Hamlet / Helsingin Kaupunginteatteri

Hamlet / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri Näyttämö

Ensi-ilta 21.11. 2012, kesto noin 2h 35min väliaikoineen

Suomennos Veijo Meri

Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen

Rooleissa : Eero Aho, Esko Salminen, Tiia Louste, Asko Sarkola, Anna-Maija Tuokko, Kirsi Karlenius, Jouko Klemettilä, Antti Laukkarinen, Kari Mattila, Tommi Rantamäki, Valtteri Tuominen, Sami Uotila, Eija Vilpas, Tom Wentzel, Unto Nuora ja Petrus Kähkönen. Orkesterissa Tommi Lindell, Yrjänä Sauros ja Petrus Kähkönen.

Taustaa : William Shakespearen klassikkonäytelmästä on niin monenlaista versiota vuosien saatossa tehty, että kukaan ei varmasti ole perillä esitysversioiden lukumäärästä. Tunnetuin yksittäinen asia Hamletista lienee pääkallo kädessä kuvattu "Ollakko vai eikö olla", vaikkei kyseisen monologin kohtauksessa edes olla pääkallo kädessä... Omat Hamlet-kokemukseni rajoittuvat RedNoseClubin sangen oivalliseen, lähes sanattomaan tulkintaan ja Shakespearen kootut teokset-komedian lyhyehköön Hamlet-osuuteen, jossa on nähty niin tennissukkahaamua kuin sankareita sukkahousuissa hulluuskohtauksen kourissa. Oli siis aika nähdä ensimmäinen pitkä, kunnon versio! Juoni lyhykäisyydessään : Hamlet, Tanskan prinssi, saapuu isänsä hautajaisiin, samalla todistaakseen äitinsä meneen naimisiin Claudiuksen, isän veljen kanssa. Unessa Hamletille ilmestyy isän haamu, joka kertoo veljensä murhanneen hänet ja vaatii kostoa. Tästä alkaa sitten varsinainen tapahtumaketju ja syvissä vesissä kulkeva Hamlet totisesti kostaa isänsä murhan. "Jotain mätää Tanskanmaalla", kyllä!

Eero Aho / kuva Stefan Bremer,HKT

Plussaa : Esitys lähti käyntiin musiikilla jo ennen H-hetkeä ja mikäs siinä, kappale oli sangen menevä mutta jäi mieleen lähinnä se, että toinen HKT:n esitys peräkkäin jossa muusikot lavalla tavallaan toivottamassa katsojia tervetulleiksi? Tiesin ennalta tästä versiosta sen, että se on tuotu todella voimakkaasti nykyaikaan. Lavastus jo kertoi sen ennen yhdenkään näyttelijän saapumista paikalle. Pidin kyllä lavastuksesta kovasti, kerrostalo ikkunoineen mahdollisti sen, että lasien takana tapahtui myös kaikenlaista ja välillä kiipeiltiin seinillä. Se toi kokonaan uuden tason näyttämölle ja sitä hyödynnettiin hienosti. Suuria lavastevaihdoksia ei tarvittu, kun kaikki oleellinen oli samassa tilassa : makuuhuone, wc-tilat, ruumishuone... Varsinaista elämän kiertokulkua! Hamlet saapui paikalle rentona, jenkkikassi olalla. Bootsit, nahkatakki ja makeat farkut jalassa Eero Aho oli täydellinen ulkoista habitustaan myöten. Olen nähnyt muutamia todella hienoja roolitöitä Aholta, mutta tämä oli kyllä paras kaikista (ja ansaitusti voittikin blogissani Vuoden Näyttelijä-palkinnon...). Hänen ei tarvinnut kuin kävellä lavan poikki niin olin ihan myyty. Yleisön joukossakin välillä istuttiin ja otettiin kontaktia katsojiin, etenkin väliajan jälkeen. Minusta se toimi hyvin. Hulluuskohtaus olisi voitu pistää vielä enemmän yli. Aho oli kyllä sellainen dynamo Hamletina, odotin häntä lavalle takaisin koko ajan. Esko Salminen kuninkaana toi mieleeni jonkun mafiapomon, joka punoo juonia muiden päänmenoksi samalla kun kaivelee hampaitaan tai viilailee kynsiään. Tiia Louste teki myös herkullisen roolityön äitinä, mieleeni jäi hänen ilmeensä ja vahva meikkaus kohtauksessa, jossa kaikki näyttelijät odottivat kuningasnäytelmän alkua ja istuivat lavan reunalla tuoleissaan rivissä - tuijottamassa meitä, katsojia! Kuka seurasi ketä, tuli aika jännä olo! Asko Sarkola Poloniuksena oli myös hyvä veto, hänellä tuntuu olevan maneerina se tietynlainen käden liike, sillä kiinnitin siihen taas jostain syystä huomioni. Hamletkin sitä ja Poloniuksen puhetyyliä taitavasti imitoi. Jouko Klemettilä huvitti moponsa kera kaikkia. Lopun miekkailukohtauksesta pidin kovasti, se oli taitavasti toteutettu. Pidin  myös siitä, että tekstissä käytettiin nykykieltä ja runollisempaa ilmaisua sekaisin. "Mikä pössis?" kysyi Hamletkin soittaessaan kännykällä ystävälleen. Monenlaista ajatusta heräsi näytelmää katsoessa, mahtoiko Shakespeare aikoinaan tajutakaan millaisen ajattoman teoksen kirjoitti? Ruumiita syntyi ja eri konsteilla. Koston tielle kun lähtee, niin siitä ei kyllä hyvää seuraa.

Esko Salminen, Tiia Louste ja Asko Sarkola / kuva Stefan Bremer,HKT

Miinusta : Ofelia (Anna-Maija Tuokko) jäi minulle jotenkin etäiseksi ja kylmäksi hahmoksi. Musiikki oli välillä liian "päällekäyvää" jotenkin, enkä pitänyt juurikaan niistä lauluista jotka mentiin vetäisemään mikrofoniin erikseen.

Muuta : Olin niin lumoutunut Eero Ahon roolityöstä, että jutuistakin meni osa ohi korvien ja muiden työskentely jäi vähemmälle seuraamiselle. Tämä ansaitsisi ehdottomasti uuden katselukerran, tekstiähän on paljon ja varmasti muutama kohtaus aukeaisi eri tavalla kun paneutuisi kunnolla. Suosittelen kyllä kaikille ja etenkin niille, jotka ovat odottaneet uutta tuoretta tulkintaa Hamletista. Nyt kun oma "Hamlet-neitsyyteni" on mennyt, haluan nähdä toisenlaisenkin version tästä ja siihen tarjoutuu tilaisuus hyvinkin pian Tampereen Teatterissa. Sitä odotellessa! Niin, ja lisäkiitosta vielä käsiohjelmasta! Siinä oli kaikki oleellinen ja juuri sopivasti informaatiota.

Teatterikärpäseltä Hamletille neljä tähteä **** ja Eero Aholle täydet viisi *****.

Haastattelussa Janne Reinikainen

Janne Reinikaisen tapasin elokuun puolivälissä Helsingissä Kaisaniemen puiston pikkuisessa kahvilassa.

Janne on syntynyt 1969 ja horoskooppimerkiltään hän on kalat. Kotoisin hän on Kangasniemeltä. Tällä hetkellä hän asuu Helsingissä, on asunut jo 23 vuotta.

Mitä Janne harrastat? ”Soitan melkein päivittäin kitaraa, se taitaa olla mun pääasiallinen harrastukseni. Tietysti olen jonkin verran töissänikin päässyt sitä harrastusta hyväksikäyttämään. Joissakin yhteyksissä olen soittanut myös pianoa, mutta se on ollut lähinnä pianonsoiton näyttelemistä. Tommi Korpelan kanssa meillä oli yksi duo, jonka kanssa esiinnyttiin yhteen aikaan satunnaisesti. Mä olin pianotaiteilija ja filosofi, Tommi laulelmataiteilija, taiteilija isolla T:llä. Duon nimi oli Rofu ja Erik. Kaikenlaisissa tilaisuuksissa esiinnyttiin, hyvin erityyppisissä. Oltiin Fiskarsissa musiikkijuhlilla, Kajaanin runoviikoilla ja Q-teatterin klubeissa. Ohjelmistossa oli muutamia omia biisejä, siis näiden fiktiivisten muusikoiden tekemiä. Ne oli Tommin sanoittamia ja mun säveltämiä. Esitys alkoi minun monologista, jossa kerroin kuluneen vuoden vastoinkäymisistä. Idea oli se, että duo oli heittänyt varsinaisen keikan ja sit ne tulee esittämään encoren. Se oli sellainen vajaan puolen tunnin show”, Janne muistelee nauraen.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En mä ole koskaan ajatellut sillä tavalla, koska olen aina halunnut tehdä hirveen laaja-alaisesti kaikkea. Puoliksi ohjaan ja puoliksi näyttelen, lisäksi käsikirjoitan ja muutaman käännöksen olen tehnyt myös. Musiikkiakin olen vähän liittänyt tohon työhön. Pyrin välttämään sellaista erikoistumista, mun mielestäni on hauskaa tehdä kaikenlaista ja monipuolisesti eri välineisiin. Joka osa-alueella on vielä todella paljon kehitettävää. Se on loputonta oppimista, koskaan ei ole valmis”, Janne summaa.

