Hiprakkainen esiliina / Teatteri Imatra

Hiprakkainen esiliina / Teatteri Imatra, Kulttuuritalo Virran Karelia-sali

Suomenkielinen kantaesitys 13.2. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Musiikki ja laulujen sanat Lisa Lambert ja Greg Morrison
Käsikirjoitus Bob Martin ja Don McKellar
Ohjaus ja suomennos Timo Rissanen
Koreografia ja apulaisohjaaja Osku Heiskanen
Lavastus Mirva Mustonen
Puvustus Marja Liukkonen
Kampaukset, peruukit ja naamiointi Sonja Kallio
Valosuunnittelu Kare Markkola
Äänisuunnittelu ja tehosteet Keijo Miettinen
Kapellimestari, musiikin sovitus ja laulujen harjoitus Lauri Kuosa

Rooleissa : Timo Rissanen, Ami Aspelund, Aki Honkatukia, Hanna Kaskela, Heikki Pöyhiä, Anssi Valikainen, Kari Kinnari, Ulla-Maija Järnstedt, Marko Kurikka, Pirja Arponen, Laura Heinonen, Sami Sivonen, Keijo Puustinen, Ville Lamberg ja Jaana Puustinen

Orkesteri : Lauri Kuosa, Pekka Ranta, Pekka Seppänen, Ismo Vänskä, Vladimir Sgurev, Esa Niiva/Tatu Kosonen ja Heikki Kaskela

 Pienet on teatteripiirit... Kutakuinkin vuosi sitten olimme katsomassa ihanaa Hobittia Teatteri Imatran vanhassa rakennuksessa, ja sattumoisin samaan näytökseen oli tiensä löytänyt toinenkin hämeenlinnalaispariskunta. Taas ajettiin kammottavassa säässä Imatralle ja tällä kerralla kohteena Kulttuuritalo Virta. Kyllä hämmästys oli suuri, kun samainen pariskunta seisoskeli edellämme lippujonossa! No, sattumalta me emme paikalla olleet juuri kyseisenä päivänä ja siihen oli tietty syy, josta lisää tarkemmin loppupuolella.

 "Hiprakkainen esiliina" (alkuperäiseltä nimeltään "The Drowsy Chaperone") on nimeltään sellainen, että meikäläisellä ei mielenkiinto ainakaan sen perusteella heräisi. Minä en edelleenkään tunnustaudu musikaalifaniksi, vaikka viime aikoina olenkin yllättävän monta kertaa musikaalien parista itseni löytänyt. Tämän musikaalin kantaesitys on muuten nähty Broadwaylla 2006, Tukholmassa viime vuonna ja nyt siis Imatralla!

 Takanani oli pari huonosti ja levottomasti nukuttua yötä (neljän päivän sisällä kolme reissua Helsinkiin tekee kenelle tahansa hallaa), joten en ollut ihan skarppina musikaalin alkupuoliskolla ja kesti hetken aikaa, ennen kuin hokasin mistä on kyse. On siis "Mies tuolissa" (kyllä vaan, roolihenkilön nimi ja roolissa Timo Rissanen), joka vaikuttaa asuntonsa perusteella vannoutuneelta musikaalifanilta. Seiniltä kun löytyy erinäisiä musikaalijulisteita, kuten esimerkiksi Cats, Les Misérables ja Sunset Blvd. Mies alkaa jutskailla tuttavallisesti yleisölle ja esittelee tohkeissaan vinyylilevyä, jolla kaikkienaikojen suosikkimusikaalinsa "Hiprakkainen esiliina" vuodelta 1928. Levy on kulkeutunut miehen käsiin kaiketi perintönä, ja itse hän ei ole esitystä koskaan päässyt näkemään. Hän haluaa soittaa levyn meille (taitaa kuunnella sitä harva se päivä, minusta vähän tuntuu siltä...), jotta ymmärtäisimme sen nerokkuuden. Ei muuta kuin levy pyörimään, ja vaivihkaa henkilöhahmot ja musikaalin tapahtumat heräävät eloon miekkosen olohuoneessa.

Mies tuolissa fiilistelemässä levynsä kanssa

 Musikaali kertoo revyytähti Janet Van de Graafista (Hanna Kaskela), joka on rakkauden tähden valmis lopettamaan uransa ja on menossa naimisiin Robertin (Heikki Pöyhiä) kanssa. Kapuloita rattaisiin pistää sitten mm. gansterikaksikko (joka on naamioitunut sokerileipureiksi), itseriittoinen ensirakastaja Aldolpho, wanna be-revyytähti Kitty sekä tietysti musikaalin nimihenkilö, drinkkilasi kourassa heiluva hiprakkainen esiliina.

