20 faktaa Jaana Saarisesta

Jaana on monelle tuttu tv-sarjoista ja elokuvista, ja nyt syksyllä hänet voi nähdä teatterissa Linnateatterin Piru naiseksi-komediassa sekä Kapsäkin iltaimproissa.

Jaanan 20 faktaa pääset lukemaan tästä linkistä.

Piina / Tampereen Teatteri

Piina / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 3.10. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Kirjoittanut William Goldman
Perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin ((Piina/Misery 1987)
Suomennos Timo Mikkola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Esa Latva-Äijö, Mari Turunen ja Jukka Leisti

"Minä olen sinun ykkösfanisi!"

 Näin hehkuttaa entinen sairaanhoitaja Annie Wilkes (hyytävän loistava Mari Turunen) kirjailija Paul Sheldonille (aina vahva Esa Latva-Äijö). Mies makaa täynnä ruhjeita lähes liikuntakyvyttömänä vuoteessa, valtavat kivut tulevat aaltoina tämän tästä ja ihan tekee pahaa katsomossakin. Nyt ei kuitenkaan olla sairaalassa, vaikka huone kliinisen valkoinen onkin. Ollaan ykkösfanin kotona. Sheldon on viimeistellyt tuttuun tyyliinsä tulevaa romaaniaan läheisessä hotellissa ja huonojen sääolosuhteiden vuoksi ajanut vuorenrinnettä alas ja ilman Annien nopeaa toimintaa hän olisi todennäköisesti kuollut. Nyt hän on turvassa ja hyvissä käsissä, onhan Anniella hoitajataustaa. Kingin Piina-kirjaa lukematon ja elokuvaa näkemätön katsoja saattaa tässä vaiheessa vielä myhäillä tyytyväisenä, mutta meillä muilla alkaa jo kädet hiukan hikoilla ja pulssi kohota...

 Ykkösfaniutta julistetaan joka välissä, onhan se nyt suuri kunnia saada hoitaa suuri kirjailija Sheldon kuntoon ja kirjoittamaan uusia romaaneja Misery-sarjaan, jonka Annie osaa ulkoa mennen tullen. Miestä kiinnostaa lähinnä se, saako hän kipulääkkeensä ajallaan ja milloin puhelinlinjat jälleen toimisivat, sillä pitäisi ilmoittaa olinpaikastaan yhteen jos toiseenkin paikkaan. Autosta on myös löytynyt miehen salkku, jossa ainokainen versio seuraavasta romaanista. Annie saa paperinipun luettavakseen eikä oikein ole tyytyväinen, ei sinne päinkään. Eihän se edes kerro Miserystä, tuosta Annien palvomasta romaanihenkilöstä! Annie ei todellakaan ole tyytyväinen, ja luonteenlaatunsa alkaa hiljalleen paljastua... Hetkellistä lepytystä tarjoaa tieto, että Misery-sarja saa kuin saakin jatkoa ihan pian ja kirja julkaistaan lähiaikoina. Annie hankkii kirjan heti käsiinsä, lukee ahmien ja Sheldon tajuaa, että tämä on vasta alkusoittoa henkilökohtaiselle helvetille. Eipä ole ykkösfani kovin tyytyväinen kirjan loppuun, ja muutamien hankintojen jälkeen mies on pakotettu kirjoittamaan sarjaan jatkoa, muuten ei olisi asiaa tämän huoneen ulkopuolelle koskaan. Ja mies kirjoittaa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On alistuttava kohtaloonsa. Vai onko sittenkään?

 Painostavaa musiikkia, sairasvuoteella kiemurtelua ja katsomossa myötäelämistä kipujen suhteen, jatkuvia kylmiä väreitä. Melkein kuulin kellon tikityksen päässäni, kun Annie lähtee käymään kaupungilla ja Paul jää yksin taloon. Hienosti toteutettu valoilla ja äänillä se, kun auto lähtee pihasta ja kauhunsekaisin tuntein odottaa, milloin ääni kuuluu uudestaan. Pyörivä näyttämö mahdollistaa sen, että sairastuvan ovista pääsee muualle taloon ja sieltä aukeaakin aika hyytävät näkymät, näytelmän loppupuolella varsinkin kun on hiukan mennyt sisustus överiksi. Suljetut ja etenkin avonaiset ovet osoittautuivat tässä tapauksessa jälleen kompastuskivikseni, kun mielikuvitukseni lähtee laukalle ja pelkään jotain tapahtuvan jo valmiiksi. Olin välillä jatkuvassa viritystilassa ja puristin käsiäni nyrkkiin, ja minä onneton kun menin bongaamaan Annien seinältä erään kammottavan yksityiskohdan ja kun tuli aika tsekata se uudestaan... Pari-kolme kertaa sanoin ääneen "ei saatana" kun peljästyin. En osannut rentoutua silloinkaan kun sheriffi Buster (Jukka Leisti) on paikalla, vaikka hänen rauhallinen läsnäolonsa pientä armoa toikin hetkellisesti.

