Teatterikärpäsen kevätkausi 2014

 Teattereissa on kirmattu jo kesälaitumille ja ansaittu kesäloma alkanut (jos ei sitten ahkeroida vielä kesäteatterin parissa). Meikäläiselläkin on kirjaimellisesti kevään näytännöt taputeltu, ja taas on perinteiseen tapaan aika tehdä pieni katsaus menneeseen. Keväällä 2013 tuli nähtyä 38 eri näytelmää ja tänä keväänä olikin tapahtunut roima pudotus määrällisesti : tuli nähtyä nimittäin "vain" 37 näytelmää! Tammikuussa tein listan muutamista tärpeistä ja ne tulikin nähtyä paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki.

 Kevätkausi oli varsin monipuolinen ja laadullisesti erittäin hyvä. Monikin näytelmä oli mielestäni erinomainen ja sai täydet pisteet. Tuli myös reissattua paikkakunnilla, joissa en ole pitkään aikaan käynyt (Kouvola, Pori) ja käytyä katsomassa myös loistavia nuorten teatteriryhmiä. Viiden tähden esityksiä oli niin monta, etten osaa valita niistä ihan selkeää ykköstä. Mainittava kuitenkin on etenkin Ihmisellinen mies (Työvis), Karkkipäivä (Porin Teatteri), Tarpeettomia ihmisiä (Jyväskylän Kaupunginteatteri), Järki ja tunteet (HKT) sekä Juoksuhaudantie (Red Nose Club/Teatteri Avoimet Ovet). Suuria tunteita kaikissa ja yllättävää huumoriakin.

Ihmisellinen mies / (c) Kari Sunnari

 Näytelmistä erikoismaininnan antaisin vielä kulttimainetta jo nyt nauttivalle Q-teatterin Kaspar Hauserille, Circus Maximuksen Täynnä elämää-proggikselle, HKT:n extremekokemukselle Toveri K:sta ja Arx-Stagen nuorten teatteriryhmän itse käsikirjoittamalle Tahtoisitko?-näytelmälle. Jokainen näistä onnistui yllättämään omalla tavallaan.

 En osaa myöskään nimetä ketään tiettyä henkilöä kevätkauden parhaaksi näyttelijäksi. Kärkikahinoihin nousee Teija Auvinen/Hiljaiset sillat (Työvis), Maarit Lehtonen/Karkkipäivä (Pori) ja Tommi Raitolehto/Kuninkaan puhe (Työvis). Lisäksi haluaisin antaa erikoismaininnan ensinnäkin Puntti Valtoselle, joka hurmasi niin Jamppa Tuomisena kuin UIT:n lavallakin. Oli myös mielenkiintoista nähdä Auvo Vihro muutaman viikon sisällä kolmessa täysin erityylisessä roolissa, ja jokaisessa hän oli loistava. Nämä näytelmät olivat Ihmisellinen mies, Hiljaiset sillat ja Kuninkaan puhe. Ville Tiihoselle myös spesiaalimaininta eversti Brandonin roolista Helsingin Kaupunginteatterin raikkaassa toteutuksessa Järki ja tunteet-klassikosta.

 Muutama hutikin joukkoon sattui... Tärppilistallani ollut Työviksen "Kerjäläinen ja jänis" ei minua sytyttänyt oikeastaan millään tavalla ja Hämeenlinnassa vieraillut "Irwin - Ikuinen kapinallinen" oli aluksi niin huono, että oli hilkulla etten lähtenyt väliajalla kotiin, mikä on kyllä toooooodella harvinaista. Mielenkiintoista tässä on muuten se, että olen huomannut tiettyä toistuvuutta muutamassa asiassa... Viime keväänä kehuin maasta taivaaseen Miika Murasen ohjaaman Myrskyluodon Maijan ja syksyllä Murasen ohjaama West Side Story veti pohjat. Nyt keväällä "Kerjäläisen ja jäniksen" ohjasi Snoopi Siren, saman henkilön ohjaama "Pojat" taas oli koko viime vuoden paras veto ja tämän kevään "Karkkipäivä" myös todella jäätävää työtä.

