Tippukivitapaus / Kansallisteatteri

Tippukivitapaus / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 22.11.2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Laura Ruohonen
Musiikin sävellys, sovitus ja harjoitus Anna-Mari Kähärä
Lavastus Antti Mattila
Valosuunnittelu Ville Toikka
Videosuunnittelu Ville Virtanen
Äänisuunnittelu Raine Ahonen, Veli-Pekka Lahtela ja Ville Leppilahti
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgi Pipsa Lonka
Hahmot ja puvut Erika Kallasmaa
Ilma-akrobatia Sanna Silvennoinen ja Katja Kortström
Koreografia Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi

Rooleissa : Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Seela Sella, Katja Kortström, Marja Salo, Sari Puumalainen, Markku Maalismaa, Markku Haussila, Pihla Maalismaa, Sami Kurppa, Mikko Jutila, Jaan Pöldsam/Antti Soininen ja videolla Martti Suosalo (näkemässäni esityksessä ei tosin Vuokko Hovattaa eikä Sari Puumalaista nähty, ja jo lueteltujen lisäksi lavalla olivat Miika Laakso sekä Meri Nenonen)

Orkesteri : Sara Puljula, Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Marko Puro ja Senni Valtonen

Hujoppi, Seija Soija ja mahtimummeli päätäi Väätäinen 

 Olen siitä erikoinen tapaus, että käyn katsomassa lastenteatteria ilman lapsiseuraa. Tiedän, että kaltaisiani on muitakin. Lapsenmieli kun on kirjaimellisesti tallella ja Tallella, sillä pärjää elämässä pitkälle ja silloin osaa nauttia asioista, joita ei "liian aikuisena" koskaan huomaa. Toivottavasti en koskaan kasvakaan liian aikuiseksi! Muistan vieläkin sen hetken, kun menin vuonna 1977 katsomaan Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin Punahilkka-näytelmää ja astuin elämäni ensimmäistä kertaa teatterisaliin. Se oli maaginen hetki, ja muisto jota aion vaalia hamaan loppuun asti. Nyt istuksin Kansallisteatterin aulassa odottelemassa näytelmän alkua (ja kuuntelin samalla äänikirjana Peppi Pitkätossua) ja pikkukatsojia saapui hiljalleen paikalle. Moni otti aikamoisia kierroksia pitkin käytävää ja pientä hepulia oli jo ilmassa. Voi kunpa aikuisetkin kehtaisivat purkaa teatterijännitystä vastaavalla tavalla! Itsekin kirmailisin harva se päivä pitkin portaita sisätossut jalassa sukkahousut rullalla ja huutaisin "JEEEEEE kohta se alkaa!"

 Mahtavaa, että lapsille on tehty riemunkirjavan rytmikäs musikaali, ja vielä Suurelle näyttämölle! Hämmästystä riitti pienillä ja suurilla katsojilla, kun höyheniään yleisön päälle pudotteleva värikäs Tukaani (Katja Kortström) opetteli lentämään ja otti ensiaskeliaan ilmassa parvelta kohti näyttämöä. Tukaani lipui alaspäin laulun siivittämänä ja kyllä minulle vähän tippa nousi linssiin, kun takanani tyttönen lauloi koko biisin mukana heleän kirkkaalla äänellään "Tukaani tukaani, tule mukaani". Mieleni herkistyi. Nyt ollaan oikeiden asioiden ytimessä.

