torstai 13. heinäkuuta 2017

Pekka Töpöhäntä / Miniteatteri

Pekka Töpöhäntä / Miniteatteri, Aulangon Graniittilinna

Ensi-ilta 2.7. 2017, kesto noin 1h 20min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Gösta Knutsson
Dramatisointi Anneli Mäkelä
Ohjaus ja sovitus Suvi Seppälä
Äänisuunnittelu ja musiikki Mikko Myllyniemi ja Jouni Joronen
Laulujen sanat ja säveltapailut Lapset
Puvustus Liisa Turtiainen ja Heli Sippola
Lavasteiden suunnittelu ja rakennus Mikko Myllyniemi ja Juuso Maunula
Rekvisiitta Työryhmä
Maskeeraus Taru Lahtinen
Tekniikassa Aino Räisä ja Mikko Myllyniemi

Rooleissa : Annika Pekuri, Saga Tähti, Siiri Saarinen, Helmi Riippi, Mandi Ilmanen, Kielo Varjola, Roope Suvisuo, Siiri Keskinen, Erica Lounavuori, Siiri Käki, Martta Ollikainen, Hilla Iivari, Jimi Joutsi, Aida Kankaanpää ja Veera Tihilä sekä "jokapaikankissat" Silja Salminen, Sanni Passila, Siiri Mattila, Susanne Ruohio, Pirita Minkkinen ja Susanna Heiskari

Pekka Töpöhäntä oikealla 

 Jo 60 vuotta on Hämeenlinnassa (ja vierailunäytöksien myötä muuallakin) saatu nauttia Miniteatterin monipuolisista, viihdyttävistä ja ajatuksiakin herättävistä näytelmistä. Onkohan kukaan koskaan laskenut, montako lasta ja nuorta on vuosien saatossa tutustutettu teatterin pariin juuri Miniteatterin kautta, niin opetusryhmissä kuin katsomon puolellakin? Määrä on takuulla huikea. Miniteatterin historiaan voi tutustua tarkemmin teatterin omien nettisivujen kautta tästä linkistä. Teatteria pitkään luotsannut Marja Myllyniemi siirsi viestikapulan keväällä luottavaisin mielin eteen päin Suvi Seppälälle, joka on myös ohjannut tämän 60v-juhlanäytelmän, Pekka Töpöhännän.

 Iltapäiväksi oli luvattu kovaakin vesisadetta ja vähän jännitti, selviäisimmekö reissusta Graniittilinnaan kuivina. Aiempina vuosina olin ollut katsomossa oman äitini kanssa (äiti-tytär -laatuaikaa iästä viis) sekä vanhemman kummityttöni ja äitinsä kanssa. Tänä vuonna oli aika viedä nuorempi, syksyllä koulun aloittava kummityttöni teatterin ihmeiden pariin. Seurassamme olivat myös tytön isosisko sekä molempien neitosten äiti (joka on kuulemma itsekin ollut Miniteatterissa näyttämöllä). Jännitystä oli ilmassa menomatkalla ja myös rutkutusta vääristä asuvalinnoista (jonka tulin itsekin huomaamaan, sillä aurinkohan siellä täysillä porotti ja sateesta ei ollut tietoakaan). Itseäni jännitti se, mahtaisiko jalkani vielä nousta Graniittilinnan portaissa - nousi se! Lippujonossa ensikertalainen kyseli, mitä tarkoittaa väliaika ja pitääkö katsomossa istua, ja miksei lavasteiden toisellakin puolella ole katsomoa. Jaa ei vai! Miten pystymme näkemään, mitä seinien takana tapahtuu? Itse muistelin aikoja, jolloin olin ensimmäisiä kertoja katsomossa, joskus 70-luvun puolivälissä varmaankin. Tiedoksi kaikille : maistoin mystisiä pop corneja ensimmäistä kertaa juuri Graniittilinnassa, läpinäkyvästä rapisevasta pussista! Muistin nähneeni ainakin näytelmät Kiljusen herrasväki sekä Lintu sininen.

 Minuutteja laskettiin ahkerasti ennen esityksen alkua, ja väärästä asuvalinnasta suivaantunut kummityttöni meinasi riisua pitkät housut jalastaan, koska oli liian kuuma. Tyytyi sitten kuitenkin vain sukkien riisumiseen, kun itsekin uhkasin ottaa puolet vaatteistani pois. Tutkailimme myös lavasteita ja aprikoimme kuka missäkin asuu ja kenen pyykit roikkuvat narulla. "Tuolla asuu takuulla joku ihminen, koska eihän kissoilla ole vaatteita!" Vaan teatterissapa kaikki on mahdollista - myös se, että hiukset muuttuvat aivan toisenlaisiksi kesken kaiken. Teatterin taikaa on se.


 Pekka Töpöhäntä on monelle varmaankin ns. tuttu juttu. Töpöhäntäinen kissa (Annika Pekuri) saapuu kaupunkiin uutena tulokkaana ja heti on ilkeä Monni (Siiri Saarinen) yksinkertaisine apulaisineen kiusaamassa kun huomaavat, että tämä uusi tuttavuushan on aivan erilainen. Monnin moninaiset juonittelut menevät kuitenkin järjestään pieleen, koskapa apurit Pilli (Helmi Riippi) ja Pulla (Mandi Ilmanen) sekoilevat niin sanoissa kuin suunnitelmien toteutuksessakin. Pekka on jatkuvasti altavastaajan roolissa, mutta onneksi löytää kaupungista myös ystäviä ja puolustajia, jotka valavat lisää itseluottamusta Pekkaan. Töpöhännästä viis, voit olla silti kiva kaveri ja mahtava tyyppi!

 Ensikertalaisessa ihastusta herätti etenkin tyttökissojen kauniit mekot, ja minä viehätyin siitä, miten erinäköisiä ja -tyylisiä yksilöitä porukasta löytyikään. Yksityiskohdat niin korvissa kuin hännissäkin olivat kerrassaan mainioita. Välillä pistettiin lauluksi ja tanssiksi, ja hännät heiluivat iloisesti tahdissa. Roolihahmoista suosikeikseni nousivat tällä kertaa showmiehen elkeet omaava poliisikisu Misse Pamppu (Jimi Joutsi) sekä valloittava Metsäkulman Murre (Roope Suvisuo), jolla lauseiden loput jäivät jännästi ilmaan roikuskelemaan ja jolla oli myynnissä itsetehtyjä sipuleita.

Pulla, Monni ja Pilli 

 Mainiota, värikästä ja vauhdikasta (ja opettavaistakin) menoa tarjosi jälleen Miniteatterin kesäporukka. Mahtavaa on nähdä vuodesta toiseen lapsissa tekemisen meininki ja riemu, ja nimenomaan yhdessätekemisen ilo. Siitä tulee aina hyvä mieli itsellekin.

 Ensikertalainen isosiskoineen oli sitä mieltä, että esitys oli varsin hauska, ja kotimatkalla takapenkiltä kuului se paras lause, joka on silkkaa mannaa teatterifanaatikon kummitädin korville : "Hei voitaisiinko mennä uudestaankin teatteriin?" Ja olisi kuulemma kivempaa, jos näyttämöllä olisi joku tuttu eikä niin paljon epätuttuja...

 Esityskalenteri ja infoa tästä linkistä. Oivallinen koko perheen retkipaikka on tämä!

Esityskuvat (c) Suvi Seppälä

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Miniteatteri!)