 Tampereen Teatterin Frenckell on saanut aiemminkin kunnian toimia psykologisten trillereiden ja "kauhuteatterin" näyttämönä (Mustapukuinen nainen, Kylmä murha...) ja vähän liiankin hyvin toimii Piina teatteriversiona. Liian jännittäväksi kun meno äityy, voi kirjan laskea käsistään ja jatkaa sitten kun on saanut hengityksen tasaantumaan. Kotosalla elokuvaa katsellessaan voi painaa pausea, vaihtaa kanavaa, lähteä käymään jääkaapilla ja laittaa samalla lisää valoja huoneeseen. Teatterissa sitä istutaan paikallaan ja muut määräävät taukojen paikat ja valaistuksen määrät. Kaikki tapahtuu siinä silmien edessä eikä armoa anneta, ja se on kamalaa ja samalla niin ihanaa.

 Joskus olen huvikseni sanonut olevani jonkun tyypin "ykkösfani", vaan enpä sano taas vähään aikaan.

 Kiitos Antti Mikkola ja koko työryhmä, mikäs se sopiikaan paremmin pimeisiin ja synkkiin syysiltoihin kuin lämmöllä tämänkin esityksen muisteleminen...

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Maailman ympäri 80 päivässä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Maailman ympäri 80 päivässä / Musiikkiteatteri Kapsäkki

Ensi-ilta 2.10. 2019 , kesto noin 2h (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi Jussi Nikkilä
Sanoitukset Jussi Nikkilä
Musiikki Työryhmä
Puku-, naamiointi ja lavastussuunnittelu Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu Jan Noponen

Rooleissa : Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Veera Railio, Anna-Sofia Tuominen ja Olli Riipinen

Pientä esimakua... 

 "Vauhdikas koko perheen seikkailu". Niin-PÄ!

 Muistan katsoneeni aikoinaan telkasta piirrossarjaa Matka maailman ympäri, ja tunnarikin lähtee heti soimaan päässä kun vähän muistin verhoja raottelee. Muistan nähneeni muinoin Hämeenlinnassa myös teatteriversion, jossa Erkki Saarela esitti niin intialaista lehmää kuin puhvelilaumaakin ja kaikkea muuta mitä matkalaisten eteen tuli. Muuta en siitä sitten muistakaan, paitsi että lopussa Phileas Fogg lauloi Popedaa. "Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan..."

 Koska kyseessä on koko perheen musiikillinen iloittelu, oli ensi-illassa paikalla lapsikatsojiakin paljon. Välittömästi esityksen päätyttyä heräsikin kysymys, että minkäköhänlaisia performansseja esityksen tiimoilta olohuoneissa illalla esitettiin. Kaivettiinko kaikki mahdolliset ja mahdottomat soittimet esiin ja fiikukset keskelle lattiaa, kammalla otsatukkaa kuosiin ja pyyhkeestä turbaania päähän ja sitten lähtee? Itse yritin jotenkin havainnollistaa näkemääni kotona, kun mieheni heräsi kolisteluuni kotiuduttuani, mutta eihän siitä mitään tullut. Häröilyksi meni, eli vähän sinne päin.

 Homman nimihän on se, että herra Phileas Fogg (Paavo Kerosuo) lyö Lontoon Reformiklubilla parrakkaiden klubitovereidensa kanssa kohtalaisen isosta summasta vetoa siitä, että ehtiikö matkustamaan maailman ympäri tietyn ajan puitteissa. Tuumasta toimeen, ja mukaan reissuun lähtee rrranskalainen otsatukastaan näemmä tarkkaa huolta pitävä palvelija Jean Passepartout (Antti Korhonen). Kaksikon perään lähtee vielä etsivä Fix (Anna-Sofia Tuominen), koskapa liikkeellä on myös pankkirosvo, jonka tuntomerkit ikävästi osuvat myös Foggiin. Reissun varrella tartutaan yllättävissä tilanteissa kaikensorttisiin soittimiin (Veera Railio aika monesti) ja päähän löytyy etenkin Olli Riipisellä monenlaista rekvisiittaa, ja hahmoa pukkaa.

