Isä / Tampereen Työväen Teatteri

 (Mainos / nähty kutsuvieraana ensi-illassa) 

Vihdoinkin! Tämän näytelmän olen halunnut nähdä jo pitkään ja vaikka sitä on aiemminkin esitetty Suomessa, minulta se on syystä tai toisesta mennyt ohitse. Ranskalaisen Florian Zellerin perheenjäseniä käsittelevästä trilogiasta olin aiemmin nähnyt näytelmät Poika (KOM-teatterissa) ja Äiti (Turun Kaupunginteatterissa), ja Isän olin nähnyt vain elokuvaversiona. Muistan poistuneeni aikamoisessa tunnemyllerryksessä elokuvateatterista, silmät kyynelistä sumeina.

Miia Selin ja Esko Roine

 André (Esko Roine) ihmettelee asunnossaan onko aamu vai ilta, piilottelee arvoesineitään varmuuden vuoksi, ikävöi ja kehuu toista tytärtään, hurmaa charmillaan uuden hoitajaehdokkaan sekä yllättää tanssi- ja sirkusmenneisyydellään kaikki. Huonekalut tuntuvat vaihtavan paikkaa, ihmiset näyttävät ja kuulostavat vierailta. Ja miksi hänen kotonaan ramppaa jatkuvasti väkeä? Kotikaan ei tunnu tutulta.

 Teksti on mielestäni yksi hienoimmista ja varsin onnistunut, samoin ohjaus. Miten pienillä asioilla ja mitään erityisemmin alleviivaamatta kuvataan muistisairaan kaoottistakin päänsisäistä maailmaa. Omasta mielestä kun puhutaan järkeviä, mutta juttujen laatu lähinnä huvittaa muita. Puhutaan ns. höpöjä, ja sekös katsojia naurattaa. Läheiset ja muut yrittävät pysyä kyydissä mukana. Tapahtumaketjujen havainnot, tunnetilojen äkilliset vaihtelut, yksittäisten lauseiden merkitykset, syvä hämmennys, huumorikin. Tytär Anne (Miia Selin) oman jaksamisensa rajoilla. "Isä pieni" , tuutulaulut. Toistuvat painajaiset, joissa "ongelma" poistuisi nopeasti. Puolison (Janne Kallioniemi) tylyt sanat. Lausuttiinko niitä oikeasti? On tehtävä suuria päätöksiä rakkaan isän puolesta, vaan onko ratkaisu oikea? Kohtausten vaihtuessa isä köpöttää taustalla yöpaidassaan kuin varjokuvana, paikalla mutta samalla jossain muualla. 

Esko Roine ja Riikka Papunen

 

 Esityksen päätyttyä narikkajonossa kohtaamani tuttu tämän kokemuksen hienosti tiivisti : "Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä." Siitä ei myöskään puuttunut mitään, ja silti siinä oli kaikki. Mennyt, nykyisyys, tuleva. Yksi huone, mutta silti näin silmissäni puiston ja puut, lehtiään pudottamassa. Suru, ikävä, epätoivo, ilo, viha, ahdistus, rakkaus. Kaikki alle parissa tunnissa.

 Äänimaailma jäi mieleeni. Kellon tikitys, joka tuntui välillä voimistuvan. Kaunis musiikki, lintujen liverrys. Jossain tuolla ulkona elämä jatkuu, vuodenajat vaihtuvat, linnut laulelevat yhä. 

 Erityisen koskettava loppukuva. Valot himmenevät hiljalleen, ja niin katoaa ihminen hetki hetkeltä. Jäljelle jää vain ääriviivat, ja sitten nekin häviävät pimeyden keskelle. Hiljaisuus.

Janne Kallioniemi, Esko Roine ja Miia Selin

 Jotenkin tämän näytelmän katsominen jännitti ennalta, että miten mahdan selvitä. Olen muistisairaan läheinen itsekin, ja kohdannut kaikenlaista niin entisessä kuin nykyisessäkin työssäni. Hätääntynyt katse on tuttu, ja ilme kuin kysymysmerkki. Mitä ihmettä? En ymmärrä. Voisitko toistaa. Miksi jankkaat samaa asiaa? Samaistuttavaa on tarjolla, ja myös lohtua ja ymmärrystä. Yllättävän hyvin selvisin, helpolla ei katsojaa toki päästetä. Erinomaista näyttelijäntyötä on aina ilo seurata, rankasta aiheesta huolimatta. En missään nimessä kuitenkaan toteaisi, että "tämähän on VAIN teatteria". 

 Kaunis, koskettava, haikea ja lämpimän inhimillinen Isä. Monelle arkipäivää, mutta toteutus on tässä jotenkin lempeän ymmärtäväinen. Kuin kevyt kosketus olkapäällä, lämmin katse tai halaus. 

 ~

ISÄ / Tampereen Työväen Teatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Eino Salmelaisen näyttämöllä, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Esko Roine, Riikka Papunen, Maiju Saarinen, Miia Selin, Pentti Helin ja Janne Kallioniemi

Teksti Florian Zeller, suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Tommi Auvinen/Taava Hakala, pukusuunnittelu Taava Hakala, lavastussuunnittelu Sari Paljakka, valosuunnittelu TJ Mäkinen ja äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Esityskuvat (c) Kari Sunnari