 Tästä jatkaa taas Kesäteatterikärpänen. Luvassa on raporttia Jokioisilta, Suomenlinnasta, Lahdesta, Jyväskylästä, Hämeenlinnasta ja Turusta ainakin. Haastattelujakin saan toivonmukaan julkaistua muutaman kesän aikana.

 Toivotan lukijoilleni oikein hyvää ja rentouttavaa kesää! Nauttikaa!

Karkkipäivä / Porin Teatteri

Karkkipäivä / Porin Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.4. 2014, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramatisointi Snoopi Siren

Rooleissa : Peter-Sebastian Lehtonen, Maarit Lehtonen, Hannele Lanu, Teemu Niemelä, Marko Honkanen, Katariina Lohiniva, Janne Turkki, Mirva Tolppanen, Adele Aalto, Jenna Sottinen, Joonas-Petteri Nieminen, Jutta Tilvis, Kalle Rossi ja Lauri Lehtimäki

 Markus Nummen Karkkipäivä-romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2010. Kirjaa en ole lukenut, en nähnyt liioin yhtään aiempaa teatteriversiota. Muistelen kuitenkin lukeneeni joitakin arvosteluja ainakin KOM-teatterin versiosta, ja niistä ei jäänyt juurikaan muistikuvia. Karkkipäivä sanana tuo mieleeni jotain makeaa ja mieluisaa, jotain mitä on odotettu ja odotus sitten palkitaan tavalla tai toisella. Odotus kyllä palkittiin tälläkin kertaa, mutta yllättävällä tavalla.

Peter-Sebastian Lehtonen / (c) Janne Alhonpää

 Karkkipäivä-tarinan päähenkilö on Tomi-poika (Peter-Sebastian Lehtonen). Poika elää omassa mielikuvitusmaailmassaan osittain ja tuossa maailmassa hän on Tok Kilmoori, sankari joka pelastaa Prinsessoja pulasta ja jolle kaikki on mahdollista. Poika huomaa, että erään ystävänsä huoneen ikkuna on jatkuvasti pimeänä ja tyttöä ei ole näkynyt ulkona leikkimässä vähään aikaan. Hän aavistaa, että jotain ikävää on sattunut ja päättää pelastaa tytön. Tomi tapaa sattumalta Arin (Teemu Niemelä), joka on ammatiltaan käsikirjoittaja-kirjailija. Poika tavallaan leimautuu Ariin ja hakee hänestä turvaa, ja Ari vie pojan kotiinsa siksi aikaa, että pojan vanhemmat löytyvät. Tällä onkin arvaamattomat seuraukset, ja pian Ari on keskellä kummallista vyyhtiä, jota purkamaan tarvitaan myös sosiaalityöntekijöitä.

Teemu Niemelä / (c) Janne Alhonpää

 Ja sitten on Paula (Maarit Lehtonen), tilanhallintasuunnittelija, eronnut nainen ja äiti. Hän haluaa hallita kaikkea täydellisellä otteella, kotona on kaikki viimeisen päälle sisustettuna ja tip top. On kuitenkin yksi asia, jota Paula ei pysty hallitsemaan - vanhemmuus. Paulan tytär Mirja on huoneessaan ja ovi on lukittu. Ulkopuolelta.

 Jo Karkkipäivän julistekuvista kävi ilmi, että jotain painajaismaista on luvassa. Kohtalaisen painostava tunnelma...ei mitään kevyttä todellakaan! Toivon, että jokainen näkisi tämän näytelmän, myös ne, joilla elämä on mallillaan ja perhe kasassa. Toisilla on palapelin palaset kaukana toisistaan ja täysin hukassa, mutta kukaan ei saa jäädä yksin. Ulkopuolista apua on lupa pyytää ja saada, jos omat resurssit ja voimat eivät riitä. Kulissit ovat kunnossa, mutta mitä kaikkea muhii pinnan alla? Minut tämä veti totaalisen hiljaiseksi, takanani istuneet kyynelehtivät. Jossain kohtaa loppuvaiheilla minusta tuntui siltä, että en pysty hengittämään. Kaamea aavistus hiipi pääni sisälle ja sen jälkeen tuntui siltä, että sydän olisi ollut kurkussani hakkaamassa ja vaikeutti hengitystä. Hyvin vahva tunne.