Lisää esimakua, edessä Tuominen, takana Korhonen-Riipinen-Kerosuo

 Ja voi kuulkaa, kylläpä sitä maailmalla törmääkin kaikenlaiseen sakkiin! Alun häkellyksestä toivuttuani (huuli pyöreänä katselin alun käänteitä ja mietin, että onpa outoa menoa) koko esitys tyylilajeineen ja yllätyksineen tempaisi täysillä mukaansa ja monta kertaa mietin, että ei tämä ole todellistakaan. Oli ihan pakko pudistella päätään kaiken naurunsa lomassa. Sen verran absurdia menoa oli paikoitellen. Monenlaista hohottelua ja hihittelyä kuului sieltä sun täältä yleisön joukosta. Suurin "kiitos" tästä kuuluu ehdottomasti Olli Riipiselle, joka irrottelee lukemattomissa rooleissaan aika huolella, selvästi nauttien ja "pienin sisäisin keinoin". Oli vahvalla aksentilla puhuvaa everstiä (kaksikin eri everstiä), tuomaria joka tuntui vähän liiankin hyvin viihtyvän kosketinsoittimien äärellä ja kapteeni Speedo, jonka yli en tunnu pääsevän millään. Eikä siinä edes kaikki. Pieruhuumoriltaan ei vältytä, ja sehän valitettavasti toimii aina.

 Musiikillinen anti on erittäin monipuolista! Soittimina on erinäisiä rumpuja, huilua, viulua, rytmimunaa, tamburiinia, kiippareita, akustista kitaraa ja myös tyylilajit vaihtelevat räpäytyksestä oopperaan ja kaikkea siltä väliltä. Jokaiselle jotain, ja etenkin Anna-Sofia Tuominen pääsee kunnolla esittelemään laulutaitojaan. Veera Railio hurmaa ja huvittaa mm. norsunhoitajana, konduktöörinä ja prinsessa Aoudana, johon Fogg vähän pihkaantuu. Fogg tuntuu olevan ainoana suhteellisen jalat maassa-oleva rauhallinen hahmo, siinä missä muut häiläävät minkä ehtivät ympärillä.

 Nerokkaita oivalluksia on esitys täynnänsä ja monia viittauksia tuttuihin teoksiin joukosta bongailin tyytyväisenä. Millä tavalla Fogg palkkioita makseli ja jestas miten hengästyttävä räiskintäkohtaus (rytmimunalla sarjatulta pusikon kätköistä, jes), nyrkkeilyottelusta puhumattakaan. Laivalla mennään ja junalla, myös koiravaljakolla varsin kätevästi ja norsun kyydissä. Huh huh, ja kaikki alle parissa tunnissa.

Etsivä Fix (Anna-Sofia Tuominen) 

 Kuten arvata saattaa, vauhti on aikamoinen. Välillä tuli mieleeni enemmän tai vähemmän käsistä lähtevä, alunperin toisenlaiseksi suunniteltu koulunäytelmä, jossa työryhmä on saanut suhteellisen vapaat kädet ja ohjaaja Nikkilä on vähän katsonut päältä ettei ihan lähde laukalle, tai sitten on vain kannustanut lisäämään kierroksia. Epäilen jälkimmäistä. Muutaman kerran oltiin niillä rajoilla, että nyt menee jo yli ja kenellä mahtaa lavalla pettää pokka ensin. Mikä maa mikä valuutta. Olisi ollut muuten kiintoisaa olla harjoituksia seuraamassa! Ketä saa syyttää milloin mistäkin ideasta, hahah. Mieleeni nousi myös viikonloppuna Teemalta katsomani Sielun veljet-aiheinen elokuva bändin taipaleesta ja erinäisistä projekteista sen ympärillä. Tässä oli vähän samanlaiset ainekset. Yhtään ei katsoja (eikä välttämättä kaikki lavallaolijatkaan) tiedä mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, ja sehän on parasta se. Siekkareilla olisi voinut hyvinkin olla jollain kiertueellaan teemana Matka maailman ympäri 80 päivässä, ja lopputulos olisi ollut vähän samansuuntaista. Hallittua sekoilua.