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Puoli vuotta olin Voionmaan opistolla 80-luvun lopussa, se oli semmoinen startti mulle. Se oli mun eka opiskelupaikkani, eli menin sinne suoraan lukion jälkeen. Se oli hyvin intensiivinen puoli vuotta. Mulla ei ollut mitään harrastajateatteritaustaa, vaan enemmän sitä bändimeininkiä taustalla. Kolmannella yrittämällä pääsin sisään Teakiin, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli juuri oikea hetki, mulla olisi varmaan mennyt hukkaan sitä opiskelua jos olisin päässyt sisään aikaisemmin. Sen pari vuotta mä käytin täällä Helsingissä Ylioppilasteatterissa ja se oli todella opettavaista ja hyödyllistä aikaa. Se oli osa teatterikoulutusta. Ylioppilasteatterissa elettiin Atro Kahiluodon ja Esa Kirkkopellon aikaa, siellä oli hirveän kunnianhimoinen meininki ja korkea työmoraali. Sieltä oppi paljon sellaista mitä teatterikoulu ei tarjonnut siihen aikaan kun mä siellä aloitin. 90- luvun alussa kävin siis Teatterikorkeakoulun ja lopetin sen ´95, mutta valmistuin vasta 2008. Olen siis teatteritaiteen maisteri.”

Janne Reinikainen / kuva Teatterikärpänen

Mikä sai sinut alunperin hakeutumaan teatterin pariin? ”Joskus ensimmäisillä luokilla tehtiin kaikenlaisia pieniä esityksiä ja sketsejä. Niissä tunsin onnistuvani ja sain kannustavaa palautettakin Lapsena mua kiinnosti hirveesti kaikenlaiset hauskat jutut, Velipuolikuut, mustavalkoiset Uuno Turhapurot ja Sleepy Sleepersin teemalevyt ja sentyyppinen höpökomedia. Myöhemmin tuli sitten Monty Pythonit ja Tabut. Hauskojen ja kepeiden juttujen kautta mä oon lähtenyt liikkeelle. Ei esiintyminen mitenkään vakavaa ollut silloin lapsena,
mutta jollain tasolla sitä ehkä piti mahdollisuutena. Jossain teini-iän vuosina se musiikki oli mulle sellainen juttu, että vakavasti mietin sitä että pitäiskö mun suuntautua siihen, mutta mulla ei ollut sellaista yhteisöä tai bändiä jonka kanssa sitä olisi ruvennut kunnolla rakentamaan ja viemään eteen päin. Mulla ei ollut mitään peruskoulutusta siinä musahommassa, se oli ihan kellaripohjalta. Sit siinä vaiheessa musta alkoi tuntua, että ehkä mun lahjat kuitenkin voisi sopia paremmin tähän teatteripuolelle kuin musiikkiin. Se päätös sitten syntyi aika itsenäisesti, ei mulla oikeestaan ollut mitään mallia ympärillä joka olisi innostanut”, Janne kertoo.

Miksi olet näyttelijä/ohjaaja tällä hetkellä? ”Se on mun keinoni ilmaista itseäni ja se on mun kanava taiteelliseen ilmaisuun. Musiikki olisi voinut olla se toinen tapa. Mun on vaikeaa kuvitella, että tekisin jotain muuta kuin taiteellista työtä, ei ole olemassa mitään muuta vaihtoehtoa.”

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”No ohjaajia on aika useitakin. Latvialainen Alvis Hermanis on ollut todella kiinnostava, tosin ihan viime vuosina en ole nähnyt hänen töitään, hän on muuten alunperin näyttelijä myöskin. Sit Christoph Marthaler, sveitsiläinen ohjaaja, joka käyttää paljon musiikkia töissään ja ne on hauskoja, musiikillisia ja visuaalisesti hirveen hienoja. Anna Vierbock lavastaa Marthalerin proggikset, hänen töitä myös ihailen. Sitten Frank Castorf, saksalainen ohjaaja ja hänen työparinsa lavastaja Bert Neumann. Sitten sellainen saksalainen kuin Christoph Schlingensief, hän kuoli muutama vuosi sitten. Hän oli hyvin monipuolinen, teki erityyppisiä töitä. Nekrosius, vanhemman polven suuri stara. Suomesta Kalle Holmberg, hieno taiteilija, arvostan häntä todella paljon ja hän on vaikuttanut ihan suoraankin mun tekemisiini. Olen näytellyt parissa Kallen ohjauksessa ja varsinkin ensimmäinen vaikutti tosi paljon, ekaa kertaa näin varsinaista ohjaajataidetta. Opin häneltä todella paljon. Mulla oli kerran mahdollisuus näytelläkin hänen kanssaan, se oli taas sitten toisella tavalla mielenkiintoista.”

Entä löytyykö näyttelijäpuolelta esikuvia? ”80-luvulla ne meni sinne Velipuolikuu-osastolle kyllä. Tää nyt menee taas sinne ohjaajapuolelle vaikkei oo koskaan mitään suoraa kontaktia häneen ollut, niin Jouko Turkan ajattelussa näyttelijäntyöstä ja teatterista on jotain todella kiinnostavaa ja vielä tänäkin päivänä freesiä. Vaikea sanoa niitä näyttelijäesikuvia, ei ehkä sillä tavalla tuu niitä ajateltua. Teatterikouluaikana seurasin näitä tyypillisimpiä; Marlon Brandoa, Al Pacinoa ja Robert de Niroa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi tärkeimmät työsi? ”Olen näytellyt lähinnä Kansallisteatterissa ja muissa teattereissa piipahdukset ovat olleet sellaisia yksittäisiä. Ryhmäteatterissa olen ollut parissa jutussa. Rooleista tärkeimpiä on varmaan Rikos ja rangaistus-näytelmän Raskolnikov, joka on ollut mieleenjäävä. Dostojevski muutenkin tärkeä kirjailija. Riivaajissa näyttelin nuorempaa Verhovenskia. Ryhmäteatterissa Tuntemattoman sotilaan Rokka on jäänyt hyvänä muistona mieleen ja Kristian Smedsin Mental Finland. Pieni, mutta itselle merkittävä rooli oli Lucky Samuel Beckettin Godot'ssa. Tärkeimmät ohjaukset teatterissa tähän asti ovat Dostojevskin Idiootti ja Franzénin Tumman veden päällä. Ionescon Kalju laulajatar Teatterikoulussa oli startti ohjaajana.”

Kerro vähän, että miten Julmahuvi-porukka sai alkunsa? ”Minä ja Tommi Korpela oltiin samalla kurssilla, Jani Volanen ja Jukka Rasila oli samalla kurssilla ja Pete Summanen oli siinä meidän välissä, eli kolmelta eri kurssilta mutta siis samaan aikaan oltiin koulussa. Siellä tutustustuttiin, mutta ei me kuitenkaan siellä Teatterikoulussa tehty mitään kimpassa, kaikki tapahtui sen ulkopuolella. Perustimme teatteriryhmän nimeltä Baccus, jonka kanssa teimme kaksi produktiota. Siitä porukasta syntyi sitten Julmahuvi-ryhmä. Se koko homma jatkui yhteensä melkein kymmenen vuotta. On hämmästyttävää, että edelleen saan palautetta niistä
Julmahuvi-jutuista.”

Tässä vaiheessa utelias ampiainen kiinnostui suunnattoman paljon haastattelijasta ja tovi meni metsästäessä tunkelijaa muovimukiin, tuloksetta...