Morsian, esiliina ja sulho

 Kuka mistäkin tykkää... Musikaalin juoni ei päätä huimaa, mutta se ei olekaan mielestäni se pointti. Homman nimi kun on se, että mies tuolissa on niin fiiliksissä suosikistaan, että soitattaa levyltä parhaita kohtauksia repeatina uudelleen (ettekö muka itse koskaan tee niin?), tanssahtelee itse mukana ja muutenkin fiilistelee kokonaisvaltaisesti nojatuolissaan tai sivummalla, heittelee välikommentteja "nyt tulee suosikkikohtaukseni!" ja avautuu rakkausasioistaan itsekin drinkkilasi kourassa. Koko mies on vähän liikuttava ja vaikuttaa aika yksinäiseltä. Taitaa viettää kohtuullisen paljon aikaansa kotonaan, musikaalilevytyksiään kuunnellen?  Levysoittimen neula jää myös välillä hyppimään ja suosikkini taisi olla se, että väliajan jälkeen estradin täyttää yllättäen joku kiinalaisviritysmusikaali! Miksi ihmeessä!? No, miehellä käy siivooja ja hän välillä laittaa levyjä vääriin paikkoihin, joten levylautasella on pyörimässä aivan väärä vinyyli. Toki samalta tekijäporukalta... Loppukliimaksin koittaessa menee sähköt ja tunnelma on pilalla, sillä viimeinen kohottava loppulaulu ja sen finaali jää kesken, ja mies ei saa täyttymystään. Koko levy on siis kuunneltava alusta uudelleen ilman mitään keskeytyksiä, jotta nautinto olisi täydellinen.

 Tekstissä on mukana paljon herkullisia yksityiskohtia, sattuneesta syystä itselleni jäi mieleen miehen saarna siitä, miten ärsyttävää on jos puhelin soi kesken kuuntelusession - ja vertaa sitä suoraan siihen, jos jollakulla sattuisi soimaan puhelin kesken teatteriesityksen! Bingo!

Hurmaava Kitty ja sokerileipurit

 Mies tuolissa on eittämättä wanna be-musikaalistarba harmaan villatakkinsa uumenissa, mutta estradilla nähdään mainiota menoa etenkin rotunaisten aateliin kuuluvien daamien muodossa. Nahkahousuinen pilotti Trix (Laura Heinonen), hiprakkainen esiliina ihastuttavassa kokohaalarissaan (Pirja Arponen), veikeä Kitty (Ulla-Maija Järnstedt) sekä tietysti itse päätähti neiti Van de Graaf (Hanna Kaskela), joka hurmasi minut monipuolisuudellaan, lauluäänellään ja säihkyvällä lavakarismallaan. Hänen menoaan oli ilo seurata. Mieleeni jäi etenkin laulunumero, jossa tähti kertoo jättävänsä showmaailman, poistuu lavalta ja palaa vielä kertaalleen laulamaan, että tulihan kaikille asia varmasti selväksi, että aikoo jättää lavat.

 Lipevä ensirakastaja Aldolpho (Marko Kurikka) toi myös mieleeni oman bravuurini. Ala-asteella olimme harjoitelleet tiettyyn maahan liittyvän ohjelmiston, jonka sitten esitimme ylpeille vanhemmillemme. Minun luokalleni oli napsahtanut tietysti Espanja ja minulle lankesi suuri kunnia esittää viiksekästä tummaa hurmuria, flamencotaiteilja Don Pedroa, joka saapui suurin elkein lavalle ja lausui "Mina suuri hurmuri Don Pedro, mina rakastaa flamenco" - ja sitten viikset putosivat. Olen tässä odottanut 35 vuotta, milloin Don Pedro voisi tehdä näyttävän comebackin, mutta Aldolpho ehti näemmä ensin...

 En tämänkään spektaakkelin jälkeen tunnustaudu musikaalifaniksi, mutta olihan tämä pirun viihdyttävä ja vähän hölmöjäkin käänteitä tarjonnut pläjäys. Niistähän minä tykkään, kun kaikki ei etene ennalta-arvattavasti. Pysyy mielenkiinto lopputulosta kohtaan yllä ja pysyy paremmin hereilläkin. Teatterin taikaa oli myös se, että olin hämmästynyt siitä, että loppukiitoksissa orkesteri saapui lavalle. Minä kun luulin, että kaikki tuli levyltä...

