Pinokkio / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Pinokkio / Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri

Ensi-ilta 19.9. 2015 Arx-talossa, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus Hannu Räisä ja Antti Kemppainen
Käsikirjoitus Antti Kemppainen Carlo Collodin alkuperäisteoksen pohjalta
Nukkien suunnittelu ja toteutus Hannu Räisä
Musiikki Antti Polameri
Pukusuunnittelu Aino Lehtilä
Lavastuksen suunnittelu Hannu Räisä

Rooleissa : Hannu Räisä ja Antti Kemppainen

 Pinokkio piti nähdä jo ensi-illassa, mutta Arx-talossa oli kunnon ruuhka enkä mahtunutkaan mukaan. Onneksi seuraava mahdollisuus tarjoutui pyhäinpäivänä, kun Hämeenlinnan Taidekasarmilla järjestettiin perinteiseen tapaan avoimet ovet ja elokuvateatterissa esitettiin Pinokkio. Samassa rakennuksessa sijaitsee muuten Hannu Räisän nukkeverstas, joka on äärimmäisen kiehtova paikka.

 Tapahtumat alkavat tietysti siten, että Geppetto (Hannu Räisä, tuo Hämeenlinnan oma ja ihan virallinen Geppetto) haaveksii omasta pojasta ja veistelee puisen nuken, joka sitten salaperäisesti herääkin henkiin ja lähtee aika nopsaan myös omille teilleen. Antti Kemppainen nähdään lavalla lukuisissa "ihmisrooleissa", kuten mainiona herra Kirsikkana sekä sirkustirehtöörinä. Ovelin hahmo on kuitenkin mystinen kissakettu, joka höynäyttää Pinokkiolta rahat ja muutenkin vedättää hyväuskoista poikaa 100-0.

Geppetto ja Pinokkio (c) Heli Saarinen

 Lottokone huvittaa etenkin aikuiskatsojia ja sirkuskohtauksessa minua ainakin naurattaa niin paljon, että meinaan tipahtaa tuolilta. Tres Hombres temppuilee siihen malliin! Näissä Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin (on muuten jylhä nimi) esityksissä yhdistyy sympaattisella tavalla aina ammattimaisuus ja tietynlainen kotikutoisuus; lavasteiden takana tuntuu tapahtuvan aina kaikenlaista supinaa ja ylimääräistä kolinaa, enkä aina ole varma, että kuuluuko tämäkin esitykseen vai miten tässä nyt käy. Monesti olen sen maininnut, että nukketeatterista minulla tulee aina jossain vaiheessa mieleen vanha Velipuolikuu-sketsi "kilipienoiset vuohikultaiset", jossa hommat lähtee lapasesta nukettajalla ja se käväisi mielessäni tälläkin kertaa. Se on aina hyvä merkki, vaikka sketsissä ei niin hyvin loppupeleissä käynytkään.

Pinokkio ja Kissakettu (c) Heli Saarinen

 Merelläkin seikkaillaan ja isä & poika löytävät jälleen toisensa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lapsikatsojissa olin havaitsevinani pientä keskittymisen herpaantumista ja tuntuikin, että aikuisosasto oli enemmän hereillä. Kas, kun nukkehahmoissa seikkaili myös tiettyjä politiikan puolelta tuttuja tyyppejä. Ehkä esityskertojen myötä kokonaisuus saa paremman rytmin, jotenkin tuntui että sen kanssa oltiin vähän vielä hakusessa. Pinokkio-nukke on jälleen todiste Hannu Räisän taidoista, samoin kuin muutkin esityksessä nähdyt nukkehahmot. Kukkaruukusta kurkisteleva sirkka jäi minulle kyllä täydelliseksi mysteeriksi, mieleeni tuli joku puhuva turnipsi pikemminkin.

 Tarinana tämä oli hyvä opetus siitä, että kaikkiin vastaantuleviin tyyppeihin ei kannata luottaa ja kannattaa kuunnella sydämensä ääntä. Sitä kautta löytyy oikea tie.

