torstai 3. marraskuuta 2016

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen

Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi

Etualalla Lauri Viita (Tommi Raitolehto) 

Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.

 Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.


 Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.

 Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.

Alfhild (Petra Karjalainen) 

Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.

Kalahari (Jari Ahola) ja Kukunor (Petra Ahola) 

 Eipä tullut kirjeestäkään mitään...

 Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.

 Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.

 Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.


Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.

5 kommenttia:

  1. Teatterikärpänen kommentoi : Heikki Salo vastasi esittämääni "miksi?" kysymykseen meilitse. Kas tässä. Jouduin jakamaan pitkän tekstin useammaksi eri kommentiksi.

    "Viita 1949 esityksestä



    Hyvä Talle. Luin sinun kirjoituksesi kirjoittamastani näytelmästä Viita 1949, ja kun esität siinä niin suoran kysymyksen siitä, miksi näytelmässä on Lindströmin pihvi kohtaus, ajattelin vastata. Kerroit myös, että katsomiskokemukseesi vaikuttivat etukäteen luetut somekommentit. Siitäkin pari sanaa.

    Tämä vastaus ei ole tarkoitettu niille, jotka eivät teatteriesitystä ole nähneet. Niin absurdiin puuhaan en rupea, että selittäisin näytelmän sisältöä sellaisille, jotka eivät sitä halua nähdä, tai jotka arvostelevat sitä yhden valokuvan kautta. Sille sen sijaan en voi mitään, jos joku kommenteillaan pääsee pilaamaan katsomiskokemuksesi, tämä maailma on nyt tällainen. Ajattelen kuitenkin, että se on vapaampi kuin ennen.

    Minun mielestäni blackface showt ja sen muunnelmat ovat rasistisia. Minä en ole rasisti. En sen enemmän kuin kukaan muukaan. Me fiksut ihmiset Suomessa emme ole. Jollain tavalla myös ymmärrän näitä valokuvapoliiseja. Jos yhteiskuntamme ja elämäntapamme tukipilarit ovat alkujaan perustuneet riistoon ja rasismiin, eivätkä ole siitä vieläkään irtautuneet, tulee puhdasselkäisille ihmisille tarve liputtaa puhdasselkäisyytensä puolesta.

    Hankalaa on kuitenkin arvostella taide-esitystä valokuvan perusteella. Siinä voidaan joskus joutua tilanteeseen, että joku määrittelee Charlie Chaplinin natsiksi nähdessään valokuvan Diktaattori elokuvasta. Sitä paitsi moralismi on kehno ajattelutapa, ja vielä kehnompi tapa ajatella.

    Mutta nyt pihvin kimppuun. Siis miksi näytelmässä on kohtaus Lindströmin pihvi? Kohtaus, jota olen varmaankin eniten miettinyt koko kirjoitusprojektini aikana. Ja joka on mielestäni esityksen avainkohtaus.

    Oikeastaan Lauri aloitti. Nyt en puhu rasismista, vaan metafiktiosta. Mitä se on? Helppo ja kansantajuinen määritelmä löytyy Wikipediasta. ”Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiota, joka korostaa omaa fiktioluonnettaan ja asettaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta.”

    Lauri Viita on paljon tutkittu avainomaanien kirjoittaja. Omakohtaisuus aukeaa jo Betonimyllärin runoissa (mm. Alfhild), mutta Moreenista on tehty jo taulukoita. Erkki on Lauri, Iisakki on Emil ja Josefiina on Alfhild. (Josefiina oli Alfhildin toinen nimi oikeastikin). Samalla tavoin on luettu ja tutkittu Kukunoria ja Entäs sitten, Leevi romaania.

