maanantai 7. maaliskuuta 2016

Haastattelussa Miikka Tuominen

Miikka Tuomisen tapasin Gastropub Jalossa Jyväskylässä marraskuun puolivälissä 2015 kahden lauantainäytöksen välisellä tauolla.

Vuonna 1978 syntynyt Miikka on horoskooppimerkiltään kalat. ”Oon syntynyt Hollolassa, mutta muutimme Lahteen ollessani yksivuotias. Lahdessa oon käynyt kouluni ja pidän sitä kotikaupunkinani. Oon siis Lahest! (”Lihamukimiehiä”, kommentoi pöytäseuralainen…) Lukion ja armeijan jälkeen 2000-luvun alussa muutin Helsinkiin elämän ja teatterin perässä. Tampereella asuin Nätyn opiskeluajat (neljä vuotta) ja vielä kerran Helsingissä, ja nyt oon asunut täällä Jyväskylässä kolmatta vuotta, mutta puolet elämästä on vieläkin pääkaupunkiseudulla.”

Mitä harrastat? ”Purjehtimista! Mulla on kurssikaverini kanssa yhteinen vene Helsingissä Tervasaaren rannassa. Toistaiseksi oon pitänyt kesälomat vapaina, on päässyt tätä harjoittamaan kunnolla ja lepuuttamaan samalla hermoja siinä merituulten puhaltaessa. Täällä Jyväskylässä mä harrastan ruuanlaittoa ja kuntoilua eri muodoissa, en oo lähtenyt hakemaan muita vapaa-ajanrientoja. Suuntaan kaiken energiani teatteriin.”

Purjehdushommia

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Joo, kitaraa lähinnä ja auttavasti muitakin bändisoittimia. Teatterissakin oon päässyt kitaraa soittamaan – tehtiin Aleksanterin teatterin ja Linnateatterin yhteistuotantona ”Ella ja kaverit”-niminen juttu viitisen vuotta sitten, ja siinä ”lapset” muodostivat bändin. Pääsin soittamaan sähkökitaraa lavalla suurelle yleisölle, jes! Se oli hienoa!” Miikka hehkuttaa.

Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi ammatillisessa mielessä? ”Oon harrastanut tanssia ennen kuin sukelsin teatterin maailmaan, eli kyllä se sinne liikkeen puolelle menee. Kehon kokonaisvaltainen ilmaisu! Mä ajattelen teatterista niin, että siellä kehollistetaan ja ruumiillistetaan asioita ja tunteita, tehdään niitä näkyväksi. Totta kai muokkaaminen tapahtuu pään sisällä ensin, mutta mulle tää on ruumiillista työtä. Mun vahvuuksia on ehdottomasti kehollinen monimuotoisuus, joka lähtee nimenomaan siitä että keholla voi ilmaista ja luoda erilaisia hahmoja.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä tämä tuonne lauluosastolle menee. Toki mä oon laulanut musikaaleissa myös, mutta sitä taitoa voisi vielä hioa ja tulla mestariksi siinä.”


 Onko niin, että kaikki haasteet otetaan vastaan ja kaikki on tarpeentullen opeteltavissa? ”Kyllä, ilman muuta, ja aika nopeasti mä omaksunkin uusia asioita. Tällä hetkellä suurennuslasin alla on toi laulu. Oon opetellut sen siihen pisteeseen, että lähtökohtaisesti voin laulaa musikaaleissa, eikä ihmiset heti ensimmäisenä peitä korviaan. Alkuvaiheessa se ei todellakaan ollut mun vahvin osa-alueeni, mutta nyt uskallan laulaa ihmisten edessä ja se on vieläpä mukavaakin. Laulaminen on muutenkin kokonaisvaltainen juttu, se on suorassa yhteydessä koko esiintymiseen, itsensä näyttämiseen ja paljastamiseen sekä tapaan olla ihmisten edessä.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole, mä oon tässä suhteessa suvun musta lammas. Viime jouluna mä kuulin, että saatan olla kaukaista sukua Eeva-Kaarina Volaselle. Isäni äidin sukunimi on Valo, ja hänen isänsä on jossain vaiheessa vaihtanut sukunimensä Volasesta Valoksi. Jotain yhteyksiä siis ilmeisesti on.”

Milloin sinä alunperin sitten kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Se kävi vähän salakavalasti ja vahingossa. Mähän harrastin kansantanssia Lahdessa, jonne myös päädyin vähän vahingossa. Sukulaistyttöni halusi päästä kansantanssiryhmään ja tarvitsi sinne parin, ja kaappasi mut mukaansa. Olin 14-vuotias silloin ja aattelin, että ollaan nyt sitten vähän aikaa täällä, sillä onhan tää ihan kivaa. No, Lahden Kaupunginteatteri haki avustajia musiikkinäytelmään ”Jääkärin morsian” paikallisista nuorisoseuroista. Päädyin sinisilmäisenä pääsykokeisiin, jossa vastassa oli Kalle Holmberg, joka sanoi, ettei me tänne tanssijoita tarvita, mutta tarvitaan avustavia näyttelijöitä. Holmbergin Kallen edessä pidettiin sitten lyhyet pääsykokeet ja kohta huomasinkin olevani lavalla tekemässä nuorta jääkäriä. Olin 16-vuotias silloin, eli ryminällä lähdettiin. Eipä siinä juuri kiinnostusta enempiä kyselty, heti tehtiin täysiä. Olihan se tietysti iso ja vaikuttava kokemus mulle heti alkuun, olla ensinnäkin suurtuotannossa mukana ja vielä Holmbergin ohjauksessa. Se oli kyllä äkkikaste koko teatterin maailmaan ja vei mukanaan kokonaisvaltaisesti.”

Kävitkö nuorempana teatterissa koulun kanssa tms.? ”Käytiin me muistaakseni ainakin kerran, Lahden Kaupunginteatterissa sekin ja ”Ronja Ryövärintytär” oli näytelmä. Olihan se mahtava kokemus, mutta ei mulle mitään sellaista herännyt siellä, että minäkin haluaisin näyttämölle.”

Missä vaiheessa heräsi ajatus siitä, että sinäkin haluat alalle? ”Kyllä ”Jääkärin morsiamen” aikana ja jälkeen palo syttyi ja tajusin, että tätä mä haluan tehdä. Toki välissä oli monia eri vaiheita (lukiot ja armeijat ja muitakin taukoja) ennen kuin unelmani kävi toteen. Pikkuhiljaa unelmaa kohti kuitenkin mentiin, ja tässä ollaan.”