Keväällä Kansallisteatterissa oli ensi-illassa Peter Franzénin romaanista ”Tumman veden päällä” tehty näytelmä, jonka ohjasit. Kerro vähän sen synnystä. ”Siinä oli takana aika pitkä prosessi, päätös sen tekemisestä tehtiin joskus 2010 syksyllä ja ensi-ilta oli sitten huhtikuussa 2012. Harjoitukset alkoivat tammikuussa, eli siinä oli reilu vuosi aikaa tehdä sitä suunnittelutyötä. Sen piti olla ensi-illassa jo syksyllä 2011, mutta sit se erilaisista aikataulusyistä siirtyi tosiaan sinne huhtikuulle, mikä oli tosi hyvä juttu, sillä kyllä se sen reilun vuoden vaati sitä kypsyttelyä. Se Peten romaanihan kertoo jokseenkin aika tyypillisenkin suomalaisen perhetragedian, jossa isän alkoholismi on se perheen ongelmien syy. Romaanin erityisyyshän on sitten siinä, että tapahtumat kerrotaan 7-vuotiaan pojan näkökulmasta, lapsen ymmärryksen ja maailmankatsomuksen kautta. Tämän siirtäminen näyttämölle oli meillä se suuri kysymys siinä, ja erinäisten vaiheitten kautta päädyttiin siihen että se kuvataan. Me suunniteltiin sitä ensin tuonne Omapohjaan, koska mä halusin sen lähelle lapsen maailmaa ja lähelle niitä ihmisiä. Se kuitenkin siirrettiin Willensaunaan, koska johto arveli teokselle olevan kysyntää suuremmalle yleisölle. Sit siinä vaiheessa kun oltiin päätetty kuvata se kävi niin, että se Willensauna olikin liian pieni sille. Se ei vaan yksinkertaisesti olisi mahtunut siihen. Monien
pohdintojen jälkeen siirryttiin tuonne Pienelle näyttämölle sitten. Siinä vaiheessa työryhmässä oli mukana myös elokuvaaja Tuomo Hutri. Hutrin, sekä lavastaja Kati Lukan ja pukusuunnittelija Tarja Simosen kanssa yhteisissä palavereissa päätettiin, että kuvataan sen pojan näkemänä ne tapahtumat, eli käytetään subjektiivista kamerakuvaa siinä koko esityksessä. Sit se vasta loksahti kohdalleen sen esityksen sisältö ja muoto, ja me katottiin se käsis läpi uudelleen, että se on varmasti mahdollista tehdä noissa tiloissa. Ihan alunalkaen mä halusin siitä käsiksestä tiiviin, sellaisen joka jättää aikaa tapahtumille, kuville ja lapsen sisäisen maailman kuvaukselle. Mä en halunnut tehdä siitä sellaista ”well-made playta”, sellaista puhenäytelmää ollenkaan. Halusin kuvin ja musiikin keinoin rakentaa sitä esitystä. Peter Franzén tavattiin dramaturgi Eva Buchwaldin kanssa pari kertaa ja juteltiin. Mä kävin myös Peten kanssa Keminmaalla, käytiin ne paikat läpi ja asuttiin siellä sen mummolassa. Tutustuin siihen elämänpiiriin, mutta en voi sanoa että Pete olisi suoranaisesti ollut mukana siinä tekoprosessissa.”

Millaista palautetta olette saaneet näytelmästä? ”Katsojat ovat kokeneet sen aika voimakkaasti. Tapahtumien samanaikaisuus välittyy katsomoon ilmeisen vaikuttavalla tavalla, kun näet sen mitä näyttämöllä tapahtuu ja saman kohtauksen kameran kautta samaan aikaan.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se on se mikä on sen koko lajin ytimessä, eli se on niin ainutkertaista ja ”tässä ja nyt”, parhaimmillaan katsoja voi miettiä että mä olin just SIINÄ esityksessä, mä näin just sen! Teatteri on sosiaalinen, yhteisöllinen taidemuoto ja se mua miellyttää, että saa olla osana sitä yhteisöä ja porukkaa. Se kollektiivi yhdistää ja tuo ihmisiä saman asian ääreen.”

Entä miinuspuolet? ”Liittyy varmaan siihen samaan asiaan, eli siinä porukassa sitten ongelmatkin moninkertaistuu. Mutta niinhän se on jokaisessa työyhteisössä, että ei se ole mikään juuri teatterin ominaisuus. Mun on vaikeaa sanoa mitään suoranaisia miinuspuolia kyllä.”

kuva Teatterikärpänen

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Aina se kun näkee jotain ainutkertaista ja uudenlaista! Se että se koko laji on tavallaan kokeilua, se on teatterin luonne. Ei ole olemassa oikeastaan mitään erillistä kokeellista teatteria. Tämän ajatuksen minulle jakoi Anna Paavilainen. Niin se onkin, kaikki teatteri on kokeilua, keksimistä ja etsimistä. ”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Kyllä vähän jännittää, mutta ei mulla ole koskaan ollut sen kanssa mitään ongelmia. Esiintyessä se jännitys helpottaa, mutta ohjaaja taas jännittää toisella tavalla sitä ja se vaikuttaa eri tavalla, koska ohjaaja ei pääse sillä tavalla purkautumaan siitä jännityksestä kuin näytellessä. Melkein pahempi on olla ohjaajana, mutta sekin on helpottanut kyllä. Viimeksikin oli tosi kiva katsoa tuota Tumman veden päällä-enskaria.”

Kerro jokin sattumus! ”Olen kerran pudonnut lavalta, Kino Helsingissä, (nykyisessä Ryhmäteatterin Helsinginkadun tilassa) Pinterin ”Syntymäpäiväjuhlien” esityksessä. Esitin Stanleyta. Eräässä kohtauksessa Stanleyn silmät on sidottu ja se kulkee siellä ja mun reitti meni ihan rampissa. Siihen aikaan se lava oli melkein metrin korkeudella ja mulla toinen jalka lipsahti ja lensin sillai, että mun pää meni lattialle ja jalat oli katsojan päällä. Sain hiusmurtuman kylkiluuhuni, siinä olisi voinut mennä vaikka niskat nurin. Sit on toinen vähän sellainen dramaattisempi tapahtuma, olen tämän varmaan joskus kertonutkin. Tapaus on niin erikoinen
ettei sitä voisi edes kirjoittaa mihinkään fiktioon, ei se olisi millään lailla uskottava. Tämä tapahtui siis Riivaajien esityksessä ennen joulua, muistan sen päivämääränkin vielä eli se oli 19.12. 2003. Tää tapahtuu siinä näytelmän loppupuolella. Esitin siinä siis Pjotr Verhovenskiä, joka on anarkistiliikkeen pomo jossa on mukana sellainen kaveri kuin Satov, joka saa lapsen ja lähtee siitä liikkeestä pois. Se on niiden muiden mielestä petturi ja ne päättää tappaa sen. Ne pyytää sen jonnekin laitakaupungille ja sit Verhovenski ampuu sen. Kohtauksessa oli iso revolveri, joka oli alunperin ihan oikea ase. Aseseppä oli tehnyt sen toimintakyvyttömäksi niin, että piippuun oli valettu sellainen rautamötikkä ja piipun läpi oli porattu varmistukseksi vielä ruuvi. Tuo päivä oli siis erityinen siksi, että mulle syntyi toinen lapsi, poika, silloin. Se oli
edellisyönä syntynyt ja mä olin aika väsynyt kun olin ollut sairaalassa ja valvonut koko yön. Sitten sillä hetkellä, kun mä ammun, tuli todella iso lieska pistolin piipusta. Mä katson Satovia, jota esitti Timo Tuominen. Tää tapahtuu siinä ison näyttämön etureunassa ja se lentää kohti sitä sivuportaalia ja kellahtaa suoraan siitä näyttämöltä. Mä menin sen perään heti sen kohtauksen jälkeen. Se piipun tukkeeksi laitettu rautainen juttu oli lähtenyt irti siitä ja lentänyt kuin luoti ja osunut Timoa olkapäähän! Timolla oli päällään sellainen vanha paksu nahkarotsi ja se oli mennyt siitä läpi ja tehnyt aikamoisen jäljen olkapäähän. Timo meni siitä tietysti heti paikattavaksi. Oli todella lähellä että luoti olisi osunut päähän. Timo olisi voinut vaikka kuolla.
Eihän tuommoista oikeasti tapahtu, ei ainakaan pitäisi!” Janne kertoo päätään puistellen.

