Pippuridino / Porin Teatteri

Pippuridino / Porin Teatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2013, kesto noin 1h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Eero Ahre, Erja Alander ja Patrik Drake

Ohjaus : Patrik Drake

Rooleissa : Teemu Niemelä ja Mira Rastas

 Kuten huomaatte, olen tehnyt tässä viime aikoina vähän uusia aluevaltauksia täällä blogin suunnassa. Porin Teatterissa olen käynyt lukuisia kertoja aiemminkin, mutta en näköjään moneen vuoteen, sillä blogissa ei ole olemassaolonsa aikana yhtään mainintaa Porissa näkemistäni esityksistä. Oli siis korkein aika korjata tämä asia ja lähteä vaihteeksi länsirannikon suuntaan!

 Porin Teatterille ensinnäkin iso kiitos siitä, että siellä panostetaan kunnolla lastenteatteriin. Ohjelmistossa on koko ajan myös perheen pienimmille suunnattua teatteria, jota sopii vaikkapa koko perheen voimin lähteä katsomaan tai päiväkotiryhmän mukana. Esitykset ovat kautta linjan olleet vieläpä erittäin laadukkaita ja taiten tehtyjä, ja katsomossa ovat viihtyneet kaikki ikäpolvet. Itselläni hyvässä muistissa ovat ainakin Kummituskekkerit sekä Viiru ja Pesonen. Lapsissa on tulevaisuus, ja tämänkaltaisista esityksistä saattaa se kipinä teatteriin syttyä, ja liekki syttyy sitten myöhemmässä vaiheessa.

Emmi, Ylermi, Dino ja Yvonne / (c) Janne Alhonpää

Ja sitten itse esitykseen. Pippuridino oli hulvaton reilun tunnin tarina siitä, mitä kaikkea voikaan seurata kun ei noudata ohjeita oikein. Kaksi kokkia Ylermi ja Yvonne (mainiot, ilmeikkäät Teemu Niemelä ja Mira Rastas) saavat itseltään Ruotsin kuninkaalta kirjeen, jossa kunkku esittää kainon toiveensa mahtavasta syntymäpäiväkakusta. Pahaksi onneksi kokkien aina niin luotettava Emmi-kana saa pahan stressin ja ei saa munittua kakkuun vaadittavia kuutta munaa. Kokit eivät tästä lannistu, vaan hankkivat parilta "munamieheltä" erityisen munamasiinan, joka nimensä veroisesti valmistaa munia. Masiinaan kaadetaan maitoa ja pippuria, mutta kiistaa syntyy oikeasta sekoitussuhteesta ja niin koneen uumeniin lipsahtaa litra pippureita ja tilkka maitoa vainen. Tämän tuloksena syntyy valtavan iso muna, josta myöhemmin kuoriutuu pikkuinen dinosaurus. Kuten arvata saattaa, kaikenlaista sählinkiä on luvassa seuraavaksi, kana on kateissa ja kakkukin pitäisi kunkulle saada.

 Kerrassaan mainio esitys oli tämä! Katsomo oli täynnä lapsia, jotka elivät ja eläytyivät tapahtumien mukaan ja kiljuivat riemusta dinon putkahdellessa esiin milloin mistäkin. Kaikenlaista muna-aiheista kommenttiakin kuului tämän tästä. Lapset villiintyivät takaa-ajokohtauksesta, jossa hyödynnettiin upeasti moninaisia lavasteiden luukkuja ja kokit ja dino kurkistelivat vuorotellen milloin mistäkin. Oma ehdoton suosikkini oli munamasiinan ostoreissu, sillä rouheat Porin murteella puhuvat munamiehet meinasivat varastaa koko shown ainakin itseni kohdalla. Absurdi meininki! Hauskaa oli myös silloin, kun Pippuridino yritti tehdä lähempää tuttavuutta sähkövatkaimeen ja patakintaaseen.

 Extrapisteitä herkullisen värikkäästä lavastuksesta ja aidosta tarpeistosta. Esitys oli täynnä myös vauhdikasta musiikkia, jonka oli säveltänyt Teemu Niemelä. Kuultiinpa siellä pätkä Bohemian Rhapsodyakin, joka aikuisia varsin kovasti huvitti. Ai että, mainioita nämä lastenteatteriesitykset. Lapsenmielensä kun pystyisi säilyttämään, niin koskaan ei olisi tylsää. Tehdä vaikka kuten eräs mies työmatkallaan, kun kävellessään rikkoi kaikista lätäköistä ohuen jääkerroksen ihan vaan huvin vuoksi.

 Esitys oli Pippuridinon 50. ja samalla viimeinen näytös Porin Teatterissa. Jos pystyisin, hankkisin munamiehet olohuoneen nurkkaan koristeeksi! Suureksi harmikseni teatterin sivulta ei enää löytynyt lehdistökuvia esitykseen liittyen, olisin mielelläni laittanut tähän kuvan suosikeistani. Olihan se Ruotsin kunkkukin muuten ihan näköinen!

Pippuridinolle vahvat neljä tähteä **** ja munamiehille viisi *****.

(näin esityksen ystävälipulla)

Haastattelussa Frans Åkerberg

Frans Åkerbergin tapasin toukokuun lopussa 2013 (kyllä, vuosi sitten) Musiikkiteatteri Palatsin Music Barissa.

Vuonna 1997 syntynyt Frans on kotoisin Nokialta ja horoskooppimerkiltään hän on kaksonen.

