Sademies / Tampereen Teatteri

Sademies / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 7.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Dan Gordon
Perustuu Barry Morrow´n ja Ronsld Bassin elokuvakäsikirjoitukseen
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Georg Malvius
Lavastus-ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard
Videosuunnittelu Heikki Järvinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Risto Korhonen, Lari Halme, Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen

Lari, Risto ja Matti 

 Vuonna 1988 ilmestyi neljä Oscaria voittanut elokuva "Rain Man". Kävin sen katsomassa leffateatterissa ja vaikutuin suuresti. Minulla ei ole juurikaan enää muistikuvia itse elokuvasta, vain hajanaisia muistoja sieltä sun täältä. Onneksi. Kun kuulin, että Tampereen Teatteriin on tulossa teatteriversio, jonka pääosissa Risto Korhonen ja Lari Halme, sydämessäni läikähti. Tiesin, että paljon olisi kiinni veljesparia näyttelevien välisestä kemiasta ja sen suhteen ei olisi mitään hätää. Tiesin myös sen, että Risto Korhonen loistaisi Raymondin roolissa, ja monet näkisivät hänen näyttelijyytensä uusin silmin. Vuonna 1998 Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa pyöri näytelmä "Inishmaanin rampa". Tuohon aikaan en ollut kovin kiinnostunut teatterista (kävin ehkä pari kertaa vuodessa jotain katsomassa), mutta tuon näytelmän nähtyäni jotain koko maailmani mullistavaa tapahtui. Pääroolissa loisti nuori vastavalmistunut Risto Korhonen. Kävin katsomassa näytelmän kuusi kertaa, ja teatterikärpäsyyteni sai alkunsa.

 Tähän pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista katseltavaa ja olen huumaantunut monestakin näyttelijästä vuorotellen. Ensi-illan jälkeen muistin vahvasti sen, miksi kaikki alkoi juuri Ristosta. Siksi. Ei ole mitään niin vaikuttavaa kuin näyttelijä, joka on saanut minut usein nauramaan vedet silmissä lähes hysterian partaalla ja sitten liikuttumaan kyyneliin yhdellä eleellä, yhdellä sanalla, yhdellä katseella. Uskallan väittää, että aika harvalla on sellainen kyky (mieleeni tulee ensimmäisenä Robin Williams).

 Näytelmä alkaa varsin kaoottisissa tunnelmissa. Näyttää siltä, että Charlie Babbitilla (Lari Halme) on vahvasti menossa autobisnekset persiilleen. Lucy (Petra Heinänen) ja Susan (Anna Ackerman) yrittävät toimistolla pitää lankoja ja puhelimia käsissään, naisten välissä Charlie mesoaa siihen malliin, että itsellänikin alkaa hiljalleen stressitaso nousta. Varsinaista älämölöä ja kirosanojen tulvaa, joka loppuu kuin seinään suru-uutisen vuoksi. Charlien isä on kuollut. Uutinen ei juurikaan miestä hetkauta, hän näyttää kylmettäneen sydämensä täysin ja ainoa asia joka itsekkään paskiaisen mielessä pyörii on se, paljonkohan mahtaa saada perintöä. Hautajaisten jälkeen lakimies Mooneylla (Arttu Ratinen) on isän viimeinen tahto hallussaan, ja siitäkös se riemu repeää. Charlie perisi vain vanhan auton ja palkintoruusut, ei muuta. Peräti 7 miljoonaa dollaria menisi erään säätiön hoidettavaksi, ja seuraavaksi Charlie ja tyttöystävä Susan löytävät itsensä hoitokodista tohtori Bruenerin (Matti Hakulinen) juttusilta. Stressipisteet alkavat jälleen nousta Charliella eikä vähiten siksi, että kuvioihin ilmestyy outo itsekseen höpisevä miekkonen, joka pyörittelee kumilankaa käsissään, vastaa kaikkeen "joo" tai "en mä tiedä" ja tuntuu elävän täysin omassa maailmassaan. Tietyt tv-ohjelmat tiettyyn aikaan, täsmälliset ruokailuhetket ja huoneen tavaroiden järjestys tuntuvat olevan miehelle elintärkeitä. Muuten miehen maailma suistuu radaltaan. Charlieta huvittaa moinen käytös. Että pitääkin tämänsorttisia idiootteja vammaisia eteen sattuakin. (Charlie ajattelee näin ja sanoo sen ääneenkin, itse ajattelen Charliesta samoin. Asennevamma on se pahin vamma.)

Susan (Anna Ackerman) ja Charlie (Lari Halme) 

 Kovasti koskettaa kohtaus, jossa Charlie ja Bruener käyvät tiukkaa keskustelua toisessa huoneessa ja samaan aikaan toisen huoneen hämärässä yksinäinen miekkonen keinuttaa itseään sängyllä hiljalleen. Mies on Raymond, Charlien isoveli. Veli, jonka olemassaolosta ei ole ollut aavistustakaan. Ja hän on tavallaan perinyt 7 miljoonaa, muttei ymmärrä rahan arvosta tuon taivaallista. Charlie muiluttaa velipojan matkaansa, josko reissulla saisi jotenkin keploteltua rahoista puolet itselleen. Susankin jaksaa veljesten matkassa hetken, mutta luovuttaa alkumetreillä Charlien käytöksen vuoksi. Fiksu likka tuo Susan, ja sitä paitsi hän osaa kohdata hienosti ja ennakkoluulottomasti Raymondin.

 Voi, millainen matka siitä kehkeytyykään! Matka vie ensin Los Angelesiin ja Las Vegasiinkin, ja molemmat oppivat koko ajan uutta. Ympäröivässä maailmassa riittää ihmeteltävää Raymondilla ja veljen ainutlaatuiset ominaisuudet tulevat hiljalleen tutuksi Charlielle. Pitää edetä varovaisesti, rakentaa luottamusta, kuin arkaa luonnonihmettä kesyttäen, varoen äkkinäisiä liikkeitä. Opetella katsomaan toista rehellisesti silmiin. Tärkeitä taitoja eikä mitään itsestäänselvyyksiä.