Kerro jokin erityisen hyvä muisto! ”Kyllä muutamista esityksistä on jäänyt sellainen erityisen kohottunut fiilis, ollut vaan sellainen lataus. Parissa viimeisessä esityksessä Suomenlinnan Tuntemattomassa sotilaassa (sehän tosin jatkui sitten seuraavana kesänä, mutta en ollut silloin enää mukana) oli kyllä erityisen mahtava fiilis! Sit toinen Ryhmiksen esitys, eli Helsingin taivaan alla, oltiin mukana Tampereen Teatterikesässä ja siellä se viimeinen esitys oli hirmu mieleenjäävä. Idiootin viimeinen esitys jäi lähtemättömästi mieleen. Vaikeaa sanoa että mikä just niissä on, yhteinen kokemus sillai et tuntuu että ollaan kaikki saman asian äärellä, sekä näyttelijät, että katsojat, koko näyttämöhenkilökunta. Kaikki paikallaolijat ovat sellaisten esitysten tekijöitä.”

Mitä on luvassa tulevaisuudessa? ”Tumman veden päällä jatkuu tuolla Kansallisteatterissa ja sitten näyttelen sellaisessa kuin ”Invaasio!” Se on uudehko ruotsalainen teksti, marraskuun puolivälissä ensi-illassa tuolla Omapohjassa. Käsispuolella on parikin juttua, elokuva-ja tvpuolella. Myöskin näitä teatterijuttuja on eri vaiheissa kehitteillä, on kyllä tarkoitus jatkaa tuollaisten teatterissa kuvattujen, nimenomaan sellaisten elokuvallisten juttujen tekemistä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mun yks kaveri on tekemässä elokuvakäsikirjoitusta, joka perustuu sarjakuvaan Peräsmies, valitettavasti mä en nyt kuitenkaan ole mukana siinä leffassa... Mitäs näitä nyt on? Jostain syystä mun poikakaan ei oo hirveesti innostunut niistä, eli mäkään en ole ihan kärryillä näistä supersankareista enkä oikein itsekään koskaan lapsena... No Teräsmieshän on tietysti sellainen kaikkien supersankareiden isä!”

Jos saisit olla päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä erilaisissa proggiksissa olen sen verran naisena esiintynyt, että kyllä niistä yhden päivän saisi kokoon, mutta sillä kokemuksella tuskin olen oppinut naisista mitään! Haluan pitää tuon mysteerin.” Janne nauraa.

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Ottaisin varmasti Mad Menin kolmannen ja neljännen tuotantokauden ja tietysti jonkinlaisen dvd-soittimen myös. Tällä hetkellä ottaisin myös Look Around-sarjan ykkösen ja kakkosen, ne on mulla nyt pinnalla. Ja sit James Joycen Odysseuksen, et jos ei ottas mitään muuta niin ehkä sitten saisin taitettua sen. Ruokapuolesta ottaisin grillattuja rapuja ja valkoviiniä.”

Jos sinulle tarjoutuisi tilaisuus matkata aikakoneella menneisyyteen, niin minne matkaisit? ”Voisi mennä vaikka Jimi Hendrixin keikalle Woodstockiin. Tai sitten katsomaan Hamletin kantaesitystä Globe-teatteriin!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Meri
Mistä sanasta pidät vähiten? - Nahka (komppaan tässä tytärtäni, se ei voi sietää sitä sanaa)
Mikä sytyttää sinut? - Lempeys
Mikä sammuttaa intohimosi? - Vantaa (tätä mietittiin tooooodella kauan...)
Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele
Mitä ääntä rakastat? - Erilaiset veden äänet
Mitä ääntä inhoat? - Rakennustyömaan äänet
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Tässä ammatissa on mahdollisuus kokeilla kaikkia ammatteja, mutta kyllä mä haluisin olla oikee kunnon rokkistara!
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Käytettyjen autojen myyjä
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Kokeiles vielä uudestaan!

Haastattelussa Tatu Siivonen

 Tatu Siivosen tapasin elokuun loppupuolella Musiikkiteatteri Palatsin takahuoneessa Tampereella.

 Oinaan merkeissä 1974 syntynyt Tatu on kotoisin Mikkelistä, josta omien sanojensa mukaan muutti ”Varkauden kautta linnaan” eli Hämeenlinnaan. Hän asuu tällä hetkellä Helsingissä. Harrastuksikseen hän kertoo uhka-ja pallopelit sekä frisbeegolfin, futista hän pelaa Zoomin riveissä.

 Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Olen vahva baritoni eli laulu, ja sitten hevosen selässä pysyminen eli osaan jollain lailla ratsastaa. Siitä on kylläkin aikaa kun olen viimeksi sitä tehnyt, mutta olen ratsastanut niin kameran edessä kuin näyttämölläkin. Osaan myös jonglöörata! Siviilissä saatan joskus erehtyä imitoimaan Loiria”, Tatu naureskelee.

 Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin oppia soittamaan jotain, sillä en osaa soittaa rumpuja enkä kitaraa enkä yhtikäs mitään. Yhden soinnun osaan näppäillä. Olishan se makeeta osata soittaa!” hehkuttaa Tatu.

 Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Äiti harrasti teatteria nuorena mm. Heikki Kinnusen kanssa samassa teatteriryhmässä Mikkelissä. Heikki on hieno tyyppi ja yks niistä, kenen kanssa on upeeta olla lavalla. Tulen kapiaissuvusta, eli hirveesti ei oo muita teatterialan ihmisiä.”

Tatusta oli vaikeaa saada ns. pokkakuvaa, tässä osa tuloksista...

 Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Lahden Kansanopistossa olin 1994-95 ja Teakissa 1998- -  eli en ole koskaan valmistunut maisteriksi, minä ja yks toinen oltiin kurssin ainoat mustat lampaat. Mielelläni olisin valmistunut, koulua kävin neljä vuotta kyllä hyvin paljon. Mulle on kirjoittaminen ja lukeminen tosi vaikeaa ja sen takia mä vähän jäinkin sit niissä opinnoissa, eli mä en oo yhtäkään tenttiä tehnyt. Ajattelin, että koulun jälkeen jään freelanceriksi ja niillä ei yleensä oo kovasti töitä, eli sitten mulla olisi aikaa tehdä ne tentit ja muut koulujutut pois. Paljon enemmän mä kävin koulua kuin moni maisteriksi valmistunut, eli se on sellainen peiliinkatsomisen paikka kyllä. Jos uskaltaa katsoa peiliin niin kyllä mä silloin hyväksyn sen. Toki ihanaa olis ollut olla maisteri, olisin halunnut olla kiitollinen siitä koululle, kiitoksena siitä hyvästä koulutuksesta, ja toiseksi, suvussa ei oo mun käsittääkseni maistereita. Isoveli on kouluttautunut kadettikoulusta ja mä olisin valmistunut tuollaisesta pellekoulusta. Ai niin ja ´96-´98 mä olin Lappeenrannan Kaupunginteatterissa näyttelijäharjoittelijana, kymmenen eri ohjaajaa kahden vuoden aikana, eli se oli kyllä kans yks omanlaisensa teatterikoulu.”

 ”Töitä olikin sit heti kun lopetin koulun, eli tuli heti pari vierailua ja sit siitä se lähti, eli mulla ei sit ollutkaan mahista tehdä niitä tenttejä pois. Se suunnitelma meni sillai sit ohi ja mä koin, että vaimo valmistui samaisesta koulusta maisteriksi ja silloin se riittää, että mä hoidin 3kk muksuja ja vaimo teki sitä maisterintyötään. Tärkeempi se oli hänelle kuin mulle”, summaa Tatu.

 ”Teakiin mä pääsin kuudennella kerralla ja pääsin tosi hyvälle kurssille, mulla oli loistavat proffat ja hyvät näyttelijäystävät opiskelemassa silloin. Niin se vaan monesti menee, että kaikella on tarkoituksensa. Pari kertaa mä hain myös Nätyyn. Se on eri koulu kuin Teak ja mielelläni Nätyssä olisin ollut, mutta en mä tiedä kummasta tulee parempia näyttelijöitä, en todellakaan. On niissä erilainen koulutus. Se oli kyllä yhtenä vuonna niin lähellä että Tampere vai Helsinki, silloin karsiuduin molemmista ihan viimeisessä vaiheessa. Se tuntui silloin tosi pahalta, mutta seuraavana vuonna pääsin sitten Teakiin.”Ehkä tää alkaa oleen tässä” se viimeinen kerta, olin saanut vähän sellaista palautetta niistä pääsykokeista, että miksi haet kun sulla on jo teatterialan töitä ja mun mielestä se oli ihan peestä sanoa noin. Sen takiahan mä hain että oppisin jotain siitä työstä!”