Mitä harrastat? ”Voisin sanoa, että tää teatterijuttu on mulle ollut kyllä hyvä harrastus, ja sitten musiikki hyvin vahvasti."

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Varmaankin just tuo musikaalisuus, mä soitan aika monia soittimia ja pystyn myös lavalla yhdistämään tämän erikoisosaamiseni. Koulussa olen ollut musiikkiluokalla seitsemän vuotta ja lisäksi musiikkiopistoissa olen opiskellut. Aika pienenä se musiikkihomma jo mulla lähti. Ensimmäinen varsinainen soitin mulla oli rummut, kolmannella luokalla aloin niitä soittamaan. Aina olen laulanut, mutta tuosta lähtien se on ollut hieman vakavempaa touhua. Soittimista osaan soittaa rumpuja, kitaraa, bassoa, pianoa, saksofonia ja viimeisimpänä ukulele. Myös kirjoittaminen on aina ollut mulla sellainen vahvuus ja erityistaito.”, Frans kertoilee rennosti.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”No tuo tanssitaito on ehkä sellainen, jota haluaisin kehittää. On monia mielenkiintoisia hetkiä koettu koreografioiden kanssa, kun ensin on näytetty se liike ja mä oon ollu vaan että ”aha!” ja sitten vasta ensi-iltaa edeltävissä harjoituksissa mä olen tajunnut, että miten sen kuvion kuuluu mennä. Heh! Tanssitaitoni on kyllä kehittynyt tässä koko ajan, kun olen ollut mukana noissa proggiksissa. Voisi sitä jossain vaiheessa mennä vaikka tanssitunneillekin, vielähän sitä ehtii kaikkea. Voltteja olisi myös hienoa osata tehdä tuosta noin! Mun suuri salainen haave on myös jossain vaiheessa palata yleisurheilun pariin. Sitä harrastin nuorempana tovin ja se on kyllä aina ollut mulle jotenkin hieno ja rakas juttu. Jos vaan joskus olisi aikaa… ”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia tai kenties taiteellisia lahjakkuuksia? ”Ei nyt varsinaisesti teatterialalta löydy, mutta isäni on muusikko ja hän on muuten myös näytellyt siinä Neil Harwickin Pakanamaan kartta-sarjassa joskus, hänellä oli pieni rooli siinä. Teatterin harrastajia löytyy kyllä muitakin. Lisäksi olen kaukaista sukua Lauri Viidalle, äidin puolelta.”

Missä vaiheessa olet kiinnostunut teatterista? ”Kyllä sekin tuli aika varhaisessa vaiheessa. Ensimmäistä kertaa mut vietiin teatteriin ollessani varmaankin nelivuotias, näytelmä oli Oliver tuossa Tampereen Työväen Teatterissa ja siitä se sitten oikeestaan lähti. Mua on tasaisin väliajoin vanhempien toimesta viety teatteriin ja heti olen ruvennut tykkäämään. Huomaan sen siitäkin, että ne näytelmät, joita olen pienenä käynyt katsomassa, on olleet ihan aikuisille suunnattuja. Esimerkiksi 7-vuotiaana halusin ihan omasta tahdostani käydä katsomassa Kauppamatkustajan kuoleman Työviksessä, se kesti kolme ja puoli tuntia, että... En mä siitä hirveesti mitään kyl ymmärtänyt, mutta oli se hieno kokemus! Esko Roine oli siinä pääroolissa, ja se oli oikeastaan yksi osasyy siihen, miksi mä sen halusin käydä katsomassa. Sitten vanhemmat on vieny mua erilaisiin teatterikerhoihin, ja pääsin myös Suomen Teatteriopistoon opiskelemaan. Olin siellä pari vuotta, ja sain siellä paljon kokemusta ja oppia. Koko ajan tää touhu on muuttunut entistä vakavemmaksi.”

Onko teillä ollut sitten koulussa ns. koulunäytelmiä tai vastaavia, ja oletko niissä ollut mukana? ”Aika vähän niitä on ollut kyllä, mutta olen ollut mukana. Yläasteella tuotettiin mun kaverin kanssa ihan oma musikaali. Saatiin Nokian Työväen Teatterin tilat käyttöömme, ja mä käsikirjoitin ja ohjasin meille sitten musikaalin. Se sitten vähän karkasi käsistä ja siitä tuli loppujenlopuksi aika isokin produktio. Sen nimi oli ”Tie tähtiin”, rockmusikaali. Itse myös esiinnyin siinä totta kai ja kirjoitin itselleni sen parhaan roolin, heh. Oli ihan hauska päästä kokeilemaan sellaista tuottamistakin. Siitä oli pari yleisönäytöstä ja kaikille Nokian koululaisille esitettiin se myös. Taisi olla yksitoista näytöstä yhteensä siitä. Vastaanotto oli aika hyvä, aateltiin että sitä kautta moni nuori voisi saada kimmokkeen teatteriin”, muistelee Frans.