 Miksi sitten olin Imatralla asti katsomassa tätä? No siksi, että samassa esityksessä vietettiin teatterin monitoimimies teatterinjohtaja-ohjaaja-näyttelijä-kääntäjä Timo Rissasen 30v-taiteilijajuhlaa ja minulla oli suuri ilo ja kunnia saada kutsu paikalle. Välittömästi esityksen päätyttyä Timoa onniteltiin lavalla Imatran kaupungin toimesta (prenikoita rintapieliin myös) ja omat viestinsä toivat lähimmäiset ja teatterin henkilökunta. Myöhemmin illalla juhlamaljoja kohoteltiin Imatran Valtionhotellin Linnasalissa runsaan ja erittäin maukkaan buffetpöydän antimien ääressä, hienoja lauluesityksiä kuultiin ja rupateltiin tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Juhlat olivat erittäin rennot ja lämminhenkiset, ja minäkin pääsin paasaamaan teatterista oikein urakalla. Suunniteltu spontaani steppinumero Kiti Kokkosen kanssa jäi tosin esittämättä. Isäntäkin kehtasi loppuillasta tunnustaa salaisen nuoruudenihastuksensa kohteelle (Titta Jokiselle) tunteensa.

 Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Se tuli taas todistettua. Kun kahdesti ensin kieltää, niin kolmannella kerralla napsahtaa. Löysin itseni puolenyön jälkeen seisomasta kuohuviinilasi kourassa Valtionhotellin tornisviitistä, mutta se on taas sitten ihan toinen juttu!

 Esityksen näin siis kutsuvieraana, kiitos Teatteri Imatralle ja Timo Rissaselle kutsusta ja hienoista juhlista!

 Esityskuvat (c) Ari Nakari

 Hiprakkainen esiliina voisi hedelmänä olla cantaloupemeloni.

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Tavallisuuden aave / Q-teatteri

Kantaesitys 19.2. 2016, kesto noin 1h 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Saara Turunen
Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Lavastus Milja Aho
Valosuunnittelu Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Koreografia Janina Rajakangas

Rooleissa : Laura Birn, Elina Knihtilä, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen

 Monesti olen ollut Q-teatterin ensi-illoissa mukana, tällä kertaa istuin katsomossa ensimmäisessä ennakossa, kun en saanut aikataulujani oikein muuten järkevällä tavalla järjestymään. Parkkeerasin itseni vielä reunapaikalle, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti rientämään junaan.

 Huomioni kiinnittyy väkisinkin harvinaisen valjuun värimaailmaan lavastuksessa. Ei vahingossakaan mitään räikeää tai joukosta erottuvaa, telkussa näyttää pyörivän repeatilla luonto-ohjelma samanlaisista linnuista. Variksia vai mitä lie olivat. Ovesta hiippailee koruttoman rauhallisesti lavastukseen sopivaan asukokonaisuuteen pukeutunut ilmeetön nainen (Laura Birn), joka lukee ääneen lehdestä kuolinilmoituksia ja niiden kauniita muistovärssyjä.

 Ja sitten se "ihan tavallinen perhe"! Jo on iloista ja rentoa porukkaa! Paljoa ei puhuta eikä juuri toimitakaan. Äidin (Elina Knihtilä) suurimpana haaveena on olla vain osa ihan tavallista perhettä ja elää normaalia, tavallista elämää. Yleisö on vähän odottavaisin mielin aika pitkäänkin, seurataan perheen puuhia (joita ei liiemmin edes ole) tarkkaavaisena ja hissuksiin. Ovesta heilahtaa välillä flamencotanssijan helmaa ja kastanjetit soi. Mieleeni tulee ajatus, että ihan kuin katsoisi kotimaista versiota Twin Peaksista. Kaikki on mahdollista ja ovesta voisi hyvinkin tulla joku rouva koivuhalko sylissään, jos se näissä piireissä koettaisi tavalliseksi ja ihan normaaliksi käytökseksi.

Iloinen perhepotretti 

 Nauruhanat aukeavat viimeistään varsin hulvattomissa häissä, joissä suurin ohjelmanumero on kahvinjuonti ja kuppien kilkuttelu lusikalla synkassa. No, toki äiti keventää tunnelmaa hauskalla leikillä, jossa hääparin pitää kääntää satunnaisia lauseita ruotsiksi. Sulhanen takeltelee ja morsian menee häpeästä pöydän alle kyykkysilleen.