 Aikamoinen kivisydän täytyy olla, jos selviää katsomossa kuivin silmin ja missään ei liikahda. Mikä parasta, juuri kun olet liikuttunut herkästä kohtauksesta kyyneliin, voit samoilla silmillä nauraa vedet silmissä, kun kohtaus saa hassun käänteen. Raymond sutkauttelee veljeltään oppimiaan "viisauksia" sinne sun tänne ja varsin osuvasti. Huumori on myös lämminhenkistä, ei pilkkaavaa. Ei pidä siis pelätä, että tässä vellottaisi pateettisessa suossa, vaan näytelmä on paikoitellen myös pirun hauska! Haikeankaunis pianomusiikki tosin nostattaa kyyneliä silmiin jo valmiiksi muutamaan otteeseen...

Las Vegasissa 

 Ainutlaatuinen matka, eikä pelkästään paikasta A paikkaan B ja sieltä kohtaan C (taustakuvilla hoituu homma kätevästi), vaan matka ihmisyyteen, toisten ihmisten kohtaamiseen, omaan itseensä. Alun raivostuttavan äänekäs ja itsekäs Charlie korottaa ääntään tarpeettoman paljon pitkin matkaakin, mutta ihailtavasti kaikki ei lopussa enää pyörikään oman navan ja oman maailman ympärillä. Hieno roolityö Lari Halmeelta, ja seuratkaa etenkin hienovaraisen pieniä asioita - tapaa katsoa, tapaa koskettaa, olla tarvittaessa hetki hiljaa.

 Raymondin maailma pyörii rutiinien ja tarkkojen rituaalien ympärillä. Toistojen, tuttujen hokemien ja tuttujen ihmisten avulla kaikki on hyvin. Tämä on minun maailmani, tässä on turvallista ja hyvä olla. Hyväksykää se. Hyväksykää minut juuri sellaisena kuin olen. Pientä muutosta tapahtuu Raymondissakin. Meille näkyvät muutokset ovat pienenpieniä, mutta hänelle suurtakin suurempaa. Sisäistä muutosta ei silmin havaita, se pitää tuntea. Olen varma siitä, että katsomosta poistuttaessa monen sisällä oli tapahtunut suuria.

 Risto Korhonen. Ainutlaatuinen näyttelijä ja persoona, ei ole toista samanmoista eikä tule. Seuratkaa hänen sormiaan. Ikään kuin hän näppäilisi näkymätöntä soitinta, höyhenenkevyesti ja kuitenkin varmoin ottein. Seuratkaa taiteilijaa työssään. Hän tietää tasan tarkkaan mitä on tekemässä, aina. Koen olevani etuoikeutettu, että olen saanut seurata hänen otteitaan jo kahdenkymmenen vuoden ajan.

The Risto Korhonen 

 Pieni loppukevennys... Tuumin, että Las Vegasissa nähdyt asut ovat sitä luokkaa, että herra Korhonen varmaan lunastaa asukokonaisuuden itselleen näytösten päätyttyä. Eipä olisi Kiven terassilla moista nähty aiemmin, ei kaiketi edes herran itsensä päällä!

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Sylityksin / Tampereen Teatteri

Sylityksin / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin ja Jouni Koskinen

Rooleissa : Eeva Hakulinen, Martti Manninen, Pia Piltz, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Kirsimarja Järvinen, Elina Rintala ja Sanele Salo/David Issa

Martti 

 Neljä päivää olen muhitellut päässäni ajatuksia siitä, mitä osaisin kirjoittaa Sylityksin-näytelmästä. En oikein vieläkään tiedä. Haastavalta tuntuu. Ehkä alan vain kirjoittaa ja katsotaan mitä tästä kehittyy.

 Korjataan alkua hieman. Haasteellista ei ole se, mitä näytelmästä kirjoittaisin, vaan miten käsittelen itse aihetta. Lapsettomuus. Miten henkilökohtaisen tekstin kirjoitan? Mihin vedän rajan? Okei, ensin pieni alustus. Olen lähes 48-vuotias vapaaehtoisesti lapseton naimisissa oleva nainen. En ole koskaan potenut vauvakuumetta, en minkäänlaista. En koe sitä kuitenkaan ongelmaksi, olen oppinut elämään asian kanssa. Minulla ei ole lapsia eikä tule, ja piste. Lapsettomuuteni ja etenkin naimisissaoloni yhdistettynä lapsettomuuteen on ollut monelle muulle sen sijaan ongelma. Nyt iän myötä kyselyt ovat onneksi loppuneet. Voi niitä kiusallisten tilanteiden määriä, kun pyöristynyt ulkomuotoni ei ollutkaan raskauden aiheuttamaa ja vuorotteluvapaalta töihinpalattuani kuulin ihmettelyä siitä, etten näköjään ollutkaan äitiyslomalla.

 Miehelläni on tytär, jonka äiti asuu muualla. Seurustelun alkuvaiheessa tyttö oli 12-vuotias. Hokasin, että tässähän on valmis paketti ja pikkuinen perhe, tämän minä otan. Toisilla treffeillä mieheni totesi, ettei hän halua sitten enempää lapsia. Sopii mulle, ei ongelmaa! Vaan entäpä jos olisikin halunnut? Tilanne voisi olla nyt toisenlainen. Ehkä. Ei voi mitenkään tietää. Joskus mietin, millainen äiti mahtaisin olla. Olisinko parempi ihminen lapsellisena? Yhteiskunnalle ja muutenkin arvokkaampi? Mitä tarinoita olisin iltasaduiksi kertonut? Olisiko minulla ajokortti, jotta voisin kuskata lasta harrastuksiin iltaisin? Kutsuttaisiinko minua enemmän sukulaisperheisiin kylään? Olisinko vähemmän siivousnatsi enkä jaksaisi enää välittää, vaikka joka paikka olisi murusia ja pieniä rasvaisia sormenjälkiä täynnä? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ei voi tietää.