Frans mainostaa / (c) Teatterikärpänen

Muita alan opintoja? ”Olen täällä Musiikkiteatterikoulu Stagella ja pääsin nyt siihen jatkolinjalle, joka on ns. edistyneemmille. Olen ollut tosi tyytyväinen tähän. Myllyselän Ari ja Anna Haukka ovat olleet meillä täällä näyttelijäntyön opettajina. Edellisessä ryhmässä meitä oli vain kaksi poikaa, ja Ari pisti meidät ihan kunnolla tekemään vatsalihaksia ja punnertamaan, ennen kuin alettiin mennä kohtausta läpi. Anna hyödyntää taas opetuksessaan paljon venäläisiä “metodeja”. Myös sen puolen näkeminen ja oppiminen on mun mielestä äärimmäisen mielenkiintoista. Syksyllä menen sitten opiskelemaan Hatanpään lukion musiikkiteatterilinjalle.”

Siintääkö haaveissasi teatteri ihan ammattina? ”Kyllä se on mulla haaveena, vaikka mitenkään helppo tie se ei varmasti tule olemaan. Olishan se hienoa tehdä sitä mistä kovasti pitää. Lukion jälkeen aion hakea TeaKiin ja Nätyyn kyllä. Mulla on vahva halu kehittyä ja oppia paljon. Ei mulla ole vielä mikään kiire päästä tekemään isosti, kun monihan haluaa heti Hollywoodiin. Olisi mahtavaa, kun vaikkapa kymmenen vuoden päästä nousisi lavalle ja väki katsoisi, että wau, toihan on tosi hyvä ja missä toi on oikein ollut.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, eli sellaisia joiden uraa arvostat tai ihailet muuten? ”No jos mennään tuonne teatteripuolelle, niin voin sanoa, että suomalaisista mulla on esikuvana ehdottomasti Esko Roine ja Martti Suosalo, heitä mä olen ihaillut ihan pikkupojasta lähtien. Olishan se hienoa päästä joskus heidän kanssaan näyttelemään! Musiikkipuolelta ihailen erityisesti Steve Perryä, syypää tähän on herra Kimmo Blom, joka aikanaan tutustutti mut Journeyn tuotantoon ja tähän herraan. Kimmo on kyllä itsekin ollut mulle esikuva siitä lähtien kun häneen törmäsin, häntä olen katsonut aina tietyllä tapaa ylöspäin. Lisäksi ihailen tietysti omaa isäänikin, hänen kanssaan olen keikoilla kulkenut ja katsonut, että tuonne lavalle kun joskus vielä itsekin pääsisi. Tähän lisäksi vielä Sting ja Bono. Siinäpä ne oikeastaan onkin.”

Kerrohan vähän, millaisissa jutuissa olet ollut toistaiseksi mukana. ”Nokian kesäteatterissa mä olen ollut Seitsemässä veljeksessä mukana, esitin siinä Eeroa pienenä. Sitten mä olen Nokian teatterissa ollut sellaisessa jääshowssa. Koulun puolesta ollaan tehty kaikenlaista, ja sitten täällä Palatsilla olen ollut ensin Peter Pan-musikaalissa, jota esitettiin Särkänniemessä ja sitten täällä. Stage-koulun puolesta ollaan tehty Grease-musikaali ja nyt tämä Kaunotar ja Hirviö. (toim. huom. Tämä siis keväällä 2013.) Kaikenlaista on tullut tehtyä. Tyytyväisin olen tuohon roolisuoritukseeni Kaunottaressa ja Hirviössä, koska se ensin tuntui haasteelta etenkin sen laulutyylin puolesta. No, selätin haasteen ja ihan hyvää palautetta on tullut Alfonsin roolista. Mä olen aika itsekriittinen, harvoin on sellaisia esityksiä, että voin sanoa olleeni tyytyväinen omaan suoritukseeni ja todeta, että ”jesh, nyt meni hyvin!” Aina on jotain parannettavaa, ja niinhän sen pitää ollakin.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Olishan se Kauppamatkustajan kuolema hieno tietysti, ja muitakin klassikoita. Sound of Musicista se kapteeni von Trappin rooli olisi myös hienoa tehdä joskus. Sellaiset roolit olisi etenkin mieluisia, joissa pääsisi kunnolla haastamaan itsensä. Musikaalit, joissa pääsisi laulamaan, tanssimaan ja näyttelemään – kaikki samassa paketissa. Haasteet kiinnostaa mua.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Esko Roineen ja Martti Suosalon lisäksi haluaisin näytellä Taneli Mäkelän ja Eppu Salmisen kanssa, ja Tom Hanksille voisin soitella myös. Naispuolisista ehdottomasti Ritva Valkama! Olisi suuri kunnia näytellä hänen kanssaan.”

Entä kenen kanssa laulaisit dueton? ”Sting olisi kyllä aika kova juttu. Hänen luokseen on varmaan kyl pitkä jono, mutta kuitenkin. Paula Koivuniemen kanssa olisi myös hienoa vetäistä duetto. Olen joskus iskän mukana päässyt tapaamaankin häntä ja annoin hänelle ruusun. Stingin kanssa laulaisin Englishman in New Yorkin, ja voisin samalla soittaa sitä saksofoniakin siinä. Paulan kanssa vedettäisi takuulla Aikuinen nainen, voisin laulaa sen kohdan ”eeeeeen vapauttas tahdo riistää”. Heh!” naurahtaa Frans.

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Mun mielestä parasta on vuorovaikutus yleisön kanssa, jokainen yleisö on erilainen ja on hienoa päästä tekemään liveyleisölle eikä esimerkiksi kameralle. Ja tietyllä tapaa näyttelijänä pääsee hetkeksi pois siitä “oikeasta maailmasta”, olemaan joku muu. Ennenkaikkea se tekeminen on mulle se juttu eikä välttämättä se, että pääsisin loistamaan tai olemaan esillä.”

