Kaikkien aikojen farssi / Heinolan Kesäteatteri

 Viikonlopunvietolleni löytyi yllättäen ja pyytämättä lukuisia yhdistäviä tekijöitä, paikkakunta välissä vain vaihtui. Lauantaina tuli nähtyä ja koettua Saha Saimaan rannalla Joutsenossa (siitä lisää myöhemmin), sunnuntaina Kaikkien aikojen farssi Heinolan Kesäteatterissa. Välissä yövyimme tietysti Kouvolassa. Ja ne yhdistävät tekijät? Uiminen ennen esitystä, hiki otsalla katsomossa ja säännöllisin väliajoin kyyneleet silmissä (syystä tai toisesta) sekä sokerina pohjalla - molemmissa esityksissä vahvaa murretta ja haitarinsoittoa!

Kaupunginjohtaja, Jari, Minttu ja Pasi 

 Ennen esitystä 80-luvun parhaita hittejä fiilistellessäni (väliajalla soi myös monia suosikkejani, tästä iso kiitos soittolistasta vastanneelle taholle) tutkailin samalla näyttämön lukuisia ovia. Selkeästi kyseessä on kaksi hotellihuonetta, toistensa peilikuvia. Myöhemmin käy ilmi, että osa ovista johtaa motellin käytävälle, osa siivouskomeroon/vaatekaappiin ja osa kylpyhuoneeseen/vessaan - ja huoneiden välissäkin yksi tai oikeastaan kaksi ovea. 

 Kaksi poliisia (tai tarkemmin yksi, sillä vain toisen sukunimi on Pollari) on saanut vaativan tehtävän motelliin. Jarin (Sauli Suonpää) ja Mintun (Linda Wiklund) on määrä narauttaa kaupunginjohtaja Lauhanen (Tume Uusitalo) korruptiosta, kamerat ja mikrofonit on viritettynä naapurihuoneen fiikukseen. Huoneessa kirjanpitäjä Karoliina (Emilia Sinisalo) tapaisi ihan kohta Lauhasen ja homma olisi sillä selvä. Kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan. Jarilla ja Karoliinalla on ilmeisen kuumaa sutinaa keskenään ja nauhalle päätyy muutakin kuin lahjusepäilykeskustelua. Paikalle saapuu myös kaupungin turvallisuuspäällikkö Rautavaara (Mikko Nousiainen) sekä miehensä hukannut kaupunginjohtajan vaimo Marjatta (Mari Turunen), tietysti juuri sopimattomalla hetkellä. Eikä siinä vielä kaikki... 

Kirjanpitäjä ja turvallisuuspäällikkö 

 Kaikki, jotka ovat nähneet Monty Pythonin hullu maailma -leffan (Monty Python and the Holy Grail, vuodelta 1975) tietävät, että luolan suulla vartioiva maailman hirvittävin ja kammottavin peto on todellakin olemassa, vaan enpä olisi osannut aavistaa, että tässä näytelmässä on jotain vielä pelottavampaa ja selkäpiitä karmivampaa! Eh, nimittäin savolainen palkkamurhaaja Pasi (Dennis Nylund), "Kallaveen kaahu". Miehellä on vielä tavaramerkkinä se, että hän omalla tavallaan pitkittää uhrinsa kärsimyksiä, vetäisee päälleen kansallispuvun, tarttuu tiukasti hanuriin/sirmakkaan/kurttuun/haitariin ja soittaa pitkään ja hartaasti Ievan polkan! Ettäs kehtaakin! Eipä käy uhria kateeksi eikä etenkään niitä, joilla on taipumuksena napata ei-haluttuja korvamatoja matkaansa. 

 Juonihan on ihanan pöhkö ja täynnä kaikensorttisia väärinkäsityksiä ja läheltä piti -tilanteita. Kierrokset kiihtyvät puolivälin paikkeilla semmoisiin lukemiin, että täysin helteestä riippumatta minulla kärvähtää se kuuluisa naurusulake. Väliaika tuli juuri sopivaan kohtaan ja tarpeeseen, jotta sain pienen hengähdystauon ja riennettyä jäätelöostoksilla. Voe mahoton!