”Nätylle mä pääsin ekalla yrittämällä sisään, TeaKiin hain kaikenkaikkiaan kolme kertaa. Ekalla kerralla pääsin kolmosvaiheeseen. Nätyllä opiskelin 2002-2006.”



Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Kirjoitin keskittymisestä ja keskittymisrituaaleistani ennen esitystä sekä siitä, millä tavalla ne on kehittyneet vuosien saatossa, eli miten keskittyy lavalle menemiseen ja miten pitää keskittyneisyyden tilaa yllä esiintymisen aikana. Lahden jälkeen mä olin Helsingissä Ylioppilasteatterissa, jossa sain seuraavan isomman koulutuksen teatterintekemiseen. Ylioppilasteatterissa meininki oli hyvin fyysistä ja tavallaan jälkiturkkalaista, pumpattiin paljon ja fyysisen kautta lähdettiin keskittymään. Tuosta lähtökohdasta kouluaikoinani keskittymiseni sitten jalostui ja mukaan tuli kaikkea muutakin. Erilaisia päänsisäisiä metodeja ja apuja esim. kameratyöskentelyyn ja keskittymiseen siinä tilanteessa. Itse asiassa mä luin tuon lopputyöni viime viikolla läpi, tosi monen vuoden tauon jälkeen. Aluksi luin sitä aikamoisen myötähäpeän kourissa, koska muisti miten yltiörehellinen olin ollut omalle itselleni ja kaikille kouluaikojen kokemuksilleni. Herkkää aikaahan se olikin. Myöhemmässä vaiheessa tuli sitten tunne, että kyllähän tässä on ajatustakin ja kylläpäs olen ollut fiksu! Melkein pitäisi kirjoittaa näin kymmenen vuoden jälkeen uusi teksti, jossa pohtisi lisää tätä aihetta, koska monestakin asiasta oon edelleen samaa mieltä ja osaan on tullut sitten syvyyttä ja konkretiaa mukaan. Teatterin tekeminenhän on hyvin konkreettista, joten olisi hyvä aika-ajoin pohtia teoriapuoltakin uudelleen”, Miikka suunnittelee.

Mikä oli taiteellinen lopputyösi? ”Me tehtiin viimeisen vuoden aikana kolme näytelmää italiaksi, Nätyn perinne on tehdä eri kielillä. Kirjallinen lopputyönikin liittyi siihen ihan viimeiseen näytelmään.”

Onko sinulla ollut missään vaiheessa mielessä muuta alaa, eli vaihtoehtoa B? ”Ei oo ollut. Mä kyl opiskelin hetken aikaa tietojenkäsittelyä Helsingissä, samaan aikaan olin Ylioppilasteatterissa. Aika pian tuli kuitenkin selväksi, ettei koodausmaailma jaksa kiinnostaa mua ihan loppuun saakka. Teatteri vei voiton. Oon nyt miettinyt, että jos jostain syystä haluaisin tältä alalta kokonaan pois, mua voisi kiinnostaa peliala. Siinä voisi käyttää tarinankerronnan ja dramaturgian taitojaan, loisi hahmoja.”

Miksi olet näyttelijä juuri nyt, ja onko syy muuttunut matkan varrella? ”Mä oon lähtökohtaisesti näyttelijä siksi, koska mä en tiedä enkä oo kohdannut mitään sen parempaa tässä maailmassa. Se kiehtoo mua edelleen ja se on koko ajan haastavaa, ja olen yhä näyttelijä siksi, että en oo kokonaan vieläkään selvittänyt sitä, mitä kaikkea näytteleminen on. Mulla on pakkomielle ja intohimo selvittää se, mitä kaikkea tää on. Se liittyy myös siihen, mitä on olla ihminen ja mitä on olla tässä maailmassa toisten ihmisten kanssa. Näytteleminen on mulle paras väline tutkia elämää ja ihmistä, ja se jos mikä jaksaa kiinnostaa.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Se on tullut Kirkkopellon Esalta, jonkinverran ollaan tehty töitä yhdessä. Se liittyy näyttelemiseen, toisena olemiseen ja leikkimiseen – ei vaadi itseltään mitään pysyvää roolin sisällä pysymisen tilaa, että kun hahmo ajattelee näin, niin minun myös pitää pysyä siinä tilassa koko ajan. Antaa itselleen ja omalle mielelleen vapauden liikkua eri tietoisuuksissa joko roolin sisällä tai lavan sivussakin roolivaatteet päällä. Antaa mielelleen luvan vaeltaa syvälle rooliin ja taas takaisin. Roolikin syvenee, kun ei itse yritä koko ajan määrittää sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vapauta ja aukaise. Free your mind, juuri niin!”



Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Onhan niitä. Vuosia sitten Summasen Petteri tuli Lahden Kaupunginteatteriin Tähtiyö-nimiseen musikaaliin näyttelijäksi, taisi olla vastavalmistunut TeaKista silloin. Mä olin avustajana ja tanssijana siinä jutussa. Peten kehollinen notkeus, ”mitä vaan voi tapahtua”-tyyppinen olemus ja vekkulimaisuus teki muhun suuren vaikutuksen. Raikas leikkiminen, samalla tarkka. Martti Suosaloa katselen myös sillä silmällä, et miten hän muokkaa itsestään erilaisia juttuja ja on myös hyvin fyysinen näyttelijä mun mielestäni. Ihailen myös tanssijoita todella paljon, vapaus tehdä kehollaan erilaisia asioita.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Aika hurja ajatus! (miettii pitkään) Kyllä se on edesmennyt Robin Williams. Hänen kanssaan olisi hienoa tehdä joku hulvaton mutta samalla syväluotaava kamerakohtaus”, tuumaa Miikka, ja hetken keskustelemme Robin Williamsin muutamistakin hienoista roolisuorituksista.