Entä mahdollisia miinuspuolia? ”No ne paljastuu varmaan sitten vähän myöhemmin, eli työajat ja palkkajutut. Nyt oon jo huomannut sen, että aikaahan tää vie paljon ja harjoitusjaksojen aikaan ei kavereita hirveästi kyllä ehdi näkemään. Tää vaatii sitoutumista. Kyllä se sitten palkitsee, kun esitysten jälkeen saa mukavaa palautetta ja tuntee onnistuneensa.”

Fanit ryntäsivät paikalle...

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset inspiroi mua kyllä suunnattomasti, saan heiltä kyl tosi paljon. Esikuvilta vaikutteita, ja ihan tuolla kadulla käveleviltä kanssaihmisiltä hyviä ideoita vaikkapa johonkin rooliin. Musiikki inspiroi mua myös paljon, kuuntelen paljon musiikkia ja teen myös omaa musaa ja oon saanut selkeitä vaikutteita esimerkiksi just Stingiltä ja Steve Perryltä. ”

Podetko esiintymisjännitystä? ”En kyl hirveesti. Totta kai aina pitää pikkuisen jännittää, en pidä sitä ollenkaan pahana asiana. Sehän on se pikkuinen suola tavallaan tässä jutussa. Yleensä mä jännitän silloin, jos on jotain tuttuja katsomassa. Ja ensi-illat, ja joskus jopa viimeisetkin näytökset jännittää. Mulla se ilmenee sellaisena tietynlaisena levottomuutena, ja tunteja ennen esitystä tulee aina sellainen lukko, ettei pysty syömäänkään mitään, jos oikein kovaa jännittää. Pienenä mua jännitti enemmän, mutta nyt oon oppinut että se kuuluu tähän asiaan ja osaan elää sen kanssa. Se myös jännittää, jos joutuu olemaan omana itsenään lavalla. Olen täällä tehnyt paljon juontohommia ja kun siinä ei tavallaan pääse roolin taakse, niin lavalla jännittää enemmän. Hahah, siinähän voisi koittaa puhua vaikka jollain eri murteella, vaikka savolaisittain! Puolet porukasta lähtee heti katsomosta pois...”visioi Frans.

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joilla valmistaudut illan esitykseen? ”Aina täytyy vähän rauhoittua. Täällä Palatsilla on niin pienet tilat ja takana aika hälinä, joten täytyy aina hetkeksi etsiä joku rauhallinen paikka, jossa on tarpeeksi hiljaista. Joillakin on aina kova meno päällä ennen esitystäkin, mutta mä en oo lainkaan sellainen. Sit mulla on sellainen pakkomielle mikkeihin liittyen... Aina ennen kuin mä menen lavalle, mun täytyy tsekata että se on varmasti päällä ja varmistan sen vielä monta kertaa. Joka kohtausta ennen tää täytyy tehdä. Se on vähän ärsyttävääkin, mutta minkäs sitä ihminen tavoilleen voi. (Edit. Toukokuu 2014 Tässä uudessa Tuhkimo ja Rocktähti-musikaalissa mulla on sellainen “rituaali”, että aina vähän ennen esitystä menen pukkariin ja pistän Van Halenin Jump-biisin soimaan ja alan vähän kaivelemaan sitä omaa sisäistä rokkariani esiin. Siitä biisistä saa jotenkin hyvän fiiliksen esitykseen.)”

Kerro joku kommellus! ”Yks aika hauska tapahtui tuossa Peter Panin aikana. Siinähän oli oikea koira mukana ja koirillahan on omat tarpeensa. Hänelle tuli sitten yllättäen hätä kesken näytöksen, ja me tultiin parvelta just alas portaita ja huomattiin, että aha siinä on koiran jätökset keskellä portaita. Väistettiin niitä sitten ja mentiin portaille istumaan, ja pokkahan siinä petti samantien. Luettiin satua, ja onneksi meitä saikin naurattaa siinä kohtauksessa. Sitten tuossa Kaunottaressa ja Hirviössä on sellainen oluenjuontikohtaus, ja tää tapahtui viime viikolla. Mulle tuotiin tuoppi eteen ja en katsonut sinne ollenkaan. Joku oli laittanut tuoppiin jotain roskia, ruohoa ja pahvia ja kaikkea ihme sälää. Otin siitä huikkaa sitten ja kaikki meni mun suuhuni ja tajusin, että kohta täytyy muuten ruveta laulamaan. Oli pakko nielaista ne pahvit ja muut ja laulaa.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tää liittyy myös teatterijuttuun. Harjoiteltiin Särkänniemessä sitä Peter Pan-musikaalia ja oli sit eka harjoitus, jossa oltiin mukana kaikki musiikit ja lavasteet ja puvut ja muut. Alettiin sitten vetämään ja tajusin siinä, että vitsit tää on todella hienoa! Koin valaistuksen. Mä muistan vieläkin sen hetken.”

Käyt ilmeisesti paljon teatterissa katsomassa juttuja nykyäänkin? Mikä on viime aikoina tehnyt sinuun vaikutuksen? ”Kyllä mä käyn paljon, ja sieltähän niitä vaikutteita tulee myös. Tampereen Teatterin Hamlet oli kyllä tosi hieno ja Tomi teki ison vaikutuksen minuun siinä. Tässä tänä keväänä on teatteri mulla jäänyt siinä mielessä vähemmälle, kun olen ollut itse niin paljon lavalla.”

Tulevia roolejasi? ”Toukokuussa 2014 tulee ensi-iltaan Musiikkiteatteri Palatsissa Tuhkimo ja Rocktähti-musikaali, jossa esitän rocktähti Jimiä. Sitä me vedellään kesällä ja pienen tauon jälkeen syksylläkin. Se on aika haastava juttu etenkin laulullisesti, mutta sitä on ollut kyllä ilo tehdä! Ens syksynä alkaa taas ehkä uuden musikaalin treenit, mut se on vielä vähän auki. Ja taistelutoverini Hietaniemen Joonas-Villen kanssa on kaikenlaista produktiota kehitteillä, mutta niistä uskallan puhua varmaankin vasta syksyllä. ainen rituaali, että aina ennen an Tuhkimo ja Rocktähti-musikaali, jossa esitän rocktähti Jimiilainen rituaali, että aina ennen Haaveissa on myös käsikirjoittaa itse jotain monologia tai pientä näytelmää, katsotaan nyt. Ohjaaminen kiinnostaisi myös jossain vaiheessa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”No se on aika hyvä, että ”Don´t stop believin´” Ehkä vähän kliseinen,mutta... Se sopii aika moneenkin, eli vaikka on takaiskuja tullut, niin eteenpäin vaan!”

Mistä haaveilet? ”Näyttelijän ammatti on mulla yksi haave, jota kohti mennään.”

Osaatko imitoida ketään? ”No sitä ei ole kyllä tullut kokeiltua. Paitsi että Jopeahan nyt kaikki osaa imitoida. ”Ehe ehe”. Muut saa hoitaa noi imitoinnit.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi juuri se? ”Mä voisin olla Hämähäkkimies, pystyisin tuolla kaupungin yllä seittieni kanssa liitämään ja saisi pitää sellaista hienoa pukua.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä menisin uimahalliin naistenosastolle kuuntelemaan naisten juttuja, en tirkistelemään. Olisi kiva kokeilla jotain naisroolia näyttämöllä myös, ja voisin mennä juoruilemaan johonkin naisporukkaan vielä ja ottamaan vähän kuplivaa.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin kitaran ja Ipadin, italialaista ruokaa paljon ja irtokarkkeja. Niillä mä pärjäisin aika hyvin. Juomaksi maitoa monta litraa.”

Jos saisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”80-luvulle olisi hauska mennä katsomaan sitä rokkimeininkiä, että oliko se oikeesti sellaista. Queenin konserttiin haluaisin myös mennä. Antiikin Rooma on alkanut myös kiinnostamaan mua aika paljon viime aikoina, jälleen kerran kiitos herra Kimmo Blomille. Sinnekin olisi siis kiva tehdä vaikka joku viikonloppureissu!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Mielenkiintoisuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kylmyys

Suosikkikirosanasi? - Saatana irtoaa kyllä helpoiten

Mitä ääntä rakastat? - Hiljaisuutta

Mitä ääntä inhoat? - Epävireinen laulu

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentokapteeni

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rakennusmies, koska mun rakentamista taloista tulisi vinoja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivoisit Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kauan sä jaksoit, mutta tervetuloa!

Turpakii! / Pilke-nuorisoteatteri

Turpakii! - Farssi yläasteesta / Pilke-nuorisoteatteri, Parolan yhteiskoulun vanha sali

Maailmanensi-ilta 7.5. 2014, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus, käsikirjoitus ja tuotanto : Karoliina Kauhanen

Rooleissa : Niina Antikainen, Roosa Grönberg, Lauri Hämäläinen, Sofia Guessous, Eevi Kuivalainen, Iina Pirhonen, Sauli Soudunsaari, Eero-Santeri Antikainen, Jani Aaltio, Viivi Kauhanen, Sonja Penttinen, Eeva Korhonen ja Miisa Kattelus

 Haa! Vaihteeksi virkistävää mennä katsomaan teatteria aivan sinne teatterikärpäsyyden alkulähteille, eli tällä kertaa Parolan ilmaisutaitokerholaisten muodostaman Pilke-nuorisoteatteriryhmän esitystä koulukiusaamisesta ja kaikesta siitä, miten raastavaa onkaan olla teini. Näytelmä käsittelee tärkeitä asioita, kuten rakastumisen ensihuumaa, porukkaan kuulumista, erilaisuutta, ystävyyden tärkeyttä ja oman sisäisen äänensä kuuntelua.

Aino ja Mimmi / (c) Teatterikärpänen (esityksessä sai kuvata)

 En varmaankaan muista kaikkien roolihenkilöiden nimiä oikein, mutta tarinan ytimessä nähtiin ainakin Aino-neitokainen, joka kuvitteli kuuluvansa isompaan tyttöporukkaan mukaan, mutta tietämättään olikin jatkuvan pilkan ja ivan kohteena. Tyttöjoukon selkeällä johtajattarella oli viimeisintä huutoa oleva uusi kännykkä, jolla pystyi ottamaan itsestään kokovartalo-selfien nettiin kätevästi jaettavaksi. Ainolla oli takanaan parin viikon kuuma seurustelusuhde Kimmon kanssa, ja sattuneesta syystä välit olivat menneet poikki. Kimmo teki kaikkensa saadakseen tytön takaisin itselleen. Joukossa hääräsi myös muista erottuva Mimmi, tyttö joka kulki selkeästi omia polkujaan ja jutteli nallensa kanssa vakavista asioista. Erään välikohtauksen vuoksi Mimmi ja Aino löytävät yhteisen sävelen. Niin, ja ei sovi unohtaa poikakolmikkoa, jotka heittävät pleikkarit sivuun ja ryhtyvät vähän erikoisiinkin toimiin tyttöystävät saadakseen. Huomiota voi herättää monella tavalla, ja konstit kyllä löytyvät hutienkin kautta.

Pojat olivat käyneet isän kätköillä...

 Kohtaukset taisivat olla hiukan kärjistettyjä, mutta totuus ei liene kovin kaukana tämänikäisten arjesta? Itselle tuli ainakin se fiilis, että en varmaan selviäisi kunnialla nuoruusvuosista nykypäivänä. Porukkaan olisi suotavaa kuulua, jottei joutuisi kiusatuksi ja syrjityksi, mutta en minä ainakaan haluaisi kuulua sellaiseen joukkoon, joka tässäkin nähtiin. Erilaisuus on valttia, kunhan löytää omat voimavaransa ja osaa hyödyntää niitä. Ja miten kivaa sitten onkaan tehdä yhdessä mukavia ja yllättäviäkin juttuja, nauraa ja iloita porukalla. Nauretaan yhdessä, ei yhdelle! Luontevia nuoria olivat, ja intoa riitti etenkin tanssikohtauksissa. Poikakolmikko vei kyllä sydämeni ihan täysin, mainioita tyyppejä kaikki kolme! Voisi sanoa, että kannattaa ehdottomasti jatkaa tämän harrastuksen parissa, sen verran loistokasta nuorta lahjakkuutta sieltä joukosta bongasin.

 Näkemäni oli Turpakii!-jutun viimeinen näytös. Toivottavasti mahdollisimman moni näki tämän. Ilahduttavan paljon oli paikalla väkeä ja vielä monesta eri ikäryhmästä.

Neljä tähteä **** !

Kimmo tyttösakin keskellä

Autiotalo / Hämeenlinnan Teatteri

Autiotalo - Musikaali Romeosta ja hänen Juliastaan / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 13.5. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Sovitus Lauri Siparin suomennoksen pohjalta : Riku Suokas

Musiikki : Pertti Neumann/Dingo

Ohjaaja : Johanna Reilin

Koreografi : Kati Törrö

Kapellimestari : Kalle Saarelma

Bändi : Kalle Saarelma, Juho Saarikoski, Markus Penttinen ja Mika Savolainen

Rooleissa : Joonas Vesalainen, Sanni Reilin, Jaakko Puusaari, Ida Jokela, Selma Kauppinen, Joel Seppälä, Hanna Uimonen, Juho Saarikoski, Jemo Kettunen, Helmi Reilin, Ilkka Saarikoski, Kalle Saarelma, Antti Hietala, Markus Penttinen ja Mika Savolainen

Romeo kohtaa Julian / (c) Terho Aalto

 Viisitoista vuotta sitten Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa nähtiin ja kuultiin melkoinen spektaakkeli, jossa yhdistyi Romeon ja Julian tarina Dingon musiikkiin. Silloisen teatterinjohtaja Riku Suokkaan pähkähulluun ideaan ei uskonut oikein kukaan, mutta lopputuloksesta muodostui melkoinen kassamagneetti. Minullehan Autiotalo-musikaali oli silkkaa hunajaa alusta loppuun, niihin aikoihin kun teatteri oli minulle yhtä kuin Hämeenlinnan Kaupunginteatteri ja Dingon musiikin parissa teini-ikäni vietettyäni taisi olla yksi tähtihetkistäni kuulla Romeo Risto Korhonen laulamassa Hän on se -kappaletta. Autiotalo on yhä edelleen se kaikkienaikojen Top 1, eikä sitä pysty ohittamaan mikään! Siihen yhdistyi ja kiteytyi niin moni asia, ja se tehtiin juuri oikeaan aikaan.

 Sydämessä läikähti mukavasti kun kuulin, että uusi sukupolvi janoaa tehdä Autiotalosta oman versionsa ja se nähtäisiin myös Hämeenlinnan Teatterin lavalla. Alkuperäisestä versiosta on kulunut jo sen verran aikaa ja olisikin mielenkiintoista nähdä ja kuulla ehkä erilainen tulkinta niin esityksestä kuin kenties Dingon kappaleistakin. Vähän jänskätti se, että millaisia uusia sovituksia (liiankin) tutuista biiseistä on tehty ja onko ne enää tunnistettavissa alkuunkaan... Missään vaiheessa ei kuitenkaan käynyt mielessä, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä ja sörkittäisiin liikaa jotain minulle omalla tavallaan "pyhää" ja rakasta. Hyvällä tavalla jännittyneissä tunnelmissa istahdin taas katsomoon...