Kandee lämmitellä takkatulen ääressä... (c) Heli Saarinen

Pukija / Tampereen Komediateatteri

Pukija / Tampereen Komediateatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 25.9. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus (The Dresser) Ronald Harwood

Suomennos Arto af Hällström

Sovitus ja ohjaus Mikko Viherjuuri

Pukusuunnittelu Maiju Veijalainen
Lavastus Oskari Löytönen
Äänisuunnittelu Antti Hyvönen
Valosuunnittelu Hannu Naamanka

Rooleissa : Ola Tuominen, Heikki Kinnunen, Tuija Vuolle, Linda Silvonen, Sanna Majanlahti, Esko Raipia ja Panu Raipia

 Muistan vieläkin sen hetken, kun olin elämäni ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterin päänäyttämöllä katsomassa Teatteria (kirjoitin tuon isolla ihan tarkoituksella). Näytelmä oli juuri tämä Pukija, lavalla Esko Salminen (Sir) ja Eero Aho (Norman). Koin siinä jonkinsorttisen valaistuksen ja taisin siinä nähdä molemmat herrat ensimmäistä kertaa myös livenä. Se olikin menoa sitten. Onneksi tuosta on jo muutama vuosi ja itse näytelmä ei ollut enää tuoreessa muistissani. Tekstihän on loistava ja siinä päästään kunnolla herkuttelemaan ja revittelemään kaikella teatteriin tavalla tai toisella liittyvällä. Ihme, ettei Pukijaa ole nähty muiden teatterien ohjelmistossa, vai eikö ole osunut vain silmiini? No, joka tapauksessa, suureksi ilokseni Tampereen Komediateatteri tarttui tähän makupalaan tänä syksynä.

 Pieni teatteriseurue on kiertueella sodanaikaisessa Englannissa esittämässä Shakespearen tuotantoa. Kyseisenä iltana olisi tarkoitus esittää Kuningas Lear ja näytelmän alkuun ei ole enää pitkääkään aikaa. Sali on loppuunmyyty, kansa kaipaa "huvituksia" sodan keskellä. Pukuhuoneessa käy kuhina. Aiemmin päivällä on kaupungilla tapahtunut pieni hässäkkä, jonka seurauksena seurueen tähtinäyttelijä, jo ikääntynyt herra (jota kutsutaan vain nimellä Sir) on passitettu sairaalaan. Pukija/palvelija/jokapaikanhöylä Norman (Ola Tuominen) ja Armon Rouva (Tuija Vuolle) keskustelevat siitä, pitäisikö esitys perua koska herraa ei näy paikalla, ja olisiko hänestä edes lavalle. Perumisen kannalla on myös Maggie (Sanna Majanlahti), jolla on lopullinen päätäntävalta esityksistä.

Sir on saapunut vihdoinkin! (c) Peero Lakanen

 Sir (Heikki Kinnunen) saapuu kuitenkin paikalle, tosin väsyneenä ja valmiina luovuttamaan. Muistikin pätkii. Mikähän on illan näytelmä? Onko se Myrsky vai se, jonka nimeä ei saa ääneen lausua? Yleisölle ei saa kuitenkaan pettymystä tuottaa ja Norman saa maaniteltua kehumalla ja kannustamalla miehen maskipöydän ääreen. On kiehtovaa seurata livenä, miten vanha mies muuttuu muutamalla vedolla vielä vanhemmaksi. On myös selvää, että Norman on paljon muutakin kuin pelkkä pukija, ja mies tuntuu palvovan maata näyttelijän alla. Hän on Normanille kaikki kaikessa, ilman tätä hän ei olisi yhtään mitään. Norman nauttii asemastaan, kun pääsee aitiopaikalta seuraamaan ilta toisensa jälkeen Suuren Tähden valmistautumista rooliinsa. Hän osaa kaikki repliikitkin tuosta noin, jok´ikisestä seurueen ohjelmistossa olevasta näytelmästä.