Pasi (vai olisko sittenkin Jari...) 

 Farssihan on taitolaji ja ajoitus on kaiken a ja o. Tältä taitavalta porukalta kaikki sujuu kuin...kuin...sottiisi. Erityisesti huvitti se, kun Jari heitti machovaihteen silmään, joku sai ovesta päähänsä ja ne kaikki sängyn kautta pyörähdykset ase kädessä. Marjatalta se ei tosin onnistunut, onneksi sai apukäsiä. Mainiota elekieltä ja liikehdintää muutenkin monella, irtonaista kerrassaan!

 Kiitos kesän parhaista nauruista ja varokaa, jos "nuapurista kuuluu se polokan tahti". Pasi siellä näpräämässä taas hanuriaan ja ensin naatitaan, sitten vasta laakastaan. 

 Esityskausi jatkuu 28.7. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KAIKKIEN AIKOJEN FARSSI / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 11.6. 2026, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Rooleissa : Emilia Sinisalo, Dennis Nylund, Mikko Nousiainen, Tume Uusitalo, Mari Turunen, Sauli Suonpää ja Linda Wiklund

Teksti Paul Slade Smith, suomennos Pekka Kesälahti, ohjaus Sari Siikander, sovitus Sari Siikander ja Emilia Sinisalo, lavastussuunnittelu Samu Jokinen, pukusuunnittelu Riia Lampinen, maskeeraus ja kampaukset Ia Luhtanen, äänisuunnittelu Sakari Kiiski ja valosuunnittelu Toni Hinkkala

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Katri - musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

 Kesäperinteitä pitää olla, ja niihin kuuluu ehdottomasti visiitti Valkeakosken Apianniemeen Suomen Kesäteatteriin. Matkalla mennen tullen etelän suunnasta voi ihastella Sääksmäen sillan upeita järvimaisemia ja perillä ennen esitystä herkuttelut tietysti Mokkapirtissä, joka on käsite jo sinänsä. Jonosta päätellen moni muukin oli samoilla suunnitelmilla lähtenyt liikenteeseen. 

Katri Helena (Natalil Lintala)

 Myönnän heti alkuun, etten ole koskaan ollut Katri Helenan varsinainen "fani", vaikka toki kunnioitan hänen hienoa ja pitkää uraansa. Tohmäjärven tyttö lauloi puhelinlangoista jo vuosia ennen syntymääni ja tuntuu siltä, että useat hänen kappaleistaan ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni aina mukana. Kävi heti esityksen alkupuolella nimittäin niin, että tutun laulun sävelten kajahtaessa ilmoille minua alkoi täysin yllättäen itkettää. Tuli jokin välitön muisto suoraan lapsuuteeni, aikaan jolloin ei ollut huolta huomisesta ja kesät kesti ikuisuuden. Nostalgiapisteitä ropisikin laariin lähes jokaisen kappaleen myötä, ja tuttuja lauluja tulkitsivat vuorollaan muutkin kuin Katri Helena (Natalil Lintala, jolla paikoin hämmentäväkin yhdennäköisyys). 

 Sen verran usein olen Valkeakoskella katsomossa istunut, että tietää mitä tuleman pitää, niin hyvässä kuin pahassakin. Loistava bändi ja upeita tulkintoja, aika vauhdilla käänteestä toiseen etenevä käsikirjoitus, menestyksiä ja menetyksiä sekä muutama sivuhahmo nauruja irrottamassa. Kylänmiehen (Mikko Huoviala) pitää piipahtaa lavalla, mutta Reetu... No, suurinta osaa yleisöstä tuntui Reetunkin kohkaus huvittavan, ja pääasia että kansa viihtyy. Ilkat Sysimetsä ja Lipsanen on kyllä nähty jo niin moneen kertaan, samoin Toivo Kärki ja Junnu Vainio. Toki ymmärrän sen, että heillä on ollut todella suuri merkitys etenkin uran alkutaipaleella monelle artistille. Piristävänä "uutena hahmona" lavalla piipahti Jyrki Hämäläinen (Rasmus Koskinen).

