Autiotalo / Hämeenlinnan Teatteri

Autiotalo - Musikaali Romeosta ja hänen Juliastaan / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 13.5. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Sovitus Lauri Siparin suomennoksen pohjalta : Riku Suokas

Musiikki : Pertti Neumann/Dingo

Ohjaaja : Johanna Reilin

Koreografi : Kati Törrö

Kapellimestari : Kalle Saarelma

Bändi : Kalle Saarelma, Juho Saarikoski, Markus Penttinen ja Mika Savolainen

Rooleissa : Joonas Vesalainen, Sanni Reilin, Jaakko Puusaari, Ida Jokela, Selma Kauppinen, Joel Seppälä, Hanna Uimonen, Juho Saarikoski, Jemo Kettunen, Helmi Reilin, Ilkka Saarikoski, Kalle Saarelma, Antti Hietala, Markus Penttinen ja Mika Savolainen

Romeo kohtaa Julian / (c) Terho Aalto

 Viisitoista vuotta sitten Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa nähtiin ja kuultiin melkoinen spektaakkeli, jossa yhdistyi Romeon ja Julian tarina Dingon musiikkiin. Silloisen teatterinjohtaja Riku Suokkaan pähkähulluun ideaan ei uskonut oikein kukaan, mutta lopputuloksesta muodostui melkoinen kassamagneetti. Minullehan Autiotalo-musikaali oli silkkaa hunajaa alusta loppuun, niihin aikoihin kun teatteri oli minulle yhtä kuin Hämeenlinnan Kaupunginteatteri ja Dingon musiikin parissa teini-ikäni vietettyäni taisi olla yksi tähtihetkistäni kuulla Romeo Risto Korhonen laulamassa Hän on se -kappaletta. Autiotalo on yhä edelleen se kaikkienaikojen Top 1, eikä sitä pysty ohittamaan mikään! Siihen yhdistyi ja kiteytyi niin moni asia, ja se tehtiin juuri oikeaan aikaan.

 Sydämessä läikähti mukavasti kun kuulin, että uusi sukupolvi janoaa tehdä Autiotalosta oman versionsa ja se nähtäisiin myös Hämeenlinnan Teatterin lavalla. Alkuperäisestä versiosta on kulunut jo sen verran aikaa ja olisikin mielenkiintoista nähdä ja kuulla ehkä erilainen tulkinta niin esityksestä kuin kenties Dingon kappaleistakin. Vähän jänskätti se, että millaisia uusia sovituksia (liiankin) tutuista biiseistä on tehty ja onko ne enää tunnistettavissa alkuunkaan... Missään vaiheessa ei kuitenkaan käynyt mielessä, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä ja sörkittäisiin liikaa jotain minulle omalla tavallaan "pyhää" ja rakasta. Hyvällä tavalla jännittyneissä tunnelmissa istahdin taas katsomoon...

 Ensiminuuttien jälkeen tuli jo selväksi, että nyt mennään eikä meinata. Vauhtia ja energiaa oli paikoitellen ehkä vähän liiankin kanssa, lavakin tuntui jo siinä menossa liian pieneltä kun piti singahdella ja heitellä voltteja joka suuntaan. Intoa, kyllä! Vimmaa, kyllä! Hyvin nopeasti kävi ilmi myös se, että muutamia roolihenkilöitä on yhdistetty, biisien paikkaa vaihdettu ja muutenkin päässäni etenkin alussa pyöri jatkuvasti kysymyksiä siitä, että oliko tämäkin veto mukana silloin ensimmäisellä kierroksella. Halusin tai en, vertailin väistämättä yhtä jos toista ja muistelin, "miten tämä kohtaus toteutettiin silloin 15v sitten". Tyhmää, kyllä, mutta en voinut sille mitään. Päässä kävi kuitenkin vain välähdyksiä ja tuokiokuvia sieltä sun täältä, yksittäinen kuva vanhasta käsiohjelmasta kenties. Ja nyt salissa istuu takuulla paljon ihmisiä, joilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miten sen muka piti mennä. Piti mennä? Stop! Se oli silloin se, ja nyt on uusi sukupolvi ja uudet kujeet. Nauttikaamme siis tästä hetkestä, ja kas, siitä hetkestä eteen päin näin lavalla sähikäisen lailla liikkuvia energisiä, taitavia nuoria ja koin Autiotalon uuden tulemisen muistelematta menneitä.

 Hämmästyttävää, miten Dingon kappaleet sopivat kuin nenä päähän Romeon ja Julian tarinaan. Alkupuolella suhtaudutaan kaikkeen uteliaan innostuneesti ja vauhdikkaasti biisienkin myötä (melkoista pyöritystä etenkin Rio ohoi-kappaleessa!), mutta rakkaustarinan saadessa synkempiä sävyjä muuttuu musiikin sävykin hyvin dramaattisesti. Ja millä tavalla! Kaltaiseni vannoutuneen Dingo-fanin on myönnettävä ylpeänä, että bändi tekee mahdottomasta totta : muutama biisi kun kuulostaa uudelleensovitettuna jopa paremmalta tummasävyisempänä. Tästä hyvänä esimerkkinä esimerkiksi "Kirjoitan". Samoin "Kunnian kentät" nousee ihan uusiin sfääreihin. Moniäänisesti kun rintamassa lauletaan korkealta ja kovaa, niin sydänhän siinä on pakahtua.

(c) Terho Aalto

 Kuten tuli jo todettua, tämä Autiotalo on kaikkea muuta kuin autio, sillä se on ladattu täyteen energiaa ja suurta lahjakkuutta, aistikkaita koreografioita myöten. Nuoret näyttävät, että täältä pesee ja ei voi muuta kuin ihastella. Into ja vauhti puski muutamilla hiukan läpi, tuntui että oli kova kiire etenkin repliikkien ja tanssikuvioiden kanssa. Rauhassa hyvä tulee, ja tästä antoi loistavan esimerkin Tybaltia esittänyt Jemo Kettunen. Erittäin vakuuttava roolisuoritus, hahmossa oli uhkaavuutta ja auktoriteettiä juuri sopivasti. Kovasti mieleeni oli myös hiukan villevalomainen Mercutio (Antti Hietala), Kertoja (Helmi Reilin) sekä Narri (Selma Kauppinen), joista jälkimmäisen upea kampaus vielä ansaitsee erityismaininnan. Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi erityisesti Romeon (Joonas Vesalainen) ja Julian (Sanni Reilin) ensikohtaaminen juhlissa. Paikalleenpysähtyneet naamioidut hahmot ja näiden keskellä ensisilmäyksellä rakastuneet nuoret leikkimässä piilosta ja "Hän on se" soi. Täydellistä.

Mercutio uhoaa / (c) Terho Aalto

Erityismaininnan ansaitsee ehdottomasti myös Sanni Reilin Juliana. Hän säteilee valoa ja positiivista energiaa ympärilleen todella isolla säteellä. Monilahjakkuus vailla vertaa!

 Varsin onnistunut kokonaisuus tämä! Porukasta loistaa näyttämisenhalu ja rakkaus tehdä juuri tätä, juuri nyt. Kiiruhtaa kannattaa, sillä esityksiä vain lauantaihin 17.5. asti. Lisäinfoa täältä.

Autiotalolle vahvat neljä tähteä **** ja bändille täydet viisi *****.

ps. Paikalla oli myös muutama näyttelijä viidentoistavuoden takaisesta vedosta, ja hauska oli kuunnella porukan muisteloita etenkin siitä, että "olikos meilläkin tuollaisia voltteja". Tyytyväisin mielin siitä, ettei ollut sittenkään...

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 24.10. 2013, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa Henri Halkola, Salli Suvalo, Joni Leponiemi ja Tiia Ollikainen (Näty)

 Reko Lundánin kirjoittama Tarpeettomia ihmisiä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa vuonna 2003 ja on tekstinä edelleen pelottavan ajankohtainen ja siksi ajaton, ei siis ihme että näytelmää esitetään tälläkin hetkellä useammassakin teatterissa. Jyväskylän Kaupunginteatterin versiosta onnistuin näkemään viimeisen näytöksen, ja onneksi edes sen. Siitäkin on jo liki kaksi kuukautta aikaa enkä ole näköjään pitänyt minkäänlaista kiirettä tämän kirjoittamisen suhteen. Halusin kuitenkin näin jälkijunassa hieman kirjoittaa näytelmästä ja sen aiheuttamista tunnelmista, koska itse esityshän oli loistava.