 Näytelmä alkaa ja samaan aikaan alkaa saksalaisten ilmahyökkäys. Esitystä ei kuitenkaan keskeytetä, vaan jatketaan niin kuin talon ulkopuolella ei muuta maailmaa olisikaan. Jo muutama teatteritalo on pommitettu maan tasalle, mutta tätä eivät saksalaiset meiltä vie! Kuninkaan on pian aika astua lavalle, mutta Kuningas unohtaa jälleen repliikkinsä ja takahuoneessa kyhjöttää täysissä tamineissaan, peruukeissaan ja viitoissaan surullinen hahmo. Jostain hän kuitenkin saa uskoa ja voimaa, ja mies muuttuu silmissä. Täältä tullaan, yleisö! Minä pillahdan itkuun. Kohtaus on äärimmäisen kohottava ja hienosti toteutettu. Tätä on teatteri parhaimmillaan; voimakkaasti tunteisiin vetoavaa.

 Väliajan jälkeen on näytelmässäkin väliaika meneillään, ja pukuhuoneessa käydään erinäisiä keskusteluja monestakin asiasta. Tunnelma on jotenkin sellainen, että nämä keskustelut ja hetket eivät enää tule toistumaan. Sir menee tapansa mukaan vähän huilaamaan sohvalle. Norman löytää vihkosen, johon Sir on aloittanut kirjoittamaan elämäntarinaansa. Ylläreitä on luvassa.

Norman ja Sir (c) Peero Lakanen

 Valot näyttämöllä himmenevät hiljalleen. Vielä vaikuttavampaa olisi, jos raskas esirippu olisi laskeutunut. Tuntuu, että sydämeni meinaa hakata itsensä rinnastani ulos. Huh huh, miten hieno tämä näytelmä onkaan! Ola Tuominen varsinkin on niin jäätävän loistava, ettei sitä pysty edes kunnolla sanoin kuvailemaan. Miehen koko skaala on käytössä, kaikki se replikointi, äänenpainot, eleet ja ilmeet, harmittomasta hepusta muutos pelottavan kylmäksi sekunnin sadasosassa. Hui sentään. Heikki Kinnusen teatraalista menoa on myös hienoa seurata, tosin mielessä vilahti joku takavuosien kähmäti-kähmäti-hahmo pariinkin otteeseen...

 Pukuhuoneen tummasävyisestä, vähän kulahtaneesta lavastuksesta pidin kovasti myös, samoin siitä miten radiota ja sen tuomaa äänimaailmaa käytettiin tunnelmanluojana.

 Ihmiset, menkää katsomaan Pukija! Näyttelijäntyön juhlaa parhaimmillaan!

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatteri

Onnellisuuden tasavalta / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 16.9. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin Crimp
Ohjaus ja suomennos Minna Leino
Dramaturgit Eva Buchwald ja Jukka-Pekka Pajunen
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Laulujen sävellys Timo Muurinen

Rooleissa : Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cècile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov

 Ovet Pienelle näyttämölle aukesivat tuttuun tapaan kymmentä vaille. Siellähän oli lavalla jo näyttelijät valmiina asemissa, yhteisen jouluisan perheaterian äärellä. Pöydän päässä istuvalla iskällä taisi vähän kravatti kiristää, jotenkin semmoinen tunne. Joulukuusessa roikkui pieniä joulunpunaisia pommeja. Istuin oman rivini keskellä ja viereeni tuli pariskunta. Totesimme, miten harvinaista on se, että rivin keskimmäiset istuvat paikalla ensin. Toiselle puolelleni tullut porukka tuumasi yhdessä, että mahtaa olla raskasta näyttelijöillä vain istua paikoillaan. Niin. Raskasta on istuminen ihan vaan paikoillaan, ajattelin minäkin ja istuin paikallani liikahtamatta vielä väliajankin. Taisin vähän jalkojani ja käsiäni heilutella. Kattokaa vaikka, kuinka heiluttelen käsiäni rytmikkäästi taputusten tahdissa. Kattokaa kun mä meen ovesta ulos, portaat alas ja haen takkini enkä laita sitä edes kiinni. Kattokaa kun mä meen rautatiasemalle ja ostan kioskista limsan. Kattokaa mua.