 Jotenkin sydäntäni vihlaisee Elina Knihtilän paljonpuhuvat kasvot, kun hän niin tosissaan ja liikuttunein mielin ahmii berliininmunkkia ja valmistautuu niin itsenäisyyspäivän riehakkaaseen menoon kuin joulunviettoonkin. Kyynelhän siinä kohoaa silmänurkkaan itselläkin. Miten sitä haikaillaankaan toisten kulttuurien perään ja siihen, että voi kunpa itsekin uskaltaisi vähän irrotella kuten nuo toiset. Hyvänä esimerkkinä toimii visiitti discoilemaan, kaikki pönöttävät omissa nurkissaan ja tuijottavat varpaitaan. Vasta sitten uskalletaan repäistä, kun ei ole ketään näkemässä. Olisihan se hemmetin noloa jäädä kanssaeläjille kiinni irrottelusta!

Joulunviettoa riehakkaasti 

 Erilaisuutta ihaillaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Esitys saa varsin synkkiä sävyjä. Jos et ole samasta muotista kuin muut, joudut heti tarkkailun alaiseksi ja sinua on oikeus kohdella ihan miten sattuu. Normaaliuden nimissä yksikin herra (Pyry Nikkilä) pistää tuulemaan niin että höynenet pöllyävät ja hyväksynnän saa sillä, että näinhän kaikki muutkin tekevät. Tämä käytös on ihan normaalia, vaikka se on kaikkea muuta. En pysty takuulla kuuntelemaan Dirlandaata enää niin kuin ennen, kiitos vaan. (En sitä kyllä liiemmin muutenkaan kuuntele, mutta tämän jälkeen vielä vähemmän.)

 Jäin pohtimaan sitä susihahmoakin, joka muristen aina tämän tästä tupsahti paikalle. Vaara houkuttaa ja kiehtoo mieltä, näkikö nainen siinä omat tukahdetut tunteensa vaiko sellaista, mitä toivoisi muiden toimesta tapahtuvan? Hmmmmm. Ja se yksi tyyppi kanniskelemassa mattoa! Ja kalsareita lipputankoon ja mahdollista natsitervehdystä siihen kylkeen? Loppukohtaus mietityttää varsinkin, toki huvittaakin mennessään hiukan överiksi.

 Ehdin siihen junaankin ja kotomatka meni ihmetellessä, että taattua Q-teatteria oli tämä, ja ehkä vielä hitusen oudompaa mitä aiemmin. Minun makuuni siis!

 Hedelmäksi/marjaksi annan Tavallisuuden aaveelle ananaskirsikan (kuivakas ja väritön kuori, jonka alla herkullinen yllätys).

Kaikki esityskuvat (c) Pate Pesonius

Vampyyrien tanssi vol 2

 No niin. Kuten jo etukäteen arvelinkin, oli minun mentävä katsomaan Vampyyrien tanssia uudelleen. Ensi-illasta on vierähtänyt reilut pari viikkoa ja vaikka enskaritunnelmista kovasti nautinkin, heiluivat suurimmat suosikkini silloin ensemblen puolella ja heitä koetin riviltä 14 silloin kovalla yrittämisellä bongailla milloin missäkin. Vähän yllättäen parhaiten jäi silloin mieleeni Laura Alajääsken Magda-palvelija ja Twitterin puolella käydyssä kiivaassa keskustelussa ehdin jo ilmoittautumaan #TeamMagda-porukoihin vahvimmin. (Suosikeillani tarkoitan tässä tehoketjua Saari-Toiviainen-Leppänen, joista jälkimmäinen on nähty moneenkin otteseen ja pari ensimmäistä ainoastaan kerran, mutta sitäkin suuremmalla vaikutuksella.)

 Tällä kertaa löysin itseni rivin 9 keskeltä, joka siis käytännössä tarkoittaa riviä seitsemän, koska kaksi ekaa riviä on poistettu. Enskarissa edessäni istui pitkä mies, joka vei parhaat näkymät moneen otteeseen ja jouduin kurkistelemaan. Huokaisin helpotuksesta, kun tällä kertaa Marco Bjurström ei istunut suoraan eteeni vaan parin penkin päähän. Se olisi ollut jo huonoa tuuria.

 Kun Koukol (edelleen Juha Jokela) oli saanut alun urkuspektaakkelinsa soitettua, paikalle saapui Alfred (Miiko Toiviainen) ja sydämeni suli välittömästi. Samalla tapahtui outoja asioita, sillä heräsi ihan äidillisiä tunteita tuota kiharakutrista nuorukaista kohtaan, joka silmät suurina ihmetteli maailman menoa. "Voi poikakulta mihin olet joutumassa! Tulehan äkkiä pois sieltä niin mennään lukemaan sarjakuvia, juomaan kaakaota ja syömään keksejä." Ymmärrän nyt paremmin myös omaa äitiäni, joka on jokaisessa välissä huokailemassa "Voi että!" Vielä kun Alfred hymyili, koko maailma tuntui paremmalta paikalta.