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Vadelmavenepakolainen / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Miika Nousiainen
Ohjaus ja sovitus Jaakko Saariluoma
Dramatisointi Aleksis Meaney
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Riia Lampinen
Maskeeraus/kampaukset Merja Torri ja Maiju Tuovila
Äänisuunnittelu/ääniajo Sakari Kiiski

Rooleissa : Iikka Forss, Minttu Mustakallio, Jari Pehkonen, Taisto Oksanen, Ulla Tapaninen ja Katja Küttner

 Viime kesänä näin kolmannen eri version Vadelmavenepakolaisesta (Laajavuoressa Eurooppa Neljän yönäytöksenä) ja päätin silloin, että eiköhän nämä mikkovirtashommat ala olla vähitellen tässä. No, vuoden aikana ehtii mieli muuttua moneen kertaan ja kun havaitsin, että samainen näytelmä nähtäisiin Heinolan Kesäteatterissa ja pääroolissa kahden kansallisuuden välissä tempoilisi Iikka Forss, päätin vielä kerran antautua Vadelmavenepakolaisen vietäväksi.

Maria ja Mikael/Mikko häävalssin pyörteissä 

 Yritin tässä virittäytyä kirjoitustunnelmaan kuuntelemalla YouTubesta ruotsalaisia klassikoita (minun näkökulmastani) ja kuten arvata saattaa, kirjoitushommat viivästyivät pahemman kerran, kun löytyi mm. Freestylen "Vill ha dej" sekä Secret Servicen "Flash in the Night", ja tietysti Toman Ledinin "Sensuella Isabella" (jonka tahdissa olen järjestänyt 90-luvun alussa pienimuotoisen tanssishown vaasalaisessa yökerhossa risteilyltä saapuneiden ruotsalaismiesten muodostaessa ympärilleni ringin ja kannustaessa ankarasti. Onneksi siihen aikaan ei ollut kännyköitä!). Jämähdin muistelemaan mitä kaikkea Ruotsi on minulle vuosien saatossa merkinnyt. Äkkiseltään tuli mieleeni kaikki ihanat tv-ohjelmat (Eemelit, Peppi Pitkätossut, Katto-Kassiset, Saariston lapset...), se kun ABBA voitti Euroviisut ja naapurin poika tuli meille keskellä yötä pitkissä kalsareissa julistamaan Waterloon hienoutta ja ehkä seuraavana päivänä esitimme itsekin oman versiomme, yläasteen luokkaretki Tukholmaan ja muovipussillinen bilareita, vadelmaveneitä ja snöreniä, Björn Borgit ja Thomas Wassbergit ja lukuisat lätkänöyryytykset ja muu ruotsalainen vittuilu. Ja se, että miten siellä kaikki on pitkiä ja jänteviä ja kauniita ja vaaleita ja hyvähampaisia - itse kun olen persjalkainen gimlinnäköinen otus. Lukiossa repäisin kirjoittamalla yo-kokeissa parhailla pisteillä aineen aiheesta, josta ei ole mitään muistikuvia. Pohjola Norden palkitsi minut stipendillä, ja liki 30v myöhemmin ostin ylpeänä Tukholman Gamla Stanissa pienen keraamisen tontun joulutorilta sormella osoittamalla ja sanomalla topakasti "det här" ja sitten jatkopuheet englanniksi. Meni kyllä ruotsinopinnot ja stipendit niin vituralleen, että...

 Heinolassa jyrää ja paistoi aurinko. Muistelin, että miten aina onkin jumalaton helle Heinolassa! Vesipullot kävivät kaupaksi ja niitä olikin ystävälliset nuorukaiset myymässä heti porttien sisäpuolella. Oikein teitittelivät meikäläistäkin. Joku herra kailotti portailta kovaan ääneen nestetankkauksen tärkeydestä ja että jokaisen on huolehdittava omasta tankkauksestaan itse, ettei sitten kuukahda kesken esityksen katoksen alle. Kas, siitä kaksi miestä innostuikin ja tokaisivat, jotta vielä siis ehtii ottamaan parit kylmät oluet. "Niin tyypillistä suomalaista", ehdin ajatella. Mitäköhän ruotsalaismies olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt? Käynyt ostamassa itselleen ja rakkaalleen raikkaat vesipullot, kaivanut rahat tyylikkäästä pikkulaukustaan ja pääsyliputkaan eivät olisi takuulla törröttäneet rintataskusta kuten aika monella näkyi olevan. Hartioille olisi aseteltu pinkki neulepaita siltä varalta, että iltapäivällä olisi viileämpää.

 Astelimme katsomoon Tomas Ledinin soidessa taustalla. "Sommaren är kort" eli "Vielä on kesää jäljellä" suomeksi. Olin hankkinut kakkosrivin paikat, jotta näkisin suosikkitaiteilijani paremmin. Käytännössä se olikin oikein paraatipaikka, sillä edessäni ei istunutkaan ketään. Jihuu!

 Ja mikähän on kupletin juoni itse esityksessä? Mikko Virtanen (Iikka Forss) on omien sanojensa mukaan kansallisuustransvestiitti. Hän on lapsesta asti halunnut palavasti olla ruotsalainen, eikä ole helppoa olla ruotsalaisuuteen fanaattisesti suhtautunut etenkään Kouvolassa. Mikon vanhemmat (Ulla Tapaninen ja Jari Pehkonen) ovat sitä mieltä, että moinen on ohimenevää ja Bamset ja Kalle Ankatkin on piilotettu.

 Kotonaan Mikolla on alttari, jossa on kuvia ruotsalaisista suuruuksista aina Olof Palmesta Astrid Lindgreniin ja siltä väliltä. Kaikkia en tunnistanut, mutta minä en olekaan Mikko Virtanen. Alttarin edessä nautitaan tietysti ehtoollinen, eli paahtoleipää, jonka päällä Kallen mätitahnaa ja palanpainikkeeksi taisi olla Skåne Akvavitia. Jouluisin Mikko matkustaa kaukomaille nähdäkseen ruotsalaisia ydinperheitä ja perheidyllejä, ja siellä herää sitten oikea kuningasajatus. Suomalainen ruotsalaisten joukossa ei enää riitä, on oltava enemmän!

Perheidylliä ruotsalaiseen malliin

 Miten tähän kaikkeen liityy sitten mm. Tage Erlander, Per Albin Hansson, kansankoti, Carola Häggkvist ja Lordi, kissa-ja pähkinäallergia, sotaveteraanit, Bo Kaspers Orkester, Lasse Pöysti, Allsång på Skansen, Mikael Andersson (Taisto Oksanen) ja ruotsalainen laajennettu empatia sekä nelituntinen keskustelu siitä, vähennetäänkö kahvittelukulut suoraan palkasta vaiko ei? Ja ärsyttävyyksien huipentuma - meteorologi Petri Takala, joka peittää aina Ruotsin!

 Ovia ja kaikensorttisia luukkuja on näyttämöllä paljon, ja niistä putkahtelee milloin mitäkin hahmoa esiin. Hahmogalleriasta tuli ensimmäisenä mieleeni Kummeli, eli vähän sinne päin eikä reilusti överiksi. Jotensakin minua huvitti Minttu Mustakallion lakoninen virkamies viiksineen, ja olihan se kravatti aseteltava kunnolla ennen ensimmäistäkään repliikkiä. Lasse Pöysti (Ulla Tapaninen) meinasi varastaa shown hetkellisesti, onneksi ohjattiin lavalta aika nopsaan pois.