 Olen nähnyt Tarpeettomia ihmisiä aiemmin Porin teatterissa vuosia sitten, ja varsin erikoisissa merkeissä. Kyseessä oli nimittäin lämmitysharjoitus ennen syyskauden alkua ja pääsin "suhteilla" katsomon puolelle istumaan. Oli siis olemassa mahdollisuus siitä, että ohjaaja keskeyttää homman milloin tahansa, mutta tätä ei sitten tapahtunutkaan ja näin kokonaisen esityksen ilman katkoja. Muistan sen, miten vaikuttunut olin esityksen päätyttyä enkä oikein edes saanut sanaa suustani. Onneksi tästä oli jo useampi vuosi aikaa ja siten näytelmä ei ollut kovin tuoreessa muistissani.

 Kojeistoasentaja Kari (Henri Halkola) saa täysin yllättäen potkut työpaikaltaan. Pätevä, ammattitaitoinen mies muuttuu ensin työnsä suhteen täysin tarpeettomaksi ja ajan kuluessa menettää arvonsa niin miehenä kuin ihmisenäkin. Hän syyttää itseään kaikesta mahdollisesta ja katkeroituminen purkautuu lopulta perheväkivaltana. Vaimo Tuula (Salli Suvalo) saa ylennyksen Siwan myymälävastaavaksi ja urheasti yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman hyvin kaikista mustelmista ja muista ruhjeista huolimatta. Tuulan ystävä Petri (Joni Leponiemi) taas on kaikinpuolin mallikansalainen, opettajana riittää töitä ja luottamustoimia joka suunnassa. Mies on burn outin partaalla, liika vastuu painaa ja millään ei jaksaisi hoitaa kaikkia pestejä. Yksi asia kuitenkin jaksaa kiinnostaa ja siihen oivallinen kohde on Siwan uusi kassaneiti Sonja (Tiia Ollikainen). Sonjalla tuntuu olevan tunneälyä enemmän kuin monilla muilla ja järkeviä mielipiteitä, jalat maassa. Suhde varattuun mieheen koituu kuitenkin hänen kompastuskivekseen ja heikko kohta löytyy hänestäkin.

Petri (Joni Leponiemi) ja Kari (Henri Halkola) / (c) Riku Suonio

 Tarpeettomia ihmisiä. Näin jälkikäteen olen hoksannut, että tuonkin sanan voi ajatella kahdella eri tavalla. Hyödyttömiä ihmisiä tai ihmisiä, joilla ei ole tarpeita. Sekä että. Tarpeitahan nimenomaan kaikilla oli. On edelleen. Kuten jo aiemmin totesin, näytelmä on kipeän ajankohtainen tänäkin päivänä. Yhteiskunnan rattaiden pitää pyöriä koko ajan ja kiihtyvällä tahdilla, ihme ettei siinä pieni tavallinen ihminen meinaa niillä rattailla omin voimin pysyä ja kun pudotaan, pudotaan usein todella syvälle ja seuraukset ovat arvaamattomat.

 Kaikista lavastuksellisista ratkaisuista en oikein pitänyt, mutta tässähän teksti ja näyttelijät kantavat. Näyttelijäthän olivat huikean hyviä kaikki, enkä pysty kenenkään suoritusta sieltä erikseen nostamaan. Tasaisen varmaan työtä kaikilta! Hienoa oli se, että esitys oli tuotu pienelle näyttämölle ja kaikki oli jotenkin niin lähellä, että hyvä kun muisti välillä edes hengittää. Moni laittoi hämmennyksestä kättä suunsa eteen, ei uskonut näkemäänsä todeksi. Eipä Tuulakaan näytelmässä oikein uskonut, vaan luotti siihen, että kaikki kyllä muuttuu parhain päin ja pysyy sitkeästi miehensä tukena, vaikka hänestä ei ollut keskustelemaan kuin nyrkkien välityksellä.

Tuula (Salli Suvalo) ja Sonja (Tiia Ollikainen) / (c) Riku Suonio

 En tiedä, miksi näytelmässä ollaan nimenomaan Siwassa, ja sitähän ei voi Reko Lundánilta enää kysyä (rip). Ehkäpä se tuntuu jotenkin maanläheiseltä, helposti lähestyttävältä, tutulta ja turvalliselta? Ja kuitenkin siitä huolimatta niidenkin seinien sisäpuolella sattuu ja tapahtuu, ihan niin kuin kodissakin, jonka pitäisi olla myös tuttu ja turvallinen paikka. Tämä puoli näytelmästä on kolahtanut erityisellä tavalla, sillä itsekin olen kyseisessä ketjussa töissä, olin jo silloin kun ensimmäistä kertaa tämän Porissa näin. Tietysti miettii muutamia asioita niin, että "eihän meillä noin tehdä" eikä myymälän arki ole tuollaista, mutta mitä sitten? Sehän tässä ei ole tärkeintä, vaan nämä ihmiset ja heidän tarinansa ja kohtalonsa.

 Esityksen päätyttyä katsomossa oli pitkään hiirenhiljaista. Aplodien vaimennuttua seurassani ollut mieheni katsoi minua pitkään vakavana ja sanoi "huh huh, olipahan se".

 Olipahan se. Täydet viisi tähteä *****.

Jyväskylän esitykset tosiaan jo päättyneet, mutta tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti tsekata, jos sattuu missä tahansa muualla kohdalle.

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Vesa Vierikko

Vesa Vierikon tapasin joulukuun puolivälissä Ravintola Elielissä Helsingin rautatieasemalla.

Vuonna 1956 syntynyt Vesa on horoskoopiltaan kaksonen. ”Mä olen syntynyt Lappeenrannassa, mutta ollessani 6-vuotias me muutettiin Tampereelle. Kävin siellä kansakoulun ja oppikoulun. Vuodesta 1976 olen sitten asunut Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Nykyään mä harrastan piirtämistä. Vanha lapsuuden ykkösharrastukseni on palannut. Lisäksi mä harrastan purjehdusta ja kesämökkeilyä, en oikein muuta. En harrasta liikuntaa enkä mitään sellaista. Mä piirrän ihan kaikenlaista kyllä. Mun piirrustusharrastukseni loppui siihen, kun pääsin Teatterikouluun. Siihen asti mä olin piirtänyt joka päivä monta tuntia jostain kolmivuotiaasta lähtien. Silloin lapsena se oli sellaista realismiin pyrkivää, eli tuloksen piti olla mahdollisimman paljon mallin näköinen. Nyt kuvataiteilija Markku Pääkkösen kanssa kokoonnutaan kerran viikossa 4-5 tuntia, ja oon huomannut, että mun taitoni on yhä tallella ja olen löytänyt nyt myös tietynlaisen vapautumisen, eli kuvan ei tarvitse olla realistinen. Kuva itse alkaa tuottaa itseensä kaikennäköistä uutta. Kun uskaltaa katsoa sitä kuvaa, niin sieltä alkaa nousta kaikennäköistä esiin, ja se on mielettömän hienoa”, Vesa hehkuttaa.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Mä oon soittanut oboeta, mutta en mä sitä osaa soittaa. 3,5 vuotta oon aikanaan Tampereen musiikkiopistossa sitä soittanut. Kyllä mä sieltä vielä kauniin äänen saan aikaiseksi, onhan sekin jotain.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”En mä tiedä onko ne vahvuuksia, mutta mulla on esimerkiksi hyvä näyttelijän tekniikka, ja kun mun tekniikkani ei estä mua miettimästä niin mä tiedän, että mun tekniikkani riittää sen hahmon rakentamiseen. Toinen on sitten se, että mä olen mukavalla tavalla hullu. Kun mä en kunnioita ihmisiä, niin mä uskallan nauraa ihmisille, joka taas johtaa siihen, että mä teen koomisia hahmoja, koska mä nään ihmiset koomisina, meidät kaikki.”