 Leppoisissa tunnelmissa oltiin vain hetkittäin, etenkin Tomin ja Arin yhteisissä kohtauksissa oli valtavasti lämpöä ja toivoa siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Muuten oli onnistuttu kyllä kehittelemään melkoinen jännitysnäytelmä, tuntui että yleisökin kävi aika herkillä ja mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan. Projisoinnit toimivat jälleen kerran, merimaisemat rauhoittivat mieltä sopivalla hetkellä. Hieno, pysähdyttävä näytelmä piti otteessaan ihan loppuun asti eikä jättänyt katsojaa kuitenkaan epätoivon valtaan. Toive paremmasta tulevaisuudesta jäi elämään. En ole Porin Teatterissa kovin usein viime aikoina ollut, mutta minulle tämä meni ehdottomasti ykköseksi näkemistäni ja hienoa, että tämänkaltaistakin on ohjelmistossa. Ei mitään helppoa ja valmiiksipureskeltua tavaraa, tämä todella herätti ajattelemaan ja siksi toivonkin, että syksyllä katsomot täyttyisivät. Maarit Lehtonen etenkin on huikaisevan loistava Paulan roolissa, samoin Peter-Sebastian Lehtonen Tomin roolissa. Hienoa oli nähdä etenkin Teemu Niemelää draaman parissa ja sitä kautta ihan uudenlaista vivahdetta hänen tulkinnassaan. Täytyy sanoa, että Snoopi Siren tehnyt jälleen hienoa työtä!

Karkkipäivälle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen ystävälipulla)

Maarit Lehtonen / (c) Janne Alhonpää

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatteri

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Marielle Eklund-Vasama

Lavastus ja pukusuunnittelu Sanna Halme

Valosuunnittelu Esa Kurri

Projisoinnit Alisha Davidow

Äänisuunnittelu Riku Hämäläinen

Rooleissa : Markus Virtanen, Jose Viitala, Maija Sydänmaanlakka, Arimo Haltsonen, Sami Kosola, Heljä Heikkinen, Elina Ylisuvanto, Veli-Matti Karén ja Siiri Karén/Erika Rinne

 Astrid Lindgrenin vuonna 1955 julkaistu kaunis, mutta surumielinen tarina "Mio, poikani Mio" on satu yhdeksänvuotiaasta orvosta Jussi-pojasta, joka ei oikein viihdy ottovanhempiensa luona. Parin taianomaisen käänteen ansiosta Jussi matkustaa Kaukaisuuden maahan, jossa häntä odottaa Kuningas. "Mio, poikani Mio!" lausuu Kuningas lempeästi Jussin ensi kertaa nähdessään ja selviää, että Jussi onkin prinssi Mio, jolle on aikojen alussa tuhansia vuosia sitten määrätty tärkeä tehtävä. Kaukaisuuden maassa Mio ystävystyy heti Jum-Jumin kanssa ja saa upean Miramis-ratsun, kaikki on ihastuttavaa ja kaunista. Tarjolla on leipää, joka vie nälän; vettä, joka vie janon ja satuja iltaisin kertova kaivo. Jostain kuitenkin kuuluu haikea surulinnun laulu, joka kertoo tarinaa varastetuista lapsista. Puheissa vilahtaa pelottava Ritari Kaamo, joka Mion pitäisi kohdata ja halkaista ritarin kivinen sydän tätä tarkoitusta varten taotulla erityisellä miekalla. Alkaa jännittävä seikkailu, jossa ystävyys, sankaruus ja omien pelkojen voittaminen ovat vahvasti läsnä.