 Pitää myös jälleen mainita se, että aina kun jotain varsin erikoista olen katsomassa, jotenkin siihen liittyy Miro Lopperi. Tällä kertaa hän oli lavan sijaan katsomon puolella, vaihteeksi. Jos olisikin ollut lavalla mukana, en ole varma olisinko alkuunkaan selvinnyt hepulikohtauksitta Kapsäkistä ulos. Hikikarpalot otsalla poistuin nytkin.

Esityksiä on vain viisi jäljellä, joten hopihopi lippuostoksille, lapsien kera tai ilman. Lisätietoja täältä.

Esityskuvat (c) Laura Reunanen

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki ja työryhmä!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Pelle / Kansallisteatteri

Pelle / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 12.9. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Lavastus Veera-Maija Murtola
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovnerian suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Pelle-maalaus ja Tyhmä pelkää-maalaus Tiitus Petäjäniemi

Rooleissa : Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Jukka-Pekka Palo ja Olli Ikonen

Olli Ikonen

 Kaikenlaista voi tulla eteen kun pitää silmänsä auki. Matkalla Kampista Kansallisteatterille törmäsimme ensin seuralaiseni kanssa erikoiseen näkyyn Narinkkatorin kulmilla : Suomi-paita päällä ja poronaamari päässä joku tyyppi soittaa sähkökitaraa antaumuksella, ja turistit poseerasivat vieressä suut messingillä. Toki siinä itsekin kävin hiukan lähempänä ihmettelemässä, ja mieleni teki kovasti mennä porotyypin viereen soittamaan ilmakitaraa, mutta en sitten kehdannut. Kitaraasoittava poro sai kyllä ohikulkijat iloiselle mielelle, olihan hahmo toki piristävä tapaus kaikin tavoin.

 Rautatieaseman kulmilla meitä vastaan tuli pötkylänmallisia ilmapalloja kanniskeleva pelleasuinen tyyppi, missä lie oli ollut eläinhahmoja ilmapalloista vääntämässä ja kansaa ilahduttamassa, ja minne lie oli menossa. Jännä yhteensattuma kuitenkin, kun kohteenamme oli Kansallisteatterin Willensauna ja siellä näytelmä nimeltään Pelle.

 Näytelmässä päästään heti alkumetreillä itse asiaan. Lavalle astelee pelle (Olli Ikonen), joka valokeilassa mutustelee banaania ja viskoo kuoret keskelle lattiaa. Kohta joku varmaan pyllähtää selälleen ja kansa nauraa. Tulee jotenkin surumielinen ja vaivaantunutkin olo. Kukaan ei naura pellen tempuille. Onko joskus ollut aika, jolloin kaikki kikat ovat saaneet yleisön lähes putoilemaan penkiltä? Miksi tuntuu siltä, että tämän miehen aika on mennyt ohi ja pitäisi vaan hiljalleen älytä, että nykyään naurattaa ihan toisenlaiset jutut ja voisi hiljalleen eläköityä? Ja taas toisaalta, miksi tuntuu pahalta ajatella noin? Jos on kutsumusammattinsa kerran löytänyt, ei siitä ole niin helppoa päästää irti ja mikä minä olen toisten ammatteja arvostelemaan.

 Pelle poistuu lavalta (banaaninkuoreen liukastumatta) ja pian ollaan aivan toisaalla. Liittymämyyjä Kent (Tomi Alatalo) yrittää saada ohikulkijoiden huomiota kiinnitettyä puhelinkäyttäytymiseen liittyvillä kysymyksillä ja ketään ei oikein tunnu kiinnostavan miehen puheet. Paikalle tupsahtaa Kentin tyttöystävä Julia (Anna Ackerman), joka vinkkaa, ettei kannattaisi kiinnittää liikaa huomiota kysymyksiin tekstiviestien määrästä ja puheluminuuteista. Kuka niistä muka pitää kirjaa. Kent yrittää toista taktiikkaa - ja palaa taas samaan muka hyväksihavaittuun rutiiniin. Ja siinä sivussa sitten kaatuu banaaninkuoreen, jonka joku on ikävästi jättänyt keskelle lattiaa. Jotenkin tuntuu siltä, että Kent on aika tarkka tyyppi. Kaiken pitää mennä valmiin suunnitelman mukaan, niin liittymämyynnin kuin elämänkin. Julia taas tuntuu spontaanimmalta persoonalta, hän ei halua liian suunniteltua tulevaisuutta. Toistensa vastakohdat ja silti umpirakastunut pari.