Rasmus Koskinen

 Erityisen mieleenpainuva ja itselleni koskettavin kohtaus koettiin Rasmus Koskisen toimesta (Juha-pojan roolissa). "Lintu ja lapsi" on mielestäni yksi maailman kauneimmista lauluista ja kosketti minua kovasti pikkutyttönä jo ilmestymisvuonnaan 1977. Taas minua vietiin ja luulin ennalta, että herkistyisin eniten vaikkapa kappaleiden "Ei kauniimpaa", "Mun sydämeni tänne jää" tai "Syysunelma" myötä. Niihinkin liittyy paljon lapsuusmuistoja, toki olen letkajenkankin tahdissa joskus hypellyt.

 Aiemmiltakin vuosilta tuttua porukkaa nähdään ja kuullaan lavalla, ja itselleni tämä on se Valkeakosken suurin vetonaula ja syy vetää ostohousut jalkaan. Takuuvarmaa laatua, jonka työskentelyä on suuri nautinto seurata. Nimiroolissa siis loistaa valovoimainen Natalil Lintala. Joni Leponiemi oli ihanan inha joka suuntaan flirttaileva Panu Rajala ja toisaalta symppis Rautavaaran Tapsa, Lauri Mikkola taas vakuutti suurena rakkautena Timo Kalaojana ja "kalakaveri" Tommina. Rotunaisia kolmin kappalein edustivat Heidi Kirves (äiti ja Paula Koivuniemi), Ushma Olava (toimittaja ja Marion Rung) ja Leea Lepistö (tytär ja Lea Laven). Harri Penttilä herkisti laulullaan isän roolissa.

Leidit lavalla (vasemmalta Marion, Lea Laven, Katri Helena ja Paula Koivuniemi)

 Loppupuolella yllätti rajuhko vesisade, mutta mikäs meillä oli katoksen alla ollessa. Sekin hyvä puoli Valkeakoskella on, että ei ole huolta kastumisesta, ei katsomossa eikä lavallakaan. 

 Jos Kaija Koo kehottaa tempaisemaan korkkarit kattoon, Katri Helena toteaa napakasti "töpseli seinään" ja se onkin maanläheisempi ilmaus sille, että nyt tehdään eikä meinata. Siksi kai kansa häntä niin paljon rakastanut onkin. Tästä innostuneena aion vihdoinkin katsoa Yle Areenasta konserttitallenteen Katri Helenan viimekesäisestä viimeisestä konsertista.

 Valkeakoskella esityskausi jatkuu 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KATRI - MUSIKAALI / Suomen Kesäteatteri 

Ensi-ilta 11.6. 2026 Apianniemessä Valkeakoskella, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Natalil Lintala, Joni Leponiemi, Lauri Mikkola, Harri Penttilä, Rasmus Koskinen, Mikko Huoviala, Heidi Kirves, Leea Lepistö ja Ushma Olava

Ohjaus Heikki Paavilainen, käsikirjoitus Tuomas Marjamäki ja Heikki Paavilainen, koreografia Katri Riihilahti, kapellimestari ja laulujen sovitus Ali Ahmaniemi, puvustus Arja Sahno, kampaukset ja maskeeraus Pirjo Laihiala, lavastus Heino Pekkarinen sekä äänisuunnittelu Samuel Merisalo ja Jesse Soini

Orkesteri : koskettimet Ali Ahmaniemi/Kalle Ruusukallio, kitara Sampsa Rättäri/Marko Karhu, rummut Jimi Hautamäki/Kristian Suninen, basso Teemu Broman ja puhallinsoittimet Antti Hynninen

Esityskuvat (c) Kimmo Mäkiselkä 

Dracula - verimmäinen totuus / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Törnävä