Mio (Markus Virtanen) ja Kuningas (Sami Kosola) / (c) Marja Seppälä

Melkoinen arjen seikkailu oli myös minun tieni Kouvolaan syksyisen koleana toukokuisena aamuna. Kello viiden aamuheräämisen, parin junanvaihdon ja kaatosateen siivittämänä löysin kuin löysinkin itseni teatterin katsomosta kera monikymmenpäisen lapsijoukon - koululaisnäytös kun oli kyseessä! Mio, poikani Mio oli minulle aiemmin tuttu ainostaan nimenä, eli minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää. Esityksen lavasteet, värimaailma ja taidokkaat projisoinnit veivät mennessään heti kättelyssä ja olin satumaailman lumoissa ihan täysin. Hyvin nopeasti mieleen tupsahti usempiakin yhtymäkohtia Taru sormusten herrasta-maailmaan (kiintoisaa, sillä Lindgrenin alkuperäisteos on ilmestynyt samoihin aikoihin Tolkienin tarinan kanssa) ja näin päässäni Mion alaviitteellä "Kuninkaan pojan paluu"...

 Lapsetkin malttoivat keskittyneesti seurata seikkailun kehittymistä, ja jännän tarinan lomaan oli lisätty muutamia huvittavia osasia, joihin nuorempi väki tirskuen reagoi. Lettujen heittely kuningasta päin taatusti naurattaa, samoin kuin huonojalkainen mummo, joka poistuukin tanssahdellen paikalta. Jännä kontrasti saatiin mielenkiintoisesti toteutetuista hämähäkin lailla liikkuvista urkkijoista, joiden olemus oli aika iljettävä, mutta tarkkakorvaiset kuulivat kähisevien äänien joukosta tuttuakin materiaalia. Hienosti heräteltiin mielikuvia synkästä Ritari Kaamosta, valo-ja äänimaailma tummeni hetkessä ja musta jättimäinen viitta heilahti taustalla. Kääk! Kun hahmo sitten lopulta lavalle saapui, tuli mieleeni heti jonkinsorttinen Lordin ja Darth Vaderin risteytys. Repikää siitä!

 Tarina eteni varsin sulavasti ja tarjosi sopivassa määrin jännitystä ja pieniä suuri sankaritekoja. Yllättäviä käänteitä ja pelastumisia tuli matkan varrelle tämän tästä, juuri kun tuntui siltä että nyt pienet sankarimme Mio (Markus Virtanen) ja Jum-Jum (Jose Viitala) ovat pahassa pulassa eivätkä mitenkään pysty tästä pinteestä enää selviytymään. Kiintoisissa tarinoissa ja teatterissa on ihan parhautta se, että kaikki on mahdollista. Pienet linnut tekevät sankaritekoja oman henkensä uhalla, satulangasta kudottu kangas muuttaa näkymättömäksi tuosta noin, nokkahuilun avulla löytyy kadonnut ystävä. On lupa tunnustaa pelkonsa ja pienuutensa ja vaikka vähän itkeäkin, jos siltä tuntuu.

Mio ja Kutojatar (Elina Ylisuvanto) / (c) Marja Seppälä 

 Koko porukka niin lavalla kuin lavan takanakin puhalsi loistavasti yhteen hiileen, ja mieleeni jäi erityisesti joka paikkaan ehtivä urkkijaryhmä, sydämellinen ja lempeä Kuningas (Sami Kosola) sekä tarkasti ja lämmöllä pienen pojan sielunmaisemaa tulkinnut Markus Virtanen.

 Näytelmän käsiohjelmassa mainittiin hienosti se, että "Astrid Lindgrenin suosion salaisuus piilee kaiketi myös siinä, että hän kirjoitti ajatuksissaan sille lapselle, joka itsekin joskus oli. Hän muisti lapsen tunteet, toiveet ja pelot ja yhdisteli todellisia lapsen elämän suuria kysymyksiä ikiaikaisiin sadunaineksiin. Myös pieni ja heikko voi olla sankari, ja voittaa omat pelkonsa ja maailman pahuuden." Juuri näin. Katsomosta poistuessani edessäni kulki pikkuinen poika, joka rehvakkaasti totesi toiselle pojalle "Tää oli aika mälsä" ja sitten narikoiden luona julisti opettajalleen, että "Oli muuten hyvä!"