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Tää on helppo – Maria Lund! Hänessä on jotain toooodella maagista, kuten näitte äsken tuossa Jekyllissä & Hydessä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Lahden Kaupunginteatterissa, Ylioppilasteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Aleksanterin teatterissa ja Jyväskylän Kaupunginteatterissa. YO-teatterin jälkeen perustettiin Helsingin Taiteellinen Teatteri, se toimi vähän aikaa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö/proggis. ”Ensimmäisenä tulee mieleeni Niskavuoren Aarne, tänne Jyväskylään tehtiin ”Niskavuoren naiset” vuosi sitten. Perttu Leinosen ohjaus oli raikas nykyteatteriversiointi klassikosta, ja onnistui oikein hyvin. Kaikki tykkäsi siitä, eli uudelleen versiointi ei karkoittanut Niskavuori-faneja ja nuoremmallekin sukupolvelle oli mielekästä seurattavaa! Se Aarnen rooli oli tietysti mieluisa, mutta kun oon itsekin Hämeestä kotoisin ja koko isän puolen sukuni on maanviljelyspohjaista sukua, niin koko se tematiikka osui muhun hienosti ja oli lähellä sydäntäni. Kaipuu maahan ja omiin juuriinsa, ja kaikki se ristiriita kaupungista tulleen muun mahdollisen elämän suhteen. Kameratöistä tärkein on ollut Sydänjää tv-sarjan Mikko Suutari. Valmistumiseni jälkeen pääsin nerokkaan Veikko Aaltosen ohjaukseen, nuoren muusikkopojan rooliin. Sitä oli mukava tehdä ja roolihahmo tuli myös lähelle minua.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä en haaveile rooleista enkä mieti niitä niin, että minkä roolin haluaisin tehdä. Se ei ole mun tapani ajatella teatterista. En tiedä miksi näin on. Halu ei ole siinä, että ”voi kunpa pääsisin nämä tunteet näyttelemään nyt tuossa ja tuossa roolissa”, vaan se tehdään mitä eteen tulee.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”, vai pystyykö sitä edes määrittelemään? ”Yritetään ainakin… Se on siinä, että kaiken tämän nykyteknologian aikana ihmissilmälle pystytään rakentamaan illuusioita. Voi vaikkapa tulla lavalle vesilasin kanssa ja samalla väittää, että se on avaruusalus ja kaikki uskoo siihen yhdessä. Jollain ihmeellisellä tavalla pystytään luomaan se illuusio ihmisen päähän, ja ihminen alkaa käyttää omaa mielikuvitustaan. Mulle teatterin taika on sitä, yhdessä luotua maailmaa, johon mielikuvituksen voimalla voi upota hetkeksi ja unohtaa kaiken muun. Tai jotain sinne päin.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Mua inspiroi vaikeat haasteet ja itsensä ylittäminen.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Ramppikuumetta en pode, mutta esiintymisjännitystä kyllä. Aina. Se on ihan normaalia. Onhan se ihan kauhua olla ihmisten edessä tarkkailtavana, ihan joka kerta.”

Kerroit tuossa aiemmin keskittymisrituaaleista. Onko sinulla nyt jotain tiettyjä rituaaleja, joita huomaat tekeväsi ennen esityksiä? ”Ei ole mitään tiettyjä, vaan ne on aina esityskohtaisia. Oon huomannut sen, että mieli alkaa alitajuisesti valmistautua itse esitykseen, nyt kun täällä kaupunginteatterissa on tietynlainen esitysrytmi ja lavalla ollaan lähes joka ilta, joko esityksessä tai harjoituksessa. Ainut erityinen juttu on se, että esityksissä laitan pukuhuoneessani peiliin extravalon päälle. Se on mulle merkki siitä, että nyt on aika loistaa, ja se liittyy vähän taikauskoonkin. Sen valon pitää palaa aina kun on näytös.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tultuani tänne Jyväskylään tehtiin Ray Cooneyn farssi ”Koukussa”, siinä ovista tullaan ja mennään. Siinähän on isä, joka yrittää pitää kahta perhettä ja kumpikaan ei tiedä toistensa olemassaolosta mitään. Olin toisen perheen nuori poika, ja mut oli juuri ohjattu piiloon yläkertaan. Oon näyttämön takana ja kuulen iskurepliikin, joka on hyvin samantyyppinen kuin repliikki, jolloin mun pitäisi tulla ulko-ovesta asuntoon sisään. No, oon just siellä yläkerrassa ja kuulen repliikin, ja aivoissani naksahtaa että nythän mun pitäisi olla taas lavalla! Juoksen alakertaan, ryntään ovesta sisään ja samalla tajuan, että nyt en saisi missään tapauksessa olla tässä kohtauksessa lavalla. Joku katsojakin laittoi kädet silmiensä eteen, että ei voi olla totta. Mä vähän aikaa ihmettelin siinä ja poistuin vaivihkaa ovesta, eipä siinä muutakaan voinut kun vahinko oli jo tapahtunut. Toiset ne vaan jatkoi kohtausta lavalla muina miehinä.”


 Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Alaan liittyen hieno muisto on se, kun pääsi teatterikouluun Tampereelle. En ollut kertonut vanhemmilleni hakeneeni sinne, koska sieltä suunnasta oli tullut vähän varovaista kommenttia tyyliin ”voithan pitää sen teatterin hyvänä harrastuksena ja hankit nyt kunnon ammatin”. Se hetki jäi mieleen, kun soitin sitten vanhemmilleni ja ilmoitin pääseeni kouluun ja että elämä lähtee nyt tähän suuntaan. Itkuhan siinä tuli, ilon itku. Se oli elämäni täyttymys sillä hetkellä. Sillä tiellä ollaan!”

Tulevia roolejasi? ”Keväällä 2016 Kaisa Korhosen ohjauksessa ”Elämänmeno”, jossa teen Tapparin, pihapiirin kiusaajan roolin. Syksyn Ansa-musikaalissa olen myös mukana, ja siellä odottaa suorasukainen konsulttiyritysjohtajan rooli. Eli pahiksia saan tehdä pitkästä aikaa!”