 Onhan se nyt mahtavaa, kun tarinan päähenkilönä on piskuinen soijapapu Seija (Marja Salo), joka lähtee karkureissulle Hujopin (Jani Karvinen) seurassa. Hujoppi ei ole sieltä rohkeimmasta päästä, mutta uteliaan Seijan seurassa hänkin äityy railakkaaseen menoon. Agenttinero Naru (Martti Suosalo) lähettää mahtimummeli päätäi Väätäisen (Seela Sella) agenttihommiin kaksikon perään, ja mummeli kurvailee paikasta toiseen valtavalla pipolla. Oivallinen ajopeli päätäille! Kaksikko piileskelee erinäisissä paikoissa (piilolinssit ovat muuten mainio keksintö, ne vain päähän ja olet piilossa) ja tapaa tietysti monensorttista porukkaa aina seilaavasta rottaperheestä Maailman Vanhimpaan Pizzaan (Markku Haussila), diktaattorirusinaan (Meri Nenonen) ja Rämeämmään (Markku Maalismaa). Siinä ohessa nähdään mm. mummoagilitya, piileskellään Keine Angst-nimisessä hiippailuhotellissa, jonka portieerina toimi mursu (Miika Laakso), tavataan hirmuinen raakalainen Karmu Gurmee (Markku Haussila) sekä pudotaan viemäriin... Joka välissä luikautetaan tietysti hauskoja ja svengaavia lauluja, bändikin irroittelee kunnolla, yleisö laulaa mukana ja jalka vispaa rytmin tahdissa. Mainio meininki niin katsomossa kuin lavallakin! Opitaan siinä samalla myös ystävyydestä ja rohkeudestakin.

 Taisin olla hymy korvissa koko esityksen ajan. Sen aisti, että tätä on ilo esittää ja hyvä mieli tarttui pitkäksi aikaa. Narikka - ja vessajonossa raikasi "Jos on hanskat"-kappale ja siitä saikin pitkäksi aikaa hienon korvamadon. Levyäkin on myynnissä, joten mukavia hetkiä voi muistella vielä kotonakin.

 Eräs pikkuinen totesi mummolleen esityksen jälkeen, että "se soijapapu ei ollut kyllä oikea papu, vaan se oli kyllä ihminen". Kuulin myös kysymyksiä siitä, että mikä oli ollut parasta ja kuka oli paras hahmo. Parasta oli ollut se, kun papu vahingossa päästi ison paukun ja parhaita hahmoja oli KAIKKI! Oma suosikkini taisi olla se maailman vanhin pizza, melkein meni Tuttiritari-musikaalissa nähtyjen laulavien piimäpurkkien ohi.

 Monelle katsojalle tämä oli varmaankin Se Ensimmäinen Teatterikokemus. Olen varma siitä, että vielä kymmenienkin vuosien kuluttua joku muistelee lämmöllä sitä valtavaa papupurkkia, jonka kyljessä luki "Parasta eilen".

Tippukivitapaus on varsinainen Tapaus! Menkää ihmessää katsomaan, lasten kera tai ilman.

ps. Erityishupipointsit erinäisiin asuihin pukeutuneille näyttämömiehille. Lavalla hipsi milloin mitäkin partatyyppiä, mustia ötököitä ja piileskelevä portieeri!

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Lemminkäinen / Kansallisteatteri

Lemminkäinen / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 28.2. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti ja ohjaus Juha Hurme
Lavastus ja pukusuunnittelu Heini Maaranen
Musiikki Petra Poutanen-Hurme
Taiteellinen äänisuunnittelu Petra Poutanen-Hurme, Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi
Valosuunnittelu ja heijastukset Kalle Ropponen
Koreografia Saara Hurme
Taistelukoreografia Seppo Kumpulainen
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa : Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin, Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Antti Pääkkönen, Marja Salo ja Tomi Alatalo 

 Maailma on ehtymätön hämmennyksen kehto

 Suunnilleen näin toteaa näytelmässä Tiera (Antti Pääkkönen) ja itse lisäisin tuohon alkuun vielä Juha Hurmeen nimen. Olin syvän hämmennyksen vallassa lähes koko parituntisen ajan. Paikoitellen nauratti absurdit tilanteet ja sanailut, ympärilläni hekoteltiin ja minä siinä mukana tietämättä yhtään miksi. Tunsin oloni täysin tyhmäksi ja sivistymättömäksi ja maalaisjuntiksi, joka ei nyt vaan tajua mikä tässä on homman nimi.