 Kaltaisilleni Iikka Forss-faneillehan tämä on silkkaa herkkua, sillä mies on lavalla lähestulkoon koko ajan ja juttua tulee jatkuvalla syötöllä. Mieleeni heräsi myös ajatus, että haluaisin ehdottomasti nähdä hänet Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassa parkettien partaveitsenä (tai mikä jottei Saturday Night Feverissä travoltana), sen verran tuli yhdessä kohtauksessa väläytettyä salsalanteita ja muuveja. Minun makuuni oli erityisesti lyhyehkö kohtaus discossa baaritiskin äärellä, kun "What is Love" lähtee soimaan ja lannetta ja päätä on pakko ketkuttaa tietyllä tavalla. Oli pakko hihkaista "ou jee". Night at the Roxbury-leffan nähneet tietävät mitä tarkoitan. Humalainen luokkatoveri (Katja Küttner) samalla tiskillä oli melkoinen näky myös. Olisivat voineet jorata koko biisin siinä!

 Perushauskaa meininkiähän tämä, mutta mitenkäs tuntui jotenkin pitkitetyltä ja paikoitellen hidastempoiseltakin? Olof Palmen ja kumppaneiden tupsahtaminen lavalle sen kymmenettä kertaa ei jaksanut enää edes hymyilyttää, ja minunkin ajatukseni lähtivät harhailemaan ihan muualle, mikä on sen merkki, että nyt lähtee lipsumaan. Ihan niin kuin tässä kirjoitushommassakin. ABBAn tahtiin aloitin, ja nyt soi Boney M ja Daddy Cool taustalla. Sellainen olo jäi, että tekstistä olisi tällä porukalla saanut irti paljon enemmänkin. Vähän irrotteluakin kenties? (vai osaako ruotsalaiset irrotella?) Aiemmista Vadelmavenepakolaisista poiketen loppukohtauksesta tuli hirmuisen surumielinen olo Mikon puolesta.

 Eiköhän neljä kertaa Vadelmavenepakolaista jo ala piisaamaan meikäläiselle. Tosin syksyllä olisi luvassa musiikkipitoinen versio Kotkan Kaupunginteatterissa, ja näyttelijöitä vain kolme, joten siitähän se ajatus sitten taas lähti...

Esityskuvat (c) Lauri Rotko    

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri

Hyvät siskot! / Lahden Uusi Kesäteatteri, Katu-klubi

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Outi Keskevaari
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Sari Paljakka
Puvustus Riia Lampinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Tommi Raitala
Kampaukset ja maskit Petra Leino

Rooleissa : Linda Hämäläinen, Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Panu Kangas ja Osku Ärilä

Bändi : Asko Turkia (kapellimestari ja piano), Esa Parikka (rummut) ja Antti Akkanen (basso)

 Pieneksi kesäperinteeksi muodostunut Laukes-reissuni Lahteen muuntui pikkuisen, sillä esityspaikka oli vaihtunut sitten viimekesän, ja myös seura oli uutta. Aiempina kesinä matka oli suuntautunut ensin Myllysaareen ja sen jälkeen Messilän Markkinaravintolaan, jossa kuultiin mm. Euroviisuista tuttuja sävelmiä sekä ihania käännöskukkasia. Nyt esityspaikkana toimi Matkakeskuksen välittömässä läheisyydessä sijaitseva varsin mielenkiintoinen paikka Katu-klubi ja esityksen musiikkipuoli koostuisi suomalaisten naisartistien kappaleista.

Annamaria, Linda ja Anni 

 Keväällä päätin, että yritän parhaani mukaan teatterireissujeni yhteydessä tavata paikkakunnalla tai siellä päin asuvia tuttujani, ja kutsuhuutoni kuuli "vanha" työkaverini vuosien takaa. Jälleennäkeminen oli riemastuttava ja laskeskelimme, että viimeksi olemme varmaankin nähneet liki 20v sitten. Uskomatonta! Juttu luisti entiseen malliin ja kenties paremminkin, ja maltoimme sentään lähteä kahvittelupaikastamme satamasta kohti Katu-klubia. Kas, ensimmäisenä biisinä kajahti Kaija Koon tuttu "Supernaiset" lauseella "taas me kohdataan kuin päiviä ois mennyt vaan", ja minä kuiskasin vierustoverilleni, että tämähän sopii kuin nakutettu meille. Fiilis nousi kattoon sillä siunaamalla!

 Lavarakennelma oli hyvin samantyylinen kuin aiempinakin vuosina, eli katsomo kiersi lavaa kolmesta suunnasta. Aiemmin kärsin erikoisesta ongelmasta, sillä liukkaan tuolimateriaalin vuoksi minulla oli vaikeuksia pysyä penkissä valumatta koko ajan alaspäin. Ongelmansa kullakin. Nyt istuimet olivat erilaiset ja kerrankin pystyin keskittymään istumiseenkin kunnolla. Pieni veto välillä tuntui ja tunsin aika usein väristyksiä, mutta se taisi johtua siitä, että komia, vahva laulanta ja musiikki saivat ihokarvani nousemaan pystyyn.

 Ja mitäkös "Hyvät siskot!" käsittelee? Alkuvuoteni on ollut kovin äijämeininkipainotteinen (etenkin Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä), mutta onneksi mukaan on mahtunut mimmienergiaakin Pyynikin Niskavuoren nuoren emännän suunnasta ja Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin Suklaasydämessäkin naiset olivat eniten äänessä. Viime viikko oli sisällöllisesti varsin köyhä noin kesäteatterimielessä ja ehdin jo vähän haikailla vaihteeksi esitystä, jossa olisi selkeästi kunnon asiaa yhdistettynä raikkaisiin musiikkinumeroihin. Onko se nyt oikeasti niin vaikeaa? Ei ole, Hyvät siskot! sen osoitti ja palautti uskoni uusiin, ajatuksiakin herättäviin teksteihin.

Keskustellaanpa kanoista...

 Eletään 1900-luvun alkua. Saamme seurata parin avioparin elämää. Toisessa pikkurouva Helga (Annamaria Karhulahti) kokkaa kuhaa keskiviikkoisin, paistaa lettusia torstaisin ja lauantaisin puistellaan matot. Aviomies Anselmi (Osku Ärilä) voi keskittyä vaikkapa lehdenlukuun. Helgan sisko Ulrika (Anni Kajos) livahtaa iltaisin aviomieheltään Väinöltä (Panu Kangas) salaa jonnekin, ja epäilykset tietysti heräävät. Ei kai Ulrikalla ole toista miestä? Helga seuraa sisartaan salamyhkäiseen paikkaan ja saa varsin pöyristyttävän kokemuksen ja järkytyksen. Mitä ihmettä! Paikalla on neiti Ellen Herrala (Linda Hämäläinen) hameen sijaan housut päällään kertomassa siitä, että naisille pitäisi saada yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja naisetkin voisivat asettua ehdolle vaaleissa. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Helgallakin herää mielenkiinto naisasialiikettä kohtaan, ja pian hän unohtaa kokata kuhaa keskiviikkoisin, kas silloin kun sattuu olemaan myös kokouspäivä.

 Asiapuheen lomaan väläytellään taattuun Laukes-tyyliin tosiaan ihokarvatnostattavia kappaleita, jotka osuivat niin nappiin kuin suinkin eivätkä mielestäni tuntuneet laikaan irrallisilta musiikkinumeroilta. Kappaleita kuullaan parisenkymmentä (Kaija Koota, Mariskaa, Anna Puuta...) ja tuttuja kappaleita minulle oli vain muutama. Tajusin siinä samalla, miten upeita kappaleita naisartisteillamme onkaan ja miten pihalla niiden suhteen olenkaan.

 Huumoriakin löytyy tietysti, ja miehiä mekoissa. Hupaisa on keskustelu kanoista ja kukoista, ja miesvoittoisen komitean istunnoissa on monensortin pönöttäjää.