Proffa ja Alfred (c) Mirka Kleemola 

 Noh, tarinan edetessä tuli tehtyä havaintoja siitä, että Risto Kaskilahti sopi ensembleen oikein mainiosti, eli ei osunut silmään mitenkään erityisen häiritsevästi, vaikka kiintiöni onkin täynnä. Mikko Vihmaa en meinannut aluksi edes tunnistaa sieltä joukon keskeltä, mutta pituuden mukaan hänet oli sitten lopulta helppo bongata. TeamMagda sai yhden jäsenen vähemmän, sillä Sanna Majuri lauloi kyllä äärimmäisen upeasti ja "Kuolema on kummaa" on edelleen tykkibiisi, mutta muuten en oikein lämmennyt Magdalle. Kari Mattilan Chagal oli oikein hyvä kaikinpuolin eikä mennyt missään vaiheessa överiksi. Anna Victoria Erikssonin Sarah oli todella ihastuttava ja taisin tykästyä häneen Raili Raitalan Sarahia enemmän. Olin myyty kreivin esitellessä tanssiaisissa daamiaan, joka posket hehkuen kulki kauniisti punaisessa juhlamekossaan. Voiko olla enää kauniinpaa!

Tanssiaiset alkavat (c) Mirka Kleemola 

 Herbertin ensiesiintyminen ei yllättäen nyt aiheuttanut minkäänlaista joukkohysteriaa yleisön keskuudessa, olin vähän ymmälläni tästä. Hän vain tuli, heilautti viittaa ja se siitä.

Isä katsoo ylpeänä poikaansa (c) Mirka Kleemola 

 Shown meinasi varastaa sitten Tuukka Leppäsen hillitön Abronsius-proffa useampaankin otteeseen. Vaikuttaisi vähän siltä, että jututkin vaihtelevat esitysten mukaan? Kirjastossa teoksia hypistellessään käteen kun osui Kamasutra ja siihen proffa tokaisi, että "tämä onkin jatko-opintoja varten". En muista, että mainittiinko aiemmin "Helka-neiti kylvyssä ja muita saksalaisia klassikoita". Herbertin ahdistellessa Alfredia ja proffan saavuttua paikalle h-hetkellä (kirjaimellisesti...) tämä loihe lausumaan "Laita se nahkavaarna takaisin sukkaan ja ala painua!" En ollut uskoa korviani! Ja olihan siellä loppupuolella kohtalaisen irroittelevaa jammailua, twerkkausta ja takapuolen hinkkausta kreivin jalkaa vasten. Bravo!

 Vampyyreitä oli hienoa katsella lähempää, nähdä kaikki taidokkaat maskit ja eleet paremmin. Suosikeikseni kohosivat tällä kertaa parrakas rastatukka (taisi olla Unto Nuora?) sekä se monen hehkuttama Wolverine-henkinen vampyyri (Sami Paasila kaiketi). Hieno kohtaus oli se, miten seinätaulun hahmot heräsivät eloon ja aloittivat hitaan vaelluksen. Seurasin muutenkin tanssijoita nyt enemmän, ihastelin musiikin monimuotoisuutta ja rakastuin Carpe Noctemissa kuultuun laukkaavaan kitaraan. Siinä oli menoa ja meininkiä.

(c) Mirka Kleemola 

 Ja kyllä, Jonas Saaren kreivi von Krolock oli kaiken sen odotuksen arvoinen. Jonas teki minuun pari vuotta sitten äärimmäisen suuren vaikutuksen Tampereen Teatterin Les Misin Javertin roolissa ja siitä asti olin odottanut näkeväni ja kuulevani miestä taas livenä. Kun "Jumala on kuollut" alkutahdit lähtivät soimaan ja kreivin hahmo ilmestyi savun keskeltä, taisin unohtaa hengittää kokonaan. Jotenkin se ryhdikkyys ja tietynlainen rauha ja varmuus , joka miehestä huokuu, iski nyt vielä kovemmin meikäläiseen. Kulmien kohottelua juuri oikealla hetkellä. Onneksi tätä herkkua ei tarvinnut odottaa kahta vuotta kauempaa, ja keväällä on mahdollista nähdä sama upeus vielä halutessaan moneen kertaan. Moni on hehkuttanut Mikko Vihman kreivin tulkintaa ja kyllähän hänkin ON varsin pätevä rooliinsa, mutta minun sydämeni sanoo toisin.