 Parasta oli se, ettei ennalta tiennyt yhtään mitä tuleman pitää seuraavassa käänteessä. Yllättävyys säilyi hyvinkin pitkään, mutta lopulta alkoi puuduttaa ja uuvuttaa, ja loppua kohti mentäessä minua ei enää jaksanut kiinnostaa yhtään mikään. Teki mieli kotiin ja bussiin kotimatkalle äänikirjaa kuuntelemaan.

Louhivuori (Cécile Orblin) 

 Rytmistä ja kielellä kikkailusta pidin, suomi taipuu moneen ja mikä ettei kalevalaisella poljennolla voi tehdä melkein mitä tahansa. Välillä tuli mieleeni muinainen Tabu-sketsi "Legenda kauniista Jormasta", jossa keekoillaan kullanvärisissä asuissa ja rumpua paukutetaan taustalla. En senkään jutun pointtia aikoinaan hiffannut.

 Tomi Alatalon koikkelehtiessa kumiukkona paidatta pitkin lavaa kävi mielessäni, että olen tämän jo nähnyt Nummisuutareissa. Siinäkin oli ohjaajana Juha Hurme.

 Kerran keväässä pitää näemmä nähdä jotain tosi outoa. Viime vuonna oudoin esitys oli KOM-teatterin "Kokki, varas, vaimo ja rakastaja" ja nyt takuulla tämä. Aivoni laitettiin taas kerran tehosekoittimeen, tällä kertaa lisämausteeksi Kalevala ja muita klassikoita - ja sitten kansi auki kesken kaiken ja pitkin seiniä.

 Ehkä teoksen hienous aukeaa minulle joskus myöhemmin, ehkä ei. 

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.2. 2018 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hannu Salama
Ohjaus Juha Luukkonen
Dramatisointi Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti
Lavastus Noora Salmi, Saija Raskulla ja Juha Luukkonen
Pukusuunnittelu ja tarpeisto Noora Salmi
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla
Laulujen sovitukset Juha Lagström ja työryhmä
Jouhikko Pekko Käppi

Rooleissa : Jukka Peltola, Sakari Tuominen, Hanna Gibson, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Juha Lagström, Riikka Papunen, Sami Lanki ja Satu Turunen

 Siinä näkijä missä tekijä. Itse esityksestä ja aiheesta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, vaikka olin vuosia sitten nähnyt samaan tekstiin perustuvan esityksen Nätyn parin vuosikurssin opiskelijoiden versioimana (tässä tosin on käytetty otteita muidenkin kuin Hannu Salaman tekstistä). Ihmisen muisti on häilyväinen ja kattaa välähdyksiä sieltä sun täältä, yksittäisiä hetkiä ja kuvia. Niiden yhdistäminen vaatii sitten hiukan kaivelua, jotta saisi kokonaiskuvan piirtymään paremmin esiin.

  Näyttämöllä on tuoleja, ei rivissä lähekkäin vaan kaukana toisistaan. Odotan jokaisen tuolin kohdalle kertojaa, kaiken keskelle eteen myös kirjoituskonetta ja itse kirjailijaa. Harri Salminen (Jukka Peltola) yrittää kirjoittaa kirjaa vastarintaliikkeen toimista jatkosodan aikana Tampereen Pispalassa. Vaimo Marke (Satu Turunen) pommittaa puhelimitse, syyttää ja sättii ja ilmoittaa lasten kaipaavan isäänsä. Kotiin ei Harri aio palata ennen kuin kirja on valmis. Työ on hidasta, kuin valtavan palapelin kokoamista, jossa palaset ovat hajallaan pitkin huonetta. Reunoilta ja kulmista aloitetaan.