Heh, tässäpä onkin nyt mukava istua tarkkailevien silmien alla. ”Niinpä. Ja kun mä katson aamulla peiliin ja näen sieluni sisään, niin sama asia. Heh, et miten meistä tämmöisiä on tullut? Ihan käsittämätöntä. Jo pelkästään se, että me on noustu seisomaan, on äärimmäisen typerä temppu. Ammatin ulkopuolelta sit sanoisin, että kyllä mulla mielestäni on visuaalinen silmä ihan ookoo, ja sit mä tykkään tehdä kotitöitä ja laittaa ruokaa. Se on vähän sellainen ns. pakollinen harrastus. Mulla on sentään seitsemän lasta, kyllä siinä on saanut vääntää niin ruokaa kuin muutakin”, naurahtaa Vesa.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Talonrakentaminen! Siinä mä oon jo aika pitkällä myös, oon aina tykännyt tehdä puutöitä, ihan pienestä pitäen. Mulla on aina ollut puukko, ja puu on sitä kautta tullut mulle tutuksi materiaaliksi. Se on nautinnollista! Mä rakastan rakentamista ja korjaamista.”

Onko suvussasi muita teatterialalla olevia? ”Ei oo teatterialalla. Tosin kaikki ihmisethän jollain lailla on koko ajan ”teatterissa”, tietoisesti tai tietämättään. Mun isoisäni Ludvig Kuure oli teatterialalla siinä mielessä, että hän oli ensimmäisiä Jehovan todistajia ja hänellä oli lapsia aika monen naisen kanssa. Hän oli kuulemma taitava siinä todistamisessaan, ja hänellä oli yksi Suomen harvoista taivaspaikoistakin, mutta hän menetti sen sitten ”sattuneesta syystä”...”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Veikko Sinisalon Jarno-poika tuli mulle oppikoulukaveriksi ja me oltiin heti kuin paita ja perse. Sitä kautta mä sitten tutustuin Veikkoon ja Kaijaan, jotka oli molemmat näyttelijöitä ja sitä kautta mä ajauduin teatteriin, pääsin tavallaan keittiön kautta sisään. Sieltä se sitten lähti. Mä osasin tehdä silkkipainotöitä ja vahingossa mä sitten ajauduin tamperelaiseen aloittelevaan teatteriryhmään, joka oli nimeltään Teatterinuoret. Mä menin tekemään niille t-paidat, joissa oli painettuja kuvia ja jotenkin mä jämähdin sitten siihen porukkaan. Olin silloin jotain 12-13 -vuotias. 15-vuotiaana mä päätin, että musta tulee näyttelijä ja sen jälkeen ei koulunkäynti enää hirveästi kiinnostanut. Mä uskoin, että siitä ei olis ollu mulle mitään hyötyä, eikä siitä mitään hyötyä kyllä ollutkaan!”

”Teatterikouluun mä pyrin kaikenkaikkiaan kolme kertaa, vuonna ´76 pääsin sitten sisään. Sitä ennen tein kaikenlaisia hanttihommia, kävin välillä koulussa, soittelin oboee, piirtelin ja harrastin teatteria. Olin myös Tampereen Työväen Teatterissa iltanäyttelijänä yhdessä näytelmässä. Teatterikoulusta mä valmistuin 1980.”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mä olisin varmaankin graafikko. Luulen, että piirtäisin jotain, koska teatteri vei multa nimenomaan sen, ne vaihtoi tavallaan paikkaa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Kuten sanoin, mä halusin 15-vuotiaana jo tulla näyttelijäksi. Ei ole mitään muuta syytä. Tänään just mietin, että oon aina halunnut uskoa, että näyttelemisellä tai teatterintekemisellä olisi jotain vaikutusta yhteiskuntaan, mutta oon tullut siihen tulokseen, että teatterintekeminen ei vaikuta mihinkään muuhun kuin teatteriin. Se korkeintaan tuottaa mielihyvää ja muuta, mutta vaikka sä kuinka pyrkisit olemaan peili ja näyttämään epäkohtia yhteiskunnasta ja kaikki olisi sitä mieltä, että ”joo toi on kyllä totta”, niin ei se silti muuta mitään! Ne päätökset tehdään jossain ihan muualla. Ihmisille se antaa uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta... Mä en oo pessimisti, mutta mä oon realisti.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Mä olin ennen paljon idealistisempi ja Ryhmäteatterissa me haluttiin olla idealisteja. Olin siellä kuitenkin parikymmentä vuotta. Kyllä me siellä sit tajuttiin se, että kyllähän tämän viihdyttävää pitää olla myös. Me kyllä nautittiin tekemisestä ja näyttelemisestä ylipäänsä, sehän on niin kuin leikkiä. Nyt mä myönnän realismin tosiasiat, idealistisuuteni on vähentynyt ja karisemaan päin.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? Tuo on ehkä väärä sana tuo esikuva, mutta ymmärtänet varmaan mitä tällä tarkoitan. ”Kyllähän sitä pienenä tuli paljon nähtyä just Sinisalon Veikkoa, et hän nyt luonnollisesti on yksi sellainen, mutta me ollaan sen verran erityylisiä näyttelijöitä, että ei hän mulle mikään suora esikuva koskaan ollut, paitsi lausujana kyllä. Hän käsittelee niin hienolla tavalla tekstiä. Sit vanhoja suomalaisia on tietty, kuten esimerkiksi Aku Korhonen. Esikuva on tosiaankin vähän väärä sana, mutta heidän näyttelemistään kunnioittaa omassa tyylilajissaan. Näistä nykyisistä voisin sanoa, että kaikki jotka tekee vilpittömästi ja täysillä työtään, niin se asenne on mun esikuvani.”

Vesa aseman edustalla / (c) Teatterikärpänen

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä, Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa, Heinolan kesäteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. Oon nyt ekaa kertaa vierailemassa HKT:ssa, en oo koskaan aiemmin ollut.”

Mainitse muutama omasta mielestäsi merkittävä roolityösi. ”Me tehtiin paljon Molièren näytelmiä Ryhmiksessä. Mulle lankesi heti ensimmäisestä tehtävästä lähtien näytellä ne roolit, joita Molière itse oli näytellyt. Niissä on sellaista tietynlaista vääntöä. Sitten tuo Amadeus ja siinä Salierin rooli. Se on upeasti kirjoitettu näytelmä ja me tehtiin Ryhmikseen siitä aika hyvä esitys. Se on ollut sellainen itsellekin vaikuttava juttu, se oli katsojien kanssa yhteinen kokemus, joka on aika harvinaista. Se on niin hyvin rakennettu ja tarkoituksella tehtykin juuri sillä tavalla, että siinä vähän itkettiin katsojien kanssa tai pyrittiin olemaan itkemättä, joka on aika hienoa. Sitten on noi Dostojevskit...Karamazovin veljekset tietysti, vaikka mä näyttelinkin siinä kolmea eri roolia. Se oli vavisuttava viisituntinen, ja siinä ehti jo vähän psyykeenkin mennä se, kun sitä kuudettakymmenettä kertaa mentiin. Naisnäyttelijät itki ja halinalleja oli tuotu jo kotoa paikalle. Se oli psyykkisesti raskas, julma tarina. Noh, lisäksi on sitten näitä mukavia komediallisia juttuja, ja tv-ja leffapuolelta myös. Niitäkin on ollut kiva tehdä. Näyttämöllä näytteleminen on kuitenkin se kuninkuuslaji. Jos sä hallitset näyttelemisen tekniikan näyttämöllä, olla joku toinen, niin leffa on sitten piece of cake. Jos on hyvä ohjaaja...”