 Naisasian lisäksi käsittelyyn joutuu/pääsee myös hankala isäsuhde, Ellenin isä kun on varsin kärkkäistä mielipiteistään ja jyrkkyydestään tunnettu Robert Hermanson, joka pistää kampoihin viimeiseen asti komiteassa, jossa olisi päätäntävalta asioista. Panu Kangas on ääntään myöten varsin vakuuttava jyrkän jääräpään roolissa, enkä totisesti halunnut pohtia tätä isä-tytär-suhdetta sen enempiä. Sitä paitsi Linda Hämäläisen tulkitsema "Isä" on mielettömän upea ja kylmäävä veto.

 Naiset ovat tässä erittäin vahvassa roolissa, ja mieleni teki useampaankin kertaan ponkaista ylös tai vähintään nostaa kättä ilmaan ja huutaa "Jes, hyvä naiset!" Eivätpä aviopuolisotkaan pelkiksi statisteiksi jää. Muuttuneet miehet ja muuttuneet naiset kun voivat katsoa toisiaan uusin ajatuksin ja uusin silmin, rakastaa ja tukea tärkeässä asiassa.


 Laukes tarjosi tutun viihdyttävyyden ja vankan musiikkillisen osaamisen (bändille iso kiitos tietysti jälleen) lisäksi nyt myös täyttä asiaa, ja siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä. Kokonaisuutena varsin onnistunut paketti kaikkineen, ja mielestäni paras Laukes'in tuotanto toistaiseksi. Jotenkin sitä on äänestämistäkin aina pitänyt itsestäänselvyytenä ja välillä ikävänä velvollisuutena, joka pitäisi vain hoitaa alta pois. Seuraavan kerran menen kyllä äänestyskoppiin rinta rottingilla ja ylpeänä, koska minulla on oikeus ja jumankauta minä voin! Eläköön naiset!

 Pakko myös mainita, että kukaan, ei kukaan esitä tuohtunutta niin hyvin kuin jumalainen Annamaria Karhulahti!

Jos sinäkin mielit esitystä katsomaan, lisäinfoa tämän linkin takaa.

Esityskuvat (c) Juha Tanhua

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Laukes!)

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Haastattelussa Pihla Pohjolainen

Pihla Pohjolaisen tapasin kesäkuun puolivälissä 2017 Suomenlinnan Panimoravintolan terassilla ennen illan Seitsemän veljestä-näytöstä. Haastattelun aluksi kävi erikoinen tapaus, jota minulle ei ole koskaan aiemmin sattunut. Kolmen kysymyksen jälkeen huomasin nauhurin pattereiden loppuneen ja nauhalle ei ollut tallentunut yhtikäs mitään! Oli aloitettava sitten alusta koko homma, uusin patterein…

Vuonna 1993 syntynyt Pihla on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon kotoisin Helsingistä ja käynyt kouluni täällä. Olin Ressun peruskoulussa ala-ja yläasteen, ja lukion kävin Sibelius-lukiossa tanssilinjalla. Harrastin tanssia 8-vuotiaasta todella intohimoisesti ja ajattelinkin pitkään, että musta tulee ammattitanssija. Mulle oli tosi kova paikka aikoinaan tajuta, että haluan haluta tanssijaksi enemmän kuin varsinaisesti haluan tanssia. Olin hetken hukassa, kun en tiennyt mitä haluaisin tehdä. Onneksi sitten löysin teatterin ja näyttelemisen! Lukion jälkeen olin vuoden Lahden Kansanopistossa, siellä on ihan mahtava teatterilinja ja Timo Raita oli vetäjänä meillä. Lahden jälkeen pääsin Nätylle, ja nyt oon asunut taas Helsingissä. Tein kandin taiteellisen osion TeaKissa ja nyt kesän vietän täällä Suokissa, ja syksyllä mulla alkaa työharjoittelu Helsingin Kaupunginteatterissa. Itse produktiosta en voi vielä kertoa mitään tässä vaiheessa, mutta yksi unelmani käy nyt kyllä toteen, kun tuonne pääsin. Unelmapaikka!” Pihla riemuitsee.

(c) Veera Hongisto 

Mitä harrastat? ”Harrastan liikuntaa, ja pyrin liikkumaan vähintään kolme kertaa viikossa. Harjoituskaudella se kyllä on vähän jäänyt, koska produktion tekeminen itsessään on niin intensiivistä tuolla saaressa. Mä käyn kuntosalilla ja lenkillä – lenkkeily on mun mielestäni hirveän meditatiivista. Mä harrastan myös hot joogaa jonkun verran ja varsinkin kesäisin vesijuoksua, ja lisäksi pyrin pyöräilemään kaikkialle. Ystävät on mulle hirmu tärkeitä myös ja mulla on tosi laaja ystäväpiiri. Mä rakastan myös kokkaamista. Mikähän olis mun bravuurini? Mielestäni mä osaan tehdä erinomaista munakoisocurrya ja sienirisottoa, ja kaikenlaisia pastoja. Ruoka on mulle kyllä iso intohimon aihe. Keväällä olin täällä TeaKin lisäksi Ravintola Kuurnassa tarjoilijana ja kävin siellä viinikoulutuksen. Pääsin tutustumaan viinien maailmaan ja niiden yhdistämiseen ruoan kanssa. Musta se on hirveän viehättävää, ja voisin helposti nähdä itseni töissä ravintola-alalla, jos musta ei olisi tullut näyttelijää.”

”Sithän mä käyn laulutunneilla, ja lasken sen myös harrastukseksi. Oon nyt rampannut enemmän tai vähemmän kahden kaupungin väliä kolmen viime vuoden aikana, joten mulle ei ole tullut yhtä tiettyä kiinteää laulunopettajaa. Keväällä oon käynyt Petra Karjalaisella ja Riitta Keräsellä, upeita naisia molemmat. Irina Milanilla oon tosin käyny tulkinta- ja fraseeraustunneilla 16-vuotiaasta saakka. Irina on elävä nero ja luonut ihan oman tekniikan siihen, miten tekstiä tulkitaan kappaleissa. Se on ollut todella opettavaista sekä laulullisesti että näyttelijäntyöllisesti. ”

Osaatko soittaa mitään soitinta? ”Oon tänä keväänä alkanut käydä pianotunneilla Joel Mäkisellä, hän on näyttelijä ja muusikko. Oon nyt alkutaipaleella tämän asian kanssa, mutta ehdottomasti haluan ja aion opetella soittamaan pianoa paremmin. Joel on onneksi hurmaava opettaja. Nyt on pidetty kesä vähän breikkiä kummankin työkiireiden vuoksi. Jopi oli katsomassa viime viikolla meidän Seitsemän veljeksen ensi-iltaa ja silloin oli puhetta, että syksyllä taas jatketaan opintoja.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Kyllä mä koen vahvuuteni olevan ehdottomasti se, että oon musiikillisesti ja tanssillisesti lahjakas. Ääninäyttelijänäkin oon saanut nyt tehdä aika paljon duunia, mulle on mielekästä ääni ja tekstin tulkitseminen. Semmosen omaäänisyyden löytäminen. Musta tuntuu, että rooliakin lähden usein rakentamaan fyysisten elementtien ja äänen kautta. Kyllä mä koen myös, että mun vahvuuteni näyttelijänä on se, että mä oon ihan helvetin sinnikäs. Jos mä jotain päätän, sen eteen tehdään töitä ja mennään tarvittaessa vaikka läpi harmaan kiven. Sellainen luonteenpiirre on tässä ammatissa tosi tärkeää, ja varsinkin nuorella iällä. Juuri juttelin ”teatterikummini” Anna-MaijaTuokon kanssa tästä aiheesta. Mulla kun ei ikäni ja kokemukseni puolesta ole vielä paljon työnäyttöä, joten tärkeää on se, että teen kaikki duunini sikahyvin ja saan niistä palautetta, koska se edistää mua. Ja onhan olemassa vielä suuri intohimo tätä alaa kohtaan, tämä on valtavan suuri osa koko identiteettiäni ja mulla on hirveä palo ja motivaatio päällä koko ajan. Lisäisin vielä, että mulla on hyvä näyttämöllinen rytmitaju – pystyn hahmottamaan hyvin, missä fokuspiste näyttämöllä kulloinkin liikkuu. Nyt kouluaikana oon oppinut tuosta vielä lisää ja varsinkin ohjaaja Miika Muraselta oon oppinut paljon. Hänellä on erinomainen taito liikutella fokuspistettä isossa joukkiossa.”