Maija ja Santtu 

 Harrin äiti Maija (Hanna Gibson) ja isä Santtu (Sakari Tuominen) solvaavat ronskein sanakääntein toinen toisiaan, ikään kuin kilpailisivat siitä, kumpi on pahempi suustaan ja kumpi saa toista loukattua syvemmin. Kuuntelen korvat punaisina ja otsa kurtussa, omassa perheessäni kun on vastaavat tilanteet hoidettu pitkitetyllä mykkäkoululla. Pinnan alla on kuitenkin kytenyt ja on ollut hyvin tietoinen siitä, että jos tulppa lähtisi irti, tulisi sanottua asioita myös ohi suunsa. Kumpi on sitten parempi/pahempi tapa? Täydellinen hiljaisuus vai asioiden sanominen niin kuin ne on, höystettynä mehukkailla kirosanoilla? Perkele on saatanan tehokas sana muuten, kokeilkaapas!

 Jokaisen näyttämöllä sijaitsevan tuolin ääreen saapuu ihminen kertomaan omaa versiotaan sekavista jatkosodan ajoista ja tapahtumien kulusta. Kirjailija Salminen kääntyy äänen suuntaan, spottivalot leikkaavat nopeasti kohteesta toiseen tihenevässä tahdissa. Tuntuu siltä, että pulssini kohoaa tunnelman tiivistyessä ja vähän mystinen äänimaailmakin tukee tätä eikä helpota oloa. Kuin seuraisi jännitysnäytelmää, jonka loppu on täysin hämärän peitossa. Kuin seuraisi kuulustelua, jonka lopputuloksesta ei ole tietoa. Kuka on syyllinen ja kuka syytön? Kuka teki mitäkin tai jätti tekemättä? Kuka petti ja kenet?

 Vastarintaliikkeen jäsenet tulevat tutuiksi. Ryhmän johtaja Pekka Toivola (Marika Heiskanen) sekä jäsenet Tammelundin Reska (Tuukka Huttunen) ja veli Taisto (Juha Lagström), Pirkko Mäkinen (Riikka Papunen), Jaska Lonkanen (Sami Lanki) ja Nurmen poika (Satu Turunen). Puheissa toistuu myös kovista jätkistä kovin, desantti Aulis Ahteinen, jonka olinpaikasta ei ole tietoa. Vielä... "Saatanan inhimillisiä ihmisiä!" toteaa kirjailija Salminen myöhemmin. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä.

 Välillä tartutaan kitaraan ja millä tavalla! "Working Class Hero" alkaa kuin varkain ja ihoni nousee kananlihalle. "If you want to be a hero, well just follow me". Paikoitellen tekee mieli nousta ylös laulamaan mukana käsi nyrkkiin kohotettuna. Perkele sentään, mukana ollaan mitä tahansa teettekin! Aatteen ja toveruuden puolesta. Äänet soivat komeasti yhteen ja salissa on jotenkin kohottunut tunnelma aina laulujen soidessa. Väliajalla on pakko googlettaa, minkä niminen olikaan kappale joka alkaa sanoin "Käännyn puoleenne kapteeni, kuunnelkaa!" Väliajalla myös totesin, että tämä juuri näkemäni alkupuolisko toimisi loistavasti myös kuunnelmana. Valmista kamaa äänimaailmoineen kaikkineen. Eri ihmisillä hyvin tunnistettavat, selkeät äänet. Ehkä hitusen hehkutin myös Jukka Peltolan lavakarismaa ja vakuuttavaa äänenkäyttöä.

Jukka Peltola ja Marika Heiskanen 

 Väliajan jälkeen siirrytään pelkästä puheesta kohti toimintaa. Satu Turunen ohranan päällikkö Pohtolana kuulustelemassa loksauttaa suuni hämmästyksestä auki ja nostaa hiukset melkein pystyyn. Miten hyytävä hahmo! Kukaan ei ole turvassa.