 Älkää ny mua kattoko, kattokaa sen sijaan näytelmää. Mitäs lavalla tapahtuu, kun kello löi seitsemän? Kylläpä on iloinen tunnelma joulupöydässä. Kaikki suoraansanottuna vittuilevat toisilleen päin naamaa, mutta ilme pysyy silti iloisena. Ei tunnu missään. Toinen tyttäristä (Alina Tomnikov) on ilmoittanut yllätysraskaudestaan ja sehän saa säpinää aikaiseksi. Isä (Kristo Salminen) osoittaa mieltään kääntymällä selin. Tommonen se on aina ollut, isoäiti (Terhi Panula) toteaa ja jatkaa lätisemistä. Tunnelmaa keventääkseen tyttäret (Marja Salo ja Alina T) laulavat reippaan, herkän itsetekemänsä kappaleen naimisiinmenosta. Sisään pölähtää Bob-eno (Hannu-Pekka Björkman), hän ei oikein tiedä miksi tuli mutta tultava oli, eikä ole varma tarvitseeko tuolia eli kauan aikoo paikalla olla. Hänellä on tärkeää kerrottavaa. Vaimo vihaa tätä perhettä, kaikkia yhdessä ja jokaista yksitellen. Aikovat vaimonsa Maddien kanssa muuttaa maasta kokonaan pois. Vaimo istuu autossa ulkona, ovat matkalla lentokentälle. Bob toimii puhemiehenä vaimonsa puolesta ja asiaa on paljon. Kuunnelkaa nyt ja keskittykää! Bob ja tytöt katsovat välillä yleisöäkin. Tulee mieleen Ohukainen ja Paksukainen-leffat, joissa paksumpi katsoo aina välillä suoraan kameraan tilanteen käytyä mahdottomaksi. Että uskokaa nyt. Näin tämä menee. Ja totuus on kuitenkin syvempi, paaaaaljon syvempi.

Bobilla on asiaa (c) Tuomo Manninen

 Väliaika tulee yllättävän nopeasti. Jään paikalleni istumaan ja käsiohjelmaa lueskelemaan. Virhe! Mielenkiintoista on lukea työryhmän taustoista, mutta Jari Ehrnroothin pitkähkö kirjoitus pistää pään sekaisin. En ymmärrä lukemastani puoliakaan, varsinkaan sitä, miten kaikki liittyy tähän esitykseen. Tämä ajatus huvittaa suuresti. Taas ollaan jännän äärellä. Miten ihanaa, että esitys ei ole mitään valmiiksipureskeltua kauraa, vaan jokainen katsoja varmasti tulee tekemään omat johtopäätöksensä tästä ja kukin kokee jutut omalla tavallaan. Vieruspariskunnan nainen kysyy ennen näytelmän jatkoa, jotta löytyikö käsiohjelmasta vihjeitä sitä, mitä tuleman pitää. Vastasin, jotta olisi pitänyt lukea vihkonen vasta kotimatkan aikana. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