Martti ja Mirja 

 Näytelmä siis kertoo lapsettomuudesta ja toisaalta lapsellisuudesta. Martti (Martti Manninen) ja Mirja (Eeva Hakulinen) ovat pitkään yrittäneet lasta, tuloksetta. Heti näytelmän alussa Mirja seisoo tyhjä jätskitikku kädessään lavalla, katse toiveikkaana. Ihan kuin kädessä olisi raskaustesti, mutta kuten todettu, tyhjää täynnä. Samalla lomareissulla on Mirjan paras ystävä Kaisa (Pia Piltz) tavannut hurmaavan gentlemannin Teemun (Ville Majamaa), jonka kanssa on hurjan kivaa yhdessä ihan vaan kaksin. Paluulennolla Teemusta paljastuu uusia puolia, kun koneessa on hiukan turbulenssia (niin kuin elämässäkin välillä) ja takana vieraat penskat huutavat ja potkivat selkänojiin. Käy ilmi, että Kaisa ja Teemu eivät voi sietää lapsia. No, Teemulla menee tilanteessa "hiukan" kuppi nurin ja Ville Majamaa saa täysin ansaitut väliaplodit.

Lentokoneessa on tunnelma kohdillaan 

 Tilanne Martilla ja Mirjalla alkaa käydä epätoivoiseksi eikä tunnelmaa helpota yhtään se, että lapsettomuushoitoklinikan lääkäri (Elina Rintala) on viimeisillään raskaana. Mirja kokee koko elämänsä täysin arvottomaksi ilman lasta, Martilla on sentään jooga. Hmph. Onhan heillä toisensa? Rakkaus? Toisen tuki vaikeassa tilanteessa? Ei hyvältä näytä. Lapsettomuus repii ja raastaa, kumpikin sanoo toisilleen asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Vai tarkoittaako sittenkin?

Elisa Piispanen ja Elina Rintala 

 Luin jostain arvostelusta, että näytelmässä nähdään epämiellyttäviä ihmisiä. Yksi kuvaili roolihahmoaan julmaksi. Minä näin ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja epätäydellisyyksineen, herkän aiheen edessä kenestä tahansa paljastuu epämiellyttäviä puolia. Miellyttävä ihminen on mukava kohdata tosielämässä, mutta lavalla miellyttävyys on mielestäni lähes synonyymi tylsyydelle. Meissä kaikissa on se varjopuoli, joka silloin tällöin, oikeissa tai väärissä olosuhteissa, pompsahtaa esiin. Se on inhimillistä ja samalla kiinnostavaa, ei pelkkä miellyttävyys!

 Näytelmässä nähdään myös umpiväsynyt yksinhuoltaja (Elisa Piispanen), joka kaikkeen kyllästyneenä paiskoo kauppakasseja pitkin seiniä ja raijaa helvetin rumaa kolmipyöräistä paikasta toiseen. Lapsi itkee eikä sille kelpaa mikään. Äiti puhuu lapselleen ääni kireänä korostetun kohteliaasti, vaikka mieli varmaan tekisi riepotella lastakin pitkin seiniä runsaiden kirosanojen siivittämänä. Hänellä on kuitenkin voimaa skarpata ja näyttää, että jaksan kyllä yksin. Ei tartte auttaa, vaikka koko olemus huutaa apua ja edes pientä lepohetkeä.

 Mitenkäs sitten käy, kun Kaisa huomaakin olevansa raskaana? Eihän tässä näin pitänyt käydä! Miten käy ystävyydelle? Miten Mirja ottaa tämän uutisen? Yllättäen huomaan samaistuvani sairaalan siivoojaan Almaan (Kirsimarja Järvinen), ja sitten hän sanookin jotain, josta en ole samaa mieltä. Se siitä sitten. En löydä samaistumispintaa mistään. Alunperinhän muuten mietin, että onkos tämä näytelmä minulle sovelias ollenkaan, kun lapsettomuus ei ole minulle mikään kipupiste ja arka aihe. Taisi kääntyä niin, että enemmän minua kiinnostikin se, miten juuri nämä ihmiset tilanteistaan selviävät kuin se, mikä heidät tähän tilanteeseen on ajanut. Odottamattomia käänteitä, joita ei voi ennustaa etukäteen ja joiden kohdalla itse toimisi kenties toisin. Kenties.

Siivooja-Alma 

 Kaisan synnytyksen aikakin koittaa ja ilokaasua taitaa holahtaa katsomoonkin, sen verran absurdeja käänteitä tilanne saa ja hervoton nauru raikaa katsomossa. Teemu saa kunnian näyttää mistä insinöörit on tehty. Välillä vakavoidutaan ja kyllä muutaman kerran roskiakin menee silmiin. Monenlaisia, vähän ennalta-arvattuja ja yllättäviäkin käänteitä on luvassa.

 Lopuksi jotenkin jäi mieleeni päällimmäisenä tunteena itse esityksestä toivo ja elämän jatkuminen, vaikka katossa roikkuvat pehmoeläinmobilet loivatkin mieltä kaihertavia varjoja seinille.

 Yöunet kylläkin meni, sillä mietin kovasti sitä, miksi minulla ei ole lapsia. Miksi. En tiedä. Ehkä jossain syvällä on pelko. Pelko siitä, etten osaa, jaksa, pysty. Että jotain ikävää tapahtuu. Että teen virheen. "Mitäs minä sanoin!" kaikuu päässä. Lause, jota inhoan yli kaiken.

 Kuulkaa. Lapsettomuudessa minua surettaa eniten se, että vanhempani eivät ole saaneet kokea isovanhemmuuden iloja. Ja se, että olen ainoa lapsi ja minun jälkeeni ei jää mitään. Muistaako kukaan, että minäkin olin täällä joskus? Ehkä siksi olen perustanut tämän bloginkin, jotta minusta jäisi edes jonkinlainen jälki. Tämä lienee minun "lapseni". Suurella rakkaudella kasvatettu.