    En usko, että kaikkia Viidan kirjoittamaa kannattaa lukea avainteoksina, mutta en myöskään usko, että Lauri olisi Moreenissa vahingossa kirjoittanut Pispalasta. Kyllä hän on tietoisesti tehnyt elämästään fiktiota."


    jatkuu toisessa kommentissa... -->





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ... jatkuu

      "Mietin pitkään näytelmäni muotoa, ja loppujen lopuksi päätin jatkaa Laten ketjua. Tai ei ketjua, vaan akselia. Näytelmän joulukohtauksessa, joka on dramatisoitu Moreenista, pukki kertoo Joulumaasta. Kesken pukin tarinan Lauri jatkaa kertomusta muiden näyttelijöiden mennessä stilliin. Sillä tavalla esityksessä on nostettu ylös ajatus, joka minulla oli näytelmän rakenteesta. Lauri kertoo Joulutornista näin:

      “Sen alapää on kaksi kilometriä tunturin sisässä ja yläpää Jumalan kainalokuopassa. Kerran vuodessa kerrokset nostetaan helvetin isolla tunkrahvilla ihan maailman kattoon saakka, siihen kainaloon, kattos nääs. Sitten niitten annetaan vuoron perään huristaa alas. Kai arvaatte, että se akseli pyörii vähän vimmatusti, kun se on sillä tavalla järjestetty. Se pyörii niin ettei sitä näykään. Se pyörittää niitä koneita, kattos nääs!”

      Kirjoitin Lauri Viidasta näytelmän metafiktion hengessä. Halusin luoda akselin, jonka toinen pää on todellisuudessa, toinen mielikuvituksessa. Ja mietin vielä niin, että todellisuutta Laurin elämässä edustaa Alfhild, jumalan kainalokuoppaa edustaa vapaa ja villi mielikuvitus, jossa Lauri oli mestari.

      Akselissa pyörivät kerrokset ovat näytelmän tapahtumat ja kieli, joka tässä esityksessä onkin tärkeässä osassa.

      Kun katsot ja kuuntelet näytelmää, huomaat, että lauluissa kieli siirtyy koko ajan mielikuvituksesta, irrationaalisuudesta, kohti tavallisuutta ja totuutta. Ensimmäinen laulu Unen unta on rakennettu Viidan itsensä keksimistä sanoista, punchline Kukunorista, sitten tulee Moreenista löytyvä laulu Uksvili, joka on täyttä nonsensea, mutta tietenkin Laurin kirjoittama. Sitten tulee lauluja, jotka olen napannut Viidan kirjeistä. Ne ovat siis totta, kirjetekstiä, mutta minun laululyriikaksi muokkaamiani. Sitten mennään Laten runoihin, ja viimeisenä runoon Alfhild, joka päättää näytelmän. Siis jumalan kainalokuopasta alas Alfhildin syliin.

      Tapahtumat, nuo akselin ympärillä huristavat toisenlaiset kerrokset, kierivät omaa tahtiaan. Sieltä löytyy tapahtumia, joita Laurille on oikeasti tapahtunut, sieltä löytyy muiden kertomia tapahtumia, tilanteita, joista Lauri on kirjoittanut fiktiota ja fiktiota jota monet luulevat todeksi. Tapahtumia, joista Lauri on kirjeissään kertonut, ja jotka olen sitten muovannut kohtauksiksi. Kukunor ja Kalahari, jotka näytelmässä taistelevat elämänsä puolesta, vievät Lauria luomiinsa fiktiivisiin tilanteisiin, jotka pohjautuvat siihen fiktioon, jota Lauri on kirjoittanut omasta tapahtuneesta elämästään."

      jatkuu vielä...

      Poista
    2. "Metafiktiossa taideteoksen henkilöt ovat yleensä ymmärryksessä siitä, että he ovat vain fiktion henkilöhahmoja. Kukunor ja Kalahari ovat tässä näytelmässä hyvin tietoisia asemastaan. Nehän ovat kirjallisia hahmoja, joiden elämä ei toteudu, jos kirjaa ei julkaista. Siihen perustuu koko heidän toimintansa.

      Kohtaus Lindströmin pihvi on akselin huippu, se pää joka edustaa mielikuvitusta puhtaimmillaan. Sen takia se on ihan erilainen kuin muut kohtaukset, ja se on sijoitettu toisen näytöksen alkuun, siihen mihin kannattaa mielestäni kummallinen asia kirjoittaa. Sinne Shakespeare kirjoittaa teoksissaan unensa. Ja sitä kaveria matkin ihan mielelläni.