Osaatko imitoida ketään? ”Jörn Donneria tässä on viimeksi haettu ja Stefan Lindforsia, pientä rentoutta ilmassa.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Aku Ankka. Joku pikkupoika oli käynyt katsomassa Prinsessa Ruususen ja olen siinä hyväntahtoinen, vähän hömelö prinssi. Eräs poika oli kysynyt jälkeenpäin, että ajattelinko mä olevani Aku Ankka. Olin otettu. Prinssini on vähän sellainen Akun tyylinen antisankari, joka lopussa on kuitenkin sitten myös sankari.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hah hah! Onpa hieno kysymys, ja vaikea! Ehkä sitä tulisi hakeuduttua miesten katseiden alaisuuteen, olisi kiintoisaa tutkia reaktioita ja valtaa, mikä liitty naisena olemiseen. Jotain liikuntaa olisi myös kiva harrastaa, saisi lisää sulavuutta liikkeisiin. Naisvoimistelua, balettia! Vähän aikaa kyllä katselisin itseäni peilistäkin, tai ehkä vähän pitempäänkin hahahhah.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä sinä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kitaran mä ottaisin. Olisi kerrankin aikaa olla musiikin, itsensä ja kitaran kanssa. Kukaan ei kuuntelisi eikä kommentoisi, voisi tehdä ihan mitä lystää. Äänityslaitteen ottaisin myös, tekisin biisejä samalla.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Riippumattotyyppisen majan tekisin, sarjakuvalehtiä ottaisin mukaani. Kunnon pikkupoikafiilis!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan, mutta et saisi esimerkiksi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Mua kiinnostaisi nähdä Ranskan vallankumous. Vapaus, veljeys, tasa-arvo!”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen takaisin teatterille valmistautumaan illan ”Katoava maa”-esitykseen. Pesen hampaat ihan ensimmäiseksi!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus
Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha
Mikä sytyttää sinut? - Ilo
Mikä sammuttaa intohimosi? - Kontrolli
Mikä on suosikkikirosanasi? - Saatana
Mitä ääntä rakastat? - Kielisoittimet
Mitä ääntä inhoat? - Junan kiskojen kirskuminen
Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä
Missä ammatissa et haluaisi olla? - Ammattisotilas
Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Moro Miikka!

(haastattelun kuvat Miikka Tuomisen kautta saatuja) 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Grease - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 4.2. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Ohjaaja Marco Bjurström
Tuottaja ja apulaisohjaaja Christian Sandström
Musiikin sovitus, pääkapellimestari Antti Vauramo
Koreografit Mönziä Kurbanali ja Marco Bjurström
Äänisuunnittelu Samuel Merisalo
Valosuunnittelu Jukka Kuronen
Lavastesuunnittelu Oskari Löytönen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen ja Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Pirjo Laihiala

Rooleissa : Janne Saarinen, Nea-Maria Alanko, Sonja Pajunoja, Ulla Paajanen, Maija Pihlajaoja, Saana Koivisto, Taneli Läykki, Arvo Jean-Michael Saarinen, Joakim Pihlajaniemi, Sauli Rissanen, Pyry Joki, Ella Jaakkola, Leea Lepistö, Hannes Leminen, Petteri Lassila ja Jenni Aunio-Ahmavuo

Ensemble : Sanni Lehto, Heidi Huovinen, Pyry Joki, Jenni Aunio-Ahmavuo, Selma Kauppinen, Petteri Lassila, Ella Jaakkola, Hannes Leminen, Hely Nylund ja Suvi Salmi

Bändi Big J Fredrikson and his Memphis Gentlemen : Antti Peltola, Tapio Ahonen, Raimo Nyyssönen, Nea-Maria Alanko, Joakim Pihlajaniemi ja Juhani Fredrikson

 Hämeenlinnasta on varsin lyhyt matka Valkeakoskelle ja kesäteatterissa on tullut käytyä useampanakin vuonna, mutta uskokaa tai älkää, tämä oli ensivisiittini Valkeakosken Kaupunginteatteriin! Olen koittanut joka vuodelle mahduttaa ainakin yhden minulle uuden teatterirakennuksen, ja tämä tuli nyt sitten virallisesti korkattua. Grease sai minut innostumaan jo kauan ennen ensi-iltaa, koskapa mukana olisi muutamakin "seurantalistalleni" (mustan listan vastakohta) joutunut/päässyt tyyppi.


 Tarina lienee tuttu kaikille. Jaa ei vai? No, kerron juonen lyhykäisesti. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvulle Chicagoon, Rydell High-opinahjoon. Takana on kesäloma, jonka aikana Danny (Janne Saarinen) ja paikkakunnalle muuttanut Sandy (Nea-Maria Alanko) ovat pihkaantuneet ja viettäneet ihanaa aikaa yhdessä. Koulu alkaa, Danny hehkuttaa kesäkissaansa muille kundeille ja tyttöjen puolella Sandy mainitsee tavanneensa kesällä kivan kundin. Saman koulun väkeä ovat toisistaan tietämättä, ja siitähän sitten saadaan draamaa sekä liuta herkkiä balladeja ja meneviä kipaleita aikaiseksi. Grease-elokuvan nähneet muistavat varmaan ainakin tiukoissa farkuissa keekoilevan John Travoltan sekä kellohameen helmat heiluen pyörähtelevän Olivia Newton-Johnin. Itse en muuten ole leffaa edes nähnyt, mutta voin hyvin kuvitella näin tapahtuneen.

 Olimme sunnuntain päivänäytöksessä (mukavaa, että niitäkin jossain päin vielä järjestetään) ja katsomon oli kansoittanut muutamakin eläkeläisryhmä. Eipä siinä mitään, nuoriahan kaikki olemme joskus olleet ja jotkut onnekkaat ovat sitä edelleen. Itse olen ainakin mieleltäni ikinuori, vaikka muuten kropassa alkaa jo keski-ikä painamaan. Samat rakkaushuolet ja ryhmäänkuulumisongelmat sekä ulkopuolisuuden tunne riivaavat mieltä takuulla, olet sitten elänyt kukkeimman nuoruutesi 40-luvulla tai 2000-luvulla. Halu olla toisten silmissä jotain muuta kuin oikeasti on, halu näyttää muille että täältä pesee tarvittaessa, en ole mikään nössö. Ihan pelkkä halukin, kevättä rinnassa. Siinä aihetta useampaankin musikaaliin pitkäksi aikaa.

 Castingille täytyy kyllä nostaa peukkua. Vaikka muutaman tyypin kyvyt oli jo aiemmin bongattu hyväksytyin arvosanoin, koko porukka onnistui iloisella tavalla yllättämään meikäläisen! Voisi sanoa, että onnea Valkeakoski! Nyt on haalittu sellainen määrä talenttia samalle lavalle, että ihan sanattomaksi vetää. Jos kaiken sen energian, hyvän meiningin ja asenteen tiivistäisi yhteen nippuun, syntyisi vaarallinen aikapommi, joka kaataisi puita pitkältä matkalta. Ideapark siirtyisi sen voimasta Tampereen IKEAn kupeeseen, ja toivottavasti räjäyttäisi etelään mennessään myös surullisenkuuluisan Sunny Car Centerin mainostolpan Hämeenlinnan kupeesta. Laulu-ja tanssitaidon lisäksi mukana oli roima annos sitä kuuluisaa lavasäteilyä, voltteja, soittotaitoa, pilkettä silmäkulmassa ja luontaista lahjakkuutta. Yleisön oli helppo vain istua ja nauttia, kenenkään takia ei tarvinnut jännittää, että kuinkakohan tuo nyt soolostaan selviää. Eniten jännitti se, miten ME eräistä muuveista selviäisimme ja yritykseksi jäi ainakin allekirjoittaneen kohdalla.