Anna Ackerman ja Jukka-Pekka Palo 

 Julia on ammatiltaan terapeutti, ja vastaanotollaan on asiakkaana Kari (Jukka-Pekka Palo), joka ei vaan pysty menemään töihin. YouTube-videoita on katsottu kyllästymiseen asti ja yhtä videota kauhistellaan siihen malliin, että minunkin on myöhemmin illalla netistä tsekattava, onko sellainen oikeasti olemassa. Kyllä on. Että pitikin mennä uteliaisuuttani katsomaan. (En kerro sen tarkemmin, menkää katsomaan näytelmä jos hirveästi kiinnostaa...) No, Karin pitäisi nyt kehitellä uutta sisältöä elämäänsä kun netin antimet eivät enää tarjoa uutta ja saada elämästä jonkinlainen ote.

 Kent yllättää kosimalla Juliaa (ovat tunteneet vasta reilut pari kuukautta, mutta jos on tunteistaan varma kuten Kent, miksi aikailla asialla), joka vastaa pienen epäröinnin jälkeen kyllä. Alkaa ankara hääsuunnittelu ja puhelinrumba, Kentin osalta. Äidille on soitettava heti ja polttareita suunniteltava. Vaan Julialla on jotain sydämellään, jotain hirvittävän kauheaa kerrottavaa... Hänen isänsä on pelle. Välit ovat menneet poikki aikoja sitten.

Olli Ikonen ja Tomi Alatalo 

 Tässä vaiheessa putoan sitten kärryiltä. Ajassa palataan Julian lapsuuteen. Heleä lapsenääni laulaa herkistävää laulua, isä pelleilee nenä punaisena, on eläintumppuja ja suloisen pehmeää otusreppua, on ihania hetkiä tyttären ja isän välillä. Ja sitten ykskaks pelottaviakin kääntyileviä, valaistuja pellenkasvoja seinillä. Tulee jotenkin hyytävä olo. Mitä lapsuudessa on tapahtunut? Haen epätoivoisesti symboliikkaa kaikesta. Tarkoittaako "pelle" tässä tapauksessa sittenkin jotain muuta? Mielenterveyden ongelmia? Alkoholismia? Hyväksikäyttöä? Itsepintaisesti yritän miettiä, miksi isä ja tytär eivät ole kohdanneet vuosikausiin. Väliajalla toteamme seuralaiseni kanssa olevamme vähän pihalla, mutta silti nauttivamme esityksestä, sillä näyttelijät vetävät hyvällä sykkeellä ja tarinassa on jotain oudon kiehtovaa.

 Luvassa on vielä lisää pellen kikkailuita (joista tulee oudon surullinen olo), vanhaa tv-haastattelua, polttareita, ylös maagisesti katoavia palloja, naivismitaidetta ja yllättäviä käänteitä ja irtonaista menoa häissä. Mieltäni liikuttaa kohtaus menneisyydestä, jossa Julia on kiivennyt korkealle lumikasan päälle ja reippaana huutelee isälleen, että isä tulisi hänet sieltä hakemaan. Isä ei tule, milloin mihinkin syyhyn vedoten. Tytär laskeutuu alemmas ja huutelee aina vähemmän ja vähemmän reippaalla äänellä ja mieleen jää kaivelemaan se lopputoteamus, että ei sen näin kuulunut mennä. Isän olisi kuulunut tulla tytön luokse eikä toisinpäin.

Yllätysohjelmaa häissä 

 Häähumussa koko salista on vaivihkaa tullut juhlava tila, joka vähän muistuttaa sirkustelttaa. Onhan tämä elämä yhtä sirkusta muutenkin. Yllättävän keskeiseen rooliin pääsee naivistinen taide (joka on suosikkini noin yleensäkin) ja sitä kautta löytyy uusi näkövinkkeli katsella ympäröivää maailmaa, toisenlaisessa valossa. Pala nousee kurkkuun.