Onko sinulla nyt tai aiemmin ollut jotain tiettyä roolihaavetta? ”Ei, koskaan ei ole ollutkaan. Olen aina ajatellut niin, että seuraava työ on se mihin keskitytään.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”En mä osaa vastata tähän. Mun unelmat on jo täyttyneet ja oon saanut näytellä niin hienojen ihmisten kanssa.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se leikki siinä on parasta. Aikuiselle ihmiselle maksetaan siitä, että se on hiekkalaatikolla, ja toiset maksaa sen katsomisesta ja jopa taputtaa vielä! Ja sitten tietysti yhteisen kokemisen ja antamisen, selviytymisestä luovuttamisen tunne, niin tekijänä kuin vastaanottajanakin. Se on niin mielenkiintoinen ajatus, että ihminen, joka väittää olevansa älykäs, suostuu maksamaan siitä bluffista, siitä että kahdessa tunnissa sille valehdellaan ihan mahdottomia, ja se suostuu uskomaan sen kaiken! Se on jotenkin viehättävä ajatus, ja siellä ollaan tasavallan presidenttiä myöten ja sekin uskoo kaiken, kun niin on sovittu. Et nyt mä oon näkymätön, kas näin. Ja hei, noi toisethan ei nyt näe tuota, kun se on näkymätön”, Vesa heittää naureskellen esimerkin.

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? Onko se juuri tuota äsken mainitsemaasi? ”Se on juuri tämä illuusio. Kun katsoja tulee paikalle, hän tulee sellaiseen illuusioboxiin ja suostuu maksamaan siitä ja oikein haluaa tulla sinne vapaaehtoisesti. Se taika on nimenomaan se juttu, että sua kuljetetaan paikasta toiseen. ”Tähdet Saharan yllä”-näytelmä, yhtäkkiä sua kuljetetaan Marrakechin torilla jos niin sanotaan ja jos se on taiten tehty, niin se on lähes tottakin sillä hetkellä. Kaikkiin aisteihin vaikuttaminen on sallittua. Näytelmässä ”Scapinin vehkeet” yksi kohtaus tapahtui rantalaiturilla ja oltiin levitetty tervaa näyttämön alle... Tästä tuli myös mieleeni yksi toinenkin juttu. Timo Torikka näytteli puliukkoa Hannu Salaman näytelmässä Finlandia. Timo näytteli puliukkoa ensinnäkin niin, että joka esityksessä se kusi housuunsa lastenrattaissa, kyllä. Se joi aika paljon ennen sitä, toisessa roolissa. Niitä vaatteita ei saanut muuten pestä. Mitäpä luulet, että miltä kahden kuukauden kuluttua joka ilta kustut housut ja vaatteet alkaa haista? Joka ilta kun se laittoi ne päälleen, nehän oli aina ehtineet kuivahtaa eli ei ne silloin haisseet, mutta sitten kun vähänkin hikoili, niin se löyhkä oli jotain niin kauheaa, että eturivin ihmisiä ihan oksetti. Me heitettiin Timo kokonaan yhteisestä pukuhuoneesta pois ja varaston perälle lyötiin naula seinään, ”tossa on sun vaategarderobisi ja pidät ne siellä etkä tule tänne ihmisten ilmoille!” Vesa muistelee nauraen.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Pienet yksityiskohdat inspiroi mua. Mä en inspiroidu isoista ja hallitsevista asioista, vaan pienistä yksityiskohdista, joita mä rakastan ja jotka kuljettaa mut kohti isompia. Mä rakastan sen henkilön rakentamista, jota ei ole oikeasti olemassakaan. Se on vähän niin kuin Frankenstein olisi! Sä saat itse rakentaa ihmisen, millainen se on ja miten se puhuu. Se inspiroi. Piirroshommissa inspiroidun siitä, että se kuva alkaa synnyttää uutta kuvaa ja mä nostan sieltä esille sen uuden kuvan, joka synnyttää ehkä taas uutta. Sitä voi tehdä monikerroksisesti. Sen mä olen myös huomannut, että kannattaa pysäyttää se kuva myös välillä. Et nyt tää on valmis, siihen ei kosketa enää. Ja sit otetaan seuraava piirros työn alle.”

Podetko ramppikuumetta? ”Kevyttä, mutta en pahaa. Olen oppinut hallitsemaan sitä, mulla ei ole ikinä ollut sillai pahaa oloa. Pieni jännitys on aina hyvästä, se nostaa mut. Se ei ole pelottavaa eikä kauhistuttavaa.”

Kumpi jännittää enemmän, ensimmäinen yleisö vai ensi-ilta? ”Ensimmäinen yleisö on vielä harjoitus, ja sehän ei jännitä vaan on mielenkiintoinen siinä mielessä, että miten yleisö ottaa sen ja tuleeko millaisia reaktioita. Ensi-illassa homma on yleensä jo niin valmis, etten nää mitään syytä ruveta sitä mitenkään erityisesti jännittämään. Se on harjoiteltu jo niin moneen kertaan jo.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja ja rutiineja, joita toistat ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Kyllä mä muutamaa minuuttia ennen esitystä istun alas ja keskityn. Olen laittanut kaikki valmiiksi. Ajattelen sukulaiseni läpi ja toivotan kaikille hyvää. Esityspäivinä on jo aamulla takaraivossa se tieto, että tänään on esitys. Kyllä se vaikuttaa sitten siihen, että mitä ja milloin syö, et mikä on energiatason oltava esityksessä, et mikä sen kesto on ja miten raskas rooli on kyseessä. Sellainen rutiini mulla on, että menen suunnilleen samaan aikaan teatterille, vaihdan vaatteet ja laitan maskit, ja ne teen aina samassa järjestyksessä. Siitä rutiinista on vaan tullut sellainen ja se kannattaakin tehdä niin, se on just sitä keskittymistä myös. Eikä se siitä häiriinny, jos joku tulee siihen väliin häiritsemään, sen voi panna poikki ja jatkaa sitten. Mä oon ollut aina sitä mieltä, että ammattitaitoa on se, että mahdollisimman nopeasti opettelet menemään nopeasti siihen roolihenkilöön, ettei sun tarvi viittä tuntia aikaisemmin keskittyä, ja että sieltä roolista tullaan yhtä nopeasti pois, et kiitoksissa ei olla enää roolissa. Silloin ollaan jo ihan vapaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Ehkä legendaarista oli se, kun Ville Virtanen löi päänsä muuriin Suomenlinnassa ”Taru Sormusten herrasta”-jutussa. Kukaan ei nähnyt sitä tapahtumaa. Ville oli ihan sekaisin kolme-neljä päivää sen jälkeen. Me muut aateltiin, et mikä sillä on! Onks se ruvennut vetään jotain kamaa? Se puhui ihan sekavia, näyttämölläkin se vaipui yhtäkkiä johonkin eikä suostunut esimerkiksi kuolemaan. Se oli kiusallisen legendaarista, hän itsekin kirjassaan kertoo tästä. Hänellä oli aivotärähdys, ja paha. Ihme ettei mennyt taju, se paikkakin tiedetään missä se tapahtui, juostiin siellä pimeässä toisesta kohtauksesta nopeasti sisään ja Ville tuli viimeisenä sieltä, hänen pitikin tulla viimeisenä. Pitkä kaveri kun on, niin oli komauttanut päänsä sitten.”

”Niitähän sattuu silloin tällöin, että joku unohtaa tekstin ja yrittää sitten selviytyä siitä, ja ajaa itsensä vaan entistä vaikeampaan tilanteeseen. Kaikki muut tietää sen ja näkee, et se on aivan kusessa nyt! ”Tärkeintä on olla aito”-näytelmässä, en muista mikä se syy oli, mutta pudottiin koko porukka ja yleisö. Ulvottiin viisi minuuttia, sekä yleisö että me, se meni aivan kaoottiseksi. Se lähti jostain ihan pienestä, ja yleisö näki sen, että nyt tää karkaa käsistä ja niinhän siinä kävi. Veikko Sinisalolla kävi yhdessä yleisöennakossa siten, että putosi ihan täysin ja se nauruhan on todella tarttuva. Aina se yritti tulla uudelleen kohtaukseen ja eihän siitä tullut mitään, sitä kesti varmaan vartin. Se lähti siitä, että sen piti sanoa ”mennään aasin rattailla sairaanhoitajan luo” ja se sanoi sen vahingossa toisin päin”, Vesa nauraa.

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Elämäni on täynnä mukavia muistoja, en pysty nostamaan sieltä mitään tiettyä esiin. No, ensirakkaudet on ollu kauheen kivoja...”