(c) Mirka Kleemola 

 Eipä tämä toinenkaan kirjoitus mitään asiantuntijalausuntoja tarjonnut, ei suinkaan. Edelleen mennään fiilispohjalta ja siinä minä olen oman itseni paras asiantuntija. Jaa mihinkö tiimiin minä nyt haluan kuulua? Haluan kuulua #TeamAlfredKrolockAbronsiukseen. Sellaista ei kuulemma voi olla ja valinta pitäisi tehdä, mutta hei, mun tiimi ja mun säännöt.

 Pakko muuten mainita sellainen huomio, että hyvin ei rakkausasioissa ole mennyt Miiko Toiviaisen roolihahmoilla. Viime kesänä Mikael Saari vei neidon Miikon Albertin nenän edestä ja nyt tulee takavasemmalta (itseasiassa oikealta, jos tarkkoja ollaan) toinen Saari, joka vie naisen Alfredin käsistä! Epäreilua, että kesällä nuorukaiselle jäi käteen vain kampa ja nyt pesusieni. Joskohan kolmannella kerralla lykästäisi? Täytyy vain toivoa, että roolihenkilön nimi ei ala A-kirjaimella eikä mukana ole ketään Saari-sukunimen omaavaa... Vai miten olisi tv-sarja "Unelmien poikamiesvampyyri"?

Töppöhörö ja bloggaritapaaminen

Töppöhörö / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Juha Hurme
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu Matti Tiilama
Äänisuunnittelu Raine Ahonen

Rooleissa : Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov

 Töppöhörö on "komedia miehestä Suomessa ja Suomesta miehessä". Päähenkilö on 35-vuotias Viki (Jarkko Lahti), jolla on aikamoinen uho päällä. Viki on oikeastaan kaikkea muuta vastaan, paitsi halpaa kaljaa, lihaa ja urheilua. Vikillä on mielipide ihan jokaiseen asiaan, ja tietenkin juuri se ainoa oikea mielipide. Niitä sitten kirjoitellaan nettiinkin jokaiseen mahdolliseen foorumiin, älypuhelin on ahkerassa käytössä. Ennen väliaikaa Viki bongaa lehdestä tarjouksen kunnon lihakimpaleesta, ja sitä mies lähtee innoissaan sitten Prismasta hankkimaan.

(c) Tuomo Manninen 

 Ensimmäisen näytöksen aikana minulla (ja vierustovereillani) oli vaikeuksia pysyä hereillä. Keskittymiskyky ei ollut huipussaan, mutta jotenkin Vikin tunnin mittainen yksinpuhelu oli salakavalan kiehtovaa seurattavaa eikä vähiten siksi, että Jarkko Lahti sai paikoitellen melkoisen vauhdin päälle. Hattua pitää ihan nostaa. Väliajalla keskustelimme muutaman bloggarikollegan kesken tästä ja hiukan oli ristiriitaiset fiilikset siitä, mitä tällä kaikella nyt oikeastaan halutaan sanoa. Emme päässeet oikein minkäänlaiseen lopputulokseen asian suhteen.

 Näytelmä jatkui, ja Viki palasi lihanhakureissultaan. Laukusta lihan sijaan tupsahtikin ulos Simpeleen seudun karjalanmurteella puhuva raikas Helinä-keiju (Alina Tomnikov), joka puheillaan pakotti Vikin vaihteeksi kuunteluoppilaaksi. Kävi ilmi myös se, että jatkuvasti kämmenessä oleva tuijottelun kohde ei ole ollutkaan älypuhelin, vaan peili. Viki myös ruinasi yhtä olutta, jonka sitten joi ahnaasti. Olut tietenkin paljastui totuusseerumiksi, ja sen jälkeen Viki puhuikin asioitaan ja ajatuksiaan hiukan toisenlaiselta kantilta. Jaa-a. Minulle jäi päällimmäisenä mieleen tästä kaikesta se, että mielipidekirjoittelijat luulevat kertovansa totuuden kaikista muista, vaikka todellisuudessa he vain kertovat itsestään. Tai jotain. Edelleenkään en tiedä, mikä tässä oli koko homman pointti, mutta hyvin Jarkko ja Alina roolinsa vetivät ja jokainen varmasti kokee Töppöhörön eri tavalla. Niin kuin narikkajonossa ollut vanhempi mies, joka sanoi seuralaiselleen tiivistetysti "Ensi puhui Jarkko yksin ja sitten Alina yksin ja sitten taas Jarkko. Ei tässä ollut mitään järkeä! Ihan perseestä!"