 Esitys on täynnä hienoja, pysäyttävän herkkiä ja myös piinaavia hetkiä. Elävä tuli, vaatteiden pukeminen ja riisuminen (miten nerokas tapa ilmaista kuolemasta), pienten lasten peittely uneen (vai ikiuneen?) - en olisi ikinä myöskään uskonut, miten herkeämättä seurasin pitkähköä kohtausta, jossa antenninjohto siirtyy kädestä toiseen ja mahdollistaa kunnon kuuluvuuden.

 Musiikkivalinnoista ja toteutuksesta pidin äärettömän paljon. Osa oli tuttuja kappaleita, osa ei. Olisikin ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut maininta käytetyistä kappaleista. Manic Street Preachersia siellä taisi ainakin olla mukana ja kerrassaan nerokas R.E.M.in "Losing My Religion". Teki mieli laulaa mukana siinäkin, kun osaan edelleen sanat ulkoa. Sekin biisi osui ja upposi täydellisesti. Siellä sitä ollaan nurkassa ja spottivaloissa ja uskonsa (ja aatteensa) menettäneenä. Tuli sellainen fiilis että hei, tämä kappalehan kertoo juuri tästä näin!

 Koko näyttelijäporukalle isot kiitokset yhdessä ja erikseen. Yhdessä olivat enemmän kuin osiensa summa. Monta tuttua tyyppiä lavalla, joten silmäni iskin etenkin huikeaan Satu Turuseen, jonka näin nyt ensimmäistä (mutta toivottavasti en viimeistä) kertaa lavalla. Mikä muuntautumiskyky! Täytyy myös mainita se, että Tuukka Huttunen se ottaa näemmä tänä keväänä Tampereen melkein kaikki teatteritalot haltuunsa ja huseeraa isoissa rooleissa kolmen eri talon lavoilla. Ja mainitsinko jo Jukka Peltolan, joka tällä roolisuorituksellaan meni heittämällä aika korkealle meikälikan suosikkilistoilla?

 Jos jakaisin tähtiä, antaisin täydet viisi.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. Kiitos!)

Julistekuva on hieno! 

Sudenmorsian / Teatteri Avoimet Ovet

Sudenmorsian / Teatteri Avoimet Ovet

Ensi-ilta 13.2. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Aino Kallas
Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola
Skenografia, valosuunnittelu ja puvut Raisa Kilpeläinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio Jenni Nikolajeff

Rooleissa : Maija Andersson, Suvi Isotalo ja Sauli Suonpää

 Kevätkauden ohjelmistoista Sudenmorsian oli yksi odotetuimmista ja löysi paikkansa myös kevään tärppilistalleni, vaikken tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään. Aihe kuitenkin poltteli ennakkoon ja menin kirjastosta lainaamaan Aino Kallaksen vuonna 1928 ilmestyneen teoksen. Runollinen, vanhahtavakin kieli tuntui aluksi kovin haastavalta, mutta muutaman sivun jälkeen tarina ja kieli imaisi minut otteeseensa ja suorastaan ahmin kirjan loppuun. Muistan ajatelleeni "Wau!" viimeisen sivun suljettuani, ja jäljelle jäi kummallisen surumielinen olo pitkäksi aikaa. Pohdin myös, että teinkö sittenkin virheen kun menin lukemaan kirjan ennen esitystä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tein juuri oikein. Vahvasti jäi mieleeni pyörimään ajatus siitä, miten kummassa näin maaginen tarina saadaan taipumaan teatterin lavalle...

 Ja upeastihan se taipui! Näyttämöllä ei paljoa lavasteita nähdä eikä tarvitsekaan, juuri tämänkaltaisessa toteutuksessa en niitä jäänyt kaipaamaan. Kaikki on pienissä suurissa asioissa, näyttelijöiden katseissa, eleissä, kehonkielessä, tarkkaan valikoiduissa sanoissa. Sivustalla Suvi Isotalo maalailee musiikillaan taustoja ja tiheneviä tunnelmia, kuiskailee mikrofoniin "Aaaloooo" ja toimii myös tarinankertojana. Aluksi musiikki tuntui vähän vieraalta, mutta kuten usein käy, sekin imaisi täysillä mukaansa ja poimin sieltä niin sydämen jumputtavaa, kiihkeää sykettä kuin sisäisen maailman tempoilua ja levotonta oloa, jota ei voi sanoin selittää. Se on tanssittava ulos.

