaa teepannun päälle ja menee kastelemaan kukkiaan, Hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) alkaa meikata silmiään pastellisävyin, Kissa (Samuli Niittymäki) nauttii ensin kermansa ja alkaa sitten pyyhkiä pölyjä seinällä olevista "esieläinten" muotokuvista, Sika (Tiina Weckström) retkottaa pöydän ääressä ja häntä passataan, lehtikin putoaa ylhäältä suoraan syliin. Muut kärttävät ilmeiseltä johtajaltaan mieluisaa tarinaa Historiasta (joka piilee vielä jossain lattian alla) ja niin Sika tarttuu ties monettako kertaa George Orwellin teokseen "Eläinten vallankumous" ja alkaa julistaa suurin elkein. Muut kuuntelevat suurta totuutta haltioituneita. Kyllä ennen oli paremmin.

Kissa potrettien ääressä 

 Sitten onkin jo aika painua takaisin makuulle, ilta hämärtyy ja niin edelleen. Ja taas koittaa uusi päivä. Mielessäni käy väistämättä se, että näinkö tässä kaikki toistuu niin kuin Q-teatterin "Kevyttä mielihyvää"-näytelmässä. Kyllä, päivä toistuu hyvin samankaltaisena. Jokainen touhuilee omiaan, osalla tulee tosin tarvetta ottaa enemmän kontaktia toisiin tai meihin katsojiin. Kana yrittää tarjota smoothietaan jaettavaksi, mutta muita ei tunnu kiinnostavan. Kysellään, onko jollakulla paha mieli jankkaamiseen asti. Lisää meikkiä, lisää pölyjenpyyhintää, lisää Historiasta kertomista.

 Päivät muuttuvat toisenlaisiksi hiljalleen. Väinämöinenkin kaivetaan esiin. Musisoidaan, tanssitaan, käydään naamiaisissa. Hahmoista alkaa paljastua uusia puolia, eikä aina niin hyviä. Alun idylliseltä näyttänyt maisemakin kätkee synkemmän puolensa.

Lammas hakee lämpöä Kanasta 

 Lopusta jäi päähäni vieressäni hiljalleen puolelta toiselle musiikin tahdissa keinuva kanssakatsoja sekä Tiina Weckströmin tumma ääni ja "Uralin pihlaja". Kaunis, melankolinen lopetus.

 Näyttelijöistä pari teki minuun erityisen vaikutuksen : hassu unenpöpperöisen oloinen puheisiinsa jumittuva Joanna Haartti sekä mustiinpukeutunut synkkämielinen Samuli Niittymäki, jonka habitus olisi sopinut täydellisesti myös toisenlaisille lavoille, vaikkapa koskettimien taakse.

 Pintaraapaisuksi jäi Farmi-kokemus minulla. En kaiketi ollut tuntosarvineni oikeanlaisella taajuudella ja kykenen muistamaan vain sen, mitä silmäni näkivät - en sitä millaisia ajatuksia tämä reissu herätti. Näkemisen arvoinen juttu kuitenkin!

Esityskuvat (c) Ilkka Saastamoinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Ryhmäteatteri!)

Finnhits / Hämeenlinnan Teatteri

Finnhits / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Kari Hotakainen
Ohjaus ja sovitus Sakari Kirjavainen
Koreografia Sari Louko
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu  Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Kampaukset, peruukit ja maskit Liisa Sormunen

Rooleissa : Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Lasse Sandberg, Lotta Huitti ja Anneli Ranta/Katariina Kuisma-Syrjä

Bändi : Lauri Malin, Antti Paranko/Marko Karhu, Kalle Penttilä, Aleksi Aromaa ja William Suvanne

 Nykynuorisolle sana Finnhits ei taida sanoa yhtikäs mitään, mutta voi pojat, meikälikankaltaiselle 70-luvulla syntyneelle sanoo ja paljon. Välittömästi muistuu mieleeni se, kuinka naapurissa kateellisena hypistelin varmaankin Fazerin Musiikkikerhosta kestotilauksella saapuneita Finnhits-levyjä, joissa hitti seurasi toistaan. Levy soimaan ja niin on veivattu omaa showta vuorotellen kaverin kanssa keskellä olohuoneen lattiaa, hyppynarun pää mikrofonina. Levyjä tuli soitettua niin paljon tuohon aikaan, että vieläkin osaan tuosta noin ulkoa yhtä sun toista jo unholaanpainunutta Finnhits-klassikkoa. Jotain kertoo se, että yhtään en osaa tähänkään nyt nimetä, mutta auta armias jos satun kuulemaan alkutahdit esim. Radio Nostalgiasta, johan lähtee tämä likka laulamaan mukana. Sisäinen jukeboxini on siis jatkuvassa valmiustilassa ja valmiina aktivoitumaan ihan milloin tahansa, useimmiten myös työssäni kaupan kassalla. Iloksenne voin ilmoittaa, että säännöllisin väliajoin kaupassa asioi myös eräs miespuolinen asiakas, jolla on sama "ongelma". Niinpä vaihdammekin aina päivän biisejä lennossa ja aina ei ole vaihto miellyttänyt, puolin ja toisin.