Onko sinulla jotain erityiskikkoja, taikatemppuja tai vastaavia bravuureita? ”Heh, no mun karaokebravuurini on ’Aikuinen nainen’ - ja mä vedän sen loistavasti!”

Veljekset kosimassa Venlaa (c) Tanja Ahola 

Kerrohan vielä, missä olet tehnyt ääninäyttelijän töitä? ”Lastensarjoja oon tehnyt paljon, ja aloin tehdä niitä jo tosi nuorena. Naapurissamme asui mies, joka toimi Ghibli Studion leffojen maahantuojana ja hän bongasi mut dubbaamaan. Tänään olin tekemässä Ryhmä Hau-sarjaa, ja sattumalta Yle Areena oli kuvaamassa ja haastattelemassa mua siellä, kun olin aamulla töissä. (ohessa linkki juttuun ja videonpätkää!) Lasten keskuudessa Ryhmä Hau on kuulemma tosi suosittu sarja. Mun unelmani olisi saada Disney-prinsessan rooli. Se olisi ihanaa! Vielä kun prinsessa olisi tosi cool ja itsenäinen – se olisi kyllä hienointa ikinä!” innostuu Pihla.

Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit osata? ”Näytteleminenhän on ihanaa siinäkin mielessä, että sen kautta mulle mahdollistuu uusien asioiden oppiminen. Uuden roolin kautta saan esimerkiksi mahdollisuuden oppia uuden murteen tai opetella tekemään voltteja. Jos nyt oikein alan miettiä, niin kyllä pianonsoiton lisäksi mä haluan oppia musiikin teoriaa lisää, koska oon tosi paljon kiinnostunut musiikkiteatterista. Mun täytyy tehdä sen eteen vielä töitä. Ja akrobatia kiinnostaa mua myös, olisi mahtavaa kehittyä siinäkin vielä enemmän. Oon liikkunut aiemmin niin paljon ja uskon, että mulla voisi siihen olla ihan hyvät perusmahdollisuudet. Tässä Seitsemän veljestä-esityksessä ihailen esimerkiksi Miro Lopperin hienoa lentokohtausta, Miro vielä tekee sen niin hienosti.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin ammatillinen haasteesi? ”Kyllä se oli viimekesäinen Vartiovuoren Kesäteatterin Eemeli, siihen liittyi paljon muitakin asioita. Mä en ollut ennen sitä kesää asunut koskaan yksin, ja yhtäkkiä mä muutin yksin asumaan uuteen kaupunkiin, mistä en tuntenut ketään. Toki Työviksen ’Mestaritontun seikkailut’ oli iso ammattiteatteriproduktio, mutta se tehtiin yhteistyönä mm. meidän koulun kanssa ja ohjaajana oli meidän koulun lehtori. Eemelissä olin tavallaan ensimmäistä kertaa ammattilaisidentiteetillä tekemässä, ja se oli todella jännittävää. Pääsin tekemään isoa roolia ja olin lähes koko ajan näyttämöllä, kakkosvuosikurssilaisena. Olin nähnyt Miika Murasen ohjauksia aiemminkin, ja itse asiassa soitin hänelle ja kysyin, miten pääsisin mukaan ja haluaisin tehdä hänen kanssaan töitä. Aukkareiden kautta pääsin sitten mukaan.”

Pikku-Iida Pöperö-Maijan ja Eemelin keskellä (c) Pirita Linden 

”Toisenkin jutun haluaisin mainita. Mulla on muusikko Jiri Kurosen kanssa Kaj Chydenius-lauluilta, ja sen kanssa oltiin keikalla Tampereen Teatterikesässä pari vuotta sitten. Se oli kyllä hieno ilta! Esiinnyttiin vielä Hotelli Tammerissa ja sali oli tupaten täynnä. Meitä jännitti ihan kauheasti, että tuleeko ketään katsomaan, kun Teatterikesä on niiiin täynnä hienoja esityksiä ja itse herra Chydenius oli ollut edellisenä iltana esiintymässä Ohjelmateltassa Antti Holman kanssa. Ajateltiin, että mahtaako ketään tulla ja jos ei, lohduttauduttiin sillä, että ollaan ihan alussa vielä juttumme kanssa ja saamme kuitenkin hyvää kokemusta. Isäni tuli bäkkärille sanomaan viisi minuuttia ennen alkua, että tupa on ihan täynnä ja kaikki halukkaat eivät mahtuneet edes sisälle. Se oli mun ensimmäinen ’muusikkoidentiteetin’ juttuni, tai tavallaan muusikkouden ja näyttelijyyden yhdistäminen. Hieno muisto! Se oli vielä ensimmäinen juttu, mitä oli alusta loppuun itse luomassa. Minun ja Jirin yhteinen juttu, joka tuntuuhenkilökohtaisesti hirveän tärkeältä.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni on Savonlinnan Oopperajuhlien tuotantopäällikkö, hän oli myös Kansallisoopperassa pitkään töissä. Itse asiassa mun ensimmäinen kokemukseni näyttämölläolemisesta on Savonlinnasta, olin avustajana alle kouluikäisenä. Esitin orjalasta Aida-oopperassa… Muistan kun seisoin harjoituksissa näyttämöllä ja ymmärsin olevani osa jotain isoa ja merkittävää. Tuo kokemus on yksi iso osatekijä sille, mikä motivoi mut tähän ammattiin. Lapsena pörräsin paljon isän työpaikalla, ja oon nähnyt ensimmäisen oopperani ollessani 3-vuotias. Treenejä seurasin lapsena myös paljon. Joku siinä muodossa mua viehätti ja kiehtoi jo silloin”, Pihla muistelee.

Vähän jo näköjään vastasitkin sitten tähän seuraavaan kysymykseen, eli milloin kiinnostuit teatterista ja mikä kiinnostuksen herätti? ”Tuo oli kyllä ensimmäisen konkreettinen muisto. Lapsena tosin jo tein omia esityksiä ja pakotin kaikki katsomaan niitä. Kesken juhlien, tai sitten mainoskatkon aikaan ei suinkaan katseltu tv-mainoksia, vaan katseltiin mun mainoksia. Tai katsoin ensin, miten näyttelijä tekee telkassa ja tein sitten saman uusiksi… Vähän raskasta, heh. Sithän mä harrastin tanssia pitkään ja ala-asteella olin myös teatterikerhossa. Se harrastus loppui esitykseen, jossa halusin olla prinsessa, mutta mut pistettiinkin esittämään kalkkunaa, joka herää eloon ja alkaa tanssia. Se oli mulle niin iso trauma, että lopetin siinä teatteriryhmässä! Tanssi jatkui kuitenkin, ja merkittävimmäksi tanssikouluksi sanoisin Tamara Rasmussen Opiston, sieltä sain paljon tärkeää oppia. Lopetettuani siellä mulla oli pieni etsikkoaika, jonka jälkeen menin Skene Musiikkiteatterikouluun ja siellä huomasin, että aiemmin harrastamani tanssi ja laulu ovat olleet väylä vielä johonkin muuhun, ja siellä löysin näyttelemisen. Sitten kolahti ja tajusin, että tätä mä haluan tehdä.”