 Kyllä kannatti lähteä aamujunalla Kouvolaan! Mio, poikani Mio oli sangen lumoava tarina ja varsinkin toteutus, ja herätti mielenkiinnon lukea tämän myös kirjana.

 Mio, poikani Mio saa vahvat neljä tähteä ****.

 Esitykset jatkuvat vielä syksyllä! Lisätietoja täältä. 

(näin esityksen pressilipulla)

The Curious Incident of the Dog in the Night-Time / NT Live

 War Horsen NT Livestä riehaantuneena ostin kotiuduttuani välittömästi lipun tähän kehuttuun ja kohuttuun näytelmään, joka nähdään myöhemmin syksyllä Tampereen Työväen Teatterin lavalla nimellä "Yöllisen koiran merkillinen tapaus". Tampereella Plevnassa NT Liveä näytettiin kahdessa salissa samanaikaisesti, toinen (se missä minäkin olin) oli lähes täynnä ja toinenkin puolillaan. Paikalla oli myös osa Työviksen työryhmästä.

 Näytelmä pohjautuu Mark Haddonin moninkertaisesti palkittuun bestseller-teokseen ja tarinan keskiössä on 15-vuotias nuorukainen Christopher, joka kokee ja katselee maailmaa hiukan eri tavalla kuin useimmat meistä. Näytelmän tapahtumat nähdään tavallaan hänen näkökulmastaan, ja tämä on aluksi hiukan hämmentävääkin, tosin äärimmäisen kiehtovaa ja palkitsevaa. Poika löytää naapurinsa puutarhasta kuolleen Wellington-koiran, jolla on talikko kyljessä. Christopherilla on palava halu ja tarve saada selville tämän rikoksen tekijä ja hän aloittaa omat tutkimuksensa asian tiimoilta. Tutkimukset vievät pojan hieman pidemmälle kuin oli alunperin tarkoitus, ihan konkreettisestikin.

 Tarinaa tulee välillä niin paljon ja kiihkeällä tahdilla, että on pysyttävä aika skarppina katsomossa. Kiehtovalla tavalla tässä päästiin nuorukaisen pään sisälle ja äänimaailman ja muun informaation tulva vyöryi melkoiselle voimalla päälle. Monelle ympäröivä maailma ja ihmisten kohtaaminen, vieraat ympäristöt ja tilanteet näyttäytyvät juuri näin, yhtenä numeroiden ja värien ja viivojen kaaoksena. Toteutus oli totisesti mielenkiintoinen, lavasteita kun ei ollut ja kaikki tapahtui suhteellisen pienellä lavalla, jossa sitten valoilla ja projisoinneilla saatiin aikaiseksi niin kotikadun karttaa taloineen kuin liukuportaitakin. Tila oli myös avoin, näyttelijät istuivat reunoilla lähes koko ajan ja tupsahtivat kohtauksiin mukaan vähän yllättävälläkin tavalla välillä. Pidin myös kovasti siitä, että monessakin kohtauksessa oli erittäin tanssillista liikekieltä ja fyysistä toimintaa. Avaruusseikkailu etenkin oli huikea!

(c) Brinkhoff/Mögenburg

Selvähän se on, että Luke Treadaway on Christopherin roolissa ihan mykistävän loistava! Enpäs ole moista suoritusta aiemmin nähnyt, jokainen lihas oli rooliin virittynyt ja tämä näkyi hienosti etenkin lähikuvissa. Kaikkea ei olisi livetilanteessa edes nähnyt. Bravo! Muutkin olivat oikein erinomaisia, pidin kovasti esimerkiksi myös Niamh Cusackin Siobhan-opettajasta sekä Christopherin isän ja äidin roolitöistä. Naisrehtorin puhetyyli kirvoitti monet hyvät naurut. Kyyneleet nousivat silmiini muutamassakin kohtauksessa.