Jorma (Lasse Sandberg) elementissään 

 Jännällä tavalla nämä Finnhitsit vievät aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan paljon paremmin. Vai oliko? Ainakin olo oli paljon huolettomampi. Riitti se, että Heikki Hietamies toivotti telkassa "oikein hyvää iltaa" ja lauantai oli pelastettu. Istuin risti-istunnassa (nykyään en edes saa itseäni moiseen asentoon) telkan edessä lattialla ja yritin bongata tuttuja tanssiparketilta linssiluteilemasta. Riitti se, että saunan jälkeen sai pienen pullon Sittistä ja läpinäkyvässä muovissa olleen Brunbergin suklaalevyn puoliksi iskän kanssa. Riitti se, että synttäreillä kahvipöydässä oli tarjolla tiikerikakkua ja Fazerin suklaanapeilla koristelu kakku. Riitti se, että sai aina uusimman Jippo-lehden numeron ja pääsi nikkaroimaan jotain jännää. Isompia asioita ei ollut tarvetta edes haikailla, näin oli hyvä.

 Finnhits-näytelmä koostuu Kari Hotakaisen kirjoittamista lyhyistä tuokiokuvista ja tilanteista muutaman ihmisen elämässä. Muistan omistaneeni joskus äänikirjan näistä? Pitäneekö paikkansa? Koskaan en ehtinyt juttuja kuunnella, sillä ehdin kaiketi myymään sen pois kirpparilla, hyllystäni sitä ei nimittäin enää tähän hätään löytynyt. Nyt harmittaa. Hotakaisella kun on taito kiteyttää isoja asioita muutamaan sanaan, ja nytkin näyttämöllä kuultiin liuta kuolemattomia ajatelmia, joita olisi mukava ollut makustella pitempäänkin. Sanoin vierustoverilleni muutamankin kerran "Muista toi!" ja hetken kuluttua olin jo unohtanut, mitä piti muistaa kun tuli uutta briljanttia ajatusta tilalle. Mieleen jäi ainoastaan se, että joku oli "Perseestä kotoisin, mutta kirjoilla Espoossa" ja se, että olo on sellainen, kuin olisi jatkuvasti sovituskopissa ja ylänappi ei mene vieläkään kiinni. Tuttu tunne. Kirja kädessä olisi voinut tekstiin jämähtää makustelemaan sen vivahteita ja palata samaan yhä uudelleen, mutta niinhän se taitaa olla, että tosielämässäkin usein kuulee kaikenlaista ainutlaatuista ja nerokasta, johon ei voi enää palata kelausnappia painamalla tai sivuja taaksepäin selaamalla. Se hetki meni jo ja menee jatkossakin, jos ei osaa pitää silmiään, korviaan ja sydäntään auki.

Kale (Mikko Töyssy) ja Minna (Lotta Huitti) 

 Näytelmän tapahtumapaikkana toimii Teboilin kahvila, jonka pöydissä ihan tavalliset ihmiset toisiaan kohtaavat ja ilot ja surut jaetaan. Tapahtumapaikkana voisi toimia myös mikä tahansa lähiökuppila, ei kuitenkaan mikään trendikahvila, jossa baristat loihtivat erikoiskahveja asiakkaan toiveiden mukaisesti. Kaikki haikailevat jonkun asian perään - yksi menneiden aikojen, toinen kadotetun rakkauden. Tai sen, ettei koskaan ole oikein edes rakastanut. Haaveet ja toiveet ovat luokkaa "sitten kun saan tehtyä sen ja sen" tai konditionaalissa tekisin ja menisin. Ajatukset pyörivät menneessä tai tulevassa, mutta ei juurikaan nykyhetkessä tässä ja nyt. Johonkin haikailu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta sitten kun tuttu kappale lähtee soimaan, silmiin syttyy uudenlainen palo ja roolihahmot saavat uutta eloa ja energiaa...

 Ei siis Finnhits-näytelmää ilman kuolemattomia Finnhitsejä, joista kylläkin tukka-ja kitarajumalaksikin jo vuosia sitten nimeämäni Antti Paranko on tehnyt uusia ja erikoisiakin sovituksia, ja nehän piru vieköön toimivat! "Jätkän humppa" ja "Moottoritie on kuuma" saavat ainakin täysin uudenlaisen kiintoisan käsittelyn. Jätkän humpasta tuli vieläpä jotenkin semieroottinen, kun Hämeenlinnan oma Cisse Häkkinen eli Aleksi Aromaa basson varressa miehekkäästi kähisi lauseita sinne Minnan (Lotta Huitti) veikoittelevaan versioon. Tunnustettava on sekin, että useampaankin kertaan jämähdin varsinaisen näyttämön tapahtumien tai tapahtumattomuuden sijaan tuijottamaan bändin jätkiä ja varsinkin U2-henkistä rumpalia, joka tästä lähin kulkekoon nimellä Lauri Malin Jr, eli melkein kuin U2-mies itsekin. Basisti Aromaan übercool ilme ja look veivät minun aika useinkin jostain syystä Ruotsinlaivan tunnelmiin... Melkein jo odotin, milloin tulee kuulutus siitä, monelta Tax Free aukeaa.