Tähän väliin minä kerron lukioaikaisen muistoni siitä, kun luokkakaverini piti Vesa Vierikosta esitelmän ja näytti pätkän Katsastus-elokuvaa esitelmän lomassa. Siitä hetkestä eteen päin Rimpiläinen oli loppuviikon sairaana meidän luokaltamme ja homma johti rimpiläiskieltoon, eli nimeä ei saanut mainita luokassa lainkaan. Leffan nähneet tietävät kyllä mistä on kyse...

Käytkö katsomassa muiden esityksiä? ”Enpä juuri. Kymmenen vuotta tuli oltua TeaKissa hommissa ja sitä ennen mä kävin katsomassa noin kymmenen esitystä vuodessa keskimäärin, ja TeaKissa mä kävin katsomassa noin kymmenen esitystä kuukaudessa. Sain nähdä aika lailla tarpeekseni niihin aikoihin, eli nyt mulla ei ole minkäänlaista hinkua nähdä teatteriesityksiä. Kohta saattaisi ruveta taas kiinnostamaankin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Olen nyt kieltäytynyt kaikista rooleista, ”Vielä ehtii” pyörii kolme iltaa viikossa ja se riittää hyvin mulle. Jos aikataulut natsaa, keväällä aletaan kuvata yhtä sarjaa ja mä olen lupautunut siihen mukaan. Kesällä sitten minä, Loiri ja Petelius ollaan samassa jutussa”, Vesa vihjaisee tulevasta ja myöhemmin selviää, että kesällä kuvattavassa jutussa on kyse uudesta Joulukalenterista.

Onko sinulla mottoa? ”Kaikki järjestyy.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää suomalaiselle teatteriyleisölle? ”Älkää uskoko mitä teille sanotaan. Uskokaa silmiänne ja pitäkää oma mielipiteenne.”

Osaatko imitoida jotain henkilöä? ”Ihan näitä perinteisiä...Jörn Donneria, Jussi Jurkkaa, Fakiiri Kronblomia...Näähän on tietysti ääni-imitaatioita. Kun alussa puhuttiin siitä, että mä olen tekninen näyttelijä, niin on mulle näyttelijänä kehittynyt sellainen, että kun mä vähän aikaa katson ihmistä, niin mä hyvin nopeasti löydän sieltä sen gestiikan siihen olemukseen ja missä se sen kipu on, vaikkei se oikeasti näyttäisi sitä. Sitten on helppo muuntua siksi ihmiseksi, pääsee fysiikaltaan ja rytmiltään lähelle sitä. Ihmisen älykkyysosamäärä on muuten mielenkiintoinen asia näyttelijälle! Ihmisen ÄO:ta muuttamalla sä muutat koko sitä näyttelijäntyötä. Usein itserakkaat näyttelijät pilaavat koko henkilön ja jutun sillä, että näyttelevät tyhmän roolihenkilön viisaammaksi, kun ne ajattelee, että tulee muuten tyhmä vaikutelma. Pitäisi aina hahmottaa tarkkaan, että kuinka älykäs se henkilö on tai kuinka tyhmä tai yksinkertainen se on. Siinä on komedianäyttelemisen yksi avain, voin sen paljastaa tässä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En mikään, mutta jos joku pitää sanoa, niin Teräsmies voisi kiva olla.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä ensin tutkisin oman kehoni ihan ensimmäisenä, et mistä tässä on kysymys. Sit seuraavaksi mä asettuisin uhriksi miesten viettelylle, mua kiinnostaa se siltä puolelta, et kuinka te yritätte ja mitä keinoja te käytätte.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Unilääkettä! Kyniä ja paperia, tablettitietokone ja nettiyhteys. Mä haluaisin kyllä äkkiä takaisin uneen. Tai sitten voisi ottaa unilääkkeeksi oopiumia, jota en oo kyllä koskaan kokeillut. Aina kun heräisi, niin ottaisi lisää. Se on ihan niin kuin matka toiseen maailmaan kuulemma, ja kuitenkin makaat vaan paikallaan siellä pesässä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin sinne mitä milloinkin tarvitaan. Jos haluaisin mennä sinne syömään lakritsaa, niin sit ottaisin lakritsaa.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyllä mä menisin tuonne Rooman vallan aikaan ja Jeesuksen syntymään. Mä oon lukenut aikanaan pitkää latinaa ja se aika on kyllä jättänyt jälkensä.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion kävellä ulos täältä ravintolasta, heh. Ja sitten menen Taiteilijakoti Lallukkaan ja alan piirtämään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Tota

Mikä sytyttää sinut? - Katse

Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Veden liplatus veneen kylkeen

Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Astronautti

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitä jäbä?”

Haastattelussa Mikael Saari

Mikael Saaren tapasin elokuussa 2013 Lahden Kaupunginteatterilla West Side Story-musikaalin harjoitusten välisellä tauolla.

Vuonna 1988 syntynyt Mikael on horoskooppimerkiltään kalat. ”Mä olen syntynyt Vantaalla, asunut ensimmäiset kuusi vuotta siellä ja sitten muuttanut Hyvinkäälle. Neljä vuotta sitten muutin Lahteen ensin armeijan takia.”

Mitä harrastat? ”Onhan se tietysti nyt hallitseva homma, että koko ajan on soitto-tai laulutreeniä ja näyttelijänhommaa ja tanssia. Mullahan on leikattu molemmat jalat nyt lyhyen ajan sisään, eli urheilut on ollu kyllä aika vähissä sen takia, mutta kyllä mä tykkään kauheasti pelata. Oon pelannut fudista kauan, sulkista ja sählyä ja kaikkea sellaista. Kiva olisi päästä taas pitkästä aikaa kunnolla pelaamaan, ettei tarvis koko ajan varoa noiden polvien kanssa. Mä myös lueskelen silloin kun mahdollista. Oon Tuomas Kyröä diggaillut tässä viime aikoina, ja runoja olen lukenut myös paljon ja ihan siksi, että olen tykännyt säveltää niitä. On myös kiva syventyä ihan fiilistelemäänkin niitä”, Mikael kertoo.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Kaikenlaiset volttihypyt ja muut kivat on nyt mennyt noiden jalkojen myötä, eli en enää liiku niin paljon. Mä en osaa enää mitään, heh. Oon joutunut keskittymään ihan perusasioihin nyt esim. ihan vaan jaloillaan pysymiseen, mutta sitä ei varmaan voi pitää minään erityistaitona...?”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Musta olisi ihana tehdä äänellä kaikenlaisia juttuja, imitoida. Ja olisi kiva osata ylipäätään näytellä! Ihan tässä viime aikoina on tullut se, että pitäisi osata soittaa. Mä oon aina ollut vähän laiska treenaamaan, eli tavallaan ne vähätkin taidot mitä on, on tullu sitä kautta, että tekee vaan. Nyt pitäisi pianon-ja kitaransoittoa vaan tiukasti treenata.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri- tai taiteellisella alalla olevia? ”Ei löydy työkseen tekeviä, mutta mun pikkuveljeni opiskelee tässä Mutella myös, eli samassa koulussa missä mäkin oon, ja menee nyt tokalle. Mun äitini on opettaja ja isä on rakennusinsinööri. Taitaa muuten äidin puolelta yksi olla tanssija, mutta ihan lähisuvussa ei ole muita. Niin ja itse asiassa mun mummoni veli on Martti Kuningas, joka oli esim. klassikkoelokuva Nuoren myllärin nimiroolissa aikoinaan. Ja Tuntemattomassa.”

