lauantai 7. huhtikuuta 2018

Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri

Syyssonaatti / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Ensi-ilta 14.2. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ingmar Bergman
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Heidi-Erika Tsokkinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Pianisti Sonja Fräki

Rooleissa : Leena Pöysti, Satu Silvo, Ulla Raitio ja Carl-Kristian Rundman

Leena Pöysti ja Satu Silvo

 Matkustin ensimmäistä kertaa Länsimetrolla Tapiolaan. Ainakin menomatkasta tuli ikimuistoinen, sillä takkini jo aiemmin hajonnut vetoketju tuntui räjähtäneen lopullisesti kesken metromatkan ja perille saavuin kirjaimellisesti takki auki. Perillä myös hämmensi se, mistä ihmeestä saan ostettua paluumatkalle lipun ja vartti vierähti ylimääräistä siellä sun täällä pyöriessä. Lopulta luovutimme ja lähdimme kävelemään kohti teatteria, opasteet olivat erinomaiset ja löysimmekin tuosta noin perille.

 Espoon Kaupunginteatteri osaa kyllä yllättää jokaisella käyntikerralla varsinkin siksi, että teatterisali on aina uusi kokemus ja usein on tuntunut siltä, että onko tämä sama paikka ollenkaan. Verhojen takaa paljastuu aina jotain äärimmäisen jännittävää ja kiehtovaa. Tällä kertaa katsomon osat olivat vastakkain ja välissä ramppimainen näyttämö, jonka molemmissa päissä samankaltaiset sängyt kattolamppuineen ja kaiken keskellä flyygeli. Vuoteiden takana "elävä" verho, aitoa sadetta. Jotenkin maagista. On syksy.

 Näytelmän alussa villapaitainen tyttö (Ulla Raitio) punaisissa kumisaappaissaan kirmailee pitkin lavaa ja pomppii sängyllä nuoruuden innolla, ja yllättäen valmistautuu ottamaan rohkeampaa, isompaa loikkaa tietämättä yhtään miten mahtaa käydä. Valot sammuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Kävi mielessäni, oliko tyttö Helene vaiko sittenkin Eva (Leena Pöysti) nuorempana, vaiko haavekuva kaikista niistä ihmisistä, joiden pitäisi ottaa Se Askel, meni sitten syteen tai saveen.

Satu Silvo ja Ulla Raitio 

 No, ainakin Eva on tehnyt rohkean aloitteen ja lähettänyt Charlotte-äidilleen (Satu Silvo) kirjeen, jossa pyytää häntä luokseen kyläilemään joksikin aikaa. Kirjettä miehelleen Viktorille (Carl-Kristian Rundman) lukiessaan silmät ovat täynnä toiveikkuutta ja intoa, tämä on mahtava idea ja vierailu tulee onnistumaan hienosti. Äiti ja tytär eivät ole pitäneet yhteyttä seitsemään vuoteen ja syitä voi vain arvailla. Nyt olisi uuden alun aika, kohdata silmästä silmään kuin kaksi järkevää aikuista eikä ainainen äiti-lapsi -kohtaaminen. Viktor ei kirjeestä ilahdu lainkaan, päinvastoin. Vierailusta ei hyvää seuraisi, varsinkin kun äiti ei tiedä, että Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio) asuu heidän luonaan myös...

 ... ja Charlotte saapuu näyttävästi punaisessa neuleasussa paikalle ja show voi alkaa. Kohteliaisuuksia ja korulauseita vaihdellaan, mutta ilma on sakeana sanomattomia lauseita ja menneisyyden haamuja, arpia joita ei kannattaisi repiä auki. Vai kannattaisiko sittenkin? Puhdistaisiko se ilmaa, olisiko sen jälkeen kaikkien helpompi hengittää? Jos puhuisi suunsa puhtaaksi ja ihmisten välinen valtava kuilu ja tyhjyys täyttyisi aidoista kohtaamisista ja anteeksiannosta. Miltä tuntuu se, ettei tunne eläneensä ollenkaan? Entä se, jos ei edes tiedä kuka on ja kenen kautta luulee elävänsä? Kaikki rimpuilevat toisiaan kohti jotenkin, Helenekin vuoteessaan, ja hetkittäin odottaa, että joku lausuisi maagiset sanat. Vaan ei. Uusia syytöksiä puolin ja toisin, uusia selityksiä joita vastapuoli ei ota kuuleviin korviinsa. Miksei Viktor tule kaiken keskelle ja sano, että nyt riittää?