 Suureksi harmikseni roolihenkilöistä en ihan saanut kaipaamaani otetta. Alkupuoliskolla olin jopa hivenen tylsistynyt ja aloinkin siinä vaiheessa tuijotella bändiläisiä, vaikka katseeni kyllä eksyi aika usein myös Juhiksen (Saska Pulkkinen) nyöritoppiin ja lattarilanteisiin. Koreografiat olivat aika outoja paikoitellen, hitaita yritelmiä parrasvaloihin ja niiden rajoilla. No, sellaista se meillä useimmilla taitaa koko elokin olla ... rimpuilua jossain reunamilla muttei ihan siellä keskipisteessä, vaikka kuinka haluaisi. Jokainen sai vuorollaan loistaa parrasvaloissa ja hienoja hetkiä sekä persoonallisia tulkintoja saimme todistaakin. Mieleeni jäi etenkin Seijan (Anneli Ranta) veto "Kapakkaenkeli", Miran (Maiju-Riina Huttunen) "Cuba" ja Juhiksen "Paint it Black", jonka aikana mieleni teki riisua päälivaatteet pois, tuli sen verran kuuma sitä menoa katsellessa. Jälkimmäinen lienee suomiversiona nimeltään Mustaa ja esittäjänä kukas muu kuin Kai "Kuju" Hyttinen... Itse kyllä muistin, että Kirka olisi sitä laulellut.

Tässä on kuumaa muutakin kuin moottoritie, Mira ja Juhis

 Läpi koko näytelmän baarin ja elämän nurkkapöydässä tuntui istuskelevan Kale (Mikko Töyssy). Karaokessakin usein käy niin, että muut laulavat monta kierrosta antaumuksella ja ujostelematta, sen yhdenkin tyypin tekee mieli jotain laulaa mutta tuntuu, että rahkeet eivät mitenkään riitä. Olen itse ollut kerran erään paikallisen kuppilan lauantaikaraokessa paikalla todistamassa tilannetta, jossa tunnelma alkaa olla jo melkoisen väsynyttä ja porukka nuokkuu pöydissään. Elämän valttikortit on levitetty pitkin pöytää ja lattioita, valomerkki on jo ilmassa. Ja sitten se koko illan jossain varjoissa istunut ruutupaitainen tavisheppu huomaa tilanteensa tulleen, ja menee ja vetäisee Hectorin "Jäävalssin" sellaisella draivilla, että koko kuppila sähköistyy sekunnissa. No, näinhän se käy tässäkin näytelmässä ja Mikko Töyssy saa kunnian vetäistä erään klassikon ja aploodien paineaalto saa Sunny Car Centerin tolpan surullisen mainoslakanan jäänteetkin lepattamaan. Illan paras veto.

 Poislähteissä olin oikein mukavissa fiiliksissä. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin päällimmäiseksi mieleeni pieni keskeneräisyys, osittainen hitaus, liika pituus ja tarinanpätkien irrallisuus. "Ihan jees", joka riittänee monelle muulle varmaankin mainiosti. Mukavasti näin yön yli nukkumisen jälkeen esitys herätti kaikenlaisia muistoja mieleeni menneiltä ajoilta, mutta kun mieluummin haluaisin katsella eteen enkä taakse. Samat pienetsuuret haaveet ne ihmisiä tosin liikuttaa, ollaan sitten missä kymmenluvulla tahansa. Sellaisia me ihmiset ollaan.

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kasvonsa menettänyt mies / Kanneltalo

Kasvonsa menettänyt mies / Kanneltalo

Kantaesitys 5.10. 2016, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti perustuu Kimmo Oksasen samannimiseen kirjaan

Ohjaus ja sovitus : Kari Paukkunen
Musiikki : Safka Pekkonen ja Puntti Valtonen
Lavastus : Jarkko Räsänen ja Kari Paukkunen
Videosuunnittelu : Jarkko Räsänen
Äänisuunnittelu : Tuomas Fränti
Valosuunnittelu : Lari Palander
Pukusuunnittelu : Anu Pirilä
Maskeeraus : Tuija Luukkainen
Naamiot : Ilmo Paukkunen
Metallityöt : Hannu Räisänen