 Olen nähnyt Grease-musikaalin kerran aiemminkin, Somerniemen Musiikkiteatterissa muutama kesä sitten. Silloin suosikkihahmokseni nousi tyttöporukan kovis Rizzo, ja ilokseni huomasin, että Sonja Pajunoja nähdään Valkeakoskella samassa roolissa. Olen seuraillut nuoren naisen uraa jo pitemmän aikaa, ja aina hän tekee kyllä yhtä vakuuttavaa työtä ja tuntuu silminnähden nauttivan lavallaolostaan. Seurasin häntä silmä tarkkana, missä sitten menikin. Hyvällä asenteella muutkin tytöt vetivät, mutta kyllä minä nyt ihan rehellisesti tunnustan kaiken kansan edessä, että se jätkäporukasta huokunut valtava testosteroniaalto pyyhkäisi kyllä meikäläisen yli aikamoisella voimalla. Istuin kakkosrivissä, ja ole siinä nyt sitten muka normaalisti, kun kiihkeä lauma tiukkafarkkuisia ja piukeapaitaisia nuoria miehiä heiluttaa lannetta parin metrin päässä. En oikein tiedä minne olisin silmäni pistänyt. Kenickien (Taneli Läykki) suvereenisti vetäisemä Greased Lightnin' räjäytti pankin ja iski kuin sata salamaa kerralla. Ihan piti väliajalla pyyhkiä huurut pois silmälaseista. Juu, istuin lasit päässä niinkin lähellä että varmasti ei jää mitään näkemättä!

Rizzo (Sonja Pajunoja) ja Danny ( Janne Saarinen) 

 Väliajalla mieheni totesi lakonisesti, että "ei tässä ainakaan pääse nukahtamaan". Innostuin kaivamaan muistivihkonkin esiin ja kirjoittamaan pari asiaa, ja kyllä hiukan huvitti kun sen tuossa laukusta kaivoin ja vihkossa lukee erittäin epäselvällä käsialalla "testosteroniaalto melkoinen" eikä mitään muuta. Siinä siis tärkeimmät...

 Pääparin välillä oli oikein hyvää kemiaa, tanssikisoissa oli mainio sokkotreffipartneri Cha-Cha Di Gregorio (Jenni Aunio-Ahmavuo) ketkuttamassa Kenickien ympärillä, Teen Angel (Petteri Lassila) oli verraton ja radiojuontaja Vince Fontaine (Pyry Joki) toi mieleeni sympaattisella tavalla rakkaan serkkupoikani Matin, jonka kanssa kymmeniä vuosia sitten teimme fiftarihenkisiä nauhoituksia c-kasetille. Elvistä ja muuta.

 En yhtään tiedä, että mikä lienee lipputilanne Valkeakoskella myöhemmissä näytöksissä. En yhtään ihmettele, jos vaikka menisi loppuunmyydyksi koko paketti. Joko mainitsin sen kuumottavan kundisakin nahkatakeissaan? Mä olen kyllä niiiiin helppo tapaus näiden suhteen. Se on tää ikä.

 (näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat Valkeakosken Kaupunginteatteri.

Hedelmäksi antaisin ... antaisin ... paratiisin kielletyn hedelmän. En saa nimittäin nyt päästäni niitä kundeja. "Sinut haluan vain sinut haluan vaaain, u-u-uuuu..."

Taneli ja Arvo Jean-Michael (c) Teatterikärpänen 

Sugar / Kotkan Kaupunginteatteri

Sugar / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 14.11. 2015, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Perustuu Billy Wilderin ja I.A.L. Diamondin elokuvaan "Piukat paikat - Some like it hot"
Sävellys Jule Styne
Sanoitus Bob Merrill
Suomennos Leo Kontula

Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin (steppikoreografia Neil Owens)
Lavastus Iita Torvinen
Pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther

Rooleissa : Lise Holmberg, Johanna Kuuva, Toni Harjajärvi, Teemu Koskinen, Antti Leskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Tomi Alatalo, Neil Owens, Jarkko Sarjanen ja Kari Kukkonen

Synkooppisiskot : Marika Huomolin, Heidi Iisalo, Maria Palmu, Ella Tepponen, Tuuli Immonen, Noora Nykänen, Krista Piippo ja Reeta Saranpää

 Viime vuonna syyskuun puolivälissä seisoin Tampereen Teatterin edustalla myrtsinä. Olin juuri poistunut Sugarin ensi-illasta ja minulta oli tultu kysymään ensifiiliksiä esityksen tiimoilta. Hetkittäin olin toki nauttinut, mutta en osannut sanoa juuta enkä jaata ja fiilikseni oli sellainen, että joku tässä häiritsi ja jopa ärsytti suunnattoman paljon. Päätin silloin, että nyt saa kyllä Sugarit riittää vähäksi aikaa, kun ei tästä tämän enempää käteen jäänyt. Ne hyvätkin hetket painuivat nopeasti unholaan ja TT:n Sugar jäi minulle vain yhdeksi nähdyksi esitykseksi muiden joukossa.

 Yllätin sitten itseni ja muut, kun maaliskuisena lauantaina löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterin katsomosta Sugarin merkeissä! Koskaan ei siis pidä sanoa ei koskaan enää, ja tässä tapauksessa se todella kannatti. Tarina lienee tuttu kaikille. Kaksi työtöntä muusikkoa, saksofonisti Joe (Toni Harjajärvi) ja basisti Jerry (Teemu Koskinen), joutuvat vahingossa Chicagon gangstereiden välisen verilöylyn silminnäkijöiksi ja kaupungista on paettava henkensä kaupalla. Miehet saavat pestin Miami Beachille junalla matkaavasta orkesterista, joka pahaksi onneksi koostuu pelkästään naispuolisista jäsenistä. No, ei muuta kuin mekkoa päälle ja Oil of Ulayta iholle (siitä kun kuulemma tulee niin tyttömäinen olo) ja Joen sekä Jerryn sijaan asemalle saapuu lanteet keinuen tyttökaksikko Josephine ja Daphne. Junamatkan aikana "tytöt" ystävystyvät varsinkin Sugar Kane-nimisen (Johanna Kuuva) neitokaisen kanssa, joka on herkempi tapaus mitä aluksi luulisi.