 Ennen Töppöhöröä meillä oli ihkaensimmäiset "Kulttuuribloggaajien kokoontumisajot", jotka aloitimme yhteistapaamisella Kansallisteatterin vieressä olevassa nepalilaisessa Mount Everest-ravintolassa. Parituntinen vierähti rattoisissa merkeissä ja teatterista tietenkin tuli paasattua niin paljon, että viereisestä pöydästäkin heiteltiin välikommentteja. Ruokailun jälkeen siirryimme Kansallisteatterin pääovien eteen, josta teatterikuraattori Pirjo Virtanen meidän nouti. Seuraavan tunnin aikana meitä kierrätettiin mm. lavastamossa, puvustamossa ja pitkin lukuisia käytäviä. Kuinkahan moni lienee eksynyt, aika sokkeloista nimittäin on! Samalla kuulimme kiehtovia tarinoita ja taustoja Kansallisteatterin historiasta, tapasimme valtaisan Mörkö-hahmon, otimme suuren näyttämön haltuun Töppöhörön lavasteissa ja näimme kenkävaraston, joka sai etenkin naiskollegat hurmoksen valtaan. Minulla ei ollut kameraa mukana enkä liioin tehnyt muistiinpanoja, mutta linkittelen muiden bloggauksia tähän sitä mukaa kun niitä julkaistaan. Oman juttunsa ovat ainakin julkaisseet Nuotin vierestä-blogin Maiju sekä Pilkkuun asti-blogin Isa, noissa siis ainakin muutama kuva kierroksen varrelta. Isa kirjoitti toisenkin jutun, johon linkki tässä. Simo taisi saada eniten irti itse Töppöhöröstä, ainakin analyysia pukkasi aika tuoreeltaan. Katrin kirjoituksessa paljon kuvia ja faktatietoa itse teatterirakennuksesta.

 Kansallisteatterin aulan portaikossa Pirjo nappasi meistä varsin luokkaretkihenkisen yhteiskuvan, josta meikäläisen voi bongata pönöttämästä eturivistä (porukan lyhyin kun olen...). Varsin onnistunut kuva muuten! Kuvassa siis Simon enkelit alias Thalian Hedelmät ( Simon ja minun lisäkseni Maiju, Linnea, Laura, Katri ja Isa).

 Kiitos Kansallisteatterille ja bloggarikollegoille mukavasta ja mielenkiintoisesta päivästä!

Ai niin, Thalian Hedelmät jakaa niitä hedelmiä/marjoja  nykyään... Annan Töppöhörölle rusinan.

Laulu on meren laulu / Meriteatterin vierailu Tampereen Teatterissa

Laulu on meren laulu - lähdön ja paluun balladi

Meriteatterin vierailu Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä

Ensi-ilta heinäkuussa 2014 Röölässä, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Mikkelsson
Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Rooleissa : Laura Halonen, Vera Veiskola, Antti Autio, Esa-Matti Smolander, Jussi-Pekka Parviainen ja Antti Tiensuu

 Meriteatteri on nuorten teatterintekijöiden vuonna 2013 perustettu vapaa ammattiteatteri, jonka kotisatama sijaitsee Naantalin Rymättylässä, Röölän satamassa. "Laulu on meren laulu" on toinen osa Röölän sataman tarinoihin pohjautuvasta Lähtö-trilogiasta, jonka ensimmäinen osa oli nimeltään "Merimies, muija, kalamiehen koira" ja kolmas "Eikä merta enää ole". Kukin esitys on itsenäinen kokonaisuutensa, jonka voi katsoa tuntematta aikaisempia osia.

(c) Vilma Vantola 

 Vaikka pyrin suhteellisen aktiivisesti seuraamaan, mitä kaikkea teatterikentällä tapahtuu, menee minulta harmillisen paljon juttuja sivu suun. Tämäkin jäi heti kaivelemaan, kun viimekesäisen Teatteri Telakan vierailun jälkeen bloggarikollegani Laura kirjoitti tästä mielenkiintoisen jutun. Viime syksynä onnekseni huomasin, että Meriteatteri on tulossa keväällä taas vierailulle Tampereelle ja ostinkin heti lokakuussa lipun.