Näyttelijät : Puntti Valtonen ja Safka Pekkonen

 Joskus keväällä 2016 silmiini osui sattumalta Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Kasvonsa menettänyt mies" ja kirjan vieressä oli lappunen "Henkilökunta suosittelee". Ensimmäinen ajatukseni oli se, että millainen mahtaa olla mies, joka on menettänyt kasvonsa. Miten hän on nolannut itsensä tai miten hänet on nolattu tai muuten saatu tähän tilaan? Pörräsin pokkarikauppaa ympäri ja palasin uudelleen tämän kirjapinon eteen, tartuin teokseen, vilkaisin kansikuvaa ja aloin lukea esittelyä takakannesta. Nopeasti kävi ilmi, että tämä mies, Kimmo Oksanen, on menettänyt kasvonsa ihan oikeasti, ei vain kuvainnollisesti. Uteliaisuuteni heräsi, vähän jopa tirkistelynhalun kaltaisesti. Ostin kirjan ja kotiinpaluumatkalla luin siitä suuren osan. Välillä oli laskettava kirja polville ja tuijoteltava maisemia, vaikka pimeästä junan ikkunasta ei mitään tarkkaa näkynytkään. Vain ohiviliseviä valoja ja sitten pelkkää pimeyttä. Omat ongelmat tuntuivat äkkiä kovin mitättömiltä. Ahmin kirjan läpi parissa päivässä ja sen jälkeen se on kiertänyt usealla lukijalla, aina samanlaisen palautteen kera. Onpa hurja tarina, ja vielä totta, ei fiktiota.

 Eipä mennyt kovin kauaa kun sattumalta kuulin, että kirjasta oltiin sovittamassa myös pientä teatteriversiota, jossa lavalla olisivat Puntti Valtonen ja Safka Pekkonen, tuo monissa liemissä kokoonkeitetty veijarimainen parivaljakko. Olin nähnyt aiemminkin Puntin ja Safkan yhteistyön hedelmiä ja nauttinut niistä isoin haukkauksin. Olin jo ennalta vakuuttunut sitä, että tulossa olisi pienimuotoinen, naurua kyynelten läpi-tyylinen juttu, jossa musiikilla olisi myös oma roolinsa. Luottamus oli siis vahva.

Safka ja Puntti (c) Johnny Korkman

 Ja tapahtui niinä päivinä sitten lokakuun alussa, että meikäläinen suuren jännityksen vallassa matkasi elämänsä ensimmäistä kertaa yksin lähijunalla (kyllä vaan) Kannelmäkeen, jossa esityspaikka sijaitsi. Asemalaiturilla vielä varmistelin nuorelta äidiltä, että missähän mahtaa sijaita Kanneltalo. No, muutaman askeleen päässä asemalta se sijaitsi ja vähän jo huvittikin, että ennalta niin jänskätti se, mahdanko löytää paikalle... Sattumalta samaan esitykseen oli tullut bloggaajakollega Katri, joten seurasta ei ollut puutetta. Kanneltalo vaikutti äkkiseltään oikein viihtyisältä paikalta, paikallisten olohuoneelta ja kaikenlaisen kulttuurin kehdolta.

 Varsin mukavasti oli yleisöä paikalla. Vieressäni istunut rouwashenkilökaksikko pohti suureen ääneen käsiohjelmaa selatessaan, että miten jonkun etunimi voi olla Safka. Puntti nimenä sen sijaan kuulosti hyvinkin luontevalta, koska siihen eivät kiinnittäneet juuri huomiota. Raivostuttaa edelleen se, että jotkut ihmiset ne vaan eivät tajua, milloin suu kannattaa laittaa suppuun ja keskittyä esitykseen. Näyttelijät olivat jo lavalla kun takanani vielä pulistiin niitä näitä, ja vieressäni istunut mies sanoi heille topakasti "Olkaa hiljaa!" Minulle esitys alkaa siitä kun valot himmenevät, ei siitä kun ensimmäiset repliikit lausutaan, ja näin sen käsittääkseni kuuluisikin olla. Moni ei vaan edelleenkään tunnu sitä hiffaavan ja tästä tulen nurisemaan varmaankin maailman tappiin.

 "Se alkoi silmästä". Niinhän se alkoi. Kasvonsa menettänyt mies. Kimmo Oksasen silmäkulmaa alkoi oudosti kutittaa eräänä lauantai-iltana. Miehen kehossa jo valmiiksi piileskellyt virus oli salakavalasti aktivoitunut. Vastaavasta oli kuitenkin ennenkin selvitty. Tällä kertaa kävi kuitenkin toisin. Bakteerivihulainen hyökkäsi myös kimppuun, ja hyvin lyhyessä ajassa miehen kasvot olivat rakkuloiden peitossa ja paisuneet muodottamaksi möykyksi. Alkoi vuosia kestänyt ralli sairaalasta ja hoitohuoneesta toiseen. Kokeneimmatkin lääkärit olivat sitä mieltä, että selviäminen olisi suoranainen ihme. Ihme kuitenkin tapahtui, mutta siitä se kamppailu vasta alkoikin, toisenlaisessa muodossa vain. Ja sitä paitsi jokainen meistähän on pieni ihme jo valmiiksi!

 Esityksessä käydään hienolla, inhimillisellä otteella eri tunnetiloja ja tunnemuistoja läpi. Äidin hymyilevät kasvot hyväksynnän merkkinä vastasyntyneelle. "Minuakin hymyilyttää, koska kelpaan äidille varmaankin." Tuutulaulu erilaisista kelloista - sen turvin on turvallista nukahtaa ja leijuskella jossain ihanassa autuudessa. Tekisi mieli jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Silmät muurautuvat umpeen, enää ei näe valoja eikä sitä mukavaa Anne Borgströmin näköistä hoitsua. Korvat muurautuvat umpeen kaikenlaisesta sälästä, mitä ihmiskeho tuottaa poikkeustilassa. Alat nähdä tanssivia possuja ja muita ihmeellisyyksiä, muut aistit aktivoituvat. Puntti huutaa tuskaa kitaran säestyksellä, Safka komppaa haitarilla. Välillä katsotaan peiliin. Mitä siellä näkyy? Miten määrittelemme itsemme peilin kautta, ja toisemme sen mukaan mitä silmät näkevät? Miten ja miksi?