”Skenen jälkeen mä kirjoitin ylioppilaaksi, jonka jälkeen olin vuoden ajan mukana Ilves-Teatterissa täällä Käpylässä. Sen jälkeen hain Lahden Kansanopistoon ja olin siellä vuoden, ja sieltä pääsin Nätylle. Vappuaattona 2014. Mun pitäisi valmistua 2019, ainakin se on suunnitelmanani. Tänä keväänä valmistuin teatteritaiteen kandidaatiksi.”

(c) Heidi Bergström 

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? Ravintola-alako vai jokin muu suunnitelma? ”Mä pääsin kolmannella yrittämällä kouluun enkä oikeasti missään vaiheessa ole ehtinyt miettimään, että mitäpä jos en koskaan pääsekään sisälle. Näin hyvin mahdollisena sellaisenkin vaihtoehdon, että olisin hakenut Lontooseen opiskelemaan musiikkiteatteria – samaa alaa sekin, ja pidän edelleen mahdollisuutena lähteä sinne maisterivuosina vaihtoon erikoistumaan musateatteriin. No, koen myös niin, että tämä ammatti valitsi minut eikä toisinpäin. En osaa sanoa muuta.”

Miksi sitten juuri teatteri? ”Siinä on jotain niin maagista! Mä olin lukioaikoinani monta vuotta töissä Kansallisoopperan narikassa ja oikeasti rakastin sitä työtä. Yksi syy oli se, että mä rakastan sitä tunnelmaa, joka on kun mennään teatterisaliin, ennen kuin esitys alkaa. Oli ihanaa olla kokemassa se joka ilta. Jotenkin teatterintekeminen on mulle ns. suuri rakkaus, yleisön ja näyttelijöiden kohtaaminen juuri siinä hetkessä on mielettömän viehättävää mun mielestäni. Teatterityön yhteisöllisyys on todella merkittävää mulle myös. Mulla on hirveän suuri tarve koko ajan olla osa jotain yhteisöä, ja teatterissahan se täydentyy kyllä. Tässä kohtaa ihmisiä ihan eri tavalla, päästää toiset ihmiset lähemmäs, ja niiden ihmisten kanssa edistämme jotain nimenomaan yhdessä. Teatteri on hirvittävän hieno tapa kohdata ihminen!”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Mulla on ollut välillä vähän vaikeuksia sinnikkyyden kanssa, se ei aina ole mikään maailman helpoin piirre. Tietynlaisen armon antamisen kanssa itselleni mulla on ollut välillä vaikeuksia. Puheen lehtorini Tiina Syrjä sanoi mulle ensimmäisenä vuonna, että ”Pihla, kyllä maailma kannattelee sua ilman että sä koko ajan aktiivisesti yrität tai puristat!” Maailma kyllä kantaa silti. Mun mielestäni se on äärimmäisen lohduttava ajatus.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet ihaillut kauemmin? ”Onhan niitä. Ehdottomasti nostaisin sieltä teatterikummini Anna-Maija Tuokon, ihailen valtavasti hänen uraansa ja hänen suhdettaan työntekemiseen. Näin hänet ensimmäisen kerran näyttämöllä Wicked-musikaalissa, olin itse silloin 16-vuotias ja Wicked oli muutenkin mulle tosi pysäyttävä kokemus. En tiennyt musikaalista ennalta yhtään mitään, katselin vaan suu auki että mitä täällä oikein tapahtuu! Väliajalla olin jo sitä mieltä, että mun on PAKKO päästä teatterikouluun ja PAKKO pyytää Anna-Maijaa teatterikummikseni. Selkeesti mun ihailuni kohdistuu vahvoihin naisiin. Koulun professoria Pauliina Hulkkoa mä ihailen, hän on äärimmäisen viisas ihminen ja johtaa todella hienolla kädellä Nätyä. Anna Paavilaista mä ihailen, haastattelin häntä kandintyötäni varten. Ihailen hänen rohkeuttaan avata suunsa ja tehdä esityksiä asioista, jotka ovat aiemmin olleet ehkä tietyllä tavalla vaiettuja.”

Kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mun pitää varmaan ensin lojaalisti vastata kurssikaverini Mikko Kauppila, koska oon pakottanut Mikon vastaamaan tässä kysymyksessa aikoinaan minut hahah. Lähtökohtaisesti haluan ajatella, että ihan kuka tahansa on mun unelmieni vastanäyttelijä. Seela Sellan kanssa olisi ihan mieletöntä päästä näyttelemään! Anna-Maijan kanssa olisi hienoa päästä näyttelemään myös, koska ollaan kouluvuosien aikana keskusteltu näyttelemisestä, olisi mielenkiintoista päästä kokemaan se käytännössä. Ja Maria Ylipään! Mennään taas vahvojen naisten linjalla.”

Entäs duetto? ”Hmmm… Oon kiertänyt muutaman kesän (lukioikäisenä taas) Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani -bändin kanssa lastenhoitajana niiden keikoilla, ja ne on mulle kyllä sellaisia ’musiikillisia coacheja’ ja ottaneet mut todella hienosti vastaan, Tuure ja koko bändi. Ja Jiri Kuronenhan, jonka kanssa teen sitä Chydenius-lauluiltaa, soittaa Tuuren bändissä. Musta olisi ihan mahtavaa päästä vetämään duettoa Tuuren kanssa. Itse asiassa muuten kerran oon ollut lavalla fiittaamassa Savonlinnan keikalla, Yona ei ollut silloin paikalla joten minä lauloin ’Tahtoisin, tahtoisin’ -kappaleessa Yonan osuudet.” (Tässä videonpätkää siitä!)

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Nätyn Teatterimontussa Tampereella, TeaKissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa ja nyt täällä Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa. Pikku Prinssi-esityksen kanssa kierrettiin mm. Tampereen Teatterikesän off-ohjelmistossa, ja aiemmin olin Lahden kansanopistossa, Ilves-Teatterissa ja Skenessä, jonka esitykset olivat Aleksanterin teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Vartiovuoren Eemelin jo mainitsinkin, se oli mun eka ammattiproggis. Jokaisessa esityksessä on kyllä ollut aina jotain merkittävää. ’Mestaritontun seikkailuissa’ oli ihanaa päästä tekemään töitä Hanna Brotheruksen kanssa, hän toimi siinä koreografina ja yhdessä luotiin mun hahmoani. Kakkoskurssin keväällä meillä oli Pekka Heikkisen vetämä monologikurssi, TeaKin dramaturgiopiskelijat kirjoittivat meille siihen monologeja. Mä en oo varmaan ikinä jännittänyt mitään esiintymistä niin paljon kuin silloin, siinä oppi ihan eri tavalla siitä, miten esitystilannetta kannatellaan yksin. Täällä Ryhmäteatterissa veljeksethän on pääfokuksessa, joten nyt on harjoiteltu sitäkin, että ammattitaitoa on myös se, että antaa tilaa muille.”

Mestaritontun seikkailuista, Pihla keskellä (c) TTT

Miten sinä selittäisit sanonnan ’teatterin taika’, vai pystyykö sitä edes selittämään? ”Kyllä se on ihmisten kohtaamisessa, sekä vastanäyttelijöiden että katsojien. Loppupeleissä koen aina olevani paljaana ja rehellinen, vaikka näyttelenkin roolia. Taika liittyy myös selittämättömään intohimoon ja tunteeseen, että mun vaan täytyy tehdä tätä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi ihminen, joka tekee paljon töitä unelmiensa eteen.
On se mitä vaan. Motivaatio ja palava halu tehdä jotain – että on löytänyt jonkun hirveän tärkeän asian. Lisäksi mua inspiroi matkustelu ja pyrin sijoittamaan siihen niin paljon kuin vain voin, jotta pääsen käymään matkoilla. Viime vuonna olin Venäjällä, Siperiassa. Oltiin luokan kanssa tekemässä siellä vieraalla kielellä näyttelemisen kurssi, mikä on sitten ihan oma tarinansa se. Sitten olin Lontoossa, Espanjassa, Berliinissä ja Islannissa. Ulkomailla asiat saa ihan toisenlaisen perspektiivin, kun pystyy tarkastelemaan niitä etäältä.”