 Täytyy sanoa, että näytelmä oli täysin erilainen mitä olin kuvitellut. Olen positiivisesti yllättynyt ja vaikuttunut. Mitä lie edes kuvittelin? Luulin kai, että tässä seikkaillaan enemmänkin avaruudellisissa sfääreissä ja pelkäsin vähän, että jutun ydin menisi minulta täysin yli hilseen. Erikoisissa sfääreissä tässä toki käytiin myös, mutta enemmänhän tämä olikin nuoren pojan kasvutarina ja tarina selviytymisestä.

 Mielenkiinnolla jään odottamaan syyskuun alkua ja sitä, millaisen version Työvis eteemme räväyttää. Siinä mielessä vähän harmillista, että tämä tuli nyt tässä välissä nähtyä, sillä nyt minulla on pääni sopukoissa jotain mihin tulevaa verrata. En vain voinut vastustaa kiusausta, koska tämmöinen tilaisuus taas tuli eteeni.

 NT Live-versiolle täydet viisi tähteä *****.

Hurja muistaminen muuten niissä kaikissa alkuluvuissa ja matemaattisissa kaavoissa...Huh!

Carnage / Helsingin Kaupunginteatteri

Carnage / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta Lilla Teaternissa 13.9. 2013, kesto 1h 20min (ei väliaikaa)

Ohjaus Tiina Lymi

Rooleissa Carl-Kristian Rundman, Pekka Strang, Minna Haapkylä ja Jonna Järnefelt

 Kesäinen lauantaipäivä tuli vietettyä hyvässä seurassa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä ja vähän muuallakin. Kävin ystäväni kanssa nimittäin ensin päivällä katsomassa Järki ja tunteet (uudestaan, kylläpä vaan) ja terassihetkien jälkeen istuimme jälleen samassa katsomossa. Aiemmin ruotsiksi esitetyllä Carnagella oli nyt viimeinen mahdollisuus tulla nähdyksi, joten tartuimme tilaisuuteen kirjaimellisesti viime hetkillä. Ranskalaisen Yazmina Rezan kirjoittama Carnage kulkee myös nimellä "Vihan jumala", ja teksti on hyvin suosittu, sillä kevätkaudella sitä esitettiin ainakin Seinäjoella ja Lahdessa. Itse olen aiemmin nähnyt Vihan jumalasta yhden version, Tampereen Työväen Teatterissa vuosia sitten.

 Tässä Reita Lounatvuoren suomennoksessa tapahtumat on sijoitettu Suomeen. Jutun pointtihan on se, että Renwallin pariskunta (Minna Haapkylä ja Pekka Strang) saapuvat Huttusten (Jonna Järnefelt ja Carl-Kristian Rundman) luokse hyvässä hengessä vähän selvittämään asioita. Renwallien 11-vuotias Olli on lyönyt luokkatoveriaan Urhoa koulun pihalla, ja lyönnin seurauksena Urholta on katkennut pari hammasta. Aikuiset ovat päättäneet hoitaa homman pois päiväjärjestyksestä asiallisella keskustelulla ja aikuismaisella käytöksellä, ja ihmeen pitkään keskustelu pysyykin suunnitelmien mukaisena. Aleksi Renwallilla soi työpuhelin koko ajan, ja asiakin on tärkeä. Poikien nujakan lisäksi keskusteluissa vilisee Ivanhoet ja clafouti-tortun (vai piirakan?) salaiset ainesosat, ja sivulauseessa mukaan tulee myös hamsteriparka, joka on päästetty häkistään vapauteen. Kahvitarjoilusta siirrytään sujuvasti viskin ja sikarien pariin, ja mopo lähtee käsistä kaikilta. Se siitä sivistyneestä keskustelusta.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