 Kiitokset työryhmälle ajatuksiaherättävästä näytelmästä. Pohdinta jatkukoon.

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Suomen kantaesitys 31.8. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jennifer Haley (paikalla myös ensi-illassa!)
Suomennos ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela

 Minulla oli pohjana pari vapaapäivää Tampereella. Edellisiltana olin ollut Tampereen Teatterin Sylityksin-näytelmän ensi-illassa, yöpynyt ystäväni luona, nukkunut vähän liiankin pitkään, liikuttunut kyyneliin Muumimuseossa, käynyt pizzalla ja tarponut tihkusateessa Työvikseen The Netherin ensi-iltaan. Oli jotenkin uuvahtanut olo, mutta yritin parhaani mukaan skarpata, sillä jotenkin oli sellainen kutina, että nyt pitäisi pysyä hereillä ja "kuulolla".

Jari Ahola ja Suvi-Sini Peltola 

 Näytelmä sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, ei-niin-kauas kuin ehkä toivoisi. Ei ole olemassa enää Internetiä vaan seuraava aste, The Nether, jossa suurin osa kanssakäymisestä ja kaikenlaisesta toiminnasta tapahtuu. Puut ja kasvit ovat kaukaista menneisyyttä, suurta luxusta taitaa olla silloin, jos pääsee kävelemään nurmikolla paljasjaloin. Surullista. The Netherissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, millainen tahansa ja tehdä juuri niitä asioita, joista on aina haaveillut tai fantasioinut. Kiehtova ajatus, ja heti lähti aatokseni liitelemään muihin sfääreihin. Liikemies Simsin (Jari Ahola) ylläpitämästä The Netheristä löytyy myös Kätkö, jossa Vierailija voi toteuttaa pimeämpää puoltaan ja tehdä asioita, jotka "offline-maailmassa" olisivat moraalisesti väärin tai muuten arvelluttavia. Kätköön voi palata halutessaan aina uudelleen ja uudelleen, ja väkihän palaa. Niin koukuttavaa se on. Osa haluaa muuttaa sinne kokonaan. Viittaukset pelimaailmaan (joka on itselleni täysin vieras asia) irrottavat yksittäisiä naurunhörähdyksiä katsomosta sieltä sun täältä. Tietäjät tietää...

 Alkuvaiheessa mielessäni käy, että tämähän on vähän kuin Westworld-sarjan serkku tai sopisi myös Black Mirror-sarjan hyytäväksi jaksoksi. Mitä pitemmälle näytelmässä mennään, sitä kylmäävämpää on kyyti. Sims on poliisikuulusteluissa, tiukkoja kysymyksiä esittämässä on rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola). Sims väistelee minkä ehtii. Se mikä tapahtuu virtuaalimaailmassa tapahtuu vain virtuaalimaailmassa eikä siitä ole kenellekään mitään haittaa. Lisäksi massia virtaa kivasti taskut täyteen, joten mikäpäs siinä. Kuulustelu tapahtuu kirkkaasti valaistussa kuutiossa. Välillä kuulusteltavana Simsin sijasta on myös eleetön, jotenkin surumielinen vanhempi herra Doyle (Pentti Helin). Mitä tekemistä hänellä on Kätkön kanssa? Kuka on Papa?

Pentti Helin ja Suvi-Sini Peltola 

 Kuin tyhjästä näyttämölle syntyy Kätkö, kiehtovasti valoilla kuin kirkkaasta pölystä. Nukkemaisen siro ja hurmaava pikkutyttö Iris (Sonja Halla-aho) hypähtelee lapsekkaasti pitkin näyttämöä helmat hulmuten, keimailee viehkosti Papalle. Minua alkaa puistattaa hellistä kosketuksista, hymyistä ja lempeistä katseista huolimatta - ja juuri siksi. Pian jo saapuukin uusi Vierailija, nuorukainen nimeltään Woodnut (Juha-Matti Koskela), ensikertalainen. On aika Iriksen astua ns. hommiin.

Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho 

 Hui olkoon! Mietin, että haluanko katsella tätä ja vastaankin, että haluan. Tämähän on vain teatteria. Olo on paikoitellen epämiellyttävä. Pirullista on, koukussa ollaan. Välillä putoan kärryiltä, seuraavalla kierroksella ollaan taas tukevammin kyydissä vaikka suunta on selkeästi sinne, jonne en haluaisi mennä. Pimeälle puolelle. Omissa ajatuksissakin käy melkoinen kuhina. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Fiilistä ei helpota yhtään se, millaisen keskustelun saimme alkuun väliajalla. Entä jos nyt elämme jossain virtuaalimaailmassa ja Tuolla Jossain joku manipuloi ajatuksiani ja liikkeitäni? Ovatko tunteenikin toisen, minulle tuntemattoman hallussa? Entä jos?

 Näytelmän visuaalinen puoli on lumoavaa. Tosin hitaasti esiinpyörivä valokuutio kera tietyntyyppisen musiikin tuo mieleeni ihan ensimmäisenä sen, että kas nyt on alkamassa uudistettu Ajankohtainen kakkonen tai Poliisi-tv:n päivitetty versio. Morris tuijottaisi tiukalla ilmeellä suoraan kameraan ja sanoisi kylmän viileästi "Hyvää iltaa". Ajatus huvittaa, ja siihen huvittavuus sitten jääkin (tosin heitto kirveestä ja parisuhteesta naurattaa hiukan) .

Kohtaaminen Kätkössä 

 Simsin loppupuolella lavan etureunassa kuultu repliikki saa aikaan tunteen, että lävitseni puhaltaa jääkylmä tuuli. Apua! Yöunethan siinä menivät pohdiskellessa. Kerran aiemminkin olen nähnyt Jari Aholalta sellaisen roolisuorituksen, että vielä loppukiitoksissa roolihahmon nähdessäni purin hampaita yhteen ja puristin käsiäni nyrkkiin kun suututti niin paljon. Nyt hiukan pelotti, mutta onneksi loppukiitoksissa näin Jarin, en herra Simsiä.