 Tarinassa on yhtymäkohtia Aino Kallaksen omaan elämään muutaman päiväkirjaotteen muodossa, kielletty rakkaus polttelee - ja Aino muuttuu Aaloksi. Hiukset vapautuvat nutturalta vallattomaksi kiharapilveksi. Aalo (Maija Andersson) on paljasjalkainen kuvankaunis luonnonlapsi ja kohtelee eläimiä eri tavoin kuin muut. Tämän huomaa metsävahti Priidik (Sauli Suonpää) ja tuumii, että tuostapa saan itselleni oivallisen, kiltin ja hyväsydämisen vaimon. Yhteiselo onkin rauhaisaa ja riidatonta, tavallista arkea toistetaan toiston perään kiehtovalla tavalla ja nukahdetaan tiiviisti käsi kädessä. Liikeradat alkavat kuitenkin kulkemaan hitusen toistensa jäljessä ja Aalon katse harhailla jossain toisaalla. Kaikki on näennäisesti hyvin, mutta joku tai jokin polttelee mieltä ja ruumista, ja kutsuu luokseen. Miten nerokkaan yksinkertaisesti onkaan kuvattu sisäistä levottomuutta!

 Aalo vastaa mystiseen kutsuun ja pian alkaa öisin juosta ihmissutena metsissä ja soilla, palatakseen taas aamuksi aviopuolisonsa viereen. Mies ei aluksi osaa aavistaa mitään, mutta jokin on pielessä. Susipuvussahan tässä ei kuitenkaan juoksennella, vaan jorataan sydämen kyllyydestä glittertoppi päällä ja maalataan seinään iskulauseita (rakkaus, elämä, vapaus, luovuus) jumputtavan musiikin tahdissa. Viimeistään tässä vaiheessa koko tarina aukeaa aivan uudella tavalla, eikä tässä ole kyse enää pelkästään Metsän Hengen kutsuun vastanneesta kahlituksi itsensä tunteneesta naisesta vaan paljon isommista jutuista. Jokaiselle katsojalle tarina aukeaa varmaankin eri tavalla, mikä tai kuka kenenkin elämää hallitsee tai kahlitsee, mikä on normienmukaista käytöstä, miten pitkälle voi mennä loukkaamatta toista, mistä saada rohkeutta päästää irti ja antaa toisen mennä. Isoja ratkaisuja joutuvat tekemään niin Priidik kuin Aalokin, kipeitä ratkaisuja.

 Erityisen suuren vaikutuksen liikekielen ja musiikin lisäksi minuun teki Maija Anderssonin Aalon herkkyys ja tietynlainen rauhallisuus, josta huomasi silti, että pinnan alla kuohuu. Sauli Suonpää on kuulunut vuosikausia suosikkinäyttelijöihini ja aina on ilo huomata taas jotain uutta ilmaisussa ja siten jälleen yllättyä, katsoa jatkossa taas uusin silmin. Tämänkaltaista pienimuotoista haluaisin nähdä enemmänkin (loistavana esimerkkinä muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa nähty "Ruokahissi", joka on yksi parhaimmista näkemistäni jutuista).

 Sudenmorsian on ehdottomasti yksi teatterikevään helmiä, ja suosittelen lämpimästi kaikille! Itsekin haluaisin mennä uudelleen katsomaan.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!)