Milloin kiinnostuit musiikista ja biisienteosta? ”Mä oon käynyt sellaisen traagisen lapsuuden musiikkiopistossa, niin kuin varmaan suurin osa lapsista on käynyt. Se oli ihan hirveetä! Ajattelin joskus 11-vuotiaana, että en aio enää ikinä tehdä mitään musiikkiin liittyvää. Mä menin musiikkiopistoon alle kouluikäisenä ja ihan omasta halustani, mutta mä olisin halunnut soittaa pianoa tai selloa. Se on mun ”vanhuudenhaaveeni”, että vielä jossain vaiheessa opettelen soittamaan selloa. Mutta siis Hyvinkäällä ei ollut mahista oikein mihinkään ja mut laitettiin soittamaan nokkahuilua. Se ei ollut oikein se pienen pojan suuri unelma, jos näin voi sanoa. Viisi vuotta mä jaksoin siellä käydä. 13-vuotiaana olen tehnyt pari biisiä itse. Kun alkoi tulla tyttöjä kuvioihin, niin piti alkaa soittamaan kitaraa... se oli ainoa ja vahvin motivaattorini silloin kyllä! Rippikoulussa mä oon sitten ekan kerran laulanut yksin julkisesti, pienelle porukalle tosin. Nyt muuten lokakuussa tulee 10 vuotta täyteen mun ensimmäisestä sävellyskonsertista! Mulla oli oma bändi ja siinä soitettiin omia biisejä. Oon jotenkin näin jälkikäteen vasta tajunnut, että miten hienoa se on. Se eka keikka oli Hyvinkäällä sellaisella nuorisotalolla. Mun veljeni soitti rumpuja siinä. Bändin nimi oli Kanava. Se eli pitkään se bändi, ja yhtä biisiä mä soitan edelleenkin, oon tehnyt sen silloin 13-vuotiaana. Niin ja se on vielä mainittava, että mähän oon aina ollut musiikkiluokalla ja laulanut kuorossa, mutta se oli aikoinaan lähinnä siksi kun kaikki kaveritkin oli”, Mikael muistelee.

(c) Teatterikärpänen

Miten sitten teatteri tuli mukaan kuvioihin? ”Lapsena olin mukana jossain koulun proggiksissa ja väkisin, se oli lähinnä hirveätä. Soittaminen ja laulaminen on mulle helppoa eikä sillä tavalla jännitä, mutta puhuminen lavalla on mulle ihan kauheeta edelleen. Kun olin 16-vuotias, pari mua vanhempaa tyttöpuolista kaveria raahasi mut väkisin yksiin koelauluihin Helsinkiin. Meitä oli reissussa itse asiassa viisi, ja mä olin ainoa joka siihen proggikseen sitten pääsi. Se oli vuonna 2005 ja se oli Queenin musiikkiin perustuva musikaali. Se on tavallaan se isoin juttu edelleen, sitä kautta mä olen tähän hommaan jäänyt. Seuraavana vuonna olin sitten saman porukan uudessa jutussa mukana, se oli HONK! –koko perheen musikaali. Ne oli mulle kauhean tärkeitä molemmat, koska ne oli ne ensimmäiset.”

”Mä olin täällä Lahdessa armeijassa soittokunnassa ja pari tuttua oli koulussa Mutella ja kehoittivat muakin hakemaan sinne. Mä hain englantiakin lukemaan. Pääsykokeet oli samana päivänä ja jotenkin mä sitten jäin tänne. Mä oon aina ollut maailman surkein näyttelijä, mulla ei ole minkäänlaisia lahjoja siihen, mutta kyllä toi musa oli ja on ollut mulle sellainen tärkeä juttu ja sitä mä haluan tehdä jatkossakin, laulaa ja näin. Ja kai sitä näyttelijäntyötäkin voi oppia! Loppujenlopuksi se meni niin, että se Mute olikin ihan oikea ratkaisu, niin ne asiat jotenkin aina menee. Oon nyt kolmatta vuotta täällä Mutella. Mun piti itse asiassa valmistua jo keväällä, mutta mulla on tosiaan kouluaikana menny molemmat jalat, niitä on leikelty ja väännelty ja käännelty, ja mä oon sen takia ollut aika vähän koulussa. Tarkoitus olisi valmistua sitten syksyllä 2014.”

Olisiko englannin opiskelu kenties vaihtoehto B sinulle? ”Varmaan olisin jotenkin kirjallisuuden ja englannin kielen parissa. Mä edelleenkin mietin sitä, että jossain vaiheessa lähtisin englantia lukemaan. Kääntäisin kirjoja tai muuta. Pienenä mä innostuin hirveesti Harry Pottereista ja niiden suomennoksista. Aina kun uusi kirja ilmestyi, mä luin sen ensin englanniksi ja ehdin itse tavallaan suomentamaan sitä aika paljon, ennen kuin virallinen suomennos ilmestyi. Siinä kun oli kaikkia niitä uudissanoja, et miten ne kääntäisin itse. Se oli kauhean mielenkiintoista! Ja sit toinen haaveammatti, mikä on tullut vasta myöhemmin, olis et pääsis suomentamaan Aku Ankkaa. Se olis ihan mielettömän siistiä. Mä oon tosi natsi mitä tulee suomen kielen oikeellisuuteen ja Akussa se on aina oikein. Niissä puhekuplissa on tietynlaista runoutta. Nerokasta! Ja kaikkia niitä hauskoja sanoilla kikkailuja...aikoja sitten siellä seikkaili mm. Poski-niminen artisti, jonka tajusin vasta myöhemmin”, nauraa Mikael. “Toisaalta taiteilijana suurin haave on tietenkin saada omasta nimestä väännös Aku Ankkaan.”

Mikä olisi valmistumisen jälkeen sinulle ihanteellisin tilanne? ”Mä en tiedä onko mulla varaa siihen, mutta mä aattelin lähteä Englantiin käymään sellaisen maisterikurssin, tekeen musaa. Sit ehkä haen Helsinkiin yliopistolle musiikkitiedettä lukemaan. Ja tehdä lisää, jatkaa sitä mitä mä teen nyt eli teatteria ja musaa. Nyt kun olen täällä teatterissa vierailemassa ja teen yhtä proggista kerrallaan, niin se käytännössä tarkoittaa sitä, että mulla on pari-kolme näytöstä viikossa ja sen lisäksi ehtii vielä tekemään keikkaakin. Ne tukee toisiaan todella hyvin, ja motivoi myös.”

Onko sinulla omia esikuvia? ”Niitä on nykyään ihan älytön kasa, koska niitä tulee koko ajan lisää ja mulla on hirvee määrä kavereita, joita myös fanitan ihan suunnattomasti. Kun näkee läheltä, että miten ne työskentelee, niin tietää tarkemmin ja sitä kautta ihailee myös. Tämmöisistä tunnetummista mä olen esimerkiksi Jarkko Martikaista ihaillut aina, sitä sanakikkailua ja musiikkia. Ulkomailta sitten Damien Rice, joka on irlantilainen singer-songwriter. Ja Rahmaninov, klassista romanttista pianomusaa! Vähän eri juttuja. Helppo on fanittaa myös Adam Lambertia ja muita superhyviä laulajia, omien alojensa mahtavuuksia”, Mikael hehkuttaa.