 Väliajan aikana lavastus on pyöritelty uuteen kuosiin. Lavan etuosassa on tuoleja rivissä. Näyttelijäporukkaa saapuu yhtenä ryppäänä lavalle. "Vapaus kirjoittaa oman elämänsä käsikirjoitus" heijastetaan näytölle. Jokainen intoilee vuorollaan siitä, miten juuri Minulla on oma ääni ja oma ulkonäkö ja Minulla on vapaus kirjoittaa oman elämäni kulku sellaiseksi kuin haluan. Kattokaa mua. Näin minä puhun. Samat puheet toistuvat kaikilla, puheisiin tulee lisämausteita mutta muuten kaikki on toistoa ja yhtä ja samaa. Joo. Pian jo istutaan tuoleilla kun tv:n suuressa paneelikeskustelussa, mikrofoni kiertää kädestä toiseen ja jokainen saa suunvuoron. Keskustelu tuntuu etenevän ja välillä kiihtyvän. Jos puhuisivat jotain vierasta kieltä, luulisi että nyt on intensiivistä ja rikasta keskustelua. Toisin on. Puhutaan siitä, että minulla on vapaus levittää jalat (ja samalla ristitään ne) ja minulla ei ole mitään salattavaa ja tässä ei ole mitään poliittista. Kattokaa mun lapsia (näyttää kuvia) ja mulla on vaaleanpunaiset sukat ja ennen en tykänny herkkusienistä ja kissoista ja äidin siskot ja muut. Ja lapset. Ja sukat. Ja jalat ja vaginat ja turvatarkastukset. Paljon turhanpäiväistä lätinää, eikä vaivauduta katsomaan vierustoveria edes silmiin mikrofonia ojennettaessa. Minun vuoroni puhua NYT.

Vapaus levittää jalat (c) Tuomo Manninen

 Sitten ollaan terapiassa, samoilla tuoleilla. Valot paistaa takaa niin, että tulee ihan kuuma katsomossakin. On monenlaista traumaa ja on tehty kirvessurmaa ja kansanmurhaa ja kaikesta siitä kannetaan loputonta syyllisyyttä, haetaan apua ryhmästä. Ja apu löytyykin : yhdessä lauletaan iloisesti terapialaulu ja syntisi ovat anteeksiannetut. Voit jatkaa elämääsi hyvillä mielin.

 Ja sitten ollaan taas ryhmämuodostelmassa ja kehutaan itseään ja etenkin ulkonäköään estoitta. Kattokaa kun syön juureksen ja päärynän. Ja kattokaa miten hyvä perse mulla on, eikö ookkin. Harmittaa, etten näe sitä itse koskaan siten, miten muut sen näkevät kun katselevat minua ja persettäni. Kattokaa nyt kun mä meen. Kännykät ja selfiet tästä vielä puuttui. Ihme tarve on ihmisellä tulla nähdyksi ja kehutuksi ja katsotuksi. Lukekaa ny mitä mä oon tähän kirjoittanut. Oikeesti hei.

 Lopuksi ollaankin onnellisuuden tasavallassa, jonne Bob on vaimonsa kera päässyt (vaiko joutunut, sen saa kukin itse päättää). Kovin autiolta näyttää. Suojakupu päähän ja puhetta kansalle pitämään. Bobin ääni kuulostaa kovin kaukaiselta, kuin toiselta planeetalta. Pimeys iskee ja yksinäinen Bob laulelee kupu päässään onnen laulua. Kaikki yhdessä nyt. Tulee jotenkin surullinen olo.

 Tämmöistäkö meillä on luvassa, jos ei kohdata toista ihmistä? Tuijotellaan vain omaan napaan ja ollaan itsekeskeisiä. Minä minä minä minä. Kattokaa ny, oikeesti. Vaikka peiliin. Minä aloitan. Kato säkin, jooko.

 Teatterisyksyssäni on ollut paljon loistavia näytelmiä, jotka pistävät harmaat aivosolut töihin. Tässä taas yksi hyvä esimerkki lisää! Varsin maistuva, yllätyksellinen kokonaisuus!

(näin esityksen pressilipulla)

FAUST / Teatteri Jurkka

FAUST - eli Mefistofeleen maaginen teatteri / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 29.10. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Markus Fagerudd
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Morten Reinan

Rooleissa : Tiina Weckström. Pia Andersson ja Tapani Kalliomäki

Sovituksessa on käytetty lähdemateriaalina seuraavia teoksia : Thomas Mann (Tohtori Faustus), Johann Wolfgang von Goethe (Faust), Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan), Aristoteles (Runousoppi), Hans-Thies Lehmann (Draaman jälkeinen teatteri), 1570-luvun kansantarina Tohtori Faustuksesta sekä Andriy Zholdakin avoin kirje Kirsikkapuiston näyttelijöille