 Milloin kiinnostuit teatterista? ”Ihan pienenä, äiti laittoi mut Hämeenlinnan Miniteatteriin kun olin 6-vuotias ja sitä kautta se lähti. Äiti on pistänyt mut lausumaan runoja ja tanssimaan kilpaa, en ollut hirveän suosittu kaveri Hämeenlinnan piireissä. On ihan hauskaa sanoa, että jos HPK:n kaupungissa oli kaveri, joka harrastaa teatteria, runonlausuntaa ja tanssii kilpaa ala-asteella, niin ei ollut kyllä ihan paras yhtälö! Tytöthän diggas silloin ala-asteella ja varmasti osa vanhemmista pojistakin hiffas mistä on kyse. Sit kun mentiin yläasteelle ja murrosikä alkoi lähestyyn, niin kyllä tytöt kaikkos siitä ympäriltä ja silloin ei oikein tällaisia harrastuksia katsottu hyvällä. Olisi pitänyt olla purjehduskengät ja Leviksen farkut ja mulla oli jotkut raitapöksyt ja kyllä mä niitä vähän häpeilinkin, niinku tällai myöhemmällä iällä tavallaan. Et Hämeenlinnassa on Metropol-yökerho ja semmoisissa kalsarinvärisissä kangaspöksyissä, ei ehkä ihme ettei flaksi käynyt. Täytyy ihmetellä et miten ne päästi mut edes sisään!” Tatu muistelee nauraen.

 ”Miniteatterissa mä olin todella kauan, tein pari ohjaustakin sinne viime hetkinäni. Menin siis 6-vuotiaana ja olin vuoteen ´95, eli sellaiset 15 vuotta. Häräntappoase ´92 oli mun eka ohjaustyöni sinne.”

Rennosti sohvalla / kuva Teatterikärpänen

 Miksi olet näytteljä? ”Mun mielestä tää on tosi rakas ammatti, ei siinä oo niinku sen kummempaa. Oon ollut myös Anttilassa ja muualla, et silloin kun tulee mieleen et vitsi et on raskasta mennä töihin, niin silloin tavallaan muistaa sen, että mitä muuta duunia sitä tekisi. Kun on saanut harrastuksesta ammatin, on kyllä hirveen hyvä tsägä käynyt ja saa olla etuoikeutettu!”

 Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Loiri on kyllä helvetin kova, on ollut jo ihan ala-asteelta lähtien. Tehtiin luokassa sellaisia Spede-show – tyylisiä juttuja, luokkakaveri kirjoitti samantyylisiä sketsejä  mitä telkussa oli ja me tehtiin niitä sitten luokan edessä. Vesa-Matti Loiri on kyllä ehdottomasti se Number One! Hänen kanssaan haluaisin myös näytellä, jos saisi valita unelmien vastanäyttelijän.”

 Haluaisitko laulaa Loirin kanssa myös dueton, jos saisit valita kenet tahansa? ”En haluaisi. Haluaisin laulaa joskus kappaleen ”Perfect day”, mutta kenen kanssa sen vetäisin? Ehkä Tina Turnerin tai Tom Waitsin kanssa.”

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tuntemattoman sotilaan Koskela, ehdottomasti.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi parhaat roolityösi? ”Mä olen ollut kyllä aikas monessa paikassa...Lappeenranta, Kuopio, Turku, Hämeenlinna, Komediateatteri Areena, Työvis, Tampereen Teatteri, Pyynikki, Heinola, Samppalinna, Koitto ja Palatsi, Riihimäki. Parhaat roolityöni? Lahden Kansanopistossa tehtiin Runar ja Kyllikki, ja olin se Runar. Se oli makeeta! Pyynikillä Tulipunakukan Olavin rooli oli ikimuistettava, Tampereen Teatterin Sotahevosen Kunitsin oli jees. Niin ja tietenkin Samppiksen West Side Storyn Riff!”

 Mikä on parasta työssäsi? ”Työympäristö ja työolosuhteet vaihtuu koko ajan, tää on aika selkee. En tiedä onko mulla ADHD, mutta tää on niin ihanaa kun hommat vaihtuu koko ajan ja päivät ei oo koskaan samanlaisia. Tää freelanceriys sopii mulle hyvin, ainakin niin kauan kun lapset on pieniä.”

 Entä miinuspuolet? ”Työaika on käsittämätön, kuusi päivää viikossa ja aamua ja iltaa, sen takia mä en oo siitä kiinnityksestä yhtään kiinnostunut, koska lapset on pieniä ja mä en halua sitä, että laittaisin lapseni nukkumaan vain sunnuntaisin.”

 Millaisessa roolissa koet olevasi omimmillasi? ”Tykkään tehdä vähän semmoista nössöä raukkaa, hiljaista kaveria. Mä viihdyn henkilönä, kenen ei tarvitsisi hirveästi puhua. Viestittää voi paljon muillakin keinoilla kuin puhumalla. Mä en ikinä laske repliikkejä ja kuka niin tekee niin hävetköön!”

 Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Jonkin verran, mutta en mitenkään sillai ratkaisevasti. Enskarin alla mä vaan ihmettelen, että miksi olen tässä. Samalla lailla kun kesällä olin Linnanmäellä siinä uudessa laitteessa, et samalla lailla jännittää ja miettii, että mitä mä teen tässä! Et etuvaunuun vaan vaikka olisi ollut vaihtoehtoja muitakin ja sit mennään!”

 Onko sinulla jotain omia rituaaleja ennen esitystä? ”Joka esityksessä on omat juttunsa, eli se vaihtelee kyllä. Joskus nuorena mulla oli tiettyjä juttuja ennen ensi-iltaa, mutta ei enää näin vanhempana. Kävin tekstin läpi jollain kalliolla ja menin suihkuun ym.”

 Kerro jokin hauska sattumus! ”Hauskin oli varmaan se, kun Hämeenlinnan Kesäteatterissa Onnenmaa-näytelmässä näyttelijäkaverini liukastui mutaan niin pahasti, että sotki kuraan itsensä ihan totaalisesti ja sit se sano vaan että ”Nyt meni suntikset” ja se oli mun mielestä niin hauskaa, että mulla tuli kuset housuun. Vähäsen”, Tatu nauraa.

 Kerro jokin hyvä muisto! ”Niitä on monia, ne on siinä hetkessä tavallaan tapahtuneita. Hyvien näyttelijäystävien kanssa kohtaamisia.”

 Mitä on luvassa tulevaisuudessa? ”Yhteistyössä Teatteri Vanhan Jukon ja Projektori-ryhmän kanssa  aletaan tekeen esitystä Che Guevarasta ja sankaruudesta, sitä mä odotan kuin kuuta nousevaa. Se on Jukossa ensi-illassa helmikuussa.”

Tatu on myös mukana RedNoseClub-ryhmässä, ja vuonna 2013 on tulossa "24h"-niminen näytelmä.

 Onko sinulla mottoa? ”Vain vakavat asiat ovat hauskoja. Tää on yksi mun repliikkini näytelmästä Elämäni farssi.”

 Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Joke The Behaviour ja ihan vaan sen takia, että sillä on punainen nenä.”

 Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kokeilisin kuinka helposti kissat lähtee tappeluun. Kokeilisin kuinka herkkää on olla naisena naista vastaan, eikä niinkään se itse tappelu, vaan se mikä saa naisena naisen ärsyyntymään.”

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit talvipesääsi mukaan? ”Perheeni. Jaa jos ne nukkuisi? No mä herättäisin ne. Evääksi ottaisin riisiä ja kanaa.”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

 Mistä sanasta pidät eniten? - Rehellisyys
 Mistä sanasta pidät vähiten? - Kusetus
 Mikä sytyttää sinut? - Nainen
 Mikä sammuttaa intohimosi? - Vesi
 Suosikkikirosanasi? - Saatana
 Mitä ääntä rakastat? - Instrumental musiikki
 Mitä ääntä inhoat? - Laulu
 Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
 Missä ammatissa et haluaisi olla? - Siivooja
 Jos Taivas on olemassa, mitä toivoisit Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - In your dreams!

Tässä vielä muutama video :

Videolla Tatu kertoo näytelmästä ja Heikki-hevonenkin pääsee astelemaan.

Joke the Behaviour Elonkerjuun videolla mukana.

Haastattelussa Liisa Peltonen

 Liisa Peltosen tapasin elokuun puolivälissä Hämeenlinnan Teatterin aularavintolassa.

 Kaksosten merkeissä 1975 syntynyt Liisa on kotoisin Hyvinkäältä ja tällä hetkellä hän asuu Hämeenlinnassa. Liisa harrastaa monipuolisesti tanssia eli nykytanssia ja steppiä. Lisäksi hän harrastaa rullaluistelua ja myös purjehdusta ”sillai välikäden kautta”, eli miehensä Lasse Sandbergin kautta.

 Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ja minkä taidon haluaisit osata? ”Ehkä se on se fyysisyys ja liikunnallisuus, mulla on niin pitkä tanssi-ja akrobaatti-innostus taustalla, että ne on varmaan ne mun vahvuuteni. Laulu on ihan semmoinen kiitettävä, mutta ei erinomainen. Piirtäminen ja kirjoittaminen on sellaisia taitoja, jotka haluaisin osata paremmin”, Liisa kertoo.

 Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Oon soittanut alttoviulua kahdeksan vuotta, mutta nyt se ei ole pysynyt mukana mitenkään sillai aktiivisesti enää.”

 Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin olet valmistunut? ”Valmistuin Nätystä 1999, eli nelivuotinen koulu, josta valmistuin teatteritaiteen maisteriksi. Pääsin ekalla yrittämällä sisälle, vähän säikähdin ja yllätyinkin! Ennen Nätyä mä opiskelin vuoden tanssia ja kouluaikoina kävin jotain kesäkursseja, mutta sen jälkeen en ole mitään varsinaisia teatterin jatko-opintoja tehnyt, tanssia enemmänkin sitten.”

Liisa Peltonen / kuva Teatterikärpänen

 Milloin kiinnostuit nimenomaan teatterista? ”Kyllä mä varmaan yläasteella olin jo kiinnostunut, koska mä hain Kallion lukioon ja sehän on ilmaisutaitolukio. No, kävin sitten Kallion lukion, mut sitten mulla kävi siellä vähän että ”ei ehkä sittenkään”-efekti. Mä en oo koskaan harrastanut teatteria, se oli enemmänkin sellainen mystinen ja mielenkiintoinen maailma mulle. Kun olin sen vuoden sitä tanssia opiskellut, niin mä ajattelin asiaa uudestaan, että ehkä se lukio ei ollutkaan ihan sama mitä teatteri olisi todellisuudessa. Et lukio on kuitenkin lukio, vaikka siellä olisikin muutamia ilmaisutaitoaineita. Sit mä vaan päätin hakea Nätyyn! Tanssi ja teatteri oli mulla ne kärkipaikat, mutta sitten mä totesin, että ei musta olisi tanssijaksi. Olisi pitänyt olla jo parikymppisenä hirveen paljon parempi, jotta olisi voinut tulla ammattitanssijaksi. Lapsena olen leikkinyt teatteria ja leikkejä mielikuvitusmaailmassa, mutta en ole hinkunut esittämään juttuja muille, korkeintaan vanhemmille. Koulussa olin musiikkiluokalla, et tavallaan jo sen puitteissa esiinnyttiin laulamalla koko ajan. Laulaminen ei ole mulle jännittävä tilanne, jos osaan sen laulun. Se on ollut mulle pienestä asti kauhean luontevaa, meillä on aina laulettu niin kotona kuin koulussakin. Yleisön edessä puhuminen on ollut mulle vaikeempaa, ainakin silloin aluksi”, Liisa muistelee.

 Miksi olet näyttelijä? ”Mä en tiennyt tästä alasta hirveästi silloin kun mä valmistuin, totta kai olin opiskellut sitä asiaa, mutta mä vasta työssä huomasin, että mä saan tästä sellaisia fiiliksiä, mitä ei mistään muusta saa. Valmistuttuani mua aluksi vähän jännitti, että saas nähdä onko musta tähän. Pikkuhiljaa siinä töitä tehdessä mulle vahvistui, että tämä on mun juttuni! Sitä ei silloin opiskeluaikoina osannut tavallaan vielä sanoa, mä olin ehkä liikaa muiden mielipiteiden armoilla et mikä mä oon ja millainen näyttelijä mä oon. Se tuli sitten tässä vasta vuosien myötä, kun oon päässyt tekemään tosi herkullisia juttuja ja sellaisia, joita on mukava muistella jälkeenpäinkin. Ne elämyksen hetket rampin puolin ja toisin...Mä muistan ne jutut mistä yleisö on tykännyt hirveesti ja sitten on paljon sellaisia itselle tärkeitä juttuja, onhan ne usein samojakin.”

 Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Onneksi sitä ei ole tarvinnut miettiä, mutta kyllä sen tanssiuran lisäksi vahvimpina haaveina mulla oli liikunnanopettaja ja lastentarhanopettaja. Mä sanon kyllä, että parempi niille lapsille että en oo sillä alalla! Mutta että se olisi jotain käytännönläheistä, jotain käsillätekemistä, jotain millä ei oo mitään tekemistä tietokoneiden tai jonkun toimistotyön kanssa. Mun luonteelle ja persoonalle olisi hyvin vaikeeta istua penkissä ja olla hiljaa paikallaan”, Liisa nauraa.

 Onko sinulla omia esikuvia? ”Kyllä mä haltioidun tosi monesta näyttelijästä ja kyllä näistä suomalaisista mun täytyy sanoa, että se Martti Suosalo on niin usein saanut mut toteamaan, että ”Voi että se on hyvä!” Siitä ei kyllä pääse mihinkään, siinä on yksi suuri ihailuni kohde. Sit on hirveesti muitakin. No Heikki Nousiainen, joka vierailee tuossa Perheistä parhain-näytelmässä, on aivan ihana ja siinä on yks sellainen kanssa, josta katsoo että ”tuo rauha, tuo karisma ja tuo taito samassa paketissa”. Kun mä meen teatteriin niin mä päätän, että mä haluun olla sen esityksen puolella ja mä aika harvoin petyn, mutta sit kun mä petyn niin mä petyn ihan kauheesti, koska kun mä menen katsomaan teatteria, mä haluan saada siitä sellaisen kokemuksen että tän puolesta kannattaa liputtaa ja tää on hieno laji! Jaa niin niistä idoleista vielä... Leffapuolelta Susan Sarandon ja Meryl Streep on jotenkin aina kolahtaneet, se olemus ja se karisma. Se rauha, että tietää et tässä mä oon, auki tälle tilanteelle ja elän. Silloin kun teatteri tai elokuva on kylmää, niin se jättää mut kyllä elämyksen ulkopuolelle. Mä haluan nähdä siellä jotain lämpöä, jotain inhimillistä! Vaikka kyllä maailman raadollisuuttakin voidaan näyttää ja pitääkin näyttää, mutta että siellä pitää olla jotain elämää ja lämpöäkin mukana.”

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä ja kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Kyllä Al Pacino olisi varmaan sellainen, mä en tosin tiedä uskaltaisinko mä sanoa sille yhtään mitään, mutta olisi se hienoo! Ehkä sit myös Susan ja Meryl, niissä on jotain häikäisevää. Kenen kanssa duetoisin? Hmmm, hyvä kysymys. Jos Sting haluaisi minut duettoon niin olisin kovin imarreltu, ja biisi olisi tietysti ”Mad about you”.”