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä oon tavallaan siitä onnellisessa asemassa, että mä oon saanut tehdä jo niin hienoja juttuja niin hienojen tyyppien kanssa. Täällä koulullakin on mahtavia laulajia, joilla on synnynnäinen magee soundi äänessä ja karisma ja siihen sitten lisätään vielä treenaamalla tehty taito. Freddie Mercuryn kanssa mä kyllä haluaisin päästä laulamaan! Ja Adam Lambertin. Meillä on myös sellainen lauluporukka kuin PopUp (linkki ohessa), jossa siis kertakaikkiaan ihan 6-0 oon huonoin laulaja. Oon mä nyt laulanut ja pärjään kyllä, mutta että saa olla osa tuollaista porukkaa, jossa on kaikki niin älyttömän hyviä. Meitä on yksitoista siinä ryhmässä mukana.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on tavallaan helppo, et tuollakin kun noissa lavasteissa pyörii ja katsoo tuota isoa lavaa, niin olisi mahtavaa tehdä se Queen-juttu uudestaan ja siitä se sama rooli. Varmaan Last 5 years tai Once olisi mahtavaa tehdä myös.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Tähän on kaks eri vastausta, joista toinen on lavalta käsin ja toinen on katsomosta käsin. Kävin keväällä katsomassa täällä tuon Niskavuoren naiset ja siinä oli mun mielestä paljon sellaista, mikä on mun mielestäni parasta teatterissa. Se hienous mikä tulee siitä, että se oli ensinnäkin musiikkiteatteria ja siinä oli lisäksi todella hienot näyttelijäsuoritukset, ja miten se teksti oli käsitelty. Mä en ole ikinä aiemmin ymmärtänyt Niskavuorista mitään, oon kattonut niitä vanhoja elokuvia ja miettinyt, että mikä tässä on se juttu! Vaikka tehdään epookkia ja vaikka se oli pateettista ja melkeinpä saippuaoopperaa paikoitellen, niin vaikka se ei sillä tavalla kerro minusta, niin mä sain silti itelleni sellaisia henkilökohtaisia fiiliksiä, et tää puhuu musta! Mulle tuli sellainen olo siitä, että nää tietää miltä musta tuntuu, mitä mä oon tehnyt omassa elämässä ja se kosketti todella monella tavalla. Se tuntuu myös todella hienolta, kun ihan spontaanisti voi vähän itkeäkin siellä. Tiivistettynä parasta teatterissa on se tunteisiin vetoaminen ja toisaalta se ajatusten herättäminen. Mun lempipaikkani Lahdessa on Teatteri Vanha Juko, ne tekee todella uskomattomia juttuja välillä rankoistakin aiheista. En tykkää politiikka-sanasta yhtään, mutta että näytetään miten asiat on ja millainen maailma on. Lavalta käsin ne on periaatteessa samoja asioita, mutta mä en ole vielä toistaiseksi tämän lyhyen urani aikana päässyt sellaiseen tilanteeseen, että mä olisin päässyt kokemaan sen, että mitä olisi välittää sitä tunnetta. Se johtuu monesta asiasta, rooleista mitä oon tehnyt mutta ennen kaikkea siitä, että mä en ole näyttelijä. Mutta mä luotan siihen, että se tulee vielä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Saan kyllä inspiraatioita tosi iisisti ja tosi monesta paikasta. Eilen kävelin klo 22 jälkeen kotiin täältä teatterilta ja oli tosi pimeetä kun ukkonen oli tuossa ihan päällä. Taivas oli hieno. Aika herkästi alkoi tulla mieleen melodioita. Kännykkään tallennan aina sellaisia pieniä pätkiä, jotka sitten pystyn sieltä nappaamaan kun pääsen ns. sorvin ääreen. En mä niitä siellä lenkillä tosin tallentanut, kyllä se aina vaatii sen kitaran kuitenkin. Lisäksi hyvä kirja, hyvä leffa, hyvä biisi, hyvä teatteriteos, mikä tahansa hyvä juttu inspiroi mua. Tulee sellainen fiilis, että mä haluan tehdä tuollaisen itse, ja sitten sieltä lähtee jotain kautta kierrättämään sitä juttua. Ihan parasta on myös se, että Hyvinkäällä mun lapsuudenkodissa tykkään loputtomiin touhuta kaikenlaista, laittaa pihaa, hioa seinää. Se on ihanaa kun näkee omien kättensä jäljen. Mahtavaa on myös päästä jonnekin veden äärelle ja vain tuijottaa sitä. Ei tarvitse tehdä mitään muuta. Vesi on mun elementtini. Hyvinkää on muuten hyvä paikka, mutta kun siellä ei ole vettä, ne on niin pieniä lätäköitä siellä, eikä se oo ollenkaan sama asia. Meren kohina on ihan paras juttu!” Mikael intoilee.

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Keikalla mua ei jännitä, se on mulle se kaikista turvallisin paikka tavallaan. En voi kyllä sanoa, ettei ikinä jännittäisi keikalla... Totta kai on vaikeita tilanteita ja sitten on vaikeahkoja yleisöjä. Olen tehnyt tosi paljon mies ja kitara – tyylistä keikkaa ja se on sillä tavalla helppoa, koska mä tiedän mitä mä teen. Mutta että heti kun joutuu puhumaan ja varsinkin puhumaan ja liikkumaan, niin sitten onkin kova paikka. Ei ole tavallaan turvassa heti. Se on aika perinteistä se jännitys, mahaan sattuu. Se menee muuten jännästi niin, että mua jännittää treeneissä enemmän kuin yleisön edessä. Luulen, että jos esityksessä teen jonkun virheen, niin yleisö ei välttämättä edes huomaa sitä, mutta työyhteisön edessä mokaaminen jännittää mua tosi paljon.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja ennen lavalle menoa? ”Ei oikeestaan. Se liittyy ehkä taas siihen laiskuuteen, mutta mä istun ja tuijotan vaan, ja sitten menoksi. Totta kai kun lähtee liikkumaan, niin sitten pitää fyysisesti ihan lämmitelläkin. Ääntä mä en oo koskaan osannut avata.”

Kerro joku kommellus! ”Mä oon miettinyt, että milloinkohan jotain tapahtuu, kun tässä on oikeesti paljon kaikenlaista takana. Kerran mä lauloin Sibelius-talossa täydelle salille ”Täällä Pohjantähden alla”-laulua, minkä liki kaikki osaa, ja unohdin sanat kesken kaiken. Oon selvinnyt aika vähällä kyllä, ei oo käynyt mitään uskomattomia juttuja. Olin tuossa kesällä varusmiessoittokunnan bändin solistina tässä Lahdessa. Aurinko paistoi ihan kirkkaalta taivaalta, 4000 ihmistä yleisössä, upea bändi. Ensin meni aurinko pilveen, sitten alkoi sataa ja sitten ukkostaa, ja pian satoi rakeita. Ihmiset otti vaan sateenvarjoja esiin ja näytti, ettei kukaan ainakaan lähtenyt pois. Se oli ihan mieletöntä. Mun oli pakko lopettaa laulaminenkin, biisi oli tosin jo loppumaisillaan. Juttelin ihmisten kanssa siitä säästä, koska oli ihan maailmanlopun meininki ja salamoi. Oli älyttömän hauskaa ja semmosta yhteisöllistä.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Parhaimpina jää mieleen kyllä sellaiset, kun on ollut tavallaan ekaa kertaa jossain tilanteessa. Cabaret-musikaali oli mielettömän hieno juttu, kun oli ekaa kertaa isolla lavalla ja sai laulaa. Sit se Queen-juttu ja se kun oli ekaa kertaa isossa bändissä sen varusmiessoittokunnan kanssa ammattilaisten keskellä. Hirveen paljon on myös sellaisia ihmisiin liittyviä muistoja, eikä niitä viitsi edes eritellä. Isoimmat ja parhaimmat jutut on sellaisia, joihinkin tiettyihin ihmisiin liittyviä ihan arkipäiväisiä asioita.”

Tulevia roolejasi ja muita töitäsi? ”Syyskuussa 2013 on ensi-illassa tuo West Side Story. Biisejä mä tietysti teen koko ajan ja monenlaisia. Pianopohjaista niin kuin se viisukappaleeni ja sitten irkkufolkkia.” (Tähän lisäyksenä Oulun kaupunginteatterin Poika Mancini –näytelmän päärooli syksyllä 2014 sekä Lahden Uuden kesäteatterin Pieni Lemmenleikki -tuotanto kesällä 2014, toim. huom.)

Onko sinulla jotain mottoa? ”Mä aina välillä luen tai kuulen jonkun tosi hyvän ja päätän, että tätä mä käytän, mutta sitten se unohtuukin. Toisinsanoen tällä hetkellä ei ole.”

Mistä haaveilet? ”Tasaisin väliajoin mä haaveilen kaukomaista, et pääsis vaan johonkin rantahiekkaan makaamaan ja katsomaan kauniita paikkoja.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Ehdottomasti mä haluaisin olla näkymätön ja lentää! Mulla on kyllä kauhea korkeanpaikankammo, mutta voishan sitä varmaan lennellä vähän matalammallakin, niin kuin unissa aina tapahtuu. Teen myös hienoja piruetteja ilmassa unissani.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä varmaan nautiskelisin siitä, että joku katsoo mua. En mä tiiä...”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin tietokoneen, koska siinä on koko mun duuni ja kaikki mahdollinen. Voisin kattella Frendejä koko talven. Romanttisempi vastaus olisi tietysti se, että mä ottaisin kitaran ja pianon. Oman uppokeittimen ottaisin, että saisin ranskiksia ja kiinalaisen loputtoman buffet-pöydän. Mulla on muuten kauhee nälkä nyt! Juomaksi pitää olla jotain halpaa light-limua, se on mun pahe. Ja jallua tietysti. Ja punkkua.”