 Unohdin tänä syksynä tehdä ns. tärppilistan syyskauden teatteriohjelmistosta. Teatteri Jurkan FAUST olisi ehdottomasti ollut sillä listalla mukana vahvasti, ja ihan jo pelkän julistekuvan perusteella. Katsokaa nyt! Eikö olekin vangitseva! Ihan sama mikä olisi ollut näytelmän aiheena, nähtävä tuo olisi. Itse Faust nostatti nimenä minussa myös "No vihdoinkin!"-aatoksen. Pakko nähdä Faust, vaikken edes tiennyt mistä on kyse. Hah. Tunnustan siis sivistymättömyyteni tässä aiheessa. Sen verran tiesin, että joku heppu myy sielunsa Paholaiselle ja sitten alkaa tapahtua. Jotain. Takuulla.

(c) Stefan Bremer 

 No niin. Se joku heppu osoittautuu tällä kertaa näyttelijä Faustiksi (Tapani Kalliomäki), joka tekee diilin Mefistofeleen kanssa (Tiina Weckström). Hinta jää vähän epäselväksi, mutta kun suosion aallonharjalla voisi surutta ratsastaa seuraavat 24 vuotta, homma on selvä. Ehtona tosin olisi, ettei saisi rakastaa ketään. Tietenkin Faust sitten iskee silmänsä viattomaan neitoseen (Pia Andersson) ja syöksee hänetkin himoissaan tuhon tielle. Minulla lähti muuten soimaan jossain vaiheessa päässä The Policen "Wrapped around your finger". Jaa miksikö? Siinä lauletaan "Mephistopheles is not your name, but I know what you´re up to just the same"...  Ei ollut näyttelijä-Faustille tuttu tämä kipale, muutenhan ei olisi mokoma saanut kiedottua miestä pikkusormensa ympärille.

(c) Stefan Bremer

 Tekstimäärä on melkoinen ja kuuntelen sitä miettien, että olipas tuokin hienosti sanottu ja ilmeisen huvittavastikin, koskapa takanani naureskellaan. En osaa yhdistellä lähdemateriaaleja mihinkään suuntaan, seuraan vaan silmät ymmyrkäisinä näyttelijöiden huimaa menoa, joka on mahdollista vain Teatteri Jurkassa. Jälleen kerran vaikutun siitä, että minua tuijotetaan häikäilemättä suoraan silmiin kosketusetäisyydeltä ja puhutaan seksikkään käheällä äänellä pyöreistä poskista. Siitä, että takinliepeet heilahtavat edessäni niin, että voisin napata kiinni. Siitä, että unohtaa täysin missä on ja yhtäkkiä ulkoa kuuluu autojen ääniä. Palavasta materiaalista tuoksu leijuu sieraimiin. Esirippuja on monta ja eri materiaaleja, ne kahisevat ja niiden läpi voi nähdä, juosta ympäri, kietoutua ja sotkeentua. Melkoisessa pyörityksessä ollaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin.

Tiina Weckström (c) Stefan Bremer

 Pari tuntia myöhemmin mielessäni pyörii Tiina Weckströmin mustat saapikkaat ja maanitteleva, vangitseva ääni. Nuolaisu pitkin mustan paidan pintaa. Tapani Kalliomäen kiiluvat silmät ja tuskanhiki kasvoilla. (Miehen ulkoisesta olemuksesta tuli muuten jostain syystä mieleeni Bono...). Pia Anderssonin kaunis ääni ja nukkemaisen herkät kasvot. Punaisen hiekan valuminen tiimalasissa. Kadulle aukeava ovi. Vahva silmämeikki. Pimeys.