Tässä vaiheessa ilma viileni yllättäen ja siirryimme sisätiloihin. Hetken kuluttua kauhea ukonilma ja kaatosade sai muutkin tungeksimaan Panimoravintolan terassilta sisälle. Hyvin ennakoitu!

Podetko ramppikuumetta? ”Juuri kehuskelin Eino Heiskaselle, että en todellakaan pode ramppikuumetta ja kun tuli ensi-ilta niin huh huh. Menin ja heiluttelin käsiäni ympäriinsä ja sanoin Einolle, että kyllä taidan sittenkin vähän potea. En koskaan koe sitä lamauttavana tai siten, että mulle tulisi huono olo. Mä vaan alan ’pöpöttää’ ihan sikana, eli jännitys kääntyy mulla ylienergisyydeksi.”

Onko sinulle ehtinyt muodostua mitään omia rutiineja tai ’rituaaleja’, joita toistat ennen esitystä? ”Ei ole, mä yritän vältellä kaikkea tuollaista. Se menisi helposti siihen, että alkaisin ajatella, että esitys on lähtökohtaisesti pilalla jo valmiiksi ennen alkua, jos en saa suoritettua kaikkia rituaalejani.”

Kerro joku kommellus. ”Vartiovuorellahan on katsomo katettu, mutta näyttämö ei todellakaan. Oli pari sellaista näytöstä, jossa satoi kuin saavista kaataen. Yhdessä näytöksessä näki jo kaukaa, että tuolta muuten on tulossa aikamoinen sade. Ennen väliaikaa laulettiin ”kesä on tullut taas, aurinko maan sulattaa, kukkaset alkaa kukkimaan” ja tanssin Valtteri Lehtisen kanssa, joka oli Eemelin roolissa. Valtteri oli niin märkä vedestä, että silmäripsistään tippui vettä. Siinä oli kyllä pokassa pitämistä myös kun satoi niin kovaa, että katsomo ei kuullut repliikeistä eikä lauluista mitään, kun sade rummutti katsomon kattoon. Huomasi, että yleisössä kyllä sympattiin meitä. Maija Koivisto totesi vaan, että ”rakkaudesta lajiin”.”

Eemelistä (c) Pirita Linden 

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Vappuaattona 2014 Nätyn viimeisen kokeen viimeinen päivä oli ohi ja meitä oli enää 20 hakijaa jäljellä. 12 otettaisiin sisään ja mietti, että nyt on suurempi mahdollisuus päästä sisään kuin tippua. Kokoonnuimme yhteen ja meille sanottiin, että seuraavaksi luetellaan sisäänpäässeiden nimet ja jos kuulet nimesi, voit siirtyä Teatterimonttuun. Ja sitten kuulin oman nimeni. Mua edelleenkin liikuttaa ajatus siitä kun nousin ylös ja tajusin, että musta tulee näyttelijä! Kävelin portaat alas ja siellä oli jo valmiiksi väkeä joista tiesin, että heidän kanssaan tulen olemaan ’naimisissa’ seuraavat viisi vuotta elämästäni. Osan tunsin, osan en. Ja sitten rakas rakas ystäväni Elina Saarela saapuu myös portaita alas. Itkettiin ja halattiin. Kyllä tuo on yksi mun elämäni hienoimmista päivistä”, Pihla myhäilee.

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä alkaa nyt tosiaankin työharjoittelu Helsingin Kaupunginteatterissa, ja valitettavasti produktiosta en pysty kertomaan yhtään mitään, koska sitä ei ole vielä julkistettu. Elokuussa alkaa pyöriä Ryhmä Hau, jossa oon mukana dubbaamassa, ja lisäksi muitakin dubbauksia on tulossa. Tällä hetkellä väännetään tiukasti Suomenlinnan Seitsemää veljestä, näytöksiä on elokuun loppupuolelle asti.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä haluaisin olla Pikku Myy, koska sillä on niin magee asenne!”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja nimesi? ”Virtasen Mikko on antanut mulle lempinimen Pixie, joten ehkä mä olisin SuperPixie, maailman tehokkain!”

SuperPixie nappasi itsestään kuvan 

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Tää on mulle vähän haastava kysymys, kurssillani on paljon vahvoja femmareita ja me ollaan pohdittu yhdessä naisen asemaa ja rooleja teatterikentällä ja ylipäätänsä maailmassa. Tuija Liikanen piti meille mielenkiintoisen kurssin sukupuolen representaatiosta näyttämöllä, jossa itseasiassa juuri tutkittiin kyseistä asiaa. Onko meidän käytös sidoksissa meidän sukupuoleen? Millä tavalla, miksi? Mä koen, että mun ei tarvitse muuttaa sukupuoltani toimiakseni ihmisenä jollain tavalla.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin sinne mukaani kirjan, jota parhaillaan oon lukemassa eli Koko Hubaran ”Ruskeat tytöt”, Twin Peaksin uusimman kauden, jotain ihanaa pastaa ja kuohuviiniä. Itse haluaisin kokata siellä.”

Tässä välissä puhuttiin sitten tovi Twin Peaksista…

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Haluaisin sellaisen hienon majan, mikä Tarzan-elokuvassakin on, eli se olisi korkealla puussa ja sinne mentäisiin tikapuita pitkin. Se olisi sellainen taikamaja. Haluaisin sinne hienot valot ja ottaisin samoja asioita mukaan mitä majaankin ja lisäksi ystävän, jotta voitaisiin jakaa kuohuviini ja hyvä keskustelu.”

Jos saisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mua kiinnostaisi hirveästi nähdä Marie Antoinetten ajan elämää – tuntuu, että elämä oli silloin niin paljon sukupuolisidonnaisempaa ja roolitetumpaa kuin oma elämä. Se voisi olla myös aika järkyttävä, pysäyttävä kokemus.”

Toinenkin selfie 

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Voi vitsi! Kyllä se olisi musikaali, kiva elämänmakuinen musikaali. Mun roolissani voisi olla joku, joka tuntee mut oikein hyvin. Mua voisi esittää yksi parhaista ystävistäni Hilma Kotkaniemi, joka menee nyt TeaKissa kakkosvuosikurssille. Tai sitten rikotaan sukupuolirajoja ja roolissa voisi olla Aapo Puusti!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Huora
- Mikä sytyttää sinut? - Itsevarmuus
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Sovinismi
- Suosikkikirosanasi? - Vittu
- Mitä ääntä rakastat? - Hiljaista puheensorinaa, johon nukahtaa
- Mitä ääntä inhoat? - Uhkaavaa huutamista
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Viinitilan omistaja
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Huora
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Sä tulit juuri oikeaan aikaan!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri

Badding / Valkeakosken Kesäteatteri Apianniemessä

Ensi-ilta 9.6. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Otto Kanerva
Koreografia Sami Vartiainen
Äänisuunnittelu Harri "Hii" Savolainen
Puvustus Elina Vättö
Maskeerauksen suunnittelu Pirjo Leino
Lavastus Oskari Löytönen
Tuotanto Onnellinen mies Oy/Otto Kanerva/iltama.fi

Rooleissa : Ilari Hämäläinen, Nina Tapio/Katja Aakkula, Ilkka Koivula, Emmi Kaislakari, Ville Keskilä ja Mikko Huoviala

Bändi : Antti Vauramo, Jaakko Rossi/Olli Siikanen, Lari Lius ja Jussi Koskinen/Jussi Seppälä

Badding (c) Matti Rajala 

 Tuossa muutama viikko sitten tuli vietettyä vahingossa Heiskas-viikkoa, koskapa parin päivän sisällä näin niin Kari Heiskasen, Ilkka Heiskasen kuin Eino Heiskasenkin. Viime viikon loppupuoli kääntyi Kanerva-painotteiseksi vähän sattumalta myös, kun kahtena päivänä peräkkäin tuli nähtyä kaksi Otto Kanervan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa juttua, joista toisessa Otto vielä lavallakin. Ehkä olisin koordinoinut aikatauluni paremmin, ehkä en. Joskus tekis toisinaan sitten taas ei.