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Multa kysyttiin tätä joskus pääsykokeissa ja silloin mä vastasin Maija Poppanen. Se on kyllä siitä nyt vähän ehkä muuttunut, sitä paitsi mä näin Helsingissä niin hirveen hyvän Poppasen, et mulle tuli sellainen olo että juu tää on tässä. Ei mulla oo koskaan ollut sellaista, että ”sen kun teen ja sitten kuolen pois”. Jotenkin musta tuntuu, että sitä ei välttämättä voi tietää mikä on se paras rooli, se vaan ehkä osuu kohdalle ja sitten sen huomaa myöhemmin vasta. Mä annan aina mahdollisuuden sille seuraavalle työlleni, et mitäs jos se onkin se maailman paras? Monet jutut on yllättäneet aivan totaalisesti.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi parhaat roolityösi? ”Kouluaikoina olin työharjoittelussa Turun Kaupunginteatterissa ja ja Tampereen Teatterissa ja heti valmistuttuani menin Seinäjoen Kaupunginteatteriin ja olin siellä vuoden. En siellä Pohjanmaalla oikein viihtynyt, vaikka olikin hieno, iso ja toimiva teatteri jossa kävi paljon väkeä. Mä muutin takaisin Tampereelle ja olin freelancerina, mutta en halunnut jäädä odottamaan kun mulla oli kova hinku tehdä töitä. Mä soitin tänne Hämeenlinnaan ja kävi aivan käsittämätön tuuri, kun täällä tarvittiin äitiyslomansijaista just silloin. Mun piti olla aluksi vain vuosi ja sit multa kysyttiin että ootko toisenkin vuoden ja kolmannen jne. ja nyt mä olen ollut täällä jo 12 vuotta! Sain tehdä heti hyviä töitä ja oli pakko ottaa vastuuta ja sillä sitä oppi. Jään nyt joululta pois, koska mä odotan vauvaa. Tulee tähän pitkään putkeen nyt kyllä tauko ja se tuntuu oudolta, mutta se tuntuu tietysti myös kauhean kivalta, koska nyt tulee elämään jotain uutta!”
 ”Niistä rooleista...Sieltä alkuvuosilta se ”Yksityiset tähtitaivaat” oli sellainen mikä istui mulle hyvin ja sain siitä paljon itsekin. Kyllä se Pohjantähden Elinakin onnistui hyvin, vaikka en voinut kuvitellakaan alunperin että tekisin sen roolin. Aattelin, että olen liian lyhyt ja Elina on sillai eteerisempi kuin minä. Vanja-enon Sonja oli rankka tehdä, mä en meinannut löytää sitä roolia ensin millään, mutta sitten kun kaikki loksahti kohdalleen niin siitä tuli tosi iso onnistuminen ja se oli ihana hetki! Sit pakko sanoa, että kokonaisuutena toi Tänä iltana kaikki hyvin, jossa oli Cohenin musiikkia...sitä oli järjettömän ihanaa esittää ja se oli oikeen sellainen näyttelijän nautinto. Et laulaa mut silti näytellä koko ajan – kaikki tauot, välit, välisoitot. Koko ajan oltiin tilanteessa. Tykkäsin siitä todella paljon. Hei ei näitä mitenkään pysty pistämään järjestykseen, kun jossain onnistuu tietyllä tavalla ja jossain ihan muulla tavalla. Mikä sitten on arvokkaampaa kuin toinen? Musta oli aivan mielettömän kivaa revitellä ”Ei kiitos”-näytelmässä kaikkia älyttömyyksiä, ja sit toisaalta vähän samaa mä saan tehdä tässä ”Seitsemännen portaan enkelissä”, joka kuitenkin on vähän vakavempi juttu.”
 ”Mua viehättää olla mahdollisimman kaukana itsestäni, ja pienenähän mä olen ollut leikeissä ja muissa usein isä, prinssi tai joku eläin. Jotenkin semmoinen liikkuva ja maanläheinen hahmo on mua enemmänkin, et jos mut laitettais korkokenkiin sipsuttamaan niin se olisi mulle hankalampaa kuin sellainen menninkäismeininki. Musta on tosi kivaa tyypitellä fyysisesti. En kuitenkaan koe olevani mitenkään komedienne, mun mielestä mun työ on kaikki alueet, jotkut niistä vaan tulee helpommin. En haluaisi lukkiutua jonkun tietyn tyypin näyttelijäksi. Stand up-koomikoksi musta ei olisi, se on mulle ihan vieras laji.”

 Freelancer vai kiinnitys? ”Joskus ihmiset kysyy, että milloin sä oot telkkarissa tai jossain leffassa. Mä vaan sanon, että ”Tää on vähän niinku mun oma valinta”. Mä voisin olla freelancer, mutta mä tykkään tästä ja myös siitä, että mun työllä on jatkuvuus. Mun ei tarvii olla puolta vuotta odottamassa ja saada siinä ajassa sellaista paniikkia, että osaanko mä enää mitään! Ja sitten taas tehdä jotain ja mihis kaupunkiin seuraavaksi. Musta se olisi stressaavaa. Se, että mä stressaan siitä onnistuuko esitys, on niin erilaista kuin se, että mistä mä saan töitä. Mulle sopii kiinnitykselläolo ja mä oon viihtynyt just sen takia täällä, että mulle on annettu sitä vastuuta mitä mä olen varsinkin aluksi oikein himoinnut!”

 Mikä on parasta työssäsi? ”Yhteinen ilo, silloin kun esitys onnistuu. Se on sellaista aika ainutlaatuista ja aitoa. Myös hyvä vastanäyttelijä tietysti. Hyvien ratkaisujen löytyminen on ihanaa, oikein hykerryttää välillä kun joku asia ratkeaa. Sit se, kun näkee miten yleisö nauttii silloin kun se oikein nauttii. Se on kyllä ihan mielettömän hienoa, koska noi kiitokset on sillai aika lahjomattomat, että kyllä sieltä aina jonkun verran ilmeitä näkee ja sieltä myös välittyy se, että äkkiä vaan taputukset ja sitten ulos. Sit sellainen mikä näyttelijää hivelee on, se että joskus joku tuntematon tulee kadulla kiittämään vaikkapa esityksestä joka on jo loppunut aikoja sitten. Että sanoo vaikka että se kosketti ja oli jollain tavalla merkityksellinen. Et joku jolla ei oo mitään velvoitetta tulla sanomaan... Kollegoiden tavallaan pitää aina välillä kommentoida et miten meni ja oliko kiva. Kyllä mut välillä pysäytetään tuolla ja silloin kun ihminen pysäyttää ihmisen jota se ei tunne, ainakin täällä Suomessa, niin silloin sillä on tarve sanoa ja musta se on ihanaa!” Liisa hehkuttaa.

 Entäs miinuksia? ”Sanotaan nyt tää...kun ihmiset kuvittelee, että katsomossa voi höpistä ja puhua, että näyttelijät ei muka kuule lavalle. Voi kyllä sinne kuuluu! Aina aattelee, että mikä siellä nyt on hätänä ja joku kysyykin vierustoverilta kelloa. Tai että joku räpeltää kännykkäänsä pimeässä ja se valo heijastuu sen kasvoihin... Puhelimet soi enemmän ja enemmän, vaikka on niitä kuulutuksiakin. Väliajan jälkeen ihmiset unohtaa taas sulkea ne puhelimet..”
 ”Mä en voi sanoa miinuspuoleksi sitä, että sosiaalista elämää ei talvella ole, koska se on niin tiedossa, se on tän työn hinta! Sen takia mä en tee kesäteatteria, mä haluun että mulla on maailmaa muuallakin. Mun oma perspektiivini tähän maailmaan kyllä kapenisi siitä, jos mä en ehtisi tekemään mitään muuta kuin teatteria. Kyllä se kahden kuukauden kesäloma on mulle todella tarpeellinen, ihan levonkin kannalta.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Hyvä teksti on kauheen usein kaiken a ja o, vaikka kuka väittäis mitä! Vaikka tää kuulostaa kliseeltä, niin positiivinen työilmapiiri inspiroi. Lannistamisella ja lyttäämisellä mä en ole vielä mitään hyvää nähnyt kasaantuvan. Tympeys on vastakohta sille mikä inspiroi. Jos tuntee välinpitämättömyyttä sitä juttua kohtaan, niin pitää vaan löytää sieltä jotain mikä saa sen kuplimaan ja sujumaan. Mut sit taas työniloakaan ei voi tyhjästä nyhjäistä, ei sitä voi väkisinkään tehdä. Henkilökemiahan on sellainen säkä-juttu kyllä, mut onhan tää myös sellainen laji, että  täällä on pystyttävä tekemään kaikkien kanssa töitä. Nyt taas vähän lipsuttiin...Lisäksi mua inspiroi hyvä musiikki, jutustaan innostunut ohjaaja, ideoita pursuavat ihmiset ja usein katson ympärilleni, että ompas paljon lahjakkuutta ja ja wau, saan olla mukana tässä porukassa! Kyllä mua inspiroi välillä sekin, että oon saanut levätä hyvin ja mulla on kova hinku tarttua työhön. Ja hyvä parisuhde inspiroi myös!”

 Podetko ramppikuumetta? ”Siis kyllä ensi-illat kauhistuttaa aina. Yleensä sinä päivänä mä siivoon taloa raivokkaasti, et jotenkin saisin ajatukset järjestykseen tai jotenkin haluun kontrolloida sitä pelkoa siitä, että miten se näytös tulee menemään. Vaikka se juttu olisikin ihan valmis, mutta kun sitä ei voi koskaan tietää että miten se sit tulee menemään. Mä en edes ajattele sitä kautta sitä, että nyt siellä on arvostelijat, vaan että se on se alku sille koko jutulle, se startti ja sen on parasta olla hyvä!”

 Onko sinulla jotain tiettyjä omia rituaaleja ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen kehittyy omansa, jota ei voi enää sitten muuttaa. On just semmoisia, että mun täytyy viedä vettä molemmille puolille niin, että mä itse tiedän et ne on siellä ja olen nähnyt ne siellä, koska muuten mä olen ihan pulassa jos mulla ei oo vesipulloja! Tai sitten on sellaisia, että mulla on yhdessä tietyssä esityksessä mukana aina jotain tiettyä evästä, esim. vaniljajugurttia. Kaikkia ihme fiksaatioita sitä kans tulee! Ei mulla kuitenkaan sellaisia taikauskojuttuja oo, että viheltelen kyllä teatterissa ja sellaista.”