Sugar ja Synkooppisiskot

 Perille Ritz Hoteliin päästään. Joe/Josephine muuntautuu nuoreksi miljonääriksi johon Sugar pihkaantuu, Daphneen iskee silmänsä viriili vanhempi herrasmies Sir Osgood Fielding (Kari Kukkonen) ja gansteritkin löytävät paikalle, joten vauhtia ja käänteitä piisaa. Herrat muusikot kun eivät aina muista, mitä roolia kulloinkin pitäisi kenenkin edessä esittää ja sählinkejä sattuu jatkuvalla syötöllä.

 Tampereen meiningeistä poiketen nyt istuin alusta loppuun suu messingillä. Kukaan hahmoista ei ärsyttänyt eikä mitään muutakaan pistänyt häiritsevällä tavalla silmään. Nautin hauskoista kikkailevista koreografioista, joita etenkin gansterit ja vanhemmat herrasmiehet viljelivät. Tyyliä löytyi monenlaista. Etenkin letkeäliikkeinen mafiapomo Spats Palazzo (Tomi Alatalo) oli mieleeni, kaikki liikkeet käsien asentoa myöten olivat tarkkoja ja teräviä, mutta jalat ja koko kroppa tarvittaessa kuin keitettyä spaghettia. Miten elegantisti hän pientä viulukoteloaan kanniskeli ja mitä sieltä kätköistä sitten lopulta paljastuikaan. Legendaariseksi muodostui myös tämän pomon lopullinen lähtö. Sitä ennen hän ehti saada sähköiskun, loukata polvensa ja takapuolensa, polttaa näppinsä ja saada pahan yskänkohtauksen. Tomin hahmot ovat ennenkin tehneet hidasta kuolemaa, mieleeni tulee etenkin eräskin Buckinghamin herttua ja Murhaloukku. Samalla tavalla huvitti myös Jarkko Sarjasen tulkitsema gangsteri, joka ei meinannut mennä manan majoille sitten millään, vaan palasi lavalle yhtenään milloin mistäkin. Sitkeä kaveri! Jarkon huuliharppua soittava rouhea konduktööri oli myös huima tapaus! VR saisi kaikki lippu-uudistus - ja myöhästymisongelmansa välittömästi anteeksi, jos joka asemalla olisi oma jarkkosarjasensa veivaamassa bluesia. Mikkomarkus Ahtiaisen esittämä hissipoika oli veikeä tyyppi myös.


 Synkooppisiskot olivat hurmaavan kauniita kaikki tyynni, ja siskojen keimailevaa menoa oli ilo seurata. Samoin se vanhempien papparaisten porukka, joka touhuili taustalla välillä ihan omiaan aina tuolien asettelusta ja kimpassa "pilkkimisestä" lähtien. Huvitti suunnattomasti nähdessäni äijärivistön torkkumassa leuka rinnassa, ja sivusilmällä näin, että vieressäni istunut kuskini/seuralaiseni/aviomieheni oli tismalleen samoissa puuhissa siinä vaiheessa. "Fiilistelin tunnelmaa", hän loihe lausumaan väliajalla, kun asiasta tiedustelin...

 Sir Osgood Fielding oli varsin eläväinen herra, karismaattinen ja charmia tulvillaan, eikä lainkaan seniilin oloinen. Hänestä ja hänen tanssitaidoistaan (ja rahoistaan) olisi iloa ja hyötyä kenelle tahansa pitkään! Itsekin olisin saattanut langeta tanssin pyörteisiin moisen hurmurin edessä. Harmaa pantteri, kyllä.


 Ja sitten ne varsinaiset päätähdet, ah. Joen/Josephinen rooli on siinä mielessä erilainen, että siinä sukkuloidaan niin muusikon, naishahmon kuin nuoren miljonäärin välillä ja ei pääse sillä tavalla irrottelemaan kunnolla. Toni Harjajärvi hoitaa tonttinsa kuitenkin hienosti ja mieheni mielestä hänen Josephinensa toi mieleen Minna Haapkylän, leveämmällä lantiolla ja hartioilla tosin.. Mutta se Teemu Koskisen Daphne! Huh miten eteerinen/salaperäinen/elegantti/hienostunut (onko se sama asia, no menköön) neiti-ihminen! Miten kauniit nilkat ja mitkä sääret! Uimapuvussa lavan poikki kirmannut Daphne irroitti yleisöstä spontaanit väliaplooditkin. Tämä Daphne oli ehdottomasti kaikista näkemistäni "mies naisena"-tyypeistä (ja voi pojat niitä on paljon) uskottavin ja valloittavin. Hänet näkisin mielelläni poseeraamassa kameroiden loisteessa jossain juhlagaalassa punaisella matolla, vienosti hymyillen ja kauniita piirteitään esitellen. Hän toi mieleeni sekoituksen Sara Paavolaista, Jonna Järnefeltiä, Cate Blanchettia ja kaikkia Hollywoodin kultakauden valovoimaisia kaunottaria. Huippusuoritus! (Tämäntyylisen naishahmon näkisin mielelläni myös vieteltävänä vanhanapiikana näytelmässä Gabriel, tule takaisin!)

 Erittäin, ERITTÄIN positiivinen fiilis jäi myös Johanna Kuuvan Sugarista. Hän ei yrittänyt olla millään tavalla Marilyn Monroe-kopio, vaan teki täysin omantyylisensä roolityön ja vielä sen päälle lauloi upeasti. Tampereen jälkeen joku mietti, että miksi miehet lankeavat Sugariin, koska hänhän ei ole oikein muuta kuin kaunis kakku jonka päällä paljon kermaa. Tämän jälkeen oli paljon helpompi vastata tuohon. Neitohan on paljon muutakin, kun katsoo pinnan alle, ja sen Johanna Kuuva toi hienolla tavalla esiin.