Veriruusut / KOM-teatteri

Veriruusut / KOM-teatteri

Ensi-ilta 16.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Markku Pätilä
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Sävellys ja äänisuunnittelu Jani Rapo
Ohjaajan assistentti Eero Leichner

Rooleissa : Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 Veriruusut pohjautuu Anneli Kannon vuonna 2007 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan, joka kertoo tavallisista työläisnaisista, jotka perustivat naiskaartin Valkeakoskelle kansalaissodan aikaan. Samaan teokseen perustuu myös Tampereen Työväen Teatterin "Tytöt 1918" -musikaali, jota en ole vielä ehtinyt katsomaan. Viime vuonna ilmestynyt Anneli Kannon "Lahtarit" tuli napattua kirjastosta ohimennen matkaan ja luin sen parissa yössä. Kirjan palautusreissulla palautuneiden hyllystä silmiini osui juurikin tämä Veriruusut ikään kuin tilauksesta, ja sekin tuli luettua saman viikon aikana. Täytyy myöntää, että pikkuisen tuli lukuähkyä, mutta hyvin vaikuttavia molemmat kirjat olivat. Mielenkiintoista on myös se, että Veriruusuja lukiessani KOM-teatteri julkisti samoihin aikoihin tämän kevään ohjelmistonsa, ja alkoi piinaava odotus...

 KOM-teatteri oli järjestänyt pienimuotoisen bloggaajatapahtuman esityksen yhteyteen, ja paikalle oli kutsuttu niin kirja-kuin teatteribloggaajia. Tapasimme teatterin vieressä sijaitsevassa Pontus-ravintolassa (entinen KOM-ravintola, miksiköhän nimeä piti muuttaa?), napostelimme alkupaloja ja nautiskelimme fiinisti viiniä (tämä tosin kostautui, sillä minulle ei kyllä viinit sovi lainkaan! Ennen esitystä olin oudohkossa mielentilassa teatterin aulassa, otsa tulikuumana - onneksi olotila meni ohitse yhtä nopeasti kuin tulikin). Paikalle oli kutsuttu myös itse kirjailija Kanto, jota jututti teatterin tiedottaja Kaisa Paavolainen. Yleisökysymyksiäkin sateli muutama. Tilaisuudessa piti alunperin olla mukana myös ohjaaja Lauri Maijalan, mutta hän olikin estynyt. Laurin sijaan meitä tervehtimään tuli näyttelijä Vilma Melasniemi. Viereisessä pöydässä istumisestani huolimatta en kuullut suurinta osaa vastauksista, sillä ravintola oli normaalisti auki ja hälinä hetkittäin melkoinen. Tämä pikkuisen harmitti, mutta oli silti kiinnostavaa kuulla teoksen taustoista ja syntyhistoriasta. Mieleeni jäi etenkin se, miten hienolta tuntuu nähdä "omien" romaanihenkilöiden heräävän näyttämöllä eloon ja havainnot siitä, miten eri kohtauksia on ratkaistu.

 Mennäänpä sitten asiaan. Näyttämöllä ei tällä kertaa varsinaisia lavasteita nähdä juuri lainkaan, ja katsomoonkin kuljetaan näyttämön läpi. Keskellä on valtava ihmisvoimin pyöritettävä lava - ja kun se lähtee pyörimään, ei pieni ihminen voi muuta kuin mukana mennä ja yrittää sovittaa askeleensa sopivaan vauhtiin. Paperitehtaan työläisten mieletön vauhti hengästyttää - pyörät on pidettävä pyörimässä koko ajan ja tahti ei saa hidastua missään vaiheessa. Välillä tulee tunne, että katselen jotain vangitsevaa musiikkivideota livenä!