 Kasvonsa lisäksi tämä mies menettää paljon muutakin. Hänelle ei voi sanoa, että "mä ymmärrän miltä susta tuntuu". Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei uskalla tulla kovin lähelle, vaan mieluummin istuu viereisessä huoneessa piirtämässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Menet minne vaan, olet kummajainen, joka kuuluisi mieluummin sirkukseen kanssaihmisten pällisteltäväksi ja siunailtavaksi. Jumalaton määrä kysymyksiä joka suunnasta. Miten tuo on mahdollista? Sattuuko se? Tai miltä mahtaa tuntua, kun baaritiskillä nainen katsoo ensin pitkään ja sitten tokaisee "Onneks mä panin sua silloin kun olit vielä hyvännäköinen!" ja lähtee lanteet keinuen pois.

 Aiheesta saisi helposti aikaiseksi melkoisen valitusvirren siitä, miten asiat ovat koko ajan huonolla tolalla ja pahempaan suuntaan mennään. Tähän ei onneksi kuitenkaan sorruta, sillä ilonpilkahduksia tarjoavat tämän tästä herrat Valtonen ja Pekkonen jo ihan pelkällä omalla olemuksellaan. Lennokasta on Puntin meno miehen liitäessä tanssikuvioitaan pitkin parkettia, kun näkökyky palautui. Safka taas on jo vähän luonnostaankin sekoitus klovnia, hajamielistä professoria ja jotain mykkäfilmiaikojen hahmoa, joka ilmaisee itseään muutenkin kuin repliikkien kautta. Tässä tosin oli puhettakin Safkalla ja tulin hyvin vakuuttuneeksi siitä, että mies on taitava myös näyttelijänäkin.

 Kasvonsa menettänyt mies on selviytymistarina ja herättää takuulla monenlaisia ajatuksia ihmiselosta. Suosittelen esitystä lämpimästi kaikille, ja kirjakin kannattaa lukea. Jännä muuten, miten kirjaa lukiessa kuvitteli mielessään eri vaiheita ja silti valkokankaalla nopeasti vilahtaneet aidot valokuvat onnistuivat yllättämään. Positiivisella tavalla! Tyyliin "eihän tuo nyt niin pahalta näytä mitä ajattelin", ja sitten jo miettii, että miksi taas ajattelin noin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä miltä toisesta tuntuu ja se on ihan toinen juttu se. Aina voi kuitenkin yrittää.

 Kansa poistui salista takuulla uudenlaisia ajatuksia pää täynnä, hymy suupielessä. Silmäkulmassa kiilteli kuitenkin jotain aika monella, niin myös minulla.

 Kiitos työryhmälle ja kiitos varsinkin Kimmo Oksaselle!

 Esityshän kiertää siellä sun täällä, tässä vielä esityskalenteria tutkittavaksi.

Meidän luokka / Espoon Kaupunginteatteri

Meidän luokka - Tarina XIV oppitunnissa / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Suomen kantaesitys 21.9. 2016, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

 Käsikirjoitus Tadeusz Slobodzianek
Suomennos Tapani Kärkkäinen
Ohjaus Satu Rasila
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu ja musiikki Kristian Ekholm
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen

Rooleissa : Wanda Dubiel, Susanna Haavisto, Seela Sella, Markus Riuttu, Jukka Rasila, Raimo Grönberg, Timo Torikka, Matti Onnismaa, Seppo Maijala ja Samuel Karlsson

Meidän luokka reippasti laulamassa

 Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka (Nasza klasa / Our Class) sai kantaesityksensä vuonna 2009 National Theatressa Lontoossa. Puolassa se nähtiin ensimmäistä kertaa vuonna 2010. Tositapahtumiin perustuva tarina sijoittuu Puolaan ja siinä liikutaan vuosien 1935 ja 2003 välillä. Meidän luokka on tarina kymmenestä luokkatoverista, joista osa on juutalaisia.

 Ajelimme kauniissa syksyisessä säässä kohti Espoota. Yritin olla kovinkin pirteä ja reipas, vaikka sisällä myllersi. Kun ensimmäisen kerran näin Meidän luokan mainoksen, päätin sillä sekunnilla että tuo on pakko nähdä. Pakko. Sama sisäinen pakko ajoi minut vuosia sitten Krakovaan ja päiväreissulle Auschwitziin. Keväällä kävin Lontoossa ja sain nimikirjoituksen Ralph Fiennesiltä, jännitti/pelotti katsoa häntä suoraan silmiin. Miten lempeä katse, jonka alla rauhotuin. Suosikkielokuvani on nimittäin Schindlerin lista ja elokuvan tunnusmusiikki saa minut pillahtamaan itkuun muutamassa sekunnissa. Kirjahyllyni on täynnä erinäisiä holokaustista kertovia teoksia, faktaa ja fiktiota. Olen yrittänyt hakea vastausta kysymykseen, miten kaikki tapahtunut on mahdollista. En ole saanut kunnon vastausta mistään. Espooseen meno jännitti siksikin, koska en kaivannut yhtään lisää kysymysmerkkejä päähäni.