 Jotenkin minua aina sykähdyttää silloin, jos "pienemmässä" teatterissa tehdään jotain rutkasti paremmin kuin isossa talossa. Tässäkin tapauksessa toimi se, että vähemmän on enemmän. Ei liikaa glamouria, ei mitään turhia kikkailuja ja projisointeja. Kupletin juoni tulee selväksi pienemmilläkin lavasteilla. Makuasioitahan nämä ovat, moni on tykännyt "siitä toisestakin" versiosta enkä yhtään ihmettele. Nyt mukaan oli lisätty vähän ekstramausteitakin, tämä ei siis ollut liian sokerista. Alhaisesti nauravat gansterit korttipelin ääressä, vähän erilaisia koreografioita, jotenkin uskottavammat ja sympaattisemmat hahmot. En osaa sanoa miksi, mutta minusta tämä oli elokuvalle uskollisempi. Irtonauruja ei kalasteltu turhaan, kokonaisuus oli ehjä ja siitä jäi oikein hyvä mieli. Vertauskuvallisesti voisi todeta, että tämä hattara pysyi kuosissaan loppuun asti eikä sulanut sormille missään vaiheessa.

 "Kukaan ei ole täydellinen!", lausutaan lopussa. Ei ole ei, mutta läheltä liippaa. Hedelmäksi antaisin makean mansikan. Pupuppiduu!

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Snoopi Siren

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Padovalainen / KokoTeatteri

Padovalainen / KokoTeatteri

Ensi-ilta 5.2. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistuotanto KokoTeatteri ja Teatteri K09

Teksti Dario Fo : Kun Johan Padovalainen Amerikan löysi
Käännös Daniel Katz ja Liisa Ryömä
Ohjaaja Anna Veijalainen
Valo-ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juha Tuisku
Pukusuunnittelu Sanja Kangas

Rooleissa Jarkko Pajunen

 Teatterin suhteen kalenterini oli maaliskuun osalta tupaten täynnä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Luotettavalta taholta sain kainon viestin, että Padovalainen kannattaisi/pitäisi käydä katsomassa, jos se kalenteriin suinkin sopisi. No, yksi ainokainen päivä sopi ja tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että maaliskuun alkuun reissasin kolmena päivänä peräkkäin Helsinkiin ja myöhäisen kotiinpaluun ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen menin vielä aamuvuoroon töihin. Mitäpä ei Teatterikärpänen tekisi. Nyt rupeama on onnellisesti takanapäin ja suuremmitta vaurioitta selvitty.

 KokoTeatterissa vielä pari viikkoa pyörivä Padovalainen on esitetty aiemminkin, sillä vuonna 1997 Erkki Saarela ohjasi monologin Jarkko Pajuselle osaksi tämän TeaKin näyttelijäopintoja. Monologi sai kaksi esitystä Teatteriravintola Kahdessa Kanassa. Dario Fo taas kirjoitti tekstin alunperin tilaustyönä vuonna 1992 Kolumbuksen juhlavuoden kunniaksi.


 Ja eikun matkaan. Kuljemme esitystilaan läpi erikoisen ruudullisen käytävän. Tiedän se osaksi erästä toista jo ohjelmistosta poistunutta näytelmää. Kävelyretki saa erään hyräilemään a-ha:n "Take on me"-kappaletta (väliajalta palatessa). Toiselta puolelta paljastuu hämärähkö tila, jossa pöytiä. Hajaannumme kaikki ympäriinsä. Näyttelijä singahtaa paikalle jostain takaani ja aloittaa hurjan monologinsa. Katseet seuraavat intensiivisesti miestä, joka poukkoilee paikasta toiseen ja suoltaa tekstiä tykin lailla. Ei todellakaan mene kauaa siinä, että tunnen olevani jossain ihan muualla. Olen isolla torilla osana väkijoukkoa, ja jostain kuuluu innostunutta puhetta, omituista sanankäyttöä, willimiehiä ja alkuasukkaita, kädet viuhuvat ilmassa ja paidanhelmat liehuvat. Kas, pieni teatteriseurue on saapunut paikkakunnalle! Kuulostaa mielenkiintoiselta. Tätähän pitää jäädä ihan seuraamaan sopivasti tähän ruutuliinaisen pöydän ääreen.

 Tapahtumat ja paikat vaihtuvat niin taajaan tahtiin, etten aina ihan pysy mukana missä mennään. Ei siltikään haittaa yhtään. Mielikuvituksen voima on valtava. Ilman taustakuviakin olen vuorotellen merimatkalla, makoilemassa riippumatossa kahden alastoman neidon välissä, uimassa pelastajapossujen kanssa, opettelemassa willihevoisen kesytystä, myrskyn kourissa, istumassa nuotion ääressä kuulemassa Jumalasta. Tai en minä ole, mutta näen silmissäni tämän kaiken. Kertoja kaataa joukkoon vielä Säkkijärven polkkaakin. Vähän odotan, että tulisi samaan pöytään istumaan, mutta tiivis katsekontaktikin riittää. Niskat ovat kyllä kovilla, sillä tuolla hän on vasemmalla, eikun oikealla, eikun takanani ja sitten suoraan edessä.


 Minä en hirveästi katsellut taustakuvia enkä niiden käytölle ihan sataprosenttisesti lämmennyt. Esitys olisi toiminut hienosti ilman niitäkin, intiimimpänä ja jollain tavalla oltaisi oltu perusasioiden äärellä. Vauhdikas teksti käänteineen ja loistava, monivivahteinen näyttelijäntyö. Taustamusiikki kuulosti liikuttavan tutulta välillä. Olisiko ollut sama teema, joka soi Q-teatterin Todellisuuden aaveessa?

 Parituntinen vierähti nopeasti. Kynttilän liekki lepatteli pöydässä. Aplodit vaihtuivat ensin hiljaisuudeksi, sitten pieneksi puheensorinaksi. Ei tehnyt mieli heti lähteä pois, mutta juna kutsui.

 Niin. Meitä oli muuten tasan kuusi katsojaa. Yhtä hyvin olisi voinut olla yksi, kolmekymmentä tai siltä väliltä. Se ei menoa haitannut lainkaan. Koimme olevamme etuoikeutettuja kaikki! Kävi mielessä, että voi mitä te muut menetittekään, kun ette olleet paikalla. Mutta onneksi me olimme!

 Esityskuvat (c) Anna Aalto, Heasta

(näin esityksen pressilipulla)

 Hedelmäksi annan jonkun oikein eksoottisen, cantaloupen.

 Esityksen jälkeen jäi vielä mietityttämään muutama asia. Laitoin siis Jarkolle viestiä, ja sain vastaukset kysymyksiini.