Jos saisit matkata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne menisit? ”Kyllä mä menisin varmaan katsomaan Queenia johonkin klubille. Se olis melkoista! Voisin mä ruveta hovimuusikoksikin jossain 1500-luvulla.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Välinpitämättömyys

Mikä sytyttää sinut? - Into

Mikä sammuttaa intohimosi? - Järjestelmällisyys

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Aaltojen kohinaa

Mitä ääntä inhoat? - Keväällä lintujen jatkuvaa sirkutusta, se on todella rasittavaa!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkkitehti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Yläasteen opettaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, kiva nähdä!

Täynnä elämää / Circus Maximus

Täynnä elämää / Circus Maximus

Ensi-ilta 2.5. 2014 KokoTeatterissa Helsingissä, kesto noin 1h 5min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Jyrki Pylväs

Ohjaus Perttu Leinonen

Valo-ja äänisuunnittelu Jere Kolehmainen

Lavalla Tomi Alatalo ja Antti Laukkarinen

 Circus Maximuksen tuottama "Täynnä elämää" kulkee myös alaotsakkeella "Balladi Jyri Honkavaarasta". Jyri Honkavaara (1960-1997) tuli tunnetuksi etenkin pihtiputaalaisen Ratsia-bändin laulajana ja biisintekijänä. Ratsia voitti Rockin SM-kilpailujen uuden aallon sarjan vuonna 1979 ja bändi kolusi menestyksekkäästi pari vuotta Suomea ristiin rastiin, jonka jälkeen hajosi. Ratsian jälkeen Jyri Honkavaara vaikutti myös monissa muissakin bändeissä. Tarinoita ja legendoja tästä persoonasta riittää, ja "Täynnä elämää"-esityksen tekstipuoli perustuukin lukuisiin haastatteluihin. Musiikkipuoli onkin sitten "sitä itteään", ja lavalla pistävät itsensä likoon Tomi Alatalo ja Antti Laukkarinen.

 Viikkoa aiemmin osallistuin toisen produktion ensi-iltaan, ja siellä salamat räpsyivät heti ovella. Ensi-iltaväki oli varsin julkkispitoista ja tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi siinä porukassa. Nyt KokoTeatterin ensi-iltaan saapui salintäydeltä sangen kirjavaa porukkaa ja vaikken ketään tunnistanutkaan, tunsin silti olevani enemmän "omieni joukossa" ja rennompi. Paikalle tultiin katsomaan kiintoisaa esitystä, ei esittäytymään itse ja siinä on jotenkin vissi ero. Monenlaisille ensi-illoille on kuitenkin paikkansa ja aikansa, eipä siinä mitään, mutta ymmärtänette pointin tässä. Ja väkeähän totisesti saapui paikalle jopa niin paljon, että lisätuolit olivat tarpeen ja osa istui lattiallakin eikä silti ollut moksiskaan. Loistavaa oli myös se, että paikalla oli todella paljon miespuolisia katsojia.

(c) Mitro Härkönen

 Kuultuani ensimmäisiä kertoja tästä proggiksesta viime vuonna luulin, että Tomi heiluu Honkavaaran roolissa lavalla ja Antti hoitaa muut pestit. Väärä luulo! Tomi ja Antti vuorottelevat eri rooleissa ja aluksi tämä saattaa hiukan hämmentää etenkin tämänkaltaisiin ratkaisuihin tottumatonta katsojaa, mutta pian jutun ytimestä pääsee kyllä jyvälle ja se imaisee mukaansa. Ja tarinahan kulkee kuin se legendaarinen nelostie, päästä päähän ja ylhäältä alas ja toisinpäin. Muistonsa Jyristä kertovat niin entiset bändikaverit, tyttöystävät kuin velikin. Jokaisella on omanlaisensa muisto, eikä aina niin ruusuinen. Muisto kuitenkin, myös lämmin. Kaikista näistä yhdessä muodostuu jonkinlainen käsitys siitä, että millainen mies oli Jyri Honkavaara. Vai muodostuuko sittenkään? "Kaikki tietää sinut, mutta kukaan ei tunne", toistelee omassa elämässään itsensä epämääräiseksi sivulauseeksi ja ulkopuoliseksi tunteva mies itse. Selkääntaputtelijoita riittää ja jokainen haluaa oman palasensa, ja kun kaikki ovat oman osuutensa saaneet, mitä jää jäljelle? Katsojakin pysyy skarppina, kun välillä Jyrinä toimii pelkkä mikkiständi tai nahkatakki, ja saapa yksi yleisön edustajakin kokea sen, miltä tuntuu saada potkut bändistä.

(c) Mitro Härkönen 

Antti ja Tomi lavalla muodostavat hyvin tasavahvan parin, ja antavat toinen toisilleen heittoja ja koppeja vuorotellen. Kummallakin on omat hetkensä huvittaa katsojia tai vetää ilmeet vakaviksi. Voi sitä intoa, millä alaikäinen rumpali (Antti) tarinaansa kertoo ja vitutusta, kun isä ei päästäkään alkukarsintoihin mukaan. Loistava oivallus käyttää dialogin vastaparina soitinta, pointti tuli kyllä selväksi, että ei mitään asiaa Jyväskylään. Parhaat naurut taisi irrottaa ne kuuluisat SM-kisat, jossa selostaja esittelee turmeltuneen nuorison edustajina pihtiputaalaisen Raatsia-orkesterin. Tai kokoelma erinäisistä keikoista mitä kummallisimmissa paikoissa. "Sirpa on kuollut, mutta musiikki elää ... hyvät naiset ja herrat, seuraavaksi Ratsia!" Soitto soi, ollaan sitten T-kaupan avajaishässäköissä tai mansikkakarnevaaleilla. Ihmekös tuo, että tappotahti alkaa ennen pitkää kypsyttämään ja on uudistumisen aika. Ja se soittohan muuten SOI, jalka vispaa väkisin ja osa laulaa mukanakin, pään nyökytellessä tahtia hyväksyvästi.

(c) Mitro Härkönen

Uusi aalto ja punk pyyhkäisi isolla kädellä 70-luvun loppupuolella, meikäläinen se kuunteli niihin aikoihin c-kasetilta äidin Finnhitsejä. Myöhemmin tuttavien luona on tullut kuunneltua jos jonkinmoista "vanhan liiton" meininkiä ja hämeenlinnalaisena en ole voinut välttyä Ämy-festareilta, jossa uudetkin sukupolvet vannovat Ratsian nimeen. Itselleni kyseinen bändi ja sen keulahahmo on pysynyt kuitenkin näihin päiviin asti täytenä mysteerinä, kunnes näin tämän! "Täynnä elämää" teki valtaisan vaikutuksen minuun, sillä siinä yhdistyvät tietyt elementit, joilla on suorin tie minun ja takuulla muidenkin sydämeen : musiikki ja teatteri. Tämä proggis on myös osoitus siitä, että etukäteen ei aiheesta tarvitsekaan tietää yhtään mitään, jotta voisi esityksestä nauttia. Tämä lisäksi herätti mielenkiinnon tutustua kohteeseen ja hänen tuotantoonsa tarkemmin. Avoimin mielin ja asenteella! Ja asenne ja kunnioitus huokuu tekijäryhmästäkin.

 "Ei ihminen lakkaa olemasta, jos sitä ei vaan näy missään". Ei niin. Tämä ei ollut mitään eliittiviihdettä, tämä on omanlaisensa kulttuuriteko, ja odotettu sellainen. Myös ajankuvaa c-kasettineen kaikkineen. Jotenkin uskon, että esitys toimii vielä paremmin klubeilla ja pienemmissä mestoissa, jonne se ensi viikolla lähtee kiertelemään. Esityskalenteri löytyy täältä. 

Täydet viisi tähteä Täynnä elämää -proggikselle. Hienoa työtä ja odotukset täyttyivät *****.

ps. Helsinkiin mielettömässä räntäsateessa enskaripäivänä saapuessani jotenkin sydämessä läikähti, kun kelistä huolimatta muutama sitkeä tyyppi seisoi urheasti Eduskuntatalon portailla mielenosoituksessa, käsissään valtava lakana "Nato vittuun Suomesta". Asenne ratkaisee...

(näin esityksen kutsuvieraana)