 (Näin esityksen lehdistön kutsuvieraslipulla 4.7. 2026)

 Kuulin jälleen kerran lakeuden kutsun ja niin se vaan oli suunnattava Törnävänsaareen, koska Dracula-hommelit ja Miika Murasen ohjaukset kiinnostaa aina. Jostain kumman syystä menomatkalla muistelin lämmöllä Itikan (nykyinen Atria) Helapää-makkaraa, jota serkkujeni luona Seinäjoella aina maisteltiin. Helavyö puolestaan liittyy vahvasti Pohjanmaalle myös, helatorstai meni jo ja Hectorkin lauloi, että "ko-ko-ko-koko hela maailma pysähtyy nyt kun oot lähtenyt". Mistä lie moiset aatokset mieleeni tulivatkin.

Jani Johansson, Mia Vuorela, Kaisa Hela ja Heikki Hela

 Olin jo ennakkoon innoissani valtavan hienosta lavasterakennelmasta, varmasti kesän upein ja ihan jo sen livenä nähdäkseen kannattaa suunnata tänä kesänä Seinäjoelle. Kyllä sitä kelpasi ihastella ennen varsinaisen shown alkua. Mutta noin muuten, hiukan toisenlaista Draculaa on nyt sitten luvassa. Itse professori Van Helsing (Jani Johansson) kunnioittaa meitä katsojia läsnäolollaan ja on saapunut kertomaan, että miten se tarina ihan oikeasti meni. Bram Stokerista kun ei ole mihinkään, virheitä täynnä koko teos. Apunaan hänellä on kolme näyttelijää ja sehän on selvä, että peruukki- ja vaatevaihtoja piisaa, koska roolihahmoja on huomattavasti enemmän kuin näyttelijöitä. Välillä tosin napataan apujoukkoja katsomostakin (ei sentään lavalle asti, joten ei pelkoa siitä). 

Renfield (Heikki Hela) ja Tohtori Sykerö eikun Seward (Kaisa Hela) 

 Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene ihan putkeen ja sekös hupaisaa onkin. Hurmaavan pöhköä on meno ja vaikuttaa siltä, että tähän on laitettu ripaus komedioista Näytelmä joka menee pieleen ja 39 askelta ja lisämausteina Musta kyy, Maanalainen armeija iskee jälleen (silmälasien käyttö valeasunahan toimii aina), Monty Python ja Kummeli. Meikäläiselle tämmöinen yhdistelmä toimii kuin metrinen vaarna, ja mitä hölmömpää sen parempi. Fyysistä hallittua kohellusta on luvassa ja myös erinäisiä sanaleikkejä, Tohtori Sykerön mainitseminen lämmitti sydäntäni erityisesti. Miimistä päidenkatkomista nähdään myös ja kyllä huomaa, että eräs hra Gassot on ollut vähän näyttämässä mallia.

Mina (Mia Vuorela) ja Lucy (Heikki Hela)

 Lavasteet ja paikoin jykevän pelottavakin äänimaailma toi mieleeni huvipuiston kummitusjunan. Olispa siistiä kierrellä vaunulla juuri tuommoisessa paikassa, ja "tää on uneton yö" soisi kajareista. Vaan jos on lavastus komea, niin on pukuosastokin. Eeppinen näky on itse Dracula (Kaisa Hela) peruukkeineen ja ihastuttavan viehko on Lucy (Heikki Hela) viiksineen. Van Helsingin tyylikkäästä lookista pidin kovasti ja ne aavenaiset (laulamassa Kodin kynttilöitä ja Gimmeliä varsinkin)! Mia Vuorelan lukuisista hahmoista suosikkini oli Lucyn mielitietty herrasmies. Renfield (Heikki Hela) pisteli surutta poskeensa niin hämähäkit, kärpäset kuin kanarialinnutkin. "Jonka rakensi Jussi!"