 The Nether on juuri niitä näytelmiä, jotka pistävät oman aivotoiminnan ja mielikuvituksen laukalle. Osittain hyvä asia, osittain huono. Näinhän myös paljon kauneutta ja herkkyyttä! Onko se väärin?

 Toivoisin, että tämän löytäisivät myös nuoremmat katsojat (suositus tosin yli 16-vuotiaille ja syystäkin). Hyvä keskustelunaihe, jolla saa aivot mukavasti solmuun, kiitos vaan...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Työvis!)

Noran harjoituksissa kurkkimassa Teatteri Jurkassa

Olen lukuisia kertoja maininnut, että piskuinen Teatteri Jurkka on yksi suosikkiteattereistani, ellei peräti se kaikkein rakkain. Jaa miksikö? No, Teatteri Jurkan tunnelma on ainutlaatuinen ja missään muualla ei pääse niin lähelle, ihan kirjaimellisestikin. Tulevana syksynä teatterin ohjelmisto on jälleen varsin kiinnostava (voit kurkistaa tarkemmin tulevaan tämän linkin kautta) ja minulla oli suuri ilo ja kunnia päästä hetkeksi seuraamaan lauantaina 8.9. ensi-iltansa saavan Noran harjoituksia ja vähän jututtamaankin lavalla nähtävää kaksikkoa, Rosanna Kemppiä ja Kreeta Salmista (molempia olen nähnyt useampaan otteeseen muiden teattereiden lavoilla). Olin siis hetken Teatterikärpäsenä katossa, vaikka ihan katsomossa istuinkin tarkkailemassa.

(c) Marko Mäkinen 

 Olin paikalla hiukan etuajassa (parempi ajoissa kuin myöhässä) ja pöllähdin porttikongista suoraan Jurkan toimistoon, jossa Katri Kekäläinen ja Lilli Earl minut iloisina toivottivat tervetulleeksi. Harjoituksissa vaikutti äänistä päätellen olevan vielä ns. tilanne päällä (minun oli tarkoitus hipsiä katsomoon tauon aikana) ja taukoa odotellessa Katri järkkäsi minulle pienen privaattikierroksen teatterin takatiloissa. Hämmentävää kyllä, siellähän lääniä oli enemmänkin ja takatilat moninkertaiset varsinaiseen teatterilämpiöön ja saliin verrattuna! Sivuovesta tuttuun, mutta hämärään lämpiöön astellessamme en aluksi osannut edes hahmottaa missä olemme, kun tulimme tavallaan "toiselta puolelta" sisään.

 Harjoitustilanne tuntui jatkuvan edelleen ja Katri laittoi minut hetkeksi "päivähoitoon" Saku Kaukiaisen valtakuntaan, eli pääsin toviksi ihmettelemään tarkkaamon puolelle namiskoita ja muita. Saku kyllä ilmoittaisi, milloin olisi sopiva hetki astella saliin. No, kävikin sitten niin, että Kreeta Salminen ohimennessään bongasi minut ja vinkkasi mukaansa. Niin astelin teatterisaliin keskelle tilannetta, jossa Rosanna Kempin toimesta oli meneillään jotain, mistä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Salissa olivat lisäkseni näytelmän ohjaaja Alma Lehmuskallio, käsikirjoittaja Marie Kajava, skenografi Veera-Maija Murtola sekä ääni-ja valosuunnittelija Viljami Lehtonen. Läsnä salissa selkeästi oli myös niin Henrik Ibsenin kuin Emmi Jurkankin henki.

 Sen verran pääsin kärryille, että meneillään oli näytelmän ensimmäisen puoliskon läpimeno ja sen loppukohtaus. Kadulle johtavaa ovea käytettiin taas hienosti hyväksi! Sitten olikin tauon paikka.

 Minähän en varsinaisissa esityksissä tee koskaan muistiinpanoja, mutta nyt olin varustautunut oikein sinikantisella viholla ja teinkin ahkerasti muistiinpanoja. Vaan arvatkaapa mitä? Kiireessä kun kirjoittaa, ei käsialasta saa oikein selkoa ja raapustukseni olivat aikamoista hepreaa, irrallisia ajatuksia sieltä sun täältä, hetkiä, tunnelmapaloja, yksittäisiä sanoja. Suorilla lainauksilla muistiinpanoistani muodostuisi aikamoinen sillisalaatti, jossa ei olisi mitään tolkkua, eikä niitä ymmärtäisi kukaan muu kuin minä itse. Ehkä työryhmä osaisi yhdistää palaset juuri tähän esitykseen, ehkä ei... Karhujen ja Kriitikoiden maininta tässä yhteydessä ei valaise asiaa yhtään.

 On myös tunnustettava sivistymättömyyteni - minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä Ibsenin Nukkekoti kertoo. Todella puhtaalta pöydältä ja nollatilanteesta lähdettiin. Jurkan nettisivuilta olen toki käynyt kurkkimassa, että "Nukkekoti-näytelmästä irtautuva Nora on esitys kulisseista, rooleista ja rajoista, joiden sisään nainen ei mahdu."

 Tauon aikana pohdiskeltiin sitä, miten Nora pitäisi lausua. Miten Ibsen sen lausuisi? Miltä näyttää silloin kun olet oma itsesi ja entä silloin kun et ole? Yllättäen tauon jälkeen ei jatketakaan varsinaisia harjoituksia, vaan käydään läpi äskeistä ensimmäisen osan läpimenoa. Muistiinpanoissani (niissä kohdin mistä saan selvää) toistuu sanapari "keskusteleva ilmapiiri". Kysytään, vastataan, heitellään ideoita, pohdiskellaan tiettyjen asioiden toimivuutta ääneen, pallotellaan ajatuksilla. Katsotaan avoimesti ja rehdisti silmiin. Yksittäisiä sanoja poistetaan, lauseita muokataan ja sitä kautta ajatus selkiytyy. Marie Kajavan sormet liitävät näppäimistöllä, muokkaus tapahtuu lennossa. Ohjaaja on jäänyt kaipaamaan muutamia repliikkejä, joita ei tekstistä enää löydy. Rosanna ja Kreeta taas eivät enää poistettujen kohtausten perään haikaile. Kaikki ei vaan toimi, ja sillä selvä.