 Pihalla oltiin myöhemminkin, kun yritimme ehkä liian kaukaa hakea vastauksia kysymyksiin miksi, miten ja mitä. Pitääkö kaikkea aina yrittää täysin ymmärtää? Jostain pamahti mieleeni Kentin liittymäasiajulistukset ja se, että sopimuksissa on aina mukana se pienellä präntätty osuus, jota kukaan ei koskaan kuitenkaan lue ja sitten ollaan pulassa, kun pitäisi päästä sopparista irti. Ajatusleikki : ihminen saisi synnyttyään syntymätodistuksen lisäksi sopimuksen elämää varten, jossa olisi kirjattuna kaikki mitä tuleman pitää ja mitä ylipäätään ihmiselo pitää sisällään. Allekirjoittaisitko lukematta pienellä präntättyä? Vai repisitkö koko sopimuksen?

 Ei elämää voi liikaa suunnitella. Riisinkeitto onnistuu tai sitten ei, pääseekö koskaan kiipeämään Mount Everestille ... ja yllättäen voi löytää itsensä tutkimasta hyllyjä Prismassa, joka on isompi saavutus kuin osasit kuvitellakaan!

 Pelle jätti mukavasti mietittävää pitkäksi aikaa. Aukeaako kaikki koskaan, se jää nähtäväksi. Pääasia oli se, että nautimme hetkestä ja mieltäkutkuttavasta teatterista ja oivallisesta näyttelijäntyöstä.

Esityskuvat (c) Cvijeta Miljak

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Maalaus Tiitus Petäjäniemi, kuva Cvijeta Miljak

Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatteri

Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu, musiikin sävellys ja videoprojisoinnit Harri Kuittinen

Rooleissa : Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Jane Kääriäinen ja Lasse Sandberg

Osaisitko sinä vastustaa tätä karismaa? 

 Pitkästä aikaa tuli visiteerattua "kotikentällä" ja vähän jälkijunassa. Gabrielin ensi-illan jälkeen oli korviini kantautunut ennenkuulumatonta hehkutusta ja ylistystä näytelmän tiimoilta, joten odotukset olivat sangen korkealla. Olin nähnyt Gabrielista tätä ennen kolme versiota, viimeisin niistä vuosi sitten Kansallisteatterissa. Jännästi sitä hakeutuu katsomaan samaa näytelmää, jossa varsinaiset käänteet eivät enää tulisi yllätyksenä - kiinnostavuus syntyykin sitten itse toteutuksesta.

 Ennen esityksen alkua saimme lueskella esiripusta "henkilökohtaista"-palstan kirjeenvaihtoilmoituksia ja täytyy myöntää, että niitä itsekin mielenkiinnolla lehdistä aina lueskelen. Muutamaan lauseeseen pitäisi tiivistää kovin tärkeitä asioita niin itsestään kuin unelmien seuralaisesta. Mieleeni on jäänyt usein toistunut ilmoitus paikallislehdestämme, jossa "kaunis ja seksikäs insinööri" etsi seuraa, ja yhteydenottoaika oli rajattu yhteen iltapäivän tuntiin. Nyt ei ilmoituksia ole enää näkynyt, eli kai löytyi sitten Se Oikea tai sitten hän luovutti.

 Iäkkäät sisarukset Ulriikka (Johanna Reilin) ja Kristiina (Sinikka Salminen) asustavat samassa talossa ja pyörittävät ohessa pientä paperikauppaa. Talo vaikuttaa aikamoiselta lukaalilta, seinät ovat pullollaan potretteja kenties menneistä sukupolvista ja paraatipaikalla tuijottaa charmantin ja äveriään oloinen isä, jonka perintöä tässä nyt vaalitaan. Saman katon alla asustaa myös Raili (Jane Kääriäinen), edesmenneen sisaren tytär. Raili edustaa kaikin tavoin nuoruutta, elinvoimaisuutta ja railakasta kapinahenkeä - siinä missä sisarista huokuu se, ettei vaan nyt missään tapauksessa maine menisi ja vähän jo reumatismisalvakin saattaa tuoksahtaa nenään. Siskoista vanhempi Ulriikka edustaa sellaista niskavuorelaista jämäkkyyttä ja "jöötä", paksu avainnippu kaulassaan hän vastaa niin taloudesta kuin näemmä nuoremman siskon itsetunnostakin. Kristiina on vähän semmoinen "anteeksi että olen olemassa"-tyyppi ja herkästi siskon tahtoon ja mielentilaan alistuvainen, tuntuu hiukan jopa pelkäävän vahvatahtoista Ulriikkaa. Näyttelijöiden kehonkieltä on valloittavaa seurata! Ilman sanojakin käy hyvin selvästi ilmi, millaisessa asemassa kukin tässä taloudessa on. Raili kyllä härnää tietoisesti minkä ehtii, raivostuttavan fiksunoloinen likka!