Van Helsing (Jani Johansson)

 Erityisesti huvitti yleisön osallistaminen, näin se pitää tehdä niin, ettei tunne oloaan kiusaantuneeksi, jos sattuu joutumaan vähän vahingossa näytelmään mukaan. Jotenkin se vaan myös on niin, että naurusulakkeeni parhaiten kärväyttää näköjään se, jos joku kompastuu tai jotain lentää tarjottimelta kaaressa ties minne. Hyvin tämä toimi päivänvalossakin ja varmasti toimii elokuun hämärtyvissä illoissa vielä paremmin. Ja kahviossahan on berliininmunkkien sijaan myynnissä transilvanianmunkkeja, tietysti. Esityksiä 13.8. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 Ei mennyt päin whit...byä tämä!

ps. Kokeilkaas lausua manselaisittain Bram Stokerin Dracula!

Mestari itse (Kaisa Hela)

~

DRACULA - VERIMMÄINEN TOTUUS / Seinäjoen Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 12.6. 2026 Törnävänsaaressa, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Heikki Hela, Kaisa Hela, Jani Johansson ja Mia Vuorela 

Käsikirjoitus Le Navet Bete ja John Nicholson, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Miika Muranen, fyysisen näyttelijäntyön konsultointi Marc Gassot, lavastussuunnittelu Kati Lamppu, pukusuunnittelu Leena Rintala, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Johanna Uusitontti, äänisuunnittelu Tomppa Rintamäenpää ja valosuunnittelu Lauri Virkkala

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Sitä saa mitä tilaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

 Nostalgiapäissämme ajelimme kohti Hämeenlinnan Kaupunginpuistoa, jossa tänä kesänä pyörii Yölinnun musiikilla höystetty komedia Sitä saa mitä tilaa. Samainen esitys oli edelliskesänä Raumalla ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi kesänä Hämeenlinnassa viskataan korkkarit kattoon Kaija Koon sävelin. Paljon on tullut erinäisiä kesäteattereita kierrettyä, lähinnä niitä samoja ja kaiholla muistelimme menneitä kesiä siellä sun täällä ja perinteitä, joissa Paavo Honkimäki kertoi ennen esitystä vessojen paikat, Jani Koskinen lauloi valkoinen takki päällään muina olavivirtoina ja Veikko Pulli kilkutti kelloa Kaupunginpuistossa esityksen alkamisen merkiksi. Nyt Veikosta oli jäljellä vain ääni. 

 Sitä saa mitä tilaa, ja seuralaiseni tilasikin ennen esitystä makkaran ja olutta. Hyvin maistui. Minulla soi päässä jo valmiiksi tv:n kokoinen haitari ja ehdinkin jo mainitsemaan ihan ääneen, että tv:n kokoisen hanurin onnistuin hankkimaan vaikka pienemmälläkin olisin varmasti pärjännyt. 

 Jatkuvasti lisääntyvää pakettihässäkkää yrittävät omalta osaltaan selättää varastoduunarit Aune Paljakka (Leena Rousti) ja Elmeri Aaro Pessi, tuttavallisemmin Elpee (Patrik Hvitsjö). Pakettien keskellä on hyvä vähän lauleskella, ja mikäpäs siinä kun on karisma ja ääni kohdallaan. Elpeellä on oma bändi Rytmipojat, ja iltaisin keikkaa pukkaa Ylävitonen-nimisessä lähibaarissa, jonka omistaja "Kala" (Jani Koskinen) sattuu olemaan myös pakettivaraston pomo. Kuvioissa mukana vahvasti myös kaikkien roudarien prototyyppi ja savukoneeseen ja pyroihin ihastunut rento Veke (Tatu Siivonen), joka sentään on muinoin reissannut ympäri Suomea Topi Sorsakosken matkassa ja kokenut muutenkin varmasti kaikenlaista. Elpeen tyttöystävä Jaana (Heta Halonen) mielii managerin hommiin ja tie tähtiin on auki. Ei muuta kuin kamat autoon ja baanalle. Unelmistahan tässä on kyse, pienistä ja suurista. Vekelläkin oikein silmä kostuu kun vielä kerran lähdetään isompiin ympyröihin, ja Leena Roustin mainiosti tulkitsema asiakas taas haikailee tilaamansa haitarin ja preussinpunaisen elvishenkisen kokohaalarin perään. 