 Jotenkin tässä alkaa mennä nämä teattereiden nimetkin sekaisin. On Suomen Kesäteatteria, Suomen Komediateatteria ja Suomen Musiikkiteatteriakin. Näistä ensimmäinen on pitänyt majaansa Valkeakoskella aiempina vuosina ja tänä kesänä olikin tuotantotauon paikka Paavilaisen porukalla. Vaan eipä hätää, Apianniemen hieno alue ei tyhjäksi jäänyt, sillä tänä kesänä paikalle nousi upouusi Valkeakosken Kesäteatteri.

 Heikki Paavilaisen käsikirjoittamissa jutuissa olen vuosien saatossa tottunut siihen, että ensin henkilö x syntyy, sitten rakastuu, sitten lauletaan, sitten tapahtuu jotain traagista, sitten uusi nousu, joku yllätysmomentti ja sitten äkillinen menehtyminen ja yhteislaulun paikka. Kaikissa väleissä tietysti lauletaan. Kummasti siihen meininkiin ehti jo tottumaan eikä mitään isompia yllätyksiä osannut odottaakaan (tosin viime vuonna Frederik yllätti hikinauhoineen). No, Kanervan käsikirjoituksessa yllätti etenkin se, että aloitettiin syntymän sijaan kuolemalla! Rauli (Ilari Hämäläinen) roudattiin lavalle avonaisessa ruumisarkussa, ja siitä hän yllättäen ponkaisikin pystyyn. Rauli elää! Ollaan Paratiisissa, jossa kaikki menneiden aikojen rakkaat elelevät auvoisesti ja voivat näennäisen hyvin. Äiti (Katja Aakkula) ja iskäkin (Ilkka Koivula), ja kaikki Raulin kaverit (Ville Keskilä).

Rafe, Rauli ja Gunnar-iskä (c) Tommi Käppi

 Ensimmäisessä osiossa minua ilahdutti 'Bensaa suonissa', jossa samalla huristeltiin keppihevostyylisesti erinäisillä kulkupeleillä. Raulin kaikkia naisia esittänyt Emmi Kaislakari ilahduttaa ilman poikkeuksia aina ja kaikkialla. Komiasti soi myös 'Ja rokki soi' (lapsena luulin, että siinä lauletaan 'slibarokki soi, koko illan soiiii') ja letkeästi venkoili Ilari Hämäläisen lanteet musiikin tahdissa. Oli muuten varmasti vuoden tuulisin päivä, ja luonto tarjosi tällä kertaa tuulikone-elementin kaupantekijäisiksi. Kutrit siis heiluivat hienosti rokin tahdissa, vähän myös lahkeetkin. Hauskaa oli myös bongata katsomorakenteen katolle lennähtänyt isohko lokki, joka leyhytteli siipiään ja näytti siltä kuin lintu olisi seisoskellut pressun päällä ylösalaisin, kun alhaaltapäin sitä tiiraili.

 'Ja rokki soi'-kipaleesta minulla on myös hauska muisto. Tulin silloisen poikaystäväni (nykyisen aviomieheni) kanssa baarista vuonna luu ja nahka kotiini keskellä yötä, ja jostain syystä jannu sai päähänsä esittää minulle Badding-imitaatiota. Lienikö syynä päällään ollut muutamaa numeroa liian pieni liekkikuvioinen paita, joka seksikkäästi paljasti orastavan vatsakummun? No, joka tapauksessa hän kiemurteli badding-tyylillä ympäri olohuonetta tätä biisiä laulaen, taisi olla koirani talutushihna mikrofoninjohtona. En muista, performanssista suurin osa jäi näkemättä koska kierin naurusta pitkin eteisen mattoa. Mainittava on myös eräs edesmennyt ystäväni herra Z, joka puhui aina Rauli "Pudding" Somerjoesta.

 Performanssista puheenollen, tässäkin esityksessä nähtiin Harro Koskisen (Mikko Huoviala) pienimuotoinen show valtavan kalan kanssa. Odotin koko ajan, että milloin Huoviala ilmaantuu lavalle M.A. Nummisena yllärinä ja kertoo nähneensä Helga-neidin kylvyssä, mutta tätä ei ikäväkseni tapahtunut missään vaiheessa.

 Väliajalla sain herkkuja sormiin, ne pyyhin makkarapaperiin...

 Loppupuoliskolla ei Raulia laulaminen kauheasti aina kiinnostanut, yleisön eteen meneminen oli yhtä tuskaa. Saatiin sitten onneksi Tammilehdon Pekka (Ilkka Koivula) paikkaamaan siinä tapauksessa, että Somerjoki jämähtäisi rypemään takahuoneen puolelle mieluummin viinaputelin kanssa. Pekka, joka myöhemmin tunnettiin Topi Sorsakoskena, vetäisi kohtalaisen irtonaisen ja kokonaisvaltaisen Sulamith-version. Tunsin kinesteettistä empatiaa ja melkein irtosi leuka itseltänikin moista esitystä katsoessa. Varsin vakuuttava oli Ilkka Koivula Topin roolissa samassa paikassa muutama vuosi sitten, 'On kesäyö'-musiikkinäytelmä nähtiin myös Vaasan Kaupunginteatterissa ja sieltä Ilkka oli näemmä saanut vielä lisää matskua tulkintaansa. Oli aika jäätävä veto, ja kirjaimellisesti loksautti leuat.

Koko porukka, paitsi Harro puuttuu (c) Tommi Käppi 

 Luulin jo esityksen päättyvän 'Kauas pilvet karkaavat'-kappaleeseen, mutta ei. Vielä pistettiin kioski pystyyn ja luikautettiin muutama biisi. Tuli vähän hoopo olo.

 Eipä tämä nyt mitään ihmeitä kyllä tarjonnut, Ilari Hämäläis-ja Ilkka Koivula-faneille kyllä herkkua muuallekin kuin sormiin. Koreografioista en tykännyt sitten yhtään, Sami Vartiaiselta kun olen nähnyt vähän tyylikkäämpiäkin kuvioita. Kotimatkalla mietin, että miksi vuodesta toiseen löydän itseni esityksistä, joissa varsinaista sisältöä ei ole nimeksikään. On toki hauskoja hahmoja ja/tai hyviä biisejä ja lauluja, mutta ... Kesällä kevyemmin kaiketi, ettei tarvitse viikkotolkulla miettiä reissun jälkeen esityksen teemoja ja saada jälkikäteen ahaa-elämyksiä. Täältäkin toki poistuttiin hymy huulilla ja tuulesta huolimatta viihdyttiin, eli kai se on asenteestakin kiinni.

 Loppukaneettiina voisi nätisti todeta, että ammattilainen fiilaa ja höylää kyllä vähän tylsemmilläkin vehkeillä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kesäteatteri!)