Itse tekstihän on loistava... En tiedä missä mätti, mutta alkupuolella minua ärsytti monikin asia suunnattomasti! Tapahtumapaikan sijoittuminen Helsinkiin kalskahti jotenkin korvaani ja etenkin se, että vaahdotaan siitä clafoutista, josta en ollut aiemmin edes kuullut. Osasyy lieni siinä (jälleen kerran valitettavasti), että vieressäni istunut tyylikäs naishenkilö rouskutti äänekkäästi ensin Daim-patukan ja rapina ja rouske oli paikoitellen sitä luokkaa, että keskittyminen repliikkienkin kuulemiseen herpaantui. Naisen ryhtyessä hiukan myöhemmin avaamaan salmiakkiaakkospussia totesin hänelle ystävälliseen sävyyn, että "eväsretkellekö olet tänne tullut?". "En", hän vastasi ja onneksi tajusi vihjeeni välittömästi. Muuten olisin saattanut myöhemmin huomauttaa vähemmän ystävälliseen sävyyn aakkospussin tunkemisesta erääseen paikkaan, vastaavanlaista lausetta käytettiin repliikkinäkin myöhemmin. Huvitti muuten suunnattomasti kyseinen lause, korvataan hamsteri siitä lihapiirakalla ja saadaan aikaan lause, jonka itse olen suutuspäissäni huutanut yöbussissa matkalla Tampereelta Hämeenlinnaan ja saanut sen seurauksena nyrkistä nekkuuni. Joskus kannattaa pitää suunsa kiinni, joskus ei.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Aikamoinen kaaos näytelmässä saadaan aikaiseksi ja sanan säilällä sivallellaan puolin jos toisin. Provosoidaan tarkoituksella ja palataan jankkaamaan uudelleen ja uudelleen jo unohdettuja keskustelunaiheita ja riidanaiheuttajia. Kovin tuttua, ja se siinä varmasti eniten naurattikin. Pikku hiprakassa todellinen luonto paljastuu ja kulissit kaatuvat. Viis siitä että joka paikka on oksennuksessa ja hameenhelmat on korvissa, kampauksen pitää silti olla kuosissa ja hiuslakkapullo onkin ahkerassa käytössä Minna Haapkylän käsissä. Näin nyt ensimmäistä kertaa Minna Haapkylän näyttämöllä ja mielestäni hän selviytyi näyttelijänelikosta parhaiten. Superhumalaisen naisen näytteleminen on taitolaji sekin. Pekka Strang oli myös varsin pätevä, ja oli mukava nähdä häntä kunnolla irrottelemassa päivänäytöksen jäyhän Järki ja tunteet-tyypin jälkeen. Jonna Järnefeltin hahmo oli jotenkin hirmuisen epätasainen, humalan astekin vaihteli lennossa ja Rundista katselen mieluummin jatkossakin draamarooleissa, kiitos.

(c) Tapio Vanhatalo, HKT

Viihdyin parhaiten loppupuoliskolla, jossa kaaos oli jo niin suuri, että millään ei ollut mitään väliä. Kännykkä sai kyytiä ja tulppaanit lentelivät, lähtipä siinä rytäkässä verhotkin ripustuksineen liikkeelle. Olin kuullut tästä näytelmästä pelkkiä ylisanoja ja olikin hiukan harmistunut olotila lopuksi, koska itselläni vahvimmat tunteet olivat ärsytys ja pienoinen pettymys. Jäi sellainen "Noh, tulipahan nähtyä"-fiilis ja tunne siitä, että ilman tätäkin olisin pärjännyt hyvin. Viimeinen Carnage ei kuitenkaan pilannut missään tapauksessa muuten suht´ täydellistä kesäpäivää Helsingissä, se ei vain kolahtanut minun nauruhermooni.

"Emme voi hallita sitä, joka hallitsee meitä" jäi mieleeni.

 Carnage nousi lopussa kolmeen tähteen ***.

(näin esityksen pressilipulla)