Auton katolla Heta Halonen, haitarin kera Patrik Hvitsjö, oikealla Leena Rousti

 Pienet silmäniskut paikallisuuteen olivat varmasti Raumalla toiset, nyt käsiksessä vilisee niin Yömakkaraa, linnankivenmustia hiuksia, Rantakasinoa ja Pekka Tiilikainen & Beatmakersia, ja toimiihan se. Myös pikkutuhmia fingerporihenkisiä sanaleikkejä on paljon, ehkä vähän liikaakin. Vaan jestas miten hienosti toimii musiikki, ja biisit ovat omalta osaltaan myös tukemassa itse tarinaa. Bändi vie soitollaan hienoihin tunnelmiin, haitaribattlekin nähdään ja kuullaan (kilvoittelemassa Elpee ja kapellimestari Aleksi Laukkonen, joka sattuu olemaan myös Kultainen Harmonikka -kisan voittaja), ja laulajinahan näyttelijäviisikko on nautinnollista kuultavaa, yhdessä ja erikseen, jokaisella tähtihetkensä. Leena Roustia, Tatu Siivosta ja Jani Koskista olen kuullut paljon ja nauttinut sydämeni kyllyydestä, nyt uusina kykyinä oli suuri ilo kuulla Heta Halosta (joka on muuten Tangokuningatar muutaman vuoden takaa) ja valtavan karismaattista Patrik Hvitsjötä, jolla on äänessään hienoa simusilmumaistakin soundia. TeaKista vastavalmistunut nuorukainen tosin on onnistunut hurmaamaan minut jo aiemmin peräkkäisinä kesinä Raumalla, Hämeenlinnassa ja Tampereella esitetyn Dingo-musikaalin Jontun roolissa.

Siivonen, Hvitsjö ja Koskinen

 Kyllä on kesäteatteritunnelma kohdillaan kun haitari soi tyylikkäästi ja taidokkaasti, pieni sade ropisee katokseen, linnut laulelevat ja ennen väliaikaa kauempaa kahviosta leijuu grillimakkaran tuoksu. Pienenä kuriositeettina mainittakoon myös eräs hetki, joka on mahdollista vain kesäteatterissa... Jaana ja Elpee tunnelmoivat haikeankauniin Mahdunko maailmaas -kappaleen tahtiin, ja samaan aikaan katsomosta hipsii näyttämön sivusta takanaolevaan metsikköön mies "asioilleen" muka salaa. Hiukan huvitti. 

 Oikein viihdyttävä oli tämä hyvänmielen esitys, ja tarjosi ainakin pariksi päiväksi korvamatoja. Vuorotellen soi nyt päässä Sitä saa mitä tilaa, Liian suuri city ja se Tv.n kokoinen haitari. Viikonloppuna on luvassa reissua Valkeakosken suuntaan, joten Yölintu vaihtunee alkuviikosta Katri Helenaan.

 Elpeen notkeita lanteita ja muita tanssikuvioita pääsee seuraamaan 15.8. asti, eli hyvin ehtii! Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

SITÄ SAA MITÄ TILAA / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri HUK 

Ensi-ilta 25.6. 2026, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Patrik Hvitsjö, Tatu Siivonen, Leena Rousti, Jani Koskinen ja Heta Halonen

Käsikirjoitus JP Koskinen ja Otto Kanerva, ohjaus Otto Kanerva, musiikin sovitus Esa Nieminen, kapellimestari Aleksi Laukkonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Elina Vättö, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Lotta Selin ja koreografia Elina Lähde

Bändi : kapellimestari, piano ja harmonikka Aleksi Laukkonen/Tiia Karttunen, kitara Juha Keskinen/Pekka Oravuo, basso Hanna Turunen/Azra Topcu ja rummut Tomi Hyttinen/Ville Hatanpää

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva 

Kaupunginpuisto on Siivosen Tatulle varsin tuttu paikka!