 Tähän myllytykseen joutuu sitten juuri koulunsa päättänyt nuori Sigrid (Helmi-Leena Nummela) työelämään astuessaan, lempeän ja ymmärtäväisen Frans-isän (Juho Milonoff) palkka ei mitenkään riitä enää perheen elättämiseen ja ja tytär pistetään työnhakuun paperitehtaalle. Paikka löytyykin, mutta samalla Sigrid saa kokea elämän raadollistakin puolta, kun johtaja Forsström (hyytävän upea Ursula Salo) käy heti käsiksi sopivan tilaisuuden tullen. Hiukan muuten kylmäsi, kun takanani istuneet naiset nauroivat tehtaan työläisten kertoessa toisilleen Forsströmin sopimattomasta käytöksestä. Huh. Mitä huvittavaa siinä on? Ujoa ja kokematonta Sigridiä pomon käytös hävettää suunnattomasti, mutta olo helpottuu kun tietää, ettei ole yksin.

Sigrid ja Forsström, taustalla Hilja (Vilma Melasniemi) 

 Matka aikuisuuteen tuntuu kovin tutulta - vaihdellaan ystävien kesken muotivinkkejä, kerrotaan ihastumisista ja käydään tansseissa, vaihdellaan ujoja katseita tiettyjen poikien kanssa. Maijan (Oona Airola) kanssa on mukava olla ja hänen perheessään nauru raikaa vapautuneesti. Yhdessä myös ryhdytään naiskaartilaisiksi, seurauksista viis kun saa paljon parempaa palkkaa kuin tehtaalta ja perheelle riittää ruokaa. Varsin inhimillinen syy liittyä joukkoon mukaan. Eipä sitä aina osaa ajatella, miten radikaali teko aikanaan on naisella ollut pukeutua housuihin ja leikata hiuksensa lyhyeksi. Heti tuli haukuttua huoraksi ja syntiseksi, ja vielä oman äidin suusta. Suunnaton häpeä! Mikä sitten on muuttunut sadassa vuodessa? Housut ja lyhyet hiukset eivät enää kohua aiheuta, mutta nostapa ääntäsi esimerkiksi tasa-arvon puolesta ja jo alkaa tytöttely ja kaikensorttinen hiljentäminen.

 Pyörivän lavan vauhti hidastuu tapahtumien edetessä, ja valot leikkaavat eteemme pysäyttäviä kohtauksia. Liinoilla peitellyt uhrit, taustalla itkevät äidit, jalastaan loukkaantunut Martti (Antti Autio) soittopeleineen ja hiljainen laulu. Aution lauluäänessä on jotain hyvin koskettavaa, ihastuin siihen jo Meriteatterin proggiksissa.

 Sigridin muodonmuutos varpaisiinsa tuijottelevasta ujosta tyttösestä oman arvonsa tuntevaksi pystypäiseksi naiseksi on huikeaa katsottavaa. Ihan sitä itsekin ryhtiään korjasi katsomossa, kun syytä on! Mieleni sopukoihin jäi myös Lyyti (Eeva Soivio), joka kaikin tavoin halusi olla hyödyksi ja mukana tapahtumissa. Voi Lyyti! Soivio tekee hienon roolin myös Sigridin jyrkkänä äitinä, jolla oli outo tapa ilmaista välittämistään ja sitä, että tytär on tärkeä. Tarkalla silmällä tutkailin myös Inka Reyesin kivikasvoista Saimaa sekä Maijan sulhoa Antonia. Tuplaroolissa nähtiin myös Ursula Salo, joka Forsstömin lisäksi vakuutti Maijan äidin roolissa.

 Loppulaulu veriruusuista jää kuulaana kaikumaan portaikkoon ja aulaan, ovet jäävät kutsuvasti auki ja valo siivilöityy kauniisti sisään teatterisaliin. Äänet hiljenevät, mutta jäävät takuulla pyörimään katsojien mieliin. Hiljaisuuden vallitessa poistuimme salista ja varoimme tallomasta ruusuja. Hienoa, että tämä tarina tuli kerrotuksi viimeistään nyt.

 "Ja tuli mitä tuli, onpahan kerran oltu ihmisiä mekin."

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOM-teatteri!)