 Kerro joku hauska sattumus? ”No varmaan tämmöinen aika perusjuttu, eli Posteljooni Petskinin viikset oli hukassa ja ne sitten löytyi kengänpohjasta. Ne oli tippunu kesken kohtauksen ja mä olin astunut niiden päälle. Kulisseissa vasta löysin ne ja kaikkia nauratti kovasti. Sit oli tämmöinen, kun tehtiin pikkulapsille näytelmää ”Mimmi-lehmä ja varis” ja siellä oli niitä päiväkotitoppapukuhenkilöitä palloilemassa, me aina saatettiin niitä ulos. Yksi pieni poika tuli, katseli ympärilleen ja huomasi että ahaa henkilökuntaa. Se tuli mun luo sormet sillai nipistyksessä ja mä pistin käden alle, et sillä on mulle joku juttu. Se laittoi mun kädelle sellaisen roskannäköisen ja mä kysyin että mikä se on, niin se vastasi ärrää sortaen ”Rräkää”.”

 Kerro joku hyvä muisto? ”Lavalta hirveen hieno hetki on ollut sellainen, kun Pohjantähdessä Vanajan laulu (kuoro) ja kaikki näyttelijät rupee mun seläntakana laulamaan moniäänisesti, se oli mielettömän kuuloista ja vielä kun oli ite mukana siinä tilanteessa, niin se oli kyllä niin hieno hetki. Kun se musiikki alkaa oikein vyörymään selän takaa, huh huh! Semmoinen oli myös haikee hetki, kun mä kävin tossa järven toisella puolella viimeistä kertaa (toim.huom. Vanha teatterirakennus ennen purkua), kiersin sen tyhjän rakennuksen vielä viimeistä kertaa ja sanoin hiljaa moikka.”

 Onko sinulla mottoa? ”Ei mitään sellaista suoranaista lausetta, mutta voisin sanoa että pitäisi uskaltaa olla rohkea elämässä ja ammatissa. Että ei pitäisi pelätä, vaan yrittää rohkeasti!”

 Mitä vielä haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mäkin huudan aina välillä että mä en osaa yhtään mitään, mutta sitten se tunne väistyy tuonne taka-alalle onneksi!”

 Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä tutkisin miesten päänsisäistä maailmaa. Tekisin huomioita siitä, että miten se ajattelu eroaa, vai eroaako se?”

 Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Tää on niin naurettavaa, mutta mulla ei tuu mitään muuta mieleen kuin Lasse! Voisin ottaa myös jonkun soittimen ja opetella soittamaan sitä. Ja evääksi joku pähkinäsekoitus.”

 Jos voisit mennä menneisyydessä johonkin hetkeen aikakoneella, niin minne matkustaisit? ”Löytöretket olisi hienoa kokea, mutta kyllä mä haluaisin nähdä mammutin ja dinosauruksen ja sellaisia eläimiä, joita ei enää ole.”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

 Mistä sanasta pidät eniten? - Meri
 Mistä sanasta pidät vähiten? - Markkinatalous
 Mikä sytyttää sinut? - Ilo
 Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys
 Suosikkikirosanasi? - Perse
 Mitä ääntä rakastat? - Lassen ääni
 Mitä ääntä inhoat? -Laukaus
 Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kondyktööri
 Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ministeri
 Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Sinua odotetaan!

Teatterikärpäsen vuosi 2012

Niin se vuosi sitten vaihtui, ja on aika pistää vanha vuosi pakettiin ja tehdä pieni katsaus siihen, mitä kaikkea tapahtuikaan vuonna 2012.

Minulla tämä touhu lähti ns. lapasesta, sillä tein oman ennätykseni... Vuoden aikana tuli nähtyä kokonaista 70 eri teatteriesitystä ja jos lasketaan mukaan nekin, mitä kävin katsomassa useampaan otteeseen, niin kokonaissaldoksi tulee 84. Huh. Itsekin on myönnettävä, että ehkä himpun verran liikaa. Näin jälkikäteen on hyvä pohtia, että miten kummassa olen ehtinytkin noin moneen paikkaan, kun kuitenkin olen käynyt 4-5 päivää viikossa töissäkin!? Joka viikko ei sentään ole ollut menoja, mutta parhaina viikkoina neljä eri reissua. Loppuvuodesta olin vielä viikon verran kipeänäkin ja kolme esitystä jäi sen vuoksi näkemättä! Se oli aika kova paikka...

Suuri kokonaismäärä johtuu siitä, että viime vuonna tutustuin moniin uusiin hienoihin tyyppeihin ja kävin katsomassa esityksiä, joista en olisi edes tiennyt mitään ilman näitä ihmisiä. Olen erittäin tyytyväinen itseeni siitä, että sain kesän korvilla idean ryhtyä tekemään haastatteluja näyttelijöistä, ja vielä kun sain niin monet innostumaan asiasta. Ehdin tekemään 40 haastattelua (puolet julkaisematta siis) ja tapasin "vanhoja konkareita" ja uusia nousevia kykyjä. Kaikki suhtautuivat minuun erittäin positiivisesti ja kaikki osoittautuivat erittäin mukaviksi persooniksi. Oli suuri ilo ja kunnia tavata heidät kaikki livenä, osa oli vielä sellaisia, joita olin itse vuosia ihaillut katsomon puolelta.

Suureen esitysmäärään mahtuu niin hittejä kuin hutejakin, luonnollisesti. Syitä sen suuremmin ruotimatta voin kertoa, että vuoden isoimmat pettymykset olivat Lahden "Kuinka äkäpussi kesytetään", Hämeenlinnan "Delilah"-musikaali sekä Työviksen "Liz"-musikaali. Ei vaan napannut, ei! Parhaita esityksiä en pysty laittamaan paremmuusjärjestykseen, täysin mahdoton tehtävä, sillä näin niin monta loistavaa juttua. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta... Vuoden ehdoton Nro 1 on Hämeenlinnan teatterin "Seitsemännen portaan enkeli". Siinä oli ihan kaikki kohdallaan, tunnelma, tarina, musiikki, koko tekijäporukka... Lisäksi kärkikahinoihin haluaisin nostaa muutaman : Helsingin Kaupunginteatterin "Kuninkaan puhe",  Linnateatterin "Trainspotting", Kansallisteatterin "Tumman veden päällä" ja "Pahuus", Lahden "Hair-musikaali", Hämeenlinnan Kesäteatterin "Sakespearen kootut theokset" ja Eurooppa Nelosen Sappeen "Noin seitsemän veljestä". Kunnon draamaa, vakavia synkkiä aiheita, kaamosmasennuksen poistanutta energiaa ja naurusulakkeen käräyttänyttä kunnon nauruterapiaa. Yksittäisistä näyttelijäsuorituksista kärkeen kiilaa tämän kaiken ulkopuolelta kuitenkin Helsingin Kaupunginteatterin Hamlet ja pääroolissa Eero Aho! Carl-Kristian Rundman teki myös vaikutuksen änkyttävänä kuninkaana ja Trainspottingin heroiinikoukussa riutuva Miska Kaukonen jäi ikuisesti mieleeni. Komediapuolelta erikoismaininnan ansaitsee Hämeenlinnan kesiksen kolmikko (Tuukka Huttunen, Teemu Palosaari ja Mikko Nousiainen) sekä Sappeen parivaljakko Iikka Forss-Tommi Raitolehto.

Lasse Sandberg ja Aleksi Aromaa / Seitsemännen portaan enkeli (kuva Terho Aalto)

Vuosi 2013 on alkanut ja teatterivuoteni tärähtää kunnolla käyntiin vasta tammikuun loppupuolella, mikä on suhteellisen huolestuttavaa. Ehkä siihen alkuviikoille on jotain yritettävä kehitellä, mutta kun suurin osa uusista ensi-illoista on vasta helmikuun puolella! Sen lupaan, että luvassa on jälleen mielenkiintoisia haastatteluja (muutama uusi jo sovittuna) ja esitysten suhteen yritän panostaa monipuolisuuteen, en niinkään määrään. Yritän käydä myös muutamassa sellaisessa teatterissa, jossa en ole aiemmin käynyt.

Kiitos kaikille lukijoille vuodesta 2012 ja tervetuloa Teatterikärpäsen maailmaan myös 2013!!