Missä kuljimme kerran / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

 Olin hiukan yllättynyt siitä, että edellisestä visiitistäni Suomenlinnaan kesäteatterin merkeissä oli ehtinyt vierähtää liki kymmenen vuotta (edellinen kerta vuoden 2017 Seitsemän veljestä). Esitysten kiinnostavuudesta tai miljöön kiehtovuudesta ei paussi ole ainakaan ollut kiinni (vieläkin harmittaa se, että jäi näkemättä kesän 2018 Yksi lensi yli käenpesän ja viimekesäinen Pinokkio), omasta laiskuudestani enemmänkin, kas kun paikalletaapertamiseen tulee nähdä tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, ja fakta on myös se, että mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän mennään helppous ja mukavuus edellä. Joskus pitää kuitenkin aktivoitua, ja nyt oli se hetki. Kiinnostustani lisäsi etenkin ohjaaja Riikka Oksanen, josta on tullut muutaman vuoden sisällä yksi suosikeistani. 

Allu (Ville Hilska)

 Kjell Westön alkuperäisteos ei ole minulle tuttu, monelle ilmeisen tärkeä ja rakas. Olen lähes varma siitä, että näin HKT:n teatteriversion vuosia vuosia sitten, mutta minkäänlaisia muistikuvia ei kyllä jäänyt. Ehkä vain luulen nähneeni sen, samoin elokuvan (jonka sekoitan leffaan Leijat Helsingin yllä, Westön teokseen perustuva sekin). Kanssakatsojien puheita väliajalla ja esityksen jälkeen ohimennen kuullessa tuntui siltä, että varsin monelle nämä roolihenkilöt ja tapahtumat olivat erittäin tuttuja. Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä siitä, millaisia teemoja näytelmässä edes käsiteltäisiin...

Cedi (Miiko Toiviainen) ja Henning (Robert Kock)

 Alkupuolella mietin, että okei, jotain erikoistahan tässä toteutuksessa täytyy nyt olla, sillä sana kiirii, lisänäytöksiä pukkaa ja vapaita paikkoja löytyy vasta elokuun loppupuolen näytöksissä. En päässyt vielä ihan täysillä näytelmän imuun, vaikka nuoruuden intoa ja vauhtia täynnä oleva Allu (Ville Hilska) heti sydämeni veikin aitoudellaan. Istuimen epämukavuuskin alkoi jo heti alkumetreillä tuntumaan ja muistin sen, miksi en Suokissa vuosiin ole istunut. Jalat muistivat, puutuminen. Sitten kaunis musiikki alkaa soimaan, Eccu (Santtu Karvonen) laulaa siitä kun Otava kuoli, ja taivaalta satelee hiljalleen lunta. Kesäteatterissa. Koko esitys nousee täysin uusiin ulottuvuuksiin. Vaihdan asentoa paremmaksi ja ryhdikkäämmäksi, minua alkaa itkettää ja samalla ymmärrän, miksi näytökset ovat kohta kaikki loppuunmyytyjä. Taas mennään, tunnetilasta toiseen.

Eccu (Santtu Karvonen) ja Musta enkeli (Iina Nyländen)

 Jossain kohtaa joku kertoo, että kaikki kadut ja paikat ovat täynnä muistoja niillä kulkeneista ihmisistä, askeleista, ohikiitävistä hetkistä. Se liikuttaa suunnattomasti. Aistitkin terävöityvät, ja sitä tukee hieno äänimaailma, joka tilassa vallitsee. Pallon osuminen mailaan tenniksenpeluun tuoksinassa, laukausten äänet, joiden keskellä kuuluu viatonta pääskysten laulelua kuin merkkinä siitä, että meuhkatkaa te mitä meuhkaatte, täällä jossain elo jatkuu ilman huolen häivää. Helteen jälkeen sateen ropina katokseen päivän kääntyessä iltaan. Jazz saapuu Helsinkiin ja meno muuttuu, kohtaus on kuin suoraan Babylon Berlinin Moka Eftistä. Hyvät bileet, railakkaan riehakas meininki ja sen jatkuessa ja jatkuessa nousee ajatus, että tanssiminen ja liikeradat muuttuvat jo pakonomaisiksi, haluaisi jo rauhoittua mutta ei auta, kun muutkin niin minä.