 Keskusteltiin myös näytelmän äänimaailmasta ja mm. siitä, että tietty ääni ei edusta pelkästään tiettyä henkilöä, vaan yleistä ilmapiiriä ja koko yhteiskuntaa sekä siitä, että äänimaailma tulee ilmaisemaan myös roolihenkilön mielenmaisemaa ja pään sisäistä ääntä. Suunnitellaan myös tulevien harjoitusten aikatauluja ja sitä, että ratkaisemattomia kohtauksia on vielä paljon. Loppurutistus olisi luvassa, sillä näytelmän ensi-iltaan ei tässä vaiheessa ollut kuin reilut pari viikkoa. (Tämä ei tuntunut mitenkään vieraalta ajatukselta, hiontaa ja viilausta tekstiin ja kohtauksiin kun on "kuulemani mukaan" tapahtunut muissakin proggiksissa vielä juuri ennen h-hetkeä ja sen jälkeenkin.)

 Reilu tunti on vierähtänyt yllättävän nopeasti. Lopuksi Rosanna ja Kreeta lukevat yhden vastamuokatun kohtauksen uusiksi läpi, kaikki levittäytyvät läppäreineen ja plareineen lattialle, myös Alma ja Marie. Hyvältä kuulostaa. Ohjaaja myös huikkaa, että "Talle sai kyllä nyt tosi hyvän kuvan harjoituksista, eli me ei tehdä täällä yhtään mitään!" Ehei, noin en suinkaan ajattele.

 Tätähän sen teatterintekeminen on : ajatustyötä, hiomista ja viilaamista ja vielä kerran hiomista, keskustelua, puolivalmista, keskeneräisyyttä, muokkaamista, otsaryppyjä, huokailuja, "miten mä ehdin"-kommentteja, lyhyitä yöunia. Valmista ei synny sormia napsauttamalla. Me katsojat pääsemme sitten nauttimaan valmiin työn hedelmistä, mutta usein unohtuu kaikki se, mitä ensi-iltaa edeltävinä viikkoina on tapahtunut. Kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja taas osaan arvostaa teatterintekijöitä hitusen enemmän.

 Harjoitusten jälkeen hipsimme Rosannan ja Kreetan kanssa takahuoneeseen pientä juttuhetkeä varten. Myöhemmin on luettavissa laajempikin haastattelu, mutta tässä muutamia asioita juuri Noraan liittyen.

 Minähän en tiedä Nukkekodista enkä Norasta yhtään mitään. Mistä tämä näytelmä oikein kertoo? "Mulle tämä näytelmä kertoo raameista ja rooleista, joita on rakennettu suhteessa naiseuteen tai äitiyteen. Toivottavasti tämä laajenee käsittelemään muitakin aiheita. Miten kuuluisi olla, vaikkei se välttämättä olisi kaikille hyväksi tai ihanteellinen tilanne..."Rosanna aloittaa.

Ja Kreeta jatkaa  "... mitä yhteiskunta tai muut ihmiset sanovat, jos toimiikin toisin. Norahan lähtee ja jättää perheensä, ja ideamme lähti siitä tilanteesta. Nykypäivänäkään ei ole naiselle sallittua tehdä niin."

 Miten juuri tämä työryhmä muodostui? "Me ollaan Rosan kanssa kurssikavereita. Oikeastaan idea lähti viime kesänä uimastadionilta, olimme vesijuoksemassa ja mietimme vaiheitamme. Pyysimme Almaa ohjaajaksi, ja hän kokosi muun työryhmän. Tässä ollaan", Kreeta kertoo.

 Miten päädyitte Teatteri Jurkkaan? "Täällä oli käynnissä teoshaku, joka sattui meille juuri sopivaan saumaan. Pääsimme tänne, joten ei ollut tarvetta miettiä muita vaihtoehtoja enää. Tarkoitus olisi, että tästä tulisi kiertävä esitys ja veisimme mielellämme tätä muihinkin kaupunkeihin", vastailee Kreeta tai Rosanna. Olin varma, että nauhalta osaan erottaa kumpi on äänessä, mutta näin jälkikäteen se onkin yllättävän haasteellista!

 Miten teksti on syntynyt? "Teimme aluksi useampia, lyhyitä ja pitkiä improja eri kohtausideoiden ja tehtävänantojen pohjalta. Marie kirjoitti ja muokkasi niitä edelleen, minkä jälkeen taas pallottelimme yhdessä treeneissä. Lisäksi mukana on joitakin otteita itse Nukkekoti-näytelmästä ja täysin Marien omaa kirjoittamaa materiaalia. Eli kaikenlaista on!" kertoo Rosanna.

 "Alkuvuodesta meillä oli Alman kanssa yksi tapaaminen. Aloitimme treenit huhtikuun loppupuolella ja aluksi vain luimme pari viikkoa Nukkekotia, jonka jälkeen mietimme jatkoa ja miten toimisimme. Kesän aikana Marie oli kirjoittanut harjoitteiden perusteella tekstistä yhden version, jonka saimme käsiimme pari viikkoa sitten kun syksyn treenit alkoivat", komppaa Kreeta.

 Mitäs muuta haluaisitte kertoa Noraan liittyen? "No, on tullut jo varmaan selväksi, että tämä on ollut jatkuvassa prosessissa ja tulee olemaan ensi-iltapäivään asti. Täysin valmista käsikirjoitusta ei ole ollut, vaan kaikki on tavallaan syntynyt harjoitusten ja tekemisen myötä", tuumaa Rosanna.