 Ja vihdoin koitti odotettu ilta. Istahdin katsomoon, näyttämölle oli rahdattu sillitynnyreitä ja muuta asiaankuuluvaa rekvisiittaa. Jostain syystä nenääni tuli jostain tervan tuoksu, en ole varma kuvittelinko vain. Näyttämöllä oli myös muutama saapaspari odottamassa täytettä ja kun niin tapahtui, matkasin Saukko-laivaston matkassa hetkeksi jonnekin ihan muualle.

 Heti ensimmäinen laulu "Siittämisen ja kivun laulu" (säv. Antti Autio ja Hannes Mikkelsson, san. Arto Melleri) osuu ja uppoaa. Laulu on aluksi hillittyä ja kepeää, mutta kun porukka ottaa lisää volyymiä, minulla nousee iho kananlihalle. "Aina on jonkun kevät jonkun syksy jonkun kevät jonkun syksy" jää pyörimään pitkäksi aikaa mieleeni, sitä elämän kiertokulkua parhaimmillaan ja runollisimmillaan. Hitusen myöhemmin tutustutaan Saukko-laivaston miehistöön ja etenkin kapteeni Aalto (Antti Tiensuu) heittää aika rouhevaa läppää. Sympatiani saa puolelleen messikalle Onni Saari (Antti Autio), jolla on kovasti intoa ja yritystä monenkin asian suhteen. Tässä vaiheessa en kuitenkaan ole ihan varma, onko esitys sittenkään ihan minun makuuni. Jutut saavat minut vain hymähtelemään, ei ulvomaan naurusta muiden kanssa.

 Paikallisilla nuorilla naisilla on kummallakin omanlaisensa haaveet ja selkeät suunnitelmat tulevaisuuden suhteen. Lahja (Laura Halonen) haluaa mahdollisimman pian pois sillinhajusta, ehkä jopa Turkuun tai Ruotsiin asti. Lempi (Vera Veiskola) haluaa oman talon ja laiturin, joka ei lähde ajelehtimaan ensimmäisessä myrskyssä. Eteen tulee kuitenkin tilaisuuksia ja valintoja, jotka vievät tytöt toisenlaisiin suunnitelmiin. Elämä usein vie, ja lopussa voi moni todeta Lahjan sanoin "Mitään en saanut mistä haaveilin, mutta sain silti kaiken". Voi, kun itsekin voisin vanhempana ja viisaampana todeta joskus samaa!

 Tarinat, käänteet ja laulut vievät minut mukanaan kuin varkain. Vaikutun nuorten meriteatterilaisten ilmaisusta ja monipuolisuudesta. Pala kurkussa seuraan Onnin ja Lahjan rakkaustarinaa, joka saa siivet alleen pienestä kauniista Onnin kirjoittamasta runosta ja Lahjan vasta-argumenteista, joita sitten eri tyylein esitellään. Lauluista suurimman vaikutuksen taitaa tehdä Mikko Anderssonin (Jussi-Pekka Parviainen) kitaran kera vetäisemä irkkutyylinen voimaralli. Siinä oli saappaanpolkaisut paikallaan! Miettiväisenä seurailin pienten lyhtyjen käyttöä, kukkien istutusta kädet mullassa, palmikoiden letitystä, Jokke Jonssonin (Esa-Matti Smolander) surullisen hahmon merimiestä humalassa hapuilemassa. Kiukutti, mutta myös säälitti. Nerokas veto oli verrata yleisöä valtaisaan silliparveen! Aikamoisen saaliin saivatkin, ansaitusti.

Onni ja Lahja (c) Vilma Vantola 

 Tajusin vasta jälkikäteen, mitä minulle tapahtui. Odotin jotain aivan muuta (lähinnä haikeita balladeja saaristolaiselämästä tms.) ja sainkin paljon enemmän. Teatterilla on kyllä ihmeellinen vaikutus. Ajatukset jäävät muhimaan yön yli, jalostuvat, saavat lisää merkityksiä ja taas tuntuu koko maailma ja elämä hitusen erilaiselta kuin eilen.

 Laulu on meren laulu, mielettömän elämänmakuinen kokonaisvaltainen kokemus! Mietin, millaista olisi ollut nähdä tämä siellä Röölän satamassa, kun merituuli pyörittää samalla hiuksia ja jostain kuuluu lokkien kirkuna.

 Huom. Tänään 12.2. on esitys vielä nähtävissä Frenkellillä ja "Eikä merta enää ole - kotimatkan laulu" (eli trilogian kolmososa) huhtikuussa Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa sekä Telakalla Tampereella. Pitäisi varmaan aktivoitua lippujen suhteen heti eikä jättää viime tippaan...