 Innosta heiluvat kädet, mielen järkkymisestä tärisevät kädet, jazzkädet, veren tahrimat kädet ja kasvot. Valkoinen ja punainen sade. Valkealla lattialla punaiset veritahrat, joihin meinaa liukastua. Ylöspäin pyrkivät ilmapallot, joista tiukka ote. Odotan, että edes yksi palloista karkaisi vapauteen. Ei, ote pitää Luciella (Satu Tuuli Karhu). "EI!", huutaa Nita (Annika Hartikka), mutta ote pitää Cedillä (Miiko Toiviainen). Miten osaakin olla taas hyytävä ja pelottava hahmo Cedi, mutta tajuaa hänkin lopulta. Lukuisat kirjeet milloin mistäkin. Kielon tuoksu. Edessäni muka salaa jatkuvasti viestejä kännykällä kirjoitteleva nainen, vierustovereitteni katoaminen väliajalla. "On tämä aika raskasta", toteaa nainen väliajalle mentäessä seuralaiselleen eivätkä enää palaa. Toiset meistä vain katoavat, omasta tahdostaan tai sitten jonkun toisen toimesta. Merimies-Allu palaa maailmalta sentään, vaan olisiko kannattanut sittenkin jäädä toisaalle. Missä vaiheessa kohtalo määrää miten käy? Heti alussako?

Lucie (Satu Tuuli Karhu)

 Vastakkainasettelu ja koston kierre. Me, te, he, ne. Ihmisiä silti kaikki. Maailma valintoja täynnä, pieniä ja suuria. Poistuessa toiset kipittävät järkevämmillä kengillä ja paremmalla kunnolla läheisen vesibussin kyytiin, toiset taapertavat tihkusateessa isomman massan mukana ja perässä Suomenlinnan lautalle, Kauppatorille, hajaantuvat kaikki omiin suuntiinsa. Minä matkaan ratikalla rautatieasemalle, jonka lähistöllä huikaisevan kaunis sateenkaari. Kadut ja kulmat täynnä ihmisiä, askelia, elämää. Silloin joskus ja nyt. Missä kuljimme kerran.

Nita (Annika Hartikka)

 Palanut vasen olkapää ja nenä, sateesta kastuneet kengät. Käsiohjelman loppupuolella Antti Aution näytelmässä kuultujen äärimmäisen kauniiden laulujen sanat, kuin runoina. Kiitos tästä. Suomenlinna tarjosi taas toisenlaisen kesäteatterikokemuksen ja iloitsen siitä, että onnistuin näkemään tämän. Jos mielit katsomoon, pidä kiirettä. Lippuja on jäljellä kirjoitushetkellä enää seitsemään näytökseen.

Ivar (Juha Kukkonen) 

 ~

MISSÄ KULJIMME KERRAN / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 6.6. 2026, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Rooleissa : Santtu Karvonen, Miiko Toiviainen, Annika Hartikka, Satu Tuuli Karhu, Ville Hilska, Robert Kock, Juha Kukkonen ja Iina Nyländen sekä avustavissa rooleissa Tiiu Poikonen ja Verne Viitala

Alkuperäisteos Kjell Westö, suomennos Katriina Huttunen, ohjaus ja dramatisointi Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, valosuunnittelu Ville Mäkelä, sanoitus ja sävellys Antti Autio, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Sari Suominen, maskeeraussuunnittelu Tiina Winter ja koreografia Lasse Lipponen

Esityskuvat (c) Janne Vasama