 "Lisään vielä, että miksi juuri minä ja Rosanna haluamme tehdä tätä yhdessä... Meidäthän aina sekoitetaan toisiimme, kadulla joku luulee mua Rosaksi ja toisinpäin. Me ollaan paikattu toisiamme esityksissä aika usein, esimerkkinä Ryhmiksen Ronja Ryövärintytär ja Kansallisteatterin Luulosairas..." aloittaa Kreeta.

 ja Rosanna jatkaa "Niin ja Kansallisteatterissa Kreeta on istunut maskituolissa ja meikkaaja on alkanut puhua ihan outoja juttuja. Kreeta on tajunnut pian, että meikkaaja luulee häntä minuksi..."

 "Tästä tuli sitten mieleen se seikka, että kuinka samanlaisia me oikeastaan voitaisiinkaan olla, jos homman veisi ihan äärimmilleen. Siitä ideasta ollaan kyllä jo luovuttu. Noin intiimissä tilassa on toisaalta kyllä hauska tutkia tätä samankaltaisuutta. Tämä oli tosin vain yksi lähtökohdista eikä mitenkään se pääasia", Rosanna ja Kreeta puhuvat ristiin, enkä taas tiedä kumpi sanoo mitäkin.

Kumpi on kumpi? 

 Nythän Nukkekoti on aiheena myös HKT:n syksyn näytelmässä...? "Niin onkin! Aikamoinen sattuma. Nukkekoti on käsittääkseni tehty Suomessa viimeksi vuonna 2002, Kansallisteatterissa. Samoja teemoja on heilläkin varmasti, mutta kyseessä on valmis näytelmä. Mielenkiintoista!" toteaa Kreeta.

 Lopuksi Kreeta haluaa vielä lisätä seuraavaa : "Meille on ollut hirveän tärkeää se, että vaikka tämä käsitteleekin äitiyttä, tämä ei ole mikään ns. "äiti-näytelmä". Eihän me voida niitä teemoja itsestämme poistaa, mutta tähän näytelmään voivat muutkin kuin äidit samaistua. Vapaudenkaipuu on yksi teemoista, ehkä se kantavin."

Nora ensi-illassa 8.9. Teatteri Jurkassa. Lisätietoa ja esityspäiviä tästä.

Kuvat (c) Teatterikärpänen

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatteri

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 1.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografia Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Mikko Töyssy, Sami Hintsanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen, Maksim Pavlenko, Pirita Kervinen ja Timo Lindstén

Tanssijat : Maksim Pavlenko, Tanja Kunnari, Heidi Iisalo, Riku Koskinen ja Elias Husgafvel

Bändi : Aleksi Aromaa, Antti Paranko, Lauri Malin ja Kalle Penttilä

 Elokuu vaihtui syyskuuksi kuin varkain, takana oli pari vapaapäivää ja vietin ne Tampereella parin ensi-illan merkeissä. Pientä hyytymistä oli jo ilmassa ja tuskaa siitä, että tätäkö tämä syksy nyt tulee taas olemaan. Töissä käydään välillä ja mitään ei ehdi kirjoittamaan aiemmista jutuista, kun uutta esitystä puskee päälle ja taas on lähdettävä. Tähän ahdinkoon töiden ja suihkun jälkeen kietaisin nopeasti yhden siiderin, joka humahti päähän. Poskia kuumotti vielä saapuessamme teatterille enkä uskaltanut koskea viineihin enkä muihinkaan tarjottaviin, jotta olisin katsomossa skarppina. Tosin musiikkikomediapläjäyksen katsominen "pienissä seitinohuissa" olisi voinut olla vieläkin tajuntaaräjäyttävämpi kokemus!?

 Combo Heikki Syrjä/Riku Suokas on vastuussa Työviksen Vuonna 85-hittimusikaalista ja tässä Tahtien sodassa on siirrytty ajassa vuoteen 1995, jossa meno on vähän toisenlaista kuin mitä minä muistan. Seinäjoen Tangomafia hallitsee tiukalla otteella koko Suomea, lätkän MM-kullasta ei ole tietoakaan sillä tietyt pelaajat olivat jämähtäneet aikoja sitten Roskapankin terassille ja musiikiksi kelpaa vain ja ainoastaan tango ja iskelmä. Kammoksuttu SeiPo vaanii ja vahtii kansan toimintaa, ettei missään vaan rokki raikaa. Toisinkuuntelijoita (heheh mikä ilmaus!) rankaistaan armotta ja Tohtori Randelinin käsittelystä palaa väkeä, jolla päässä ikuinen hittipotpuri pelkkää iskelmää. Tässä vaiheessa mietin, milloinkohan itse olen ollut salaa Randelinin vastaanotolla aivopestävänä.

 Tangomarkkinoilla kuningattareksi on kruunattu Tarjaa Tarjan perään (ja mikäpäs siinä, hieno nimi jota itsekin kannan virallisissa yhteyksissä mukanani nyt entistä suuremmalla ylpeydellä), tangokuninkaiden kohtalo on ollut vähän surkeampi ja on menty ns. hirveen. Sama meininki tuntuu jatkuvan ja uudet skabat ovat tuloillaan, vahvana ennakkosuosikkina itsensä Keisarinnan (Johanna Reilin) tytär Tarja (kas kas mikä nimi, roolissa Maiju-Riina Huttunen). Olisiko tätä koodia mahdollista mitenkään murtaa? Löytyisikö kenties jostain joku nuori sankari, joka pelastaisi Suomen ja joka saisi ajattelemaan/kuuntelemaan toisin? Löytyykö jostain se Voima, jonka avulla voisi muuttaa kaiken?

 Vastarintaliikettä ja maanalaista toimintaa näissä oloissa on tietysti. Rytöpirtissä bändi soittaa Stray Catsia pienellä volyymillä, ettei SeiPo vaan kuule. Bändin kuvankauniista, sanoisinko jopa poikabändimäisen söpöstä solistista Teposta (Aleksi Aromaa) jos saa silmänsä irti, kannattaa katse suunnata soittimiin ja etenkin rumpalin vehkeisiin. Loota Percussion, jestas mikä viritelmä! Rytöpirttiä ja maanalaista toimintaa johtaa Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) ja lattialuukusta pölähtää paikalle kapinahenkinen Hansu (Sinikka Salminen), joka on mm. tottunut kiertämään maata karaoke-emäntänä. Moinen hupi on maassa ankarasti kielletty (mikä on toisaalta ihan hyväkin), vaan jostain on löytynyt vielä karaokevehkeet ja Hansu vetäisee malliksi Eppu Normaalin hitin "Nuori poika".

Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Rytöpirtin siivooja, nuori Petri (Mikko Töyssy) jää karaokelaitteen kera hetkeksi yksin ja loppu onkin sitten historiaa. Tässä on mahdollinen pelastaja! Vielä pitäisi löytää mystinen hahmo Crazy-Topi Oinonen (Sami Hintsanen), jolla saattaisi olla tietoja Petrin isästä ja jolta saattaisi irrota oppeja ja neuvoja. Teppo ja Petri lähtevät pelottavalle matkalle kohti Akaan Erämaata, jossa Crazy-Topin huhutaan majailevan... Matkalla kuullaan monenlaisia ääniä ja nähdään aavemaisina välähdyksinä kuvia kielletyistä menneiden aikojen staroista. Törmätään myös helsinkiläisiin freelance-jazzmuusikoihin ns. storyvilleihin sekä hillittömiin Kaustisiin; tanhuaviin iloluontoisiin emäntiin.

 Ja onhan muuten näyttävä sisääntulo Crazy-Topi Oinosella! Leopardilegginseihin ja muuhun asiaankuuluvaan sonnustautunut liehuvakutrinen starba vetäisee korkealta ja kovaa mitäs muuta kuin Dion "The Last in Line" ja meikäläisellä tuntuu lentävän paikat hampaista tästä riemusta. Lähemmällä tutkailulla selviää, että Crazy-Topi ei ole ihan entisessä vedossa, käsi vispaa ja hamuaa juotavaa, kasvot elämän ahavoittamat ja lannekaan ei vatkaa vanhaan malliin... CTO suostuu Petrin valmentajaksi ja henkiseksi mentoriksi, Petri kun aikoo osallistua Rytöpirtillä järjestettäviin tangokarsintoihin, vetäistä tangoa, kruunautua kuninkaaksi ja sitten laulaisikin jotain aivan muuta.

The Last in Line 

 Saamme kunnian nähdä ja kuulla oikeaoppista valmentautumista tangolauluun (mm. niele seiväs, muista käsiliike, vibraa loppuun). Myöhemmin saamme nähdä ja varsinkin kokea kaikki kuuluisat "kielletyn tyylin" liikkeet, joista mieleeni jäi etenkin yhdistelmä tupladickinson + ozzy. Hyvä tietää myös se, miten toimitaan jos unohdetaan sanat ja mitä tehdään, jos käännytään selin yleisöön. Tärkeitä elämänohjeita!

Elvis-liike 

 Onhan tämä nyt ... mitenköhän sen sanoisi ... aika mieletöntä! Toisaalta täysin älytöntä, mutta silti hiton hauskaa ja toimivaa. Iskelmä ja rock ottavat yhteen ennenkuulumattomalla tavalla, nähdään mm. biisibattle "Heaven´s on Fire" vs "Ei tämä tyttö lempeä anele". Kerrassaan upeita biisejä mm. Annelin laulama "Tuhkaa" ja tyrmäävän hieno sovitus "Lanka palaa"-biisistä. Bändi soittaa mitä tahansa tyylillä ja taidolla, sehän nyt on selvä. Mikko Töyssy ja Sami Hintsanen kun kunnolla pääsevät revittelemään, ei katsomossa voi muuta kuin naatiskella. Tanssit ja tanssijat toivat mukavaa lisämaustetta, huomioni kiinnittyi etenkin Riku Koskiseen ja toisaalta myös Jarkko Tiaisen hallittuun kokonaisuuteen lyhyine puntteineen.

 Eeppinen sankaritarina, rokkikliseitä, asennetta, viittauksia populaarikulttuuriin ja ajankuvaan, huonoakin huumoria ja täysin yliampuvia hahmoja, näyttäviä asukokonaisuuksia (tangoväen kuteet varsinkin, musta toimii aina), porilaisia, Lemmynkäinen (!!!), Tapio Lasimäki & The Tigercakes, hienoja sovituksia... Hittimusikaalin ainekset! Musiikin ilosanomaa riittää jaettavaksi, ja itsellenihän jäi ainakin kotimatkan ajaksi Tarja Ylitalon hitti korvamadoksi. Kotona soi päässä Lanka palaa.

Kaustiset 

 Jäin kaipaamaan tuulikonetta kitara-ja tukkajumala Antti Parangon kutreja hulmuttelemaan ja ihmettelen myös sitä, miksi teatterin sivuilla kehutaan musiikin kulkevan "Siks oon mä suruisesta Run to the Hillsiin", jos kumpaakaan biisiä ei kuulla? Laidasta laitaan musiikkia kyllä, mutta joku saattaa odottaa juuri näitä. Jälkimmäistä odotin minä, tupladickinsonin kera tai ilman. Vähän jäi kaivelemaan myös se, että tekstissä vilisi mainioita heittoja runsain mitoin ja puolet jo unohdin. Pitää siis mennä uudestaan katsomaan!

 Jännä huomio oli myös se, että kotiuduttuamme katselin kelloa ja totesin, että "Tähän aikaan viikon kuluttua Jyväskylän Hairin ensi-ilta on ohi ja päässäni soi takuulla Let the Sunsine In". Laulelin sitä pätkän ja vasta silloin tajusin, että ei hitto, tämähän on sama kuin Lanka palaa! Kaikkea sitä oppii.

ps. Ensi-illassa oli tietysti tunnelmaa ja bonuksena yleisön joukossa mm. legendaarisen Horsepowerin kaksi jäsentä ja Eppujen Juha Torvinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi ! Teatterit yhdestä osoitteesta!