Ulriikka, Kristiina ja selin Raili 

 Ja kas, jotain outoa on ilmassa. Kristiinalla olisi tärkeää asiaa kerrottavanaan, kampaajallakin on käyty aiemmin päivällä ja se jo herättää hiukan kysymyksiä. Mistäs nyt tuulee... Käy ilmi, että ihan näillä näppäimillä ovesta astelisi sisään kapteeni Lindström, Gabriel (Lasse Sandberg), johon Kristiina on sattumalta törmännyt Helsingin-reissunsa yhteydessä ja se on ollut rakkautta ensisilmäyksellä. No nyt on maailmankirjat sekaisin, eikä siinä ehditä edes hajusuolaa nuuskimaan kun herra jo pölähtää ovesta sisään takinhelmat liehuen. Mikä pitelemätön charmi ja maailmanmiehen elkeet, vilkkusilmät ja pehmeä ääni onkaan tällä Gabrielilla ja täytyy todeta, että Hämeenlinnan Teatterin kiinnitetyistä miesnäyttelijöistä Lasse on täydellinen valinta tähän rooliin. Gabriel ei ole enää mikään nuori hurmuri vaan elettyä elämää on takana, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä mies tietää kyllä mitä haluaa. Rahaa, hitoksiin rahaa tämä mies haluaa. Sitä saadakseen on vedettävä roolia, jossa joutuu vähän vastentahtoisesti suuteloimaan kiihkeästi niin että vastapuolen tekohampaat lonksuvat. Sääli vaan, että pikku Kristiina kuvittelee miehen haluavan kanssaan naimisiin ja ennenkaikkea kypsän, tosin kokemattoman naisen rakkautta. Ulriikkakin lämpenee ja suorastaan sulaa Gabrielin karisman edessä, Raili ainoana tajuaa heti mikä on homman nimi...

"Gabriel" eli Osku ja Raili 

 Onhan tämä nyt herkullista pyöritystä kertakaikkiaan, turhaan ei ole tätä versiota kehuttu! Erityisesti minuun teki vaikutuksen kehonkieli ja äänenkäyttö - miten esimerkiksi Kristiina aina Gabrielille puhuessaan suorastaan nojaa miestä kohti kuin valmiina antautumaan kaikin tavoin, ja toisaalla Raili vaihtaa hienovaraisesti asentoaan ja ilmeitään musiikin rytmin mukaan. Kokonaisvaltaista toimintaa, sano! Ulriikan jämäkäntopakat puheet ja sitten pikkutyttömäinen kihertely viinihiprakassa ja helmat rullalla. Gabrielin lipevät lirkuttelut kielenlipomisineen, ällöttävä kähmijätyyppi ja touhuihinsa jo hiukan leipääntynyt sarjahurmaaja avautumassa menneisyydestään sohvalla. Mukaan on saatu sopivasti thrillerimäisiäkin elementtejä valoilla ja äänimaailmalla, ja kolkko nauru kaikuu pitkään jostain seinien takaa. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa...

 Mainiosti rytmitetty toteutus, jota oli nautinnollista seurata. Kovasti nauratti, välillä säälitti ja etenkin viihdytti. Lopussa tuli pari käännettä, joita aiemmissa versioissa en ole havainnut. Kaupunkiprojisoinnitkin toivat mukaan tietynlaista elämää ja vauhtia - vaikka sisarusten talossa tuntuu aika vähän jämähtäneen ja etenee omalla painollaan, ulkopuolella on "paha maailma" kaikkine houkutuksineen ja ansoineen, johon kokemattoman on tuskallisen helppo hairahtua. Kukapa ei haaveilisi kaiken muuttavasta rakkaudesta ja uusista kuvioista, kypsemmälläkin iällä.

Gabriel kertoo maatilasta, Kristiinalla kenties suudelma mielessään

 Kovin lohduttomalta vaikutti sisarten elämä kaiken tämän pyörityksen ja salamarakkauden jälkeen, mutta yhtä kokemusta rikkaampana vaikka muuten köyhempänä... Saavutus sekin, ja taisi sisarten keskinäisissä valta-asetelmissa tapahtua pienoinen muutos. Ainakin uskon ja toivon niin.

" Gabriel, tule takaisin! Minulla on vielä rahaa!"

ps. Erityispointsit oivaltavasta käsiohjelmasta, joka oli samalla sinetöity kirje!

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)