      Kohtaus perustuu Laurin suulliseen synopsikseen, jonka ylöskirjoitti hänen ystävänsä. Näitä tällaisia synopsiksia löytyy pari lisääkin, mutta tämä makaaberi tarina tutkimusmatkailijoista ja afrikkalaisesta villiheimosta on paras. Paras myös siksi, että se alkaa ja loppuu minulle käyttökelpoisesti.

      Laurin synopsiksessa alkuasukasheimo syöttää Lindströmin etsijöilleen viidakossa, sitten pidetään oikeudenkäynti. Ennen loppua esirippu vedetään kiinni, ja kun se taas aukeaa, yleisön edessä on peili, josta se näkee itsensä. Siis taas täydestä fiktiosta kimpaistaan suoraan todellisuuden seinään!

      Näytelmässäni tuo kohtaus on akselin yläpään huippu. Unen unta. Todellisuudessa on olemassa vain Laurin suusta kuultu synopsis, ei siis kirjoitettua näytelmää. Laurin luoma kirjallinen hahmo, peikko Kukunor, kirjoittaa ja ohjaa synopsiksen näytelmäksi, jossa Lauri itse esiintyy, saadakseen tämän näytelmässä kirjoittamaan lisää Kukunoria. Tässä kohtaa ei todellakaan liikuta meidän tänäpäiväisessä arkitodellisuudessamme.

      Itse vielä värkkäsin pihvinäytelmää Viita 1949 esitykseen sopivaksi. Lindström ei enää olekaan kuka tahansa lähetyssaarnaaja, vaan monikasvo, joka käyttää eri nimiä. Nimet ovat Viidan kirjojen alter egoja, Nieminen, Luupää, mutta myös Lauri Viita itse.

      Kohtaus vie näytelmän yhtä suurta pääteemaa eteenpäin. Ihmisen suhdetta taiteilijaan sisällään ja muiden ihmisten suhtautumista ihmiseen, joka luo taidetta. Ihmisarvoon yleensä.
      "Sen takia kohtauksessa on kuljetus: alkuasukkaat tulevat -) tutkimusretkikunta syö Laurin -) Laurin pää filosofoi ilman vartaloa -) Laurin turvapaikkahakemusta käsitellään -) duunarit valitsevat taiteilijan -) Lauri nousee jaloilleen ja kysyy yleisöltä löytyykö paikalta ketään, joka huolisi hänet ihmisenä ennen taidetta -) Alfhild tulee vastauksena näyttämölle. Tässä taas yksi akselin pyörähdys!

      Keskustelimme tekovaiheessa isosta peilistä, joka paljastuisi esiripun takaa. Se osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi ratkaisuksi, ja Sirkku keksi mielestäni hienon keinon korvata peili. Kun Lauri tekee näyttämöltä kysymyksensä, kuka hänet ottaisi ihmisenä ilman taidetta, koko näytelmä pysähtyy ja katsomoon sytytetään valot. Kaikki paikalla olijat näkevät toisensa."

      jatkuu ...

      Poista
    3. Metafiktion kirjoittaja on tietoinen siitä, ettei teksti esitä todellisuutta sellaisenaan. Päinvastoin, kirjoittaja usein etsii tehokeinoja tämän vahvistamiseksi.

      Ymmärsin jo kirjoitusvaiheessa, että Lindströmin pihvi on ongelmallinen kohtaus. Siksi siihen on kirjoitettu niin paljon asioita, jotka alleviivaavat kohtauksen irrationaalista fiktioluonnetta. Myös näyttelijät, ohjaaja, lavastaja, koreografi, puvustaja, säveltäjä ja valaistusmestari ovat kiinnittäneet asiaan huomiota omien keinojensa kautta. Vieraannuttavia asioita kohtauksessa on paljon:

      1. Kukunor ja Kalahari puhuvat suoraan yleisölle.

      2. Näyttelijät näyttelevät reippaasti yli.

      3. Sekä alkuasukkaat että tutkimusmatkailijat on puettu stereotyyppisesti.

      4. Alkuasukkailla on yllään Niken ja Adidaksen vaatteita.

      5. Kuninkaalla on lattiaharja.

      6. Alkuasukkaat ottavat itsestään selfien ja jakavat sen someen.

      7. Kuullaan repliikkejä: Jaa tää Twitteriin.

      8. Retkikunnan johtajan kiitospuhe on selkeästi ironinen.

      9. Kuninkaan kiitospuhe on selkeästi ironinen.

      10. Kun Lauri syödään, ei syödä lihaa, vaan vesimelonia.

      11. Lauri puhuu tarjottimelta, vaikka hän on vain pää, ja suoraan yleisölle.

      12. Laurin pää filosofoi romaanin ja näytelmän erilaisuuksista.

      13. Pää hakee turvapaikkaoikeutta.

      14. Kun Lauri nousee ylös ja kysyy ison kysymyksensä, koko näytelmä keskeytetään.

      15. Kun näytelmä keskeytetään, katsomoon tulee valot.

      16. Alkuasukkaiden näyttelijät lähtevät kohtauksesta pois mielenosoituksellisesti. He riisuvat näyttämöllä roolivaatteensa ja paljastavat omat kasvonsa.

      17. Kuullaan alkuasukkaan repliikki: Tämä on tätä valkoisen heteromiehen näkökulmaa.

      Blackface esityksissä pyritään luomaan humoristinen tilanne naamioitumalla afrikkalaiseksi. Esittäjä alentuu hahmoonsa toivoen herättävänsä tällä naurut.

      Meidän Lindströmin pihvissä ei ole blackface kohtausta. Meidän tarkoituksemme on aivan eri, ja mielestämme olemme siinä myös onnistuneet. Avaamme tärkeän teeman, viemme storylinea eteenpäin, kerromme 40-luvun suomalaisten (myös Laurin) suhtautumistavasta rasismiin, kommentoimme kriittisesti ironian kautta siirtomaataloutta, assimilaatiota, blackface esityksiä, sometapoja. Ja kerromme myös kirjailija Lauri Viidan hädästä alkavan mielisairautensa keskellä. Laurin sanoin (ei todellisuudessa):

      ”Ettekö armoa anna ihmiselle? Vaikka ihminen kirjoittaa niin että pää hajoaa, ette halua ihmispoloa pelastaa? Unohtakaa taide. Pelastakaa minut.”

      Et sinä ole huono katsoja, vaikka et sieltä parvelta kaikkia näitä esityksen kiemuroita tajunnutkaan. Osa niistä tehdään aika pienesti, johtuen siitä, että ne eivät ole näytelmän tärkeimpiä teemoja tällä kertaa. Mutta kaikki ovat kuitenkin selkeästi havaittavissa.

      Teatteriesitys tapahtuu viime kädessä katsojan päässä. Siellä tapahtuvat myös tämän maailman somemyrskyt. Vahva moraalitykitys voi provosoida henkilökohtaista katsojakokemusta, se on varma. Mutta sen kanssa on vain elettävä. Mieluummin niin, kuin että julistaisimme sulkuja nettiin.

      Teatteritaide on äärimmäisen kiehtovaa. Luin, että sinunkin mielestäsi se on. Kyllä valokuvatkin ovat kertovia. Mutta teatterissa toiminta, replat, eleet, lavastus, valot, puvustus, koreografiat, rytmi, musiikki ja muut mielikuvitukselliset ilmaisutavat kertovat paljon enemmän kuin yksi kuva.

      Heikki Salo

      P. S. Tämä kuva roikkui työhuoneeni seinällä kun kirjoitin näytelmää:
      http://www.abcgallery.com/M/magritte/magritte54.html

      Poista
    4. Viita 1949 tuli nähdyksi 3.3.2017. Niin loistavaa ja mieleenpainuvaa shakespearelaista esitystä en ole nähnyt kuin kerran aikaisemmin. Se kerta oli 20-30 vuotta sitten Regent's Parkin ulkoilmanäyttämöllä, jossa Shakespeare Company esitti Kesäyön unelman. TTT:n esityksessä kaikki oli kohdallaan. KIITOS!

      Poista

Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).