 Joka vuosi yritän vähentää teatterissakäyntejäni (toistaiseksi tuloksetta). Milläs vähennät, kun on tämänkaltaista ohjelmistoa? Jokaisen teatteria rakastavan PITÄÄ nähdä tämä Faust. Tämä on huikea ja loistava esimerkki siitä, että teatterille pitää antaa mahdollisuus yllättää. Yhtään en tiennyt mitä tuleman pitää, vaikka ensi-illan jälkeen muutaman kritiikin luinkin. Kiitin myös itseäni siitä, että bloggarina minulla on tekstin suhteen vapaammat kädet. Aluksi olin sitä mieltä, että tästä tulee kaikkienaikojen lyhin kirjoitus, koskapa en osaa kirjoittaa yhtikäs mitään! No, jotain sain aikaiseksi ja kuka ottaa tästä sitten tolkkua, kuka ei... Sen tarkemmin en osaa lähteä analysoimaan näkemääni, totean vain että tämä pitää NÄHDÄ ja KOKEA ihan itse paikanpäällä. Samalla Teatteri Jurkka vahvisti asemiaan suosikkiteatterinani. Voisivat laittaa oveen kyltin, jossa lukee "Pirullisen hyvää teatteria".

(näin esityksen kutsuvieraana)

Pia Andersson ja Tapani Kalliomäki (c) Stefan Bremer

Suomen kaunein / Tampereen Teatteri

Suomen kaunein / Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteistuotanto

Ensi-ilta 23.9. 2015 Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn, Elisa Piispanen, Martti Manninen, Juha Junttu, Mikko Bredenberg ja Laura Valkama

Ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Bredenberg

Rooleissa Marika Heiskanen, Martti Manninen, Elisa Piispanen, Juha Junttu ja Karoliina Blackburn

Pukusuunnittelu Työryhmä
Dramaturgi Laura Valkama
Musiikki Juha Junttu
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

 Matti Suomalainen (Marika Heiskanen) on aika tyypillinen elämän tuulikaappiin * pyörimään jäänyt keski-ikäinen mies. Työssäkäyvä perheetön miekkonen, joka samalla toimii iäkkään Eevi-äitinsä (Elisa Piispanen) omaishoitajana. Pisteenä iin päälle Matilla todetaan heti näytelmän alkajaisiksi aggressiivinen eturauhassyöpä ja elinaikaa kolmesta kuukaudesta jopa vuoteen. Matti haluaa tavata vielä kerran nuoruudenrakkautensa Mirjan ja katsoa sen kortin loppuun asti, vielä kun on aikaa. Olisiko elämä kenties mennyt vähän toisella tavalla, jos olisi jäänyt aikoinaan Kemijärvelle ja lähtenyt Mirjan kanssa Ruotsiin? Tuli valittua kuitenkin toisin ja lähdettyä Helsinkiin. Matti pistää tuulemaan, ottaa loparit töistä, myy asuntonsa, ostaa Kleinbussin, nappaa äidin matkaansa ja niin lähdetään road tripille kohti pohjoista.

 Tässä vaiheessa tuntui kovin tutulta ja mieleeni nousi HKT:n Onnellinen veli, jossa kaksi veljestä (toinen syöpäsairas) lähtee kohti pohjoista isäänsä etsimään ja tapaa matkalla väkeä jos jonkinlaista. Alkoi jopa harmittaa, koska osittain tuntui siltä kuin katselisin uusintaversiota. Henkilöt ovat vain vaihtuneet. Onneksi tämä osoittautuikin sitten aivan toisenlaiseksi käänteissään.

 Matin ja Eevin matkatessa (ja maakuntalauluja antaumuksella laulellessa) kohti pohjoista Kemijärvellä nuori neitokainen kipuilee. Tiina (Martti Manninen) haluaisi ensinnäkin olla kirjaimellisestikin ihan joku toinen, Tiia olisi parempi nimi. On voitettu paikalliset kauneuskisat (tosin ainoana osallistujana, mutta sitähän ei kaikille kerrota) ja mieli haikailee isompiin kuvioihin ja julkkispiireihin. Tiina ihailee suunnattomasti rokkari Migeä (Karoliina Blackburn) ja tämän mahdollisuutta olla julkisuuden valokeilassa koko ajan, ja Tiina paljastaa suurimmat salaisuutensa seinällä olevalle Migen julisteelle. Tuli väistämättä oma teini-ikäni mieleen tästä... Voi mitä kaikkea Dingon pojat saivatkaan aikoinaan kuulla!