 Revontulihalli on muutettu valtavaksi ladoksi. Keskellä lavarakennelma, jonka reunoilla erilaisia kenkiä. Kurkussani on puristava tunne ennen kuin näytelmä on edes ehtinyt alkaa. Kengät saavat pian täytettä ja eri tahdissa, kun roolihenkilöt saapuvat lavan reunoille istuksimaan, ja sukkienlaiton ja nauhojensolmimisen lomassa vilkuilevat uteliaina hymyillen meitä. Tässä me nyt ollaan. Käsi ylös kuka saa ekana kengät jalkaan! Lavan päällä pienet lamput syttyvät yksitellen ja jokainen nousee vuorollaan oman lamppunsa alle, esittelee itsensä muille ja kertoo, mikä hänestä tulee isona. Tavallisia, pieniä suuria haaveita jossain tulevaisuudessa. Silmät tuikkivat innosta. Pojat vilkuilevat tyttöjä ja tytöt poikia, ujo kiinnostus heräilee hiljalleen. Rysiek (Jukka Rasila) on pihkaantunut Doraan (Wanda Dubiel) ja sujauttaa tämän laukkuun sydämenmuotoisen viestin.

 Yhdessä vartutaan, tämä meidän luokka. Huvittaa, kun Menachem (Raimo Grönberg) ilmoittaa samaan hengenvetoon leffassa pyörivästä eroottisesta elokuvasta ja uudesta pyörästään. Hiljalleen huomataan, ettei tässä ihan samanlaisia ollakaan - osa luokasta kun on juutalaisia ja osa "tavallisia puolalaisia". Abram (Samuel Karlsson) lähetetään Amerikkaan opiskelemaan ja jäähyväiset ovat haikeat. Onneksi kirjeet kuitenkin kulkevat kaukaakin, ja Abram huutelee kuulumisiaan katsomon takaa. Kirjeissä kotikulmilta kerrotaan, että hyvin täällä menee kaikilla. Terveisiä vaan!

 Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Luokkatovereista tulee toistensa vihollisia. Rysiek, Heniek (Matti Onnismaa) ja Zygmunt (Timo Torikka) pahoinpitelevät aidanseipäillä ja kivillä ystävänsä Jakub Kacin (Markus Riuttu) hengiltä. Tämä riisuu kenkänsä ja poistuu näyttämöltä paljasjaloin. Sama kolmikko käy raiskaamassa Doran, tosin osa vain katselee mutta pitää kuitenkin kiinni. Näyttämöllähän näitä kohtauksia ei näytetä tekoina, vaan sanoina. Yhtä tehokasta, yhtä kylmäävää katsottavaa. Jukka Rasilan roolihahmo Rysiek hyytää pelkällä katseellaan ja olemuksellaan. Tekee mieli sulkea silmät, mutten pysty. Osa roolihenkilöistä istuu korkealla katsomon reunamilla kuka kaukana turvassa, kuka piilossa.

 Lavarakennelman alta paljastuu kivikkoinen polku, jonka päällä juutalaisia nöyryytetään. Dora tasapainoilee kivillä kantaen käsissään vauvantöppöstä, kuin pientä lintua. Auttakaa joku, ottakaa lapsi turvaan. Zocha (Susanna Haavisto) uskoo, että kaikki kääntyy parhain päin. Valtaisan ladon ovet suljetaan ja Zygmunt kiertää uhoamassa, että saatte kaikki ansionne mukaan nyt. Kaikki olemme saman ladon sisällä, ja tulipunainen hehku ympäröi koko rakennelman.

 Yleisö poistuu hiljaisina ovista, jotka onneksi aukeavat. Lava on täynnä erikokoisia kenkiä ja silmälaseja ja tuhkaksi palaneita haaveita. Osa katsojista rientää vesipisteelle, myös minä. On saatava raikasta vettä. Tuntematon nainen kaataa kannusta käsi täristen mukini niin täyteen, että osa valuu lattialle. Kurkkua puristaa kovasti, on hiukan huono olo ja on mentävä ulos raittiiseen ilmaan lähes koko väliajaksi. Saan sanotuksi seuralaiselleni kengistä, valoista, lavarakennelmasta, silmälaseista. En oikein muuta. Paluu saliin saa sydämen taas hakkaamaan kovempaa. Joku rouva kyselee vahtimestareilta, että entä jos joku haluaa katsomosta kesken kaiken pois. Siihenkin on kuulemma varauduttu.

 Rachelka (Seela Sella) istuu keskellä lavaa, kaikki muut katselevat meitä ylärampista. Osa kengät jalassa, osa paljasjaloin. Seuraavat oppitunnit ovat hiukan erilaisia kuin alussa, ja pystyn hengittämään rauhallisemmin. Wladek (Seppo Maijala) on pelastanut Rachelkan ja aikoo viedä tämän avioon. Wladekin äiti ei sano asiaan yhtikäs mitään, eikä mihinkään muuhunkaan asiaan. Hiljaisuus on tietynlainen kannanotto myös. Rachelka pakotetaan luopumaan uskonnostaan ja vaihtamaan nimensä, jottei paljastuisi. Vanha tuttu kuitenkin tietää... Mietin sitä, miten hauras Seela Sella on ja sitten hetkessä täynnä voimaa. Uskomaton nainen.

 Vuodet vierivät. Yksi janoaa kostoa, toinen kieltää tekonsa, yksi haluaa unohtaa kaiken ja katselee eläinohjelmia telkasta. "Joku muu" teki sen ja oli osasyyllinen. Kengät on kuitenkin riisuttava, ihan kaikkien. Kuuntelen vakavana, kun Abram luettelee kaikkien niiden sukulaistensa nimet, jotka paloivat ladossa. Hymyilen ja naurahdan, kun hän alkaa luetella loputtomantuntuista litaniaa niistä nimistä, jotka tulivat ja tulevat hänen jälkeensä. Elämä jatkuu ja hengitykseni tasaantuu. Lavarakennelma tarjoaa vielä yhden yllätyksen.

 Aploodit alkavat välittömästi, näytelmän lopun ollessa vielä käynnissä. Toisaalta ymmärrän, mutta vähän malttia arvon kanssakatsojat. Pieni hiljaisuus olisi ollut tehokkaampi lopetus.

 Saan sanottua henkilökohtaisesti kiitokset useimmalle näyttelijöistä. Seela Sella vilkuttaa minulle pihalla autostaan, vilkutan takaisin. Yhdelle olisin halunnut erityisesti sanoa kiitokset ja katsoa silmiin, jos olisin pystynyt. Nimittäin Jukka Rasilalle. Olen nähnyt miehen aiemmin vain komedioissa ja kaikenlaisissa hupailuissa. Arvon teatterintekijät, Jukka Rasilalle enemmän vakavia rooleja! Mikä rauha ja läsnäolo, ja samalla kylmää sydänalaa myöten.

 Ehdoton erityismaininta myös Meidän luokan visuaaliselle puolelle ja äänille, niillä oli todella suuri merkitys kokonaisuudelle varsinkin tässä näytelmässä.

 Kotimatkalla tuli puhuttua ihan muusta, mutta kotona vetäydyin omiin oloihini. Teki mieli katsella vähän telkkaa, teki mieli vähän lukea, teki mieli vähän surffata netissä. Mitään en kuitenkaan saanut tehtyä, sillä keskittymiskykyni oli täysin nolla.  Menin nukkumaan lauantai-iltana klo 21. Mielessä pyöri Jakub Kac (Markus Riuttu) lavan keskellä vihamielisten luokkakavereidensa ympäröimänä, Rysiek (Jukka Rasila) esittelemässä ruoskittua selkäänsä, Rachelka/Marianna (Seela Sella) siunaamassa leipätaikinaa ja hölkkäämässä kädet sidottuna polkupyörän perässä, Zygmunt (Timo Torikka) tyynnyttelemässä itkevää vauvaa, Zochan (Susanna Haavisto) laulu. Sulkeutuvat ladon ovet, valtavat varjot valkokankaalla, sammuvat lamput, tyhjät tuolit ja kengät. Käsiohjelman kansikuvat vailla kasvoja.

 Tarina XIV oppitunnissa. Onko tässä parissa sukupolvessa opittu yhtikäs mitään? Pahalta näyttää, kun uutisia katselee. Pitäisi muistaa se, että tässä ollaan samaa porukkaa kaikki.

 Ihmisiä.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri ja muutenkin iso KIITOS!)

Lisäinfoa, kuvia ja videota Espoon Kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä.

Sara ja Erik / Tampereen Työväen Teatteri

Sara ja Erik / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen Näyttämö

Kantaesitys 30.8. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pirjo-Riitta Tähti
Ohjaus Maarit Pyökäri
Lavastus-, video-, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio
Kampauksien ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen

Rooleissa : Teija Auvinen, Ilkka Heiskanen, Kristiina Hakovirta, Minna Hokkanen, Jukka Saikkonen ja Matti Pussinen-Eloranta (lisäksi ääninä Auvo Vihro ja Emmi Kaislakari)

 Joku on sanonut, että torstai on toivoa täynnä (John Steinbeck ainakin). Minun tapauksessani torstai oli täynnä vesisadetta! Olin onnistunut valitsemaan oikein kauniin syyssään tälle teatterireissulle, Hämeenlinnassa paisteli aurinko enkä ottanut edes päällystakkia mukaan. Sateenvarjon onneksi otin. Puolivälissä matkaa alkoi sade, joka kiihtyi Tamperetta lähestyttäessä. Perillä tuulenpuuskat riepottelivat sateenvarjoni ympäri muutamaan kertaan jo ennen Koskikeskusta, ja lopulta saavuin Työvikseen housunpuntit ja sukat märkinä, laukku ja villatakki kosteina. Ei paljoa mieltä lämmittänyt.

 Sara ja Erik? Ei mikä tahansa pariskunta. Sara Hildénin taidemuseon tiesin (häpeäkseni tunnustan, etten ole koskaan siellä käynyt), taiteilija Erik Enrothista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Joku saattaa siellä nyt miettiä, että miksi mennä katsomaan esitystä, jonka päähenkilöistä ei ole aiemminkaan mielenkiinto herännyt? Miksi vaivautua? Vastaus on yksinkertainen : juuri siksi. Teatterin parissa olen ennenkin saanut ahaa-elämyksiä ja tutustunut henkilöihin, joiden historia on ollut minulle täysin vieras. Näyttämöllä nämä henkilöt ovat muutakin kuin nimiä historiikeissa ja ihmisten puheissa. Näyttämöllä nämä henkilöt saavat hahmon ja äänen - vielä kun nimirooleissa ovat Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen, joista kumpaakin olen seurannut jo pitempään erityisellä lämmöllä.

Sara ja Erik tanssin pyörteissä 

 Hiukan harmittelin mielessäni sitä, että paikkani oli lähes takimmaisella rivillä. Pohdin, että noinko tunteiden palo välittyisi ihan sinne perimmäisille riveille asti, kun oli vielä saatava itsensä jotenkin lämpiämään. Tuo pelko poistui heti ensimmäisestä repliikistä, kun Erikin ja Saran katseet kohtasivat tanssiparketilla ja Ilkka Heiskanen kysyy "Saanko luvan?" "Oi kyllä, kyllä saat!" vastasin mielessäni ja sieltä takapermannon keskeltä aukesi suora väylä näyttämölle ja unohdin kokonaan, että katsomossa istui muitakin. Sali taisi olla muuten loppuunmyyty, mutta siitä huolimatta koin olevani siellä yksistäni. Jännä tunne, jota ei ihan joka kerta toistu.

 Erik tanssittaa Saraa takinliepeet vauhdin pyörteissä heiluen, ja niin saa alkunsa intohimontäyteinen rakkaustarina. Sara lupaa Erikin saavan kaiken, ihan kaiken, kunhan tämä vastikkeeksi maalaisi taulujaan hänelle ja vain hänelle. Hyvä diili? Tanssitaidon ja vahvojen siveltimenvetojen lisäksi mies vielä osaa tehdä täydellisiä lihapullia. Minä saattaisin lämmetä jo pelkille lihapullille, mutta Saralla oli muut mielessä. Taulujen lisäksi hän halusi omistaa myös ihmisen taiteensa takana, eikä se ollutkaan niin yksiselitteinen juttu, kuten ei taidekaan ole. Maalaat vahvoja värejä ja ääriviivoja, mutta mitä piilee varjoissa? Erik tarttui pulloon tämän tästä ja alkoholi tuntui toimivan luomisvimman ja inspiraation polttoaineena, ilman ryyppyä tylsistyy nopeasti ja menojalkaa polttelee. Syvä rakkaus ja kiihko kantaa pitkälle, mutta kuinka kauan? Sara Hildénillä (heittomerkillä ehdottomasti, johan sen tiesi eräskin rouva Vilén...) oli vaatekauppansa ja bisneksensä ja taulunsa ja Erikinsä - Erikillä ei aina edes vaatteita, koska ne oli piilotettu. Taiteilijanvapaus ja taiteilijan vapaus, siinä vissi ero.

 Minuun teki valtavan vaikutuksen taustalle heijastetut Erik Enrothin maalaukset. Mietin, minkä kokoisia ne oikeasti ovat ja missä näitä voisi katsella ihan itse, upota syvälle oranssiin väriin ja kurkistaa talojen voimakkaiden kulmien taakse. Sara Hildénin säätiölläkö tosissaan jemmassa kaikki, ei toisten katseltavissa? Vaikutuksen teki myös kohtaus, jossa Sara pyysi Aunea (Kristiina Hakovirta) ja Rutia (Minna Hokkanen) kokeilemaan tiettyjä takkeja päälleen. Miten naiset hehkuivatkaan, ja se silmiin syttynyt loiste!

 Minusta oli ihana katsoa, miten Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen herättivät eloon kahden aikuisen välisen suhteen. Läsnäolo, lämpö, kokemus, hehku, herkkyys, tunteet, aitous. Siinä tiivistelmä näistä kahdesta upeasta näyttelijästä. "Saanko luvan"-kysymykseen vastaisin molemmille kyllä enkä aikailisi yhtään.

 Näytelmän jälkeen heräsi ajatus siitä, että aion pistää Museokorttini viuhumaan ja vihdoinkin käydä Sara Hildénin taidemuseossa ja katsoa hiukan tarkemmin erästä tuolia, joka toivottavasti jostain sieltä löytyy.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työväen Teatteri)