 Miksi halusit tehdä Padovalaisen uudelleen? "Minua alkoi kiinnostaa näyttelijäntyöhön perustuva tarinankerronta, jokin sellainen joka on ominaista juuri teatterille, jotain joka on ollut maailmassa jo kauan ennen tätä aikaa. Dario Fo jalostaa 1500-luvun Commedia del´arte-perinnettä itsensä näköiseksi , jota taas Erkki Saarela on työstänyt omannäköisekseen. Ja kun Eki tämän minulle alunperin 1997 ohjasi, siinä siirtyi Ekin osaamista ja tyyliä minun purtavakseni. Nyt kun pitkän tauon jälkeen tähän palaan, niin väkisinkin siihen tulee (ja on tultavakin) omaa persoonaani ja näyttelijyyttäni mukaan. Tällaisessa prosessissa kokee olevansa jatkuvasti näyttelemiseen ja teatteriin liittyvien peruskysymysten äärellä, ja tätä huomasin kaivanneeni jo pitkään."

 "Minua kiinnostaa myös ajatella näyttelijää eräänlaisena instrumenttina, joka soittaa yleisölle tarinan tarkoin määritellyissä rajoissa, mutta että jokainen esityskerta on aina vähän erilainen. Yleisöstä ja illasta riippuen. Ja tämähän on mielestäni juuri teatterille ominaista, hetkien ainutkertaisuus. Lisäksi tämä on näyttelijälle iso haaste, pelottavakin ponnistus. Paljon harjoitusta ja toistoja, että keveä tarinankerronta ylipäänsä mahdollistuu. Eikä esitys siltikään koskaan lopulta valmistu, niin kuin ei näyttelijäkään."

 "Toinen syy on itse tarina. Fo on kirjoittanut koko hulvattoman kertomuksen Kolumbuksen tarinan päälle, tai sen mitä on ehkä tapahtunut. Ja muutenkin siinä vilisevät aiheet ja tapahtumat ovat jotakuinkin historiallisesti tosia, vaikka kertomus eteneekin veikeällä logiikalla. Tämän kerroksellisuuden takia mielestäni tämä tarina kestää aikaa, eikä oikeastaan vanhene. Päinvastoin, nyt tuntuu että se on hyvinkin ajankohtainen. Palasena ihmiskunnan historiaa, mutta myös sen vaikutuksena tämän päivän maailmaan, luonnonmullistuksiin, ihmisten jatkuvaan vaellukseen ja pyrkimykseen kohti parempaa maailmaa, paratiisia. Lisäksi minua kiinnostaa tarina yleensäkin, että kuinka sirpaleisesta maailmasta voi kertoa eheän tarinan, ja että jo sillä voi olla kohottava vaikutus. Tämä sama pätee lapsiin, mutta varmasti myös aikuisiin. Ja nykyään ainakin minä kaipaan maailmasta vähän yhtenäisempiä tarinoita, ei pelkkää mediasilppua. Tässä projektissa saa siis oppia ja innostua teatterista, mutta myös maailman historian tapahtumista, ja elää sitä tämän ajan ja hetken kautta, mikäs sen terveellisempää!"


 Mitkä ovat suurimmat erot ensimmäisten esityskertojen ja tämän uuden tulemisen välillä? "Ehkä erona siihen edelliseen on se, että silloin juttu oli ehkä enemmän suoritus ja perustui valtavaan energiaan, nyt taas koetan ensisijaisesti mennä tarina edellä, kertoa sitä. Tokihan aika on muuttanut minua niin paljon, etten varmaan ole enää edes sama ihminen. Olen kyllä koettanut mahdollisimman hyvin tehdä ensin niin kuin sen muistin silloin toimineen, ja sovittanut ilmaisua sitten enemmän tämän päivän itselleni. Mutta tokihan tämä koko ajan, esityskertojen myötä, muuttuu ja elää, ja sehän tässä kiinnostavaa onkin! Silloin esitys oli ravintola Kahdessa Kanassa ja tapahtui yhdellä lavalla, nyt "lavoja" on ripoteltu tilaan eri puolille. Esitys perustui Erkki Saarelan ohjaukseen ja sovitukseen sekä minun näyttelemiseeni. Nyt työryhmä on hieman suurempi. Anna Veijalaisen apu etenkin koreografisessa tilaan ohjauksessa oli tärkeää, koska alunperinhän tämä siis tapahtui yhdellä lavalla. Juha Tuiskun äänisuunnittelu ja Jere Karjalaisen valot ja projisoinnit sekä Sanja Kankaan puvustus tukevat tulkintaa ja tekevät siitä nyt tämännäköisen kokonaisuuden. Niin, ja 1997 esitys oli TeaKin tuotantoa, nyt Teatteri K09:n ja KokoTeatterin yhteistuotantoa. Minä edustan tässä siis Teatteri K09:ää."

 "Tätä on sovittu esittää vielä pari viikkoa Kokon tilassa, jonka jälkeen on tarkoitus siirtää se muualle. Joko tämä versio, tai sitten osittain tämä, tai sitten aivan uusi tulkinta ja sovitus. Minä aion kuitenkin tätä jatkaa joka tapauksessa, muodossa tai toisessa!"

 Kiitos Jarkko! Kiinnostuitko? Tässä linkki KokoTeatterin sivuille vielä.

Teatterikärpänen tässä hei

Hyvää huomenta rakkaat lukijani. Päätin taannoin, että  käyntimäärien suhteen tietyn rajapyykin ylittyessä olisi mukava juhlistaa sitä jotenkin. Tuumasta toimeen siis... 400 000 lukijakertaa napsahti poikki eilen ja sen kunniaksi haluan esitellä teille ihan virallisen Teatterikärpäsen. Kuvan on piirtänyt monilahjakas bloggaajakollegani Siiri, suurkiitos hänelle!


 Tämä pieni siivekäs lentelee näillä sivuilla jatkossa, ja siirtyy profilikuvakseni niin Twitterin kuin Facebookin blogisivujenkin puolella. Tiesitkö, että blogini löytyy myös Facebookista?

 Mukavaa viikonloppua kaikille! Onko kulttuuririentoja luvassa? Itse lennähdän lauantaina Kotkaan ja tsekkaan kaksi eri esitystä (Sugar ja Jossain pohjoisessa) sekä sunnuntaina Valkeakoskelle Grease-musikaalin pariin.