 Tiina lähtee liftaamaan kohti etelää ja selvähän se on, että jossain tienposkessa vastaan tulee Kleinbus. Erinäisten käänteiden jälkeen pohjoiseen Mirjaa treffaamaan lopulta matkaa Matin ja Eevin lisäksi myös Tiina ja itse Migekin. Mitä periltä sitten löytyy? Sitähän minä en paljasta. Kerron kuitenkin sen, että matkan varrella useammallekin henkilölle valaistuu paljon tärkeitä asioita elämästä.

(c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

 Suomen kaunein sisältää maakuntalaulujen lisäksi myös kosolti uutta musiikkia. Tämän tästä Juha Junttu saapuu hiljalleen kitaroineen lavalle ja kukin roolihenkilö pääsee vuorollaan ääneen, yhdessä ja erikseen. Kappaleet ovat hyvinkin kauniita ja välillä mieleni herkistyy hienon tunnelman vuoksi. Jälkeen päin tosin pohdin, miksi näyttelijät lauloivat ensin roolihahmoina ja sitten omallakin äänellään. Eipä siinä mitään, kaunista kuultavaa mutta oliko tällä joku syvällisempikin merkitys?

 Lavastus valkeine seinineen tuntui hyvin kliiniseltä ja jopa kylmältä, sairaalassahan toki aluksi oltiinkin. Onneksi Kleinbussina toiminut kulahtanut sohva toi lisäväriä, ja tarvittava lämpö nousi sitten näyttelijöistä. Voi miten suurella rakkaudella roolihahmoja olikaan luotu! Elisa Piispasen Eevi-äiti toi mieleeni vanhan ja viisaan satuhahmon. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea hän olikaan elämänsä varrella saanut kokea. Beatlesillekin oli kuulemma laulettu. Eevi on elänyt varmasti värikkään elämän, täynnä ikimuistoisia hetkiä. Marika Heiskasen miestulkinnat ovat sitten ihan oma lukunsa, olen sitä ihmetellyt ja ihaillut useasti aiemminkin. Tässä odottelen kahvipannu kuumana, josko pihaan karauttaisi Kleinbus ja ovikello soisi. Toivottavasti Matilla on kukkien sijaan pullapitko mukanaan. Karoliina Blackburnin Migestä tuli koko ajan mieleeni Olli Hermanin (Reckless Loven laulaja) ja Michael Monroen yhdistelmä, ehkä hiukan stereotyyppinen.

 Ja Tiina! Ole rohkeasti oma itsesi! Älä turhaan sulkeudu kuoreesi ja tuijottele jalkoihisi. Kirkas katse ylöspäin ja hymyile, niin koko maailman hymyilee kanssasi. Jokainen on oma erityinen yksilönsä eikä kukaan muu. (vieressäni istuneelle tädille tuli täytenä yllätyksenä, että Tiinan roolissa oli Martti Manninen...)

Tiina haaveilee (c) Harri Hinkka, TT

 Sympaattinen tarina kieltämättä! Miten osuva onkaan tuo Teatteri Siperian mainoslause "Kylmä nimi, lämmin tunnelma". Käviköhän se ABC:n myyjä isäänsä katsomassa? Lähtivätkö kenties kalaan tai nuotiolle makkaraa paistamaan? Onkohan Eevi ollut joskus sirkuksessa hommissa tai estraditaiteilijana? Kaikenlaista pohdistelin kotimatkalla.

* elämän tuulikaapista kiitos Ilkka Heiskaselle, jolta sain luvan käyttää tuota ilmaisua sopivassa kohdassa

(näin esityksen pressilipulla)