 Ihmeen tyynesti tätä kaikkea katselin, tyynen rauhallisena, vaikka olen itse ollut lähes vastaavassa tilanteessa monta vuotta sitten. Se kohtaaminen päättyi katastrofaalisesta alusta huolimatta hyvin. Tässä kaikki jäi hiljalleen kytemään, ja yksi poistui jälleen kerran paikalta. Itseään ei kuitenkaan pääse mitenkään pakoon, vaikka matkaisi maailman ääriin.

 En ollut nähnyt Ingmar Bergmanin Syyssonaatti-elokuvaa eikä minulla oikeastaan ollut aavistustakaan mitä Espoossa olisi luvassa. Pasi Lampelan ohjauksista olen pitänyt suunnattoman paljon ennenkin ja tämä jatkoi samalla linjalla. Kunnon puhedraamaa, kunnon tykitystä ja sanan säilällä lyömistä, ja etenkin Leena Pöysti (jonka näin nyt lavalla ensimmäistä kertaa, mikä tunteiden kirjo!) ja Satu Silvo loistavat. En tiedä miksi jotenkin nautin siitä, että tunteet räiskyvät ja uskalletaan heittäytyä tarinan vietäväksi. Tosielämässä voimat valuisivat tyhjiin vastaavanlaisessa tilanteessa, kun kaiken huudon jälkeen koittaisi pelottava tyhjyys ja hiljaisuus. Nyt tunsin oloni ihmeen energiseksi ja seesteiseksi, ehkä siksi että oman loikkani olin jo tehnyt ja kaikki on sen suhteen hyvin.

"Rundis"

 Kun valot sammuivat ja sateen hiljainen ropina lakkasi, oli uskomattoman hiljaista aika pitkään. Välillä aplodit alkavat "liian aikaisin", nyt hiljaisuus kesti vielä hetken näyttelijöiden jo seistessä valoissa lavalla. Halusimme pitkittää näytelmän otetta ja tunnelmaa vielä hetken. Mielettömän vaikuttavaa.

 Paluumatkalla lippuautomaatti löytyi kuin löytyikin ja sain vetoketjunkin taas hetkeksi kuntoon. Länsimetro ei sittenkään lannistanut!

 Ehdottomasti teatterikevääni kovimpia tapauksia tämä, samalla viivalla HKT:n "Hinta"-näytelmän kanssa.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)

torstai 29. maaliskuuta 2018

Leffassa : Kyrsyä - Tuftland

Terve, ja etukäteen moi! Kirjoistahan minä olenkin jo kirjoittanut, mutta nyt otetaan hetkeksi myös elokuvat tänne mukaan...

 Kesällä 2011 kävin katsomassa yönäytöksessä Hauhon Hovinkartanossa kauhunäytelmää nimeltä "Kyrsyä", itse esityksestä en tiennyt tuon taivaallista ennalta ja minut houkutteli lähinnä paikalle se, että mukana tekijäporukassa oli tuttujani ja jopa yksi sukulaiseni. Neea Viitamäen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoi Irina-nimisestä nuoresta neidosta, joka on juuri eronnut poikaystävästään ja on vähän muutenkin hukassa elämänsä kanssa. Irinalle tarjoutuu tilaisuus lähteä koko kesäksi Kyrsyä-nimiseen kylään etsimään itseään ja elämänsä suuntaa, ja periltä löytyy "hiukan" erikoinen kyläyhteisö - aluksi hyvinkin idyllinen ja sopivan rauhallinen, mutta annas olla kun alkaa tapahtua...

 Esityksestä on kulunut siis jo melkein seitsemän vuotta, mutta vieläkin puistattaa muistikuva siitä, miten hyytävä tunnelma Hovinkartanon pihassa vallitsi ja etenkin se, kun pilkkopimeässä poistuimme parkkipaikalle ja vielä eksyimme poislähtiessä. Eikö täältä oikeasti pääse pois? Esitys jätti ikuisen muistijäljen ja tuli sinä vuonna valituksi koko vuoden yllättäjäksi blogissani. Tästä linkistä voitte lukea, mitä aikoinaan siitä kirjoitin. Aika lyhytsanaisia on oltu näemmä.


 No, eipä sitten käynyt pienessä mielessäkään, että juuri tästä näytelmästä nähtäisiin myöhemmin myös leffaversio! Kyllä vaan! Roope Oleniuksen ohjaama elokuva "Kyrsyä - Tuftland" sai maailmanensi-iltansa 9.12. 2017 Teksasissa ja on ulkomailla tähän mennessä pokannut parhaan ohjaajan palkinnon sekä parhaan fiktiivisen elokuvan palkinnon. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa 2.3. 2018 Hitusen Hämyä -leffafestareilla ja 6.4. alkaen elokuva on nähtävissä ympäri Suomea valikoiduilla paikkakunnilla. Lisäinfoa leffan omilta nettisivuilta, jossa myös paikkakunnat, missä voi käydä katsomassa (myös kuvia, traileria ym.).

 Minulle tarjoutui mahdollisuus nähdä elokuva Hämeenlinnan Bio Rexissä pressinäytöksessä, ja tokihan sitä oli lähdettävä katsomaan. Vähän jänskätti ennalta mitä olisi luvassa ... Ja voi kuulkaas, elokuvan lopussa en ihan huutanut ääneen, mutta lähellä se oli! Poistuin salista silmät pyöreänä syvän hämmennyksen ja järkytyksensekaisen olotilan vallitessa enkä enää muista, mitä järkevää sanoin ensimmäiseksi aulassa odottaneille ohjaaja Oleniukselle sekä parille näyttelijälle, Miikka J. Anttilalle (joka oli mukana jo kesäteatteriversiossakin, Pertin roolissa molemmissa) sekä Matvei Ojansuulle. Taisin sanoa "WAU!" ja "Loistavaa!"


 Pidin elokuvasta älyttömän paljon. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta yli kaikkien odotusten mentiin että heilahti. Kaunista luontoa, mystisyyttä, omituisia hahmoja, tarkoituksellisen yliampuvaa koomisuutta (kävi mielessä muinainen kotimainen kauhupläjäys Kuutamosonaatti vuodelta 1988), alastomuutta, hiuksianostattavan hiipivää salakavalaa tunnelmaa, painajaismatskua tuleviin uniin - ja kaikki tämä päivänvalossa eikä yön pimeinä tunteina. Välillä teki mieli laittaa kädet silmille ja kurkistella sormien välistä, kun katsottava kuitenkin oli. Sydän hakkasi pitkään ihan omiaan.

 Tässä on ainesta kulttileffaksi, sanokaa mun sanoneen! 

 Jatkossa välttelen ainakin vihreäanorakkisia pitkänhuiskeita tyyppejä, pätkiviä sähköjä, metsäpolkuja ja villatupsuja - etenkin jos metsässä tuntuu olevan jonkinsortin reitti niillä merkattuna.

Jalmari, Severi ja Pertti 

Kyrsyä - Tuftland 

Ohjaus Roope Olenius

Rooleissa mm. Veera W. Vilo, Saara Elina, Miikka J. Anttila, Matvei Ojansuu, Ria Kataja, Neea Viitamäki, Arja Pekurinen, Mirja Oksanen, Sampo Marjomaa, Ari Savonen ja Janne-Markus Katila 


Irina (Veera W. Vilo) 

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Myrskyluodon Maija / Rovaniemen Teatteri

Myrskyluodon Maija / Rovaniemen Teatteri, Lappia-talo, Tieva-näyttämö

Yhteistyössä Rovaniemen Teatteri ja Tanssiteatteri Rimpparemmi

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Alkuperäisteksti Anni Blomqvist
Musikaalikäsikirjoitus Jussi Helminen
Sävellys Matti Puurtinen
Ohjaus Seppo Välinen
Kapellimestari ja musiikin sovitus Minna Siitonen
Koreografia Matti Paloniemi
Lavastus Pentti Uimonen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valo-ja projisointisuunnittelu Miksa Koponen
Äänisuunnittelu Antti Lindholm
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Kaisa Mylläri
Orkesterin miksaus ja saliääni Taito Kantomaa

Rooleissa : Pirjo Leppänen, Kirsi Kärnä, Eero Ojala, Markku Köngäs, Helka Periaho, Onerva Kärkkäinen, Outi Nevanlinna, Markku Lukka, Marko Syysmaa, Jussi Jokinen, Paula Miettinen, Jonne Kaaretkoski, Anni Pilhjärta, Helmi Järvensivu, Lauri Pelkonen, Atte Herd, Laura Kallas, Nea Heikkilä/Vilma Päiveröinen, Mila Tossavainen/Iris Blanco Sequeiros, Karri Kallas/Niilo Angervo, Niila Kaukua/Samuel Heino ja Tuure Paksuniemi sekä Lapin urheiluopiston tanssiopiskelijat Tatu Aspelund, Vanessa Bagge, Saija Kotokorpi, Heli Lassila, Inka Leinonen, Riikka Manninen, Miina Mustonen, Eeva Rohiola, Veera Syvävirta ja Nea Waismaa

Maijan ja Jannen hääpotretti 

 Moni varmaan ihmettelee, minne Teatterikärpänen on hävinnyt, kun juttuja ei enää ilmesty samanlaiseen tahtiin kuin ennen... Ei täältä mihinkään ole kadottu, on tullut tehtyä vaan hiukkasen pitempi matka (ei tosin lentäen) ja sitä ennen talviloman kunniaksi maattu sängynpohjalla muutama päivä (jonka aikana jouduin perumaan kolme lyhyempää teatterireissua).

 Olen usein uhonnut, että nytpä lähden Ouluun/Kajaaniin/Vaasaan/Joensuuhun teatteriin tuosta noin pikavisiitille ihan vaan katsomaan jotain tiettyä juttua tai pikemminkin tiettyä henkilöä. Ajatuksen tasolle ovat uhoamiset kuitenkin kerta toisensa jälkeen jääneet, mutta sitten iski jo kesällä tajuntaani eräskin herra Eero Ojala selittämättömine lavakarismoineen ja se oli kirjaimellisesti menoa sitten - junalla. Rovaniemelle! Nyt jos koskaan. Talviloma napsahti sopivasti maaliskuulle ja ennen kuin koko loma-ajankohtaa oli edes virallistettu, oli minulla varattuna hotellihuone legendaarisesta Pohjanhovista ja junaliput ostettuna kahdelle henkilölle (isäntä halusi tietysti lähteä mukaan, eihän minua nyt niin kauas sovi päästää yksikseni) meno-paluuna. Ja tietysti yöjunalla, ja tietysti istumapaikoilla. Kuningasidea kerrassaan!

 Kuten arvata saattaa, meikäläinen ei nukkunut silmällistäkään ei meno- eikä paluumatkalla ja kovasta flunssasta toipilaana ei matkanteko muutenkaan ollut herkkua. Perjantaiaamuna olimme perillä kohteessa klo 11 pintaan, missään ei näkynyt torvisoittokuntaa, ei punaista mattoa eikä liioin kaupunginjohtajaa toivottamassa Teatterikärpästä tervetulleeksi pohjoiseen! Hiukan oli pettynyt olo ja saattoi siinä univajeellakin olla osuutta asiassa. Hornetin ylilento vähän kevensi tunnelmaa taapertaessamme kohti hotellia, se tuntui tosin jo vähän liioittelulta...

Kohteeseen on saavuttu...

 Myrskyluodon Maija Matti Puurtisen sävelillä on tullut nähtyä muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja viime syksynä näin Helsingin Kaupunginteatterissa Lasse Mårtensonin säveliin perustuvan teoksen. Liikaa en ole siis tähän aiheeseen perehtynyt ja olin jo tehnyt päätökseni tämän reissun toteutumisesta ennen kuin edes tiesin mitä keväällä olisi luvassa Rovaniemen Teatterissa - täältä etelästä käsin en ole ihan jaksanut perehtyä ohjelmistoihin, kun pitkien välimatkojen vuoksi jäisi näkemättä kuitenkin. No, kevään ensi-illaksi paljastui sitten "Myrskyluodon Maija" ja kieltämättä ensimmäinen ajatukseni oli vähän pettynyt "no niin...". Toinen ajatukseni olikin jo uteliaampi "No niin!" ja sittenhän sitä jo alettiin viritellä aamukampaa reissua varten.

Lappia-talo (c) kuva Rovaniemen Teatterin sivuilta 

 ... ja sen kerran kun Hämeenlinnasta lähdetään Rovaniemelle teatterivisiitille, silloin järjestetään hiukan extraa. Saavuimme Lappia-talolle (Alvar Aallon suunnittelema muuten) jo paria tuntia ennen illan esityksen alkamista, koska TA-DAA minulle ja seuralaiselleni oli sovittu pienimuotoinen kulissikierros ympäri taloa. Jo lipunmyynnissä jäimme suustamme kiinni kunnolla heti kättelyssä ja siinä olisimme varmaan tunnin saaneet aikaamme kulumaan sujuvasti. Kierroksen oppaanamme toimi teatterin myyntipäällikkö Maria Mänty, ja kävimme tutkailemassa kaikkia kolmea erikokoista ja -tyylistä näyttämöä (joiden nimet ovat suurimmasta pienimpään Tieva, Kero ja Saivo). Minulle tuli yllätyksenä se, että kaikkia näitä tiloja käytetään ahkerasti myös muussa kuin teatteritoiminnassa - niin hoituvat isommat kokoukset kuin intiimit juhlatkin tarpeen mukaan. Isäntä innostui lausumaan pätkän Hamlet-monologista suurella näyttämöllä ja hiukan myöhemmin hänellä meni totaalisesti pasmat sekaisin, kun käytävällä tuli vastaan suuresti ihailemansa näyttelijä Pirjo Leppänen - ja pääsi vielä juttusille ja halaamaankin. Tästä kohtaamisesta toivuttuamme piipahdimme myös puvustamossa, lavastamossa ja "tarpeistonhoitajan pyhimmässä" sekä tutkailimme pukuhuoneita ja näyttelijälämpiöitä. Ilahduin siitä, että oikeastaan kenenkään ei tarvitse tuhertaa pimeässä, vaan ulkoatulevan valon määrä oli melkoinen, ja tilat olivat muutenkin ainakin minun silmiini varsin asianmukaiset ja tilavat. Kokeilin piruuttani yhtä afroperuukkiakin tulevasta lastennäytelmästä "Pate aarresaarella". Tunti siinä hurahti että heilahti ja oli kyllä mukavaa ja antoisaa päästä ihan privaattikierrokselle. Kiitos kovasti Maria kun jaksoit meitä kierrättää! Kivasti jäi vielä aikaa istahtaa kahvion puolelle ennen illan esitystä. Pulla maistuu aina, tosin ensin otin porkkanaleivoksen...

 Ja nyt päästään itse asiaan (olinkin jo vähän huolissani aiemmissa kirjoituksissani, että yllättäen olen oppinut tiivistämisen taidon, mutta vanha tuttu jaarittelija on nostanut päätään, onneksi ja valitettavasti). Maija (Kirsi Kärnä) se viettää huoletonta nuoruutta ja juhannusta, mielitietty Magnuksen (Jonne Kaaretkoski) kanssa on hupaisaa harrastaa vähän sokkoleikkejä ja vielä ei ole huolta huomisesta, koskapa avioliiton satamaan takuulla purjehtisi ensimmäisenä vanhempi sisko Fia (Onerva Kärkkäinen). Mukava musiikin poljento saa nuorison pyörittämään toinen toisiaan, helmat ja letit heiluvat ja meikälikka teputtaa jalalla tahtia lattiaan. Eipä aikaakaan kun sana kiirii, että Maijan kotiin on saapumassa kosioretkelle vanhempi herra Erker (Markku Lukka) kera poikansa Jannen (Eero Ojala). Nytkö Fiaa sitten viedään? Janne ponkaisee tuolilta ylös kuin vieteri ja sehän on selvä, että Maijaan tässä on silmät isketty. Nuori nainen on kauhuissaan, hänhän on menossa Magnukselle eikä millekään tuntemattomalle häiskälle ja muutenkin aviohommat pelottaa ja hirvittää. Niin nuorikin vielä! Päätös on kuitenkin tehty ja siinä ei mikään auta. Yksi suosikkihetkistäni oli se, miten Janne ja Maija astelivat vihille ja Maija yrittää useampaan otteeseen riuhtaista itseään käsikynkästä irti, mutta ilmeenkään värähtämättä Janne nykäisee tulevan vaimonsa takaisin vierelleen varmoin ottein ja askel vakaana ja suoraselkäisenä eteen päin, katse kohti yhteistä tulevaisuutta. Maijaa jo vähän hymyilyttää kun valssin pyörteisiin taipuvat, ja luulisi jo siinä silmien avautuvan, että kas tässähän on varsin oivallista aviomiesmatskua pyörittäjänä ja kukas se Magnus nyt sitten mahtoi ollakaan. Yhdessä sitten veneillään Myrskyluodolle ja niin yhteisen elämän rakennus saa kirjaimellisesti alkaa. Itsekin eläydyin pesänrakennuspuuhiin siihen malliin, että Jannen kysäistessä vaimoltaan, että "oletkos jo oppinut tykkäämään minusta?" melkein avasin jo suuni vastatakseni "kyllä, enhän minä tässä katsomossa muuten istuisi!"- ainakin nyökkäsin itsekseni. Kaikkea sitä.

Vanhempi Maija, nuorempi Maija ja Janne 

 Näyttämöllähän taisi koko ajan olla myös vanhempi Maija (Pirjo Leppänen), joka sivusta heitteli välillä omia huomioitaan ja kommenttejaan. Välillä sitä olisi toivonut itsekin, että oma viisaampi/asioista tietäväisempi versio kulkisi siinä rinnalla sanomassa, että kyllä me tästäkin selvitään, älä sinä huoli. Perheen kasvaessa ilonaiheet lisääntyvät mutta niin myös huolen määrä, kun ikkunasta katsellessa aallot iskevät rantakiviin ja tulevatko kaikki lapset leikeistään kotiin ja missä se Jannekin viipyy. Högbergille on noustava tämän tästä (ja aina huomaamattani odotin, että juuri tässä kohtaa lähtee Mårtensonin sävelet soimaan) ja otsa on täynnä huoliryppyjä, vaan Janne se ojentaa kätensä, katsoo ja koskettaa lempeästi ja taas sitä jaksaa, yhdessä tätä kaikkea. Ah. Ja "Myrskyluodon Maijan rakkauslaulu" soi haikeansuloisesti. Lempparikappaleeni tästä.


 Tokihan tarvitaan jyhkeä-äänistä pastoria, keekoilevaa ruustinaa laahuksineen, nyrpeää äitiä ja suutari-Olleakin tuomaan vähän huumoria joukkoon, ettei mene liian murheelliseksi, kun tästähän nyt ei ilman surullisia kohtauksia selvitä. Kuvaelmaa puna-asuisista tyypeistä en ihan sulattanut, missä lie Högbergillä ajatukseni siinä vaiheessa liihottelivat vai joko huuteli väliaikapulla. Ihmettelin myös sitä, että missään ei näkynyt silakoita, kun etenkin HKT:n versiossa niitä vilisi silmissä muutamassakin kohtauksessa. Ja lokkeja. Ehkä lokki oli liidellyt jo etukäteen Pieksämäelle (Eero Ojalan ja Ella Mettäsen esitys kun vieraili siellä viikonloppuna).

 Lavastus ei mitään suurempaa wau-efektiä tarjonnut (toisaalta, jos on karua luontoa luvassa, mitä sitä oikein odottaa?), ja bändihän veivasi sujuvasti siellä taustan kalliolla projisointien edessä. Kