Haastattelussa Tiia Ollikainen

 Tiia Ollikaisen tapasin maaliskuun lopussa 2014 jyväskyläläisessä kahvilassa Cafe Vocassa. Illemmalla olin menossa katsomaan Jyväskylän Kaupunginteatteriin Tarpeettomia ihmisiä-näytelmää, jossa Tiiakin oli mukana.

Vuonna 1987 syntynyt Tiia on horoskooppimerkiltään vaaka. ”Kotoisin oon Leppävirralta ja Varkaudesta, siellä olen asunut lapsuuteni. Koen myös olevani kotoisin Kaustiselta, lukioikäisenä muutin sinne ja asuin kolme vuotta, kävin sen musiikkilukion siellä. Tällä hetkellä mä asun Tampereella, muutin sinne aloittaessani opiskelut Nätyllä. Tampereelle mä sit muutin Lahdesta, ja siellä opiskelin Mutella... Sit mä oon asunut Haminassakin vuoden, siellä mä kävin kansanopiston musiikkiteatterilinjan. Kesäteatteriproggisten myötä oon asunut sitten vaikka missä, mutta lyhyempiä ajanjaksoja”, Tiia selittää asumiskuvioitaan.

Mitä harrastat? ”Ne kyllä liittyy osittain työhönkin, eli musiikkia, capoeiraa, tanssia. Luonto myös, tykkään vaeltaa ja samoilla metsässä. Se on tärkeä irtiotto mulle aina. Niin, ja sit mä ratsastan, mutta se on nyt vähän jäänyt. Mulla on ollut oma hevonenkin, jolla olen kilpaillut esteratsastuksessa. Kymmenen vuotta taisin harrastaa sitä tosi aktiivisesti, sit se jäi kun ei vaan ole aikaa eikä myöskään rahaa.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Osaan soittaa pianoa ja kitaraa, ja lisäksi kaikenlaisia ”kilkutinsoittimia”. Cajon-rumpua mä olen soittanut ja capoeirassa mä soitan sellaista hekoheko-soitinta, juu oikeesti on sen niminen soitin, vähän semmoinen pyykkilaudan tyylinen. Mut yleisesti ottaen, mä soitan kaikenlaisia akustisia rumpuja kyllä oikein mielelläni. Innostus taisi lähteä aikanaan siitä, että lukiossa soitin yhdessä soitinyhtyeessä, jossa oli ainoastaan akustisia soittimia. Siinä on semmoista kansanomaista meininkiä”, Tiia intoilee ja elehtii samalla villisti käsillään soittimista puhuttaessa.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Kyllä ne on varmaankin laulu ja musiikki yleensä, ne on kulkeneet mun rinnallani jo ennen teatteria. Sit fyysisyys, eli mä olen tosi liikunnallinen tyyppi. Erikoistaitoja? Heh, mä osaan tehdä semmoisia omituisia akrobaattitemppuja ja osaan myös vähän jonglöörata. Hevosen selässä osaan myös tehdä monenlaisia temppuja”, Tiia kertoilee ja elehtii jälleen.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Saksofonin soitto ehdottomasti, ja lisäksi haluaisin oikeasti osata soittaa kontrabassoa, enkä vaan leikisti. Olen ihan vähän tehnyt rengastrapetsia, eli oon käynyt muutamilla tunneilla sirkuskurssin yhteydessä. Sitä mä haluaisin tehdä lisää ja oppia sen kunnolla. Se olisi kyllä tosi siistiä! Kaikki sirkusjutut kiinnostaa mua, nuorallakävely, tulennielentä, tulitemput muutenkin... En kuitenkaan usko, että musta olisi niihin itse. Niitä on vaan todella hienoa katsella, kun joku tekee sitä. Se on jotenkin maagista.”

Nauravainen Tiia / (c) Teatterikärpänen 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei taida olla, tosin isäni puolelta mummoni äiti on tainnut joskus olla harrastajanäyttelijänä Tampereella. Mummon isä on sitten nähnyt hänet esiintymässä ja olivat rakastuneet, ja mummon äiti muutti sitten Savoon ja ryhtyi maatilanemännäksi. Siihen karahti orastava näyttelijänura... Isän puolelta löytyy muusikkoja sitten enemmänkin.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä/esiintymisestä? ”Mulla se menee varmaan niin, että mulla ei ole mitään sellaista selkeetä hetkeä, että ”nyt”. Lukioikäisenä musiikin kautta tuli se, että pääsi soittamaan ja esiintymään. Lukiossa pääsi sitten myös kokeilemaan musiikkiteatteria, tehtiin omia proggiksia aina ja siellä syttyi kipinä teatteria kohtaan. Lukiossa olin kyllä sitä mieltä vielä, että musta tulee isona muusikko. Kansanopistossa alkoi vasta aueta se, että mitä mä oikeasti haluan ja mulle aukeni se, että teatterin kautta pystyisin yhdistämään sekä musiikin että teatterin. Teatteri oli aiemmin ollut mulle ehkä semmoinen ”salainen haave” ja kansanopistossa rupesin sitten oikeasti miettimään, että voisko tää jopa olla mun ammattini joskus ja olisko tää sitä, mitä mä haluaisin tehdä. Sitten siellä Lahden Ammattikorkeakoulussa Mutella, jossa pääsi syventämään opintojaan vielä enemmän, mulle selkeni se, että haluan tehdä tätä.

”Lapsena koulussa oli ala-asteella jotain näytelmiä, joihin mut aina laitettiin esiintymään. Muistan sen, että mä salaisesti nautin siitä, mutta en myöntänyt kenellekään mitään!”

Alan opinnot? ”Kaksi vuotta olin siellä Lahden draamainstituutissa musiikkiteatterilinjalla ja sit pääsin Nätylle vuonna 2009. Yritin sovittaa opinnot niin, että olisin valmistunut Mutelta samaan aikaan, mutta se ei onnistunut ja jouduin katkaisemaan Mute-opintoni, eli en ole sieltä valmistunut lainkaan. Valmistun nyt tänä keväänä Nätyltä.”

Voitko jo paljastaa lopputyösi aiheen? ”Joo, mä olen mukana sellaisessa C-kollektiivi -teatteriryhmässä, joka perustettiin 2011. Se on vapaan kentän teatteriryhmä ja mä kirjoitan siitä ja C-kollektiivin kautta teatterin vapaasta kentästä ja siitä millaisia mahdollisuuksia tuollaisella pienellä ryhmällä on olla Suomen teatterikentällä ja apurahaviidakossa. Pohdin myös teatterin hierarkisuutta ja sitä, että miksi jälleen erilaiset kollektiiviset tavat tehdä ovat taas ”nousussa”. Kollektiivisuudessahan korostuu työryhmän yhteinen työskentely, se että ei arvoteta työryhmän jäseniä esim. heidän ammattinsa mukaan, vaan kaikki työryhmän jäsenet ovat aktiivisesti osana produktion luomisessa. Tuota hierarkisuutta ja auktoriteettien valta-asemaa pohdin enemmänkin, ja sitähän on muuallakin kuin teatterissa, koko yhteiskunta on tulvillaan sellaista. Aika laaja aihe, kyllä! Tuo aihe kiinnostaa mua kovasti ja varsinkin nyt, kun oon valmistumassa.”

”Mun taiteellinen opinnäytteeni oli lauluilta ”Rannaton saari”. Sovitin siihen Ultra Bran biisejä pianolle, kontrabassolle, kellopelille ja cajonille. Lisäksi siinä oli ukulele ja kitara, ja mukana oli myös yksi Jarkko Martikaisen kappale, Anna-Mari Kähärän kappale ja sitten se ”Kaikki ilo”, joka oli Anna-Liisa -musiikkinäytelmässä pari vuotta sitten. Sitä lauluiltaa ja sovituksia oli kyllä ihana tehdä, tein niitä yhdessä Savolaisen Niilon kanssa, ja hienoa oli se, että hän ymmärsi heti mitä halusin niillä kappaleilla sanoa.”

Mikä muu ala sinua mahdollisesti kiinnostaisi, jos et olisi lähtenyt tälle tielle? ”Kyllä mä varmaan olisin ratsastuksenopettaja tai ratsuttaja, jotain tämmöistä hevostilameininkiä mulla olisi. Toinen olisi sit urheilu, sekin on kulkenut lapsesta asti mulla mukana. Ravitsemuspuolikin mua voisi kiinnostaa, olisin vaikkapa joku personal trainer. Voisin olla vuorikiipeilijäkin!” Tiia visioi.

Miksi näyttelijäksi? ”Teatterissa on parasta se, miten se yhdistää ihmiset. Teatterissa käsitellään asioita ja kaikki ollaan saman ajattelun äärellä. Teatterin kautta pystyy välittämään tarinoita, sanomaan jotakin, pystyy tuomaan erilaisille ihmisille ja tarinoille äänen ja nostamaan ne esille. Siksi mä haluan tehdä teatteria.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”On ne varmaan kyllä muuttuneet, mutta musta tuntuu, että mulle on tullut enemmänkin sellaista taiteilija-ajatusta. Koen että mun velvollisuuteni on tuoda asioita esille. Eilen olin esimerkiksi mukana yhdessä flash mobissa. Meitä oli viitisenkymmentä osallistujaa, olimme Tampereen rautatieasemalla ja meillä oli kyltit, joissa luki ”Vastustamme rasismia.” Olimme laittaneet kellot soimaan ensin tasan klo 17 ja sitten toisen kerran klo 17.03. Ensin tasalta kaikki hiljennyimme ja nostimme ne kyltit ylös, olimme kolme minuuttia siinä paikoillamme seisten, ja sitten lähdimme pois. Mun mielestä siistiä oli etenkin se, että asema hiljeni yhtäkkiä ihan täysin, kaikki se hälinä ja kiire. Ihmiset hämmentyivät ensin ja sitten alkoivat toivottavasti vähän kelata asioita.”

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”En ole koskaan oikeastaan fanittanut ketään sellaisella pitkällä tähtäimellä, mutta on paljon tyyppejä, joita olen ihaillut kovasti. Mä esimerkiksi ihailen Petra Karjalaisen tapaa tehdä rooleja ja teatteria, ja hänen läsnäoloaan ja lauluaan. Olin hiljattain katsomassa Kullervo-näytelmää Telakalla ja siinä Tanjalotta Räikkä teki suuren vaikutuksen, hänellä on intohimoa ja hän on aina niin auki. Sitä on hieno katsoa. Sitten ihailen Minja Koskea, hän on Teatteri Vanhan Jukon porukkaa. Miehistä tietysti Martti Suosalo ja nuoremmista Antti Holma. Tykkäsin siitä Antin Johtaja-jutusta, se on aina hienoa kun näyttelijä on niin läsnä, arvostan sellaista tosi paljon. Laulajista täytyy mainita Ella Fitzgerald, häntä olen kuunnellut ihan lapsesta asti.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Tää on aika paha kyllä! Paitsi että Johnny Deppin kanssa voisin tehdä jonkun merirosvoseikkailun, se voisi olla hauskaa. Jack Nicholsonin kanssa voisin käydä synkkää dialogia.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Ellan kanssa ehdottomasti tai Ray Charlesin, kappale voisi olla ihan mikä tahansa. Se voisi olla sellainen workshop-tyylinen, eli opettaisivat siinä samalla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Oon näytellyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Törnävän Kesäteatterissa, Rovaniemellä Konttisen kesäteatterissa ja Karjaalla Billnäsin Ruukissa. Siinäpä ne taitaa ollakin. Sitten tietysti Nätyllä olen ollut monenlaisissa jutuissa, Takomolla C-kollektiivin kanssa ja Tampere-talossa oli se Taikakivet.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis, jossa olet ollut mukana? ”Seinäjoen Kaupunginteatterissa oli sellainen proggis kuin ”Jääkuvia”, tein siinä”mykkä lapsi”-roolin, mutta se koko proggis ja työryhmä oli mulle tärkeä. Tämä Jyväskylän Kaupunginteatterin ”Tarpeettomia ihmisiä” on ollut myös mulle todella tärkeä. Lisäksi haluan mainita vielä Hanno Eskolan ohjaaman ”Rouge Dérangéen”, joka tehtiin Nätyllä ja se kiersi eri kaupungeissa myös. Siinä oli Ranskan vallankumous aiheena.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”No ei oo kyllä mitään tiettyä, mutta haaveilen hyvistä työryhmistä. Niin no Ronja Ryövärintytär olisi kyllä ihana tehdä...”

Määrittele ”teatterin taika”, miten se sinulle konkretisoituu? ”Kun onnistuu tekemään jotain sellaista, joka saa katsojan unohtamaan vaikkapa sen, että pitäisi pestä pyykkiä tai että jäiköhän mulla se liesi päälle. Ihminen keskittyy niin totaalisesti siihen, mitä siellä näyttämöllä tapahtuu. Siinä on mulle teatterin taikaa ja tietää, että on tehnyt jotain oikein, jos niin pääsee käymään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi yleensäkin se, kun näkee hyvää taidetta. Kaikki maalaukset, musiikki, teatteri. Ihmiset, eläimet, luonto.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Kyl mua aina vähän jännittää, mutta ei mitenkään pahasti. Lukioikäisenä podin enemmänkin, mulla tärisi aina kädet, mutta enää ei niinkään. Se on pikemminkin niin, että jos mua ei jännitä yhtään, niin mä havahdun, että nyt on jotain outoa. Pieni jännitys kuuluu aina asiaan. Se ilmenee mulla niin, että energiaa löytyy ja vatsassa on perhosia. Se riippuu muuten myös vähän siitä, että mitä esittää. Oma lauluiltanihan jännitti ihan älyttömästi...”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita huomaat toistavasi ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Sekin riippuu proggiksesta tosi paljon. Yleensä mä lämmitän kehon ja äänen, ne on perusjuttuja. Tosi usein mä pyrin rauhoittamaan itseni jotenkin, eri harjoitteilla vaikkapa. Valmistautumiseen Tarpettomissa ihmisissä kuuluu myös sekin, että Tampereelta lähden tänne Jyväskylään, pakkaan repun, tsekkaan junan ja matkustan sitten tänne. Se on osa tätä proggista.”

Kerro joku kommellus. ”Nätyn Nummisuutarit-oopperan ensi-illassa oli jäänyt montun luukku auki ja minä tietenkin astuin suoraan sinne. Jalka sojotti yhteen suuntaan ja toinen jalka oli roikkui montussa ja refleksinomaisesti pidin kiinni siitä reunasta. Sain toisen jalkani onneksi rappusille, koska muuten olisin kyllä pudonnut sinne lattialle ja olisi sattunut pahastikin. Pääsin sieltä itse ylös ja kaikki katsoo, että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Luukku sitten laitettiin välittömästi kiinni, ettei sama toistu. Kun pääsin näyttämöltä pois, niin itsekin mietin, että mitä ihmettä oikein tapahtui ja verta tuli jalasta. Kaverini oli katsomassa yleisössä ja se sanoi jälkeenpäin, että oli helvetin hienosti tehty se monttujuttu!” Tiia nauraa vedet silmissä.

Kerro joku hyvä muisto. ”Viime kesänä oltiin mökillä, siellä ei ollut mitään nettiyhteyksiä ja vastaavia ja oli ihanaa vaan olla ja rentoutua siellä luonnon keskellä. Samalla reissulla mä oksia polttaessa käräytin nenäni, mutta se ei ollut mitenkään mukava muisto, vaikkakin nyt naurattaa jälkeenpäin.”

Käytkö katsomassa teatteria useinkin? ”Kyllä mä pyrin käymään, niin paljon muin mahdollista. Just näin sen Kullervon ja ensi viikolla olen menossa katsomaan Teatteri Siperiaan Tiimiä. Välillä on kausia, ettei millään ehdi niin paljon kuin haluaisin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Syksyllä menen Ahaa Teatteriin, mutta tässä vaiheessa en pysty kertomaan siitä vielä enempää.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa käsikirjoittaminen tai ohjaaminen? ”Kyllä mua se ohjaaminen voisi hyvinkin kiinnostaa, mutta sitten vasta tuonnempana kun on tehnyt enemmän.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Elä hättäile, istu mättäälle. Kyllä se pipo vielä löytyy!”

Osaatko imitoida ketään? ”Kyllä mä aina välillä imitoin Rauno Repomiestä. (laulaa)”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”En mä tiedä onko sellaista, mutta mä voisin olla joku länkkärihahmo, jolla on jokin supervoima ja se ratsastaisi tulipunaisella hevosella, tekisi voltteja ja pelastaisi köyhiä. Lassoaisi kaikki pahikset! Sen tyypin nimi voisi olla Super Horse Woman! Sit se laulaisi aina sillai scataten, shubi-dub-dub-dub ja lasso viuhuisi”, Tiia nauraa ja tästä ei meinata päästä eteen päin sitten millään.

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Ajelisin ilman paitaa Ladalla ja tekisin kehoni tutkimusta siinä samalla. Mankassa soisi biisi ”I'm too sexy for this Lada”.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin eväskorin, joka olisi täynnä dallaspullia ja sitten ottaisin jonkun soittimen, jolla voisin viihdyttää itseäni. Ukulele vaikkapa. Keksisin kaikenlaisia tarinoita itseni viihdyttämiseksi, soittelisin ja söisin pullaa.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Sinnekin ottaisin hyvät eväät ja soittimeksi ottaisin berimbaun ja muita kivoja capoeira-soittimia.”

Jos voisit palata aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin mennä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille hetkeksi, se on niin käsittämätöntä mitä siellä tapahtui. Haluaisin katsella edes hetken sitä, jotta voisin kertoa ihmisille näkemästäni ja vähän herätellä, kun monihan vieläkin kiistää kaiken, että sellaista ei ole edes koskaan tapahtunut. Historiaahan ei voi muuttaa, mutta... Toinen minkä haluaisin nähdä on Tampere kansalaissodan aikaan.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Katseeni suuntautuu illan esitykseen, vilkaisen vähän tekstiä, syön jotain ja sitten lähden teatterille.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perkele

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kuollut kalkkuna

Suosikkikirosanasi? - Jumalauta!

Mitä ääntä rakastat? - Tuulen ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Kovaa metallista pauketta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Terapeutti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kuorma-autokuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kato Ollikainen, tervetuloa!

Liisa Ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi / Ryhmäteatteri

Liisa Ihmemaassa - tyttö, joka aikaan putosi  / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 18.6. 2014, kestoi noin 2h 30min väliaikoineen

Ohjaus ja dramatisointi Juha Kukkonen

Rooleissa : Anna-Riikka Rajanen, Aarni Kivinen, Eino Heiskanen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Sirja Sauros, Juha Suihko, Sanna Warsell, Verneri Lilja ja Sonja Salminen

 Reissuni Suomenlinnaan alkoi lokkien väistelyllä Helsingin Kauppatorilla. Suomenlinnan kesäteatterireissu on aina omanlaisensa kokemus - on lauttamatkaa ja linnaketta, joka suorastaan kutsuu seikkailuun niin nuoret kuin vanhatkin. Tämä on niitä harvoja paikkoja, jossa minunlaisellenikin hukkapätkälle huomautetaan, että "Varo ettet lyö päätäsi!" muurin aukoista sisään kompiessä. Ensi-illassa oli lämmin tunnelma, siellä sitä istuttiin viltteihin kääriytyneenä sulassa sovussa.

Kaalimato ja Alice / (c) Johannes Wilenius

 Liisa Ihmemaassa on monelle tuttu tarina tytöstä, joka uinahtaa hetkeksi lukemansa kirjan ääreen ja seikkailu on valmis. Liisa seuraa kiirehtivää valkoista kania, putoaa kaninkoloon ja sitä kautta outoon maahan, joka on täynnä toinen toistaan kummallisempaa väkeä. Tutut elementit ja hahmot ovat tässäkin versiossa mukana, tosin mukaan on saatu mainintoja hobitteista, Narniasta ja Alice Cooperistakin. Herttakuningatar hallitsee maata pää poikki-tyyliin ja luonnonvarojen tuhlailusta on aiheutunut ilmastonmuutosta ja muita ikävyyksiä. Aika tuntuu vinksahtaneen ja on kuulemma ottanut nokkiinsa jostakin. Vanhan tarinan mukaan Ruskeaa Rusakkoa seurannut tyttö on Wendy, joka tulisi joskus kukistamaan Japperwokki-hirvityksen ja lopettamaan Herttakuningattaren hirmuvallan. Liisa/Alice (Anna-Riikka Rajanen)  lähtee etsimään sisäistä Wendyään ja tulee siinä samalla löytäneeksi jotain vielä tärkeämpää.

 Näytelmän visuaalinen ilme on huikea, puvut ja lavasteet lumoavat. Valtava koneisto pyörittää ajan rattaita, savun ja varjojen lomasta näyttämölle putkahtelee melkoinen hahmogalleria. Alicen putoaminen kaninkoloon saa katsojat haukkomaan henkeään ihmetyksestä, pienimmät katsojat painautuvat vierustoverin kylkeen mörmökin muristessa tai ilkeämielisten kukkien piirittäessä Alicea. Näytelmää ei suositella alle 7-vuotiaille, jännän äärellä ollaan useampaankin otteeseen ja etenkin näytelmän jälkipuolisko sisältää vähän pelottaviakin elementtejä.

Herttajätkä ja lemmikkinsa mörmökki / (c) Johannes Wilenius

 Irvikissa ( Mikko Penttilä) ja Ruskea Rusakko (Juha Pulli) ovat kerrassaan mainio parivaljakko! Varikset ovat nokotelleet osan kissan aivoista ja tällä onkin "konehuone huollossa" omien sanojensakin mukaan. Ohessa kuullaan, miksi rusakot ovat ruskeita. Rusakko etenkin riimittelee puheensa erikoisella tyylillä, joka tuntuu tarttuvan. Väliajalle mennessä kuulen takaani monenlaista loppusointuista lausetta, ja riimittely on innostanut yhden bloggaajankin kirjoittamaan esityksestä lennokkaalla tavalla. Rakastan sanoilla ja lauseenparsilla kikkailua ja makustelua - ilmiannostelua, ouraakkeleita, raakastamista, muistikuvitusta. Niin, ja matkatessa jos on tauon paikka, se on tietenkin menopaussi, mikäs muukaan.

Edessä Norppa, takana Alice, Irvikissa ja Ruskea Rusakko / (c) Johannes Wilenius

 Tittelitom ja Tittelityy (Juha Suihko ja Sanna Warsell) ovat myös melkoinen temppukaksikko. Juha Suihko saa kunnian esittää myös tupruttelevaa Kaalimatoa (toimii myös pikkuruisena piipittävänä matosena) ja hillitöntä norppaa, jonka kilpikonnaliemi-biisi tempaa yleisönkin mukaan laulamaan. Warsell vakuuttaa fyysisyydellään. Goottihenkinen Herttajätkä (Eino Heiskanen) lienee nuorison suuri suosikki ja olisi valmista kamaa rock-idoliksi. Alicessa on potkua. Hän ei luovuta, vaan haluaa sinnikkäästi suorittaa tehtävänsä loppuun ja siinä ohessa laulaakin kauniisti.

 Japperwokin kohtaaminen on teatterin taikaa parhaimmillaan! Kovasti mieleeni oli myös hidastettu taistelukohtaus ja moninaiset yllättävätkin efektit ja äänimaailmat. Perhosia ja ufoja lenteli ilmassa tämän tästä, kriipeistä puhumattakaan. Vähän jäin kaipaamaan hullumpia teekutsuja! Pöpinää piisasi, ehkä vähän liiankin kanssa ja hitusen pitkäksi tuntui esitys venähtävän, mutta muuten Ryhmiksen porukka kaikkineen on loihtinut meille melkoisen maailman, jota suosittelen vinksahtaneisuudessaan ihan kaikille. Samalla voi löytyä se sisäinen Wendykin itse kultakin...

Liisa Ihmemaassa saa vahvat neljä tähteä ****

Ps. Kuinka moneen mahdottomaan asiaan sinä uskot?

Tulilla / Esitystaiteen seura ja Muinaisteatteriyhdistys, Kalasatama

Tulilla / Helsingin Kalasatama

Ensi-ilta 16.6. 2014, kesto noin 1,5 h

Tuotanto Esitystaiteen seura ja Muinaisteatteriyhdistys

Ohjaus ja dramaturgia Atro Kahiluoto

Esiintyjät : Jaap Klevering, Joni Kuokkanen ja Merja Pennanen

"Tulilla" perustuu suomalaisen luontokuvauksen mestarin ja eräkirjallisuuden isän A.E. Järvisen tarinoihin.

(c) Tomi Tulipääsky

 Suomen kesä ja juhannusviikko, aamulla on satanut vettä, lunta, räntää ja rakeita. Kylmässä tuulessa ja viimassa löysin tieni ensin Kalasataman metroasemalle ja sieltä opasteiden avittamana varsinaiselle tapahtumapaikalle. Kontrasti oli melkoinen; asfalttikentän reunassa, kaikenlaisten betonihässäköiden keskellä ja graffitien peittämän seinän edessä oli isohko kota! Olin vähän liian ajoissa paikalla (lähdin hyvissä ajoin liikkeelle, koska olin varma etten löydä helposti perille...), mutta minut toivotettiin jo lämpimästi tervetulleeksi ja pääsin sisälle kodan lämpöön, elävän tulen ääreen lämmittelemään. Ihanaa!

 Esityksen alkua odotellessa oli mukava rauhoittua ja unohtaa täysin, että nyt ollaan urbaanissa ympäristössä eikä luonnon keskellä. Ulkoa kuului liikenteen ääniä ja monenlaista meteliä, jonka alkuperää saattoi vaan arvailla. Vierustoverini haki vertaistukea sille, että meinasi suurentaa "liu´uttamalla" käsiohjelmassa ollutta pikkuruista logoa. Itse meinasin vielä kaivaa kännykkää ja tehdä somepäivitystä siitä, että ollaanpas nyt erikoisessa paikassa. Se idea onneksi unohtui nopeasti, nyt keskitytään ihan muihin asioihin.

 Pian meitä oli kota täynnä porukkaa, ja esitys pääsi alkamaan vihdoinkin. Kuulimme ensin kolme erätarinaa, joissä päähenkilöinä olivat luonnon moninaisuus ja yllättävyys ja ihminen. Tarinoiden välissä kerrottiin itse A.E. Järvisestä ja siitä, miten ristiriitainen henkilö hän olikaan. Vannoutunut luonnonystävä kun oli myös ammatiltaan Metsähallituksen metsänarvioija ja pani täytäntöön Lapin sodanjälkeiset suurhakkuut. Väliajalla nautimme aidot nokipannukahvit, muutamalla oli oma kuksakin mukana. Miten se kahvi maistuikin tässä ympäristössä aivan taivaallisen hyvältä, normaalisti kun en edes mikään kahvinjuoja ole?

(c) Tomi Tulipääsky

 Väliajan jälkeen kuulimme vielä kolme erätarinaa. Näyttelijät eläytyivät kertomuksiinsa melkoisella vimmalla, hiihdettiin hangilla ja ammuttiin riekkoja. Jaap Klevering loihti monenlaista äänimaailmaa, kodassa oli jännä maaginen tunnelma. Isäni harrastaa metsästystä ja olen varsinkin pikkutyttönä kuullut monenlaista tarinaa jahtireissuista vähän kyllästymiseenkin asti, mutta jos ne olisi esitetty näin elävästi, olisin kuunnellut varmasti paljon tarkemmin ja herkemmällä korvalla. Kodan tunnelma oli mielestäni hyvin lämmin, kirjaimellisestikin. Tarinat saivat unohtamaan edes hetkeksi kaiken sen, mikä ulkopuolella odottaa. Kiireen, melun, arjen, mediatulvan.

 Oltiin kaiken alkulähteillä. Ihmiset kertovat tarinoita toisille ihmisille. Kerrankin on aikaa kuulla ja kuunnella. Ihan harmitti, kun joutui lähtemään kodasta ulos ja takaisin tuulen riepoteltavaksi.

 Kiitos koko työryhmälle kokonaisvaltaisesta elämyksestä!

 Tulilla saa täydet viisi tähteä *****.

 Esityksiä Suvilahdessa/Kalasatamassa 25.6. asti ja sen jälkeen kota siirtyy Tervasaareen. Lisätietoja tämän linkin alta.

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ilmasta rahaa / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Rooleissa : Pertti Sveholm, Jaana Saarinen, Risto Kaskilahti, Sampo Sarkola, Ilmari Saarelainen, Pekka Strang, Sari Puumalainen, Eero Saarinen, Pihla Penttinen ja Milka Ahlroth

 Viime kesänä moitiskelin Heinolan kesäteatterin liiallista "varman päälle"-meininkiä ja kirjoitin, että taidan jättää vastedes farssit väliin, elleivät sitten onnistu saamaan sopivaa houkutinta paikalle. No, tässä se taas nähtiin, että koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", sillä jälleen löysin itseni nauramasta Heinolassa!

Jaana Saarinen ja Pertti Sveholm / (c) Heinolan Kesäteatteri

 Michael Cooneyn "Ilmasta rahaa"-farssissa alkuasetelmat ovat seuraavanlaiset : Erkki Joutsen (Pertti Sveholm) on parin vuoden ajan nautiskellut moninaisia sosiaalietuuksia tekaistuilla henkilöillä, sairauksilla, kuolemantapauksilla ja muilla, ja vain siksi, että olisi liian suuri häpeä myöntää Liisa-vaimolleen (Jaana Saarinen) totuus siitä, että työttömäksi on jääty jo pari vuotta sitten. "Minä kun en yhteiskunnan elätiksi ala!" Homma lähtee lapasesta siinä vaiheessa, kun tarkastaja Jenkanen (Pekka Strang) saapuu paikalle pyytääkseen Erkki Joutsenen allekirjoitusta erääseen tärkeään paperiin. Ei paha? Kyllä, sillä Erkki-parka teeskentelee oven avattuaan olevansa eräs toinen henkilö ja tarkastaja ei suinkaan poistu paikalta tullakseen myöhemmin uudelleen, vaan jää odottamaan kuuliaisesti Erkin saapumista ja saadakseen tämän allekirjoituksen.

 Tämänkaltaisille farsseille on tyypillistä se, että päähenkilö päästelee muutamat valkoiset valheet ja sammakot suustaan heti alkumetreillä ja pian on sellainen tarinasekamelska, ettei siitä ota kirjaimellisesti enää Erkkikään selvää. Joku puhuu niin sanotusti pussiin itsensä ja muut, ja lisäselvitykset senkun sotkevat kuvioita lisää. On vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vääriä ihmisiä väärään aikaan oikeassa paikassa ja toisinpäin. Ovista tullaan ja mennään, joku on kuuro, mies pukeutuu naiseksi ja joku kuolee tai näyttää ainakin kuolleelta.

(c) Heinolan kesäteatteri

 Farssi on vaativa lajimuoto. Oikeanlainen ajoitus on kaiken a ja o, kaikki on usein pienestä kiinni ja tekstimäärä on usein valtava eikä repliikeissä ole joskus logiikan häivääkään. Olen nähnyt tylsiä ja epäonnistuneitakin farsseja, mutta tämä porukka kohkasi kyllä varsin ammattitaitoisesti. Porukka oli täynnä vielä omanlaisiaan herkullisia tyyppejä. Suosikkejani olivat kuivan asiallinen tarkastaja Jenkanen, yltiöempaattinen Jutta Polvijärvi (Pihla Penttinen), tyylikäs hautaustoimiston herra Yli-Kirkkaala (Ilmari Saarelainen) ja pappakalsareissa tepsutteleva Vertti-setä (Sampo Sarkola), jota riepoteltiin välillä kuin räsynukkea pitkin lavaa. Pertti Sveholm (joka vaatetustaan myöten muistutti hämmentävän paljon isääni) ja alivuokralaisensa Visa Muikku (Risto Kaskilahti) olivat mainio pääpari. Voi sitä selitysten määrää! Itselläni meni ahtaaja-Muikut ja kurjen alle jääneet tyypit suloisesti sekaisin, olin juonenkäänteissä niin pihalla kuin olla ja voi, ja koko ajan tuli uutta materiaalia pakkaa sekoittamaan. Ja kas, juuri kun oli unohtanut jo edelliset selitykset ja ollaan jotensakin selvillä siitä, että kuka on kuka, tulee eteen uutta yllätystä. Loppuvaiheessa nauroin välillä niin paljon, että sattui ihan päähän.

 Varsin onnistunut "varman päälle"-farssi ja reissu! Meidän näytöksessämme paistoi aurinko, mutta Heinolassa ei sateetkaan haittaa, sillä sekä näyttämö että katsomo on sateelta suojassa.

 Ilmasta rahaa saa vahvat neljä tähteä ****.

 "Tehtävä suoritettu!"

Me and My Bodyguard / Musiikkiteatteri Palatsi

Me and My Bodyguard / Musiikkiteatteri Palatsi

Ensi-ilta 22.5. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen nettisivujen mukaan (meidän esitys kesti 2,5h)

Ohjaus Petri Lairikko

Käsikirjoitus Katariina Leino

Rooleissa : Laura Voutilainen, J.P. Leppäluoto, Kimmo Blom, Tiina Lampinen, Eve Metsäranta, Ninni Martikainen, Markku Harju ja Hannes Pirilä

 Olen tässä viimeaikoina jättänyt muutaman Palatsin tuotannon ihan tietoisesti katsomatta, erinäisistä syistä. Nyt korviini kantautui kuitenkin ylistävää palautetta läheisen ystäväni suunnasta, hän oli käynyt ensi-illassa paikalla ja pitänyt todella paljon näkemästään ja etenkin kuulemastaan. Minäkin sitten rohkaisin mieleni ja varasin liput, silläkin uhalla että katsomossa käytäisiin kädenvääntökisaa kesken esityksen...

 Juoni on saanut inspiraationsa Bodyguard-elokuvasta, jota tähdittivät ikimuistoisesti Whitney Houston ja Kevin Costner. Leffan näkemisestä minulla on vierähtänyt aikaa, mutta minusta tämä haiskahtaa hiukan kopiolta alkuperäisestä? Nimet ovat vaihtuneet ja laulettavaa on enemmän, mutta muuten tapahtumat taitavat mennä aika lailla samalla tavalla. On supersuosittu laulajatar Kristine Golding (Laura Voutilainen), joka on saanut itselleen sen verran kiihkeän ihailijan, että joudutaan palkkaamaan henkivartija-Tony (J.P. Leppäluoto) selustaa turvaamaan. Kas kummaa, Kristine ja Tony rakastuvat siinä ohessa. Palatsin sivulla mainitaan myös, että esityksessä on Whitney Houstonin elämästä kertovia piirteitä mukana. Missäköhän? Minä en havainnut muuta kuin valokuvat screenillä...

 No juu, katsomossa oltiin varsin iloisella kesäfiiliksellä jo valmiiksi (ei kuitenkaan onneksi liian iloisella) ja parhaat kesävetimet oli laitettu päälle nautinnollista iltaa varten. Mikäs siinä, tämähän on oivallinen paikka nauttia samalla hyvästä seurasta, ruuasta ja esityksestä. Meidän kanssamme samassa pöydässä istui tamperelaispariskunta, jonka kanssa tuli juteltua venähtäneen väliajan aikana niin paljon, että melkein esitettiin kahvikutsuja puolin ja toisin.

(c) Musiikkiteatteri Palatsi

 Mutta se esitys, siitähän minun piti kirjoittaa! On heti kärkeen sanottava, että tämä on Laura Voutilaisen juhlaa alusta loppuun. Olen aiemminkin maininnut sen, että en ole mikään Voutilais-fani, mutta juuri tämänkaltaisessa esityksessä hän on niin elementissään kuin suinkin vain voi! Mahtavalla asenteella ja ammattitaidolla Laura vetäisee Whitneyn aika mahdottomatkin kipaleet suvereenisti ja sai täysin ansaitut väliaploditkin muutamaan kertaan. Laura on tähti, moni ei pystyisi samaan kokonaisvaltaiseen suoritukseen.

 Moulin Rouge-proggiksesta oli napattu pari tuttua biisiä ahdistelija-Evansin (Kimmo Blom) laulettavaksi ja kyllä siinä meikäläisellä meinasi mennä juomat väärään kurkkuun, kun pakkomielteisesti Kristineen suhtautuva pervohkon oloinen tyyppi laulaa korkealta ja kovaa takinliepeet liehuen Kissin "I was made for loving you"n ja hieroskelee samalla barbie-nukkea housujensa etumukseen. Vai näinkö väärin? Sen verran kaukana istuin kuitenkin, mutta silmälasit menivät huuruun siellä taaempanakin. Kohtalaisen hyytävän tyypin itsestään oli Kimmo saanut aikaan. Omasta mielestäni illan komein veto tuli Genesiksen tunnetuksi tekemän Mama-biisin muodossa, siihenkin oli kyllä saatu hiukan kyseenalaista rekvisiittaa mukaan. (Onneksi ei lähdetty painihommiin nuken kanssa...) Nuoruudestani muistan hyvinkin biisin videon ja Phil Collinsin painajaismaisen hullun naurun, minulla on vahva muistijälki jotenkin aavemaisesta introstakin ja tässä koko biisi nousi ihan uusiin sfääreihin Kimmon käsittelyssä. Helvetin kova veto, etten sanoisi! Biisi sopi täydellisesti Kimmon äänelle ja tavoitti juurikin passelisti sen maanisen tunnelman. Lisää näitä!

 Kyllä siinä sitten sukat pyöri jaloissa (jos näin kesällä sukkia edes jalassa monellakaan oli) kun J.P. Leppäluoto pääsi ääneen. Jestas miten samettinen ja samalla rosoisen särmikäs tumma ääni miehellä onkaan! Miehen laulamana kuultiin mm. Billy Idol-klassikot "Flesh for fantasy" sekä yksi ikisuosikeistani "Rebel yell", ja täytyy sanoa, että toimii! Mikään parkettien partaveitsi hän ei sen sijaan ollut, mutta tässä tapauksessa riitti, että osasi muutamat näyttävätkin nostot ja tanssipartnerin jalkojen ojennukset oikealla hetkellä, ja seisoi paikoillaan kun naiset pyörivät väkkäränä kuvioitaan ympärillä. Nahkahousuissa pökkelöimällä pääsisi takuulla jatkoon Tanssii tähtien kanssa-ohjelmassakin, kunhan on riittävästi karismaa ja oikeanlaista asennetta, "munaa". Ei huono!

 Kommandonakin pölähdettiin saliin (tai noh, ainakin kommandopipot päässä) ja jännättävää piisasi katsomossakin, että mistä ja milloin häirikkö iskee. Ratkaiseva kohtaus, jossa paljastuu häikäilemätön toimeksiantaja, on turhan hätiköiden toteutettu ja meni aluksi itselläni ohi hilseen, ennen kuin tajusin kupletin juonen. Suurta näyttämötaiteen juhlaahan tämä ei kyllä ollut, replat lausuttiin silloin kun pitikin ja kuuluvalla äänellä (ja äänentoistokin pelasi vihdoinkin, huraa!) , mutta ennen kaikkea tämä oli erittäin viihdyttävä ja pukuja ja tanssinumeroita myöten näyttävä SHOW!

 Mieheni totesi kotimatkalla, että häntä alkaa tympiä vuodesta toiseen samat lavasteet, oli esitys mikä tahansa. Totta tuokin, portaikko hallitsee ja lisäksi joka esityksessä on nähty jokin sohva/sänky/pöytä/tuolit-yhdistelmä. Tila ei taida antaa mahdollisuuksia mihinkään suuriin lavastuksellisiin ratkaisuihin ja muutoksiin, pääosassa kun kuitenkin on musiikkinumerot. Olisi kyllä vaihtelun vuoksi virkistävää nähdä jotain muutakin.

 Iso plussa siitä, että mukana ei ollut mitään väkisinväännettyä sketsihuumoria tai tekohauskaa hahmoa. Encoressa tosin lavalla nähtiin hiukan huvittavaa rekvisiittaa kuntoiluvälineiden muodossa, mutta on lupa hiukan hullutellakin kesän koittaessa. Suvivirttäkin kuultiin pätkä.

 Laulupuolelta Me and My Bodyguard taitaa mennä näkemistäni Palatsin esityksistä ykköseksi, oli sen verran jäätävää tulkintaa kaikkien päähenkilöiden osalta. Kokonaisuudelle annan neljä tähteä ****.

Esitykset jatkuvat elokuussa. Pitäisiköhän mennä tsekkaamaan uudestaan se Barbie-homma...

(näin esityksen pressilipulla)