 Ensiminuuttien jälkeen tuli jo selväksi, että nyt mennään eikä meinata. Vauhtia ja energiaa oli paikoitellen ehkä vähän liiankin kanssa, lavakin tuntui jo siinä menossa liian pieneltä kun piti singahdella ja heitellä voltteja joka suuntaan. Intoa, kyllä! Vimmaa, kyllä! Hyvin nopeasti kävi ilmi myös se, että muutamia roolihenkilöitä on yhdistetty, biisien paikkaa vaihdettu ja muutenkin päässäni etenkin alussa pyöri jatkuvasti kysymyksiä siitä, että oliko tämäkin veto mukana silloin ensimmäisellä kierroksella. Halusin tai en, vertailin väistämättä yhtä jos toista ja muistelin, "miten tämä kohtaus toteutettiin silloin 15v sitten". Tyhmää, kyllä, mutta en voinut sille mitään. Päässä kävi kuitenkin vain välähdyksiä ja tuokiokuvia sieltä sun täältä, yksittäinen kuva vanhasta käsiohjelmasta kenties. Ja nyt salissa istuu takuulla paljon ihmisiä, joilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miten sen muka piti mennä. Piti mennä? Stop! Se oli silloin se, ja nyt on uusi sukupolvi ja uudet kujeet. Nauttikaamme siis tästä hetkestä, ja kas, siitä hetkestä eteen päin näin lavalla sähikäisen lailla liikkuvia energisiä, taitavia nuoria ja koin Autiotalon uuden tulemisen muistelematta menneitä.

 Hämmästyttävää, miten Dingon kappaleet sopivat kuin nenä päähän Romeon ja Julian tarinaan. Alkupuolella suhtaudutaan kaikkeen uteliaan innostuneesti ja vauhdikkaasti biisienkin myötä (melkoista pyöritystä etenkin Rio ohoi-kappaleessa!), mutta rakkaustarinan saadessa synkempiä sävyjä muuttuu musiikin sävykin hyvin dramaattisesti. Ja millä tavalla! Kaltaiseni vannoutuneen Dingo-fanin on myönnettävä ylpeänä, että bändi tekee mahdottomasta totta : muutama biisi kun kuulostaa uudelleensovitettuna jopa paremmalta tummasävyisempänä. Tästä hyvänä esimerkkinä esimerkiksi "Kirjoitan". Samoin "Kunnian kentät" nousee ihan uusiin sfääreihin. Moniäänisesti kun rintamassa lauletaan korkealta ja kovaa, niin sydänhän siinä on pakahtua.

(c) Terho Aalto

 Kuten tuli jo todettua, tämä Autiotalo on kaikkea muuta kuin autio, sillä se on ladattu täyteen energiaa ja suurta lahjakkuutta, aistikkaita koreografioita myöten. Nuoret näyttävät, että täältä pesee ja ei voi muuta kuin ihastella. Into ja vauhti puski muutamilla hiukan läpi, tuntui että oli kova kiire etenkin repliikkien ja tanssikuvioiden kanssa. Rauhassa hyvä tulee, ja tästä antoi loistavan esimerkin Tybaltia esittänyt Jemo Kettunen. Erittäin vakuuttava roolisuoritus, hahmossa oli uhkaavuutta ja auktoriteettiä juuri sopivasti. Kovasti mieleeni oli myös hiukan villevalomainen Mercutio (Antti Hietala), Kertoja (Helmi Reilin) sekä Narri (Selma Kauppinen), joista jälkimmäisen upea kampaus vielä ansaitsee erityismaininnan. Yksittäisistä kohtauksista mieleeni jäi erityisesti Romeon (Joonas Vesalainen) ja Julian (Sanni Reilin) ensikohtaaminen juhlissa. Paikalleenpysähtyneet naamioidut hahmot ja näiden keskellä ensisilmäyksellä rakastuneet nuoret leikkimässä piilosta ja "Hän on se" soi. Täydellistä.

Mercutio uhoaa / (c) Terho Aalto

Erityismaininnan ansaitsee ehdottomasti myös Sanni Reilin Juliana. Hän säteilee valoa ja positiivista energiaa ympärilleen todella isolla säteellä. Monilahjakkuus vailla vertaa!

 Varsin onnistunut kokonaisuus tämä! Porukasta loistaa näyttämisenhalu ja rakkaus tehdä juuri tätä, juuri nyt. Kiiruhtaa kannattaa, sillä esityksiä vain lauantaihin 17.5. asti. Lisäinfoa täältä.

Autiotalolle vahvat neljä tähteä **** ja bändille täydet viisi *****.

ps. Paikalla oli myös muutama näyttelijä viidentoistavuoden takaisesta vedosta, ja hauska oli kuunnella porukan muisteloita etenkin siitä, että "olikos meilläkin tuollaisia voltteja". Tyytyväisin mielin siitä, ettei ollut sittenkään...

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Jyväskylän Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta 24.10. 2013, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Anssi Valtonen

Rooleissa Henri Halkola, Salli Suvalo, Joni Leponiemi ja Tiia Ollikainen (Näty)

 Reko Lundánin kirjoittama Tarpeettomia ihmisiä sai kantaesityksensä KOM-teatterissa vuonna 2003 ja on tekstinä edelleen pelottavan ajankohtainen ja siksi ajaton, ei siis ihme että näytelmää esitetään tälläkin hetkellä useammassakin teatterissa. Jyväskylän Kaupunginteatterin versiosta onnistuin näkemään viimeisen näytöksen, ja onneksi edes sen. Siitäkin on jo liki kaksi kuukautta aikaa enkä ole näköjään pitänyt minkäänlaista kiirettä tämän kirjoittamisen suhteen. Halusin kuitenkin näin jälkijunassa hieman kirjoittaa näytelmästä ja sen aiheuttamista tunnelmista, koska itse esityshän oli loistava.

 Olen nähnyt Tarpeettomia ihmisiä aiemmin Porin teatterissa vuosia sitten, ja varsin erikoisissa merkeissä. Kyseessä oli nimittäin lämmitysharjoitus ennen syyskauden alkua ja pääsin "suhteilla" katsomon puolelle istumaan. Oli siis olemassa mahdollisuus siitä, että ohjaaja keskeyttää homman milloin tahansa, mutta tätä ei sitten tapahtunutkaan ja näin kokonaisen esityksen ilman katkoja. Muistan sen, miten vaikuttunut olin esityksen päätyttyä enkä oikein edes saanut sanaa suustani. Onneksi tästä oli jo useampi vuosi aikaa ja siten näytelmä ei ollut kovin tuoreessa muistissani.

 Kojeistoasentaja Kari (Henri Halkola) saa täysin yllättäen potkut työpaikaltaan. Pätevä, ammattitaitoinen mies muuttuu ensin työnsä suhteen täysin tarpeettomaksi ja ajan kuluessa menettää arvonsa niin miehenä kuin ihmisenäkin. Hän syyttää itseään kaikesta mahdollisesta ja katkeroituminen purkautuu lopulta perheväkivaltana. Vaimo Tuula (Salli Suvalo) saa ylennyksen Siwan myymälävastaavaksi ja urheasti yrittää hoitaa hommansa mahdollisimman hyvin kaikista mustelmista ja muista ruhjeista huolimatta. Tuulan ystävä Petri (Joni Leponiemi) taas on kaikinpuolin mallikansalainen, opettajana riittää töitä ja luottamustoimia joka suunnassa. Mies on burn outin partaalla, liika vastuu painaa ja millään ei jaksaisi hoitaa kaikkia pestejä. Yksi asia kuitenkin jaksaa kiinnostaa ja siihen oivallinen kohde on Siwan uusi kassaneiti Sonja (Tiia Ollikainen). Sonjalla tuntuu olevan tunneälyä enemmän kuin monilla muilla ja järkeviä mielipiteitä, jalat maassa. Suhde varattuun mieheen koituu kuitenkin hänen kompastuskivekseen ja heikko kohta löytyy hänestäkin.

Petri (Joni Leponiemi) ja Kari (Henri Halkola) / (c) Riku Suonio

 Tarpeettomia ihmisiä. Näin jälkikäteen olen hoksannut, että tuonkin sanan voi ajatella kahdella eri tavalla. Hyödyttömiä ihmisiä tai ihmisiä, joilla ei ole tarpeita. Sekä että. Tarpeitahan nimenomaan kaikilla oli. On edelleen. Kuten jo aiemmin totesin, näytelmä on kipeän ajankohtainen tänäkin päivänä. Yhteiskunnan rattaiden pitää pyöriä koko ajan ja kiihtyvällä tahdilla, ihme ettei siinä pieni tavallinen ihminen meinaa niillä rattailla omin voimin pysyä ja kun pudotaan, pudotaan usein todella syvälle ja seuraukset ovat arvaamattomat.

 Kaikista lavastuksellisista ratkaisuista en oikein pitänyt, mutta tässähän teksti ja näyttelijät kantavat. Näyttelijäthän olivat huikean hyviä kaikki, enkä pysty kenenkään suoritusta sieltä erikseen nostamaan. Tasaisen varmaan työtä kaikilta! Hienoa oli se, että esitys oli tuotu pienelle näyttämölle ja kaikki oli jotenkin niin lähellä, että hyvä kun muisti välillä edes hengittää. Moni laittoi hämmennyksestä kättä suunsa eteen, ei uskonut näkemäänsä todeksi. Eipä Tuulakaan näytelmässä oikein uskonut, vaan luotti siihen, että kaikki kyllä muuttuu parhain päin ja pysyy sitkeästi miehensä tukena, vaikka hänestä ei ollut keskustelemaan kuin nyrkkien välityksellä.

Tuula (Salli Suvalo) ja Sonja (Tiia Ollikainen) / (c) Riku Suonio

 En tiedä, miksi näytelmässä ollaan nimenomaan Siwassa, ja sitähän ei voi Reko Lundánilta enää kysyä (rip). Ehkäpä se tuntuu jotenkin maanläheiseltä, helposti lähestyttävältä, tutulta ja turvalliselta? Ja kuitenkin siitä huolimatta niidenkin seinien sisäpuolella sattuu ja tapahtuu, ihan niin kuin kodissakin, jonka pitäisi olla myös tuttu ja turvallinen paikka. Tämä puoli näytelmästä on kolahtanut erityisellä tavalla, sillä itsekin olen kyseisessä ketjussa töissä, olin jo silloin kun ensimmäistä kertaa tämän Porissa näin. Tietysti miettii muutamia asioita niin, että "eihän meillä noin tehdä" eikä myymälän arki ole tuollaista, mutta mitä sitten? Sehän tässä ei ole tärkeintä, vaan nämä ihmiset ja heidän tarinansa ja kohtalonsa.

 Esityksen päätyttyä katsomossa oli pitkään hiirenhiljaista. Aplodien vaimennuttua seurassani ollut mieheni katsoi minua pitkään vakavana ja sanoi "huh huh, olipahan se".

 Olipahan se. Täydet viisi tähteä *****.

Jyväskylän esitykset tosiaan jo päättyneet, mutta tämä näytelmä kannattaa ehdottomasti tsekata, jos sattuu missä tahansa muualla kohdalle.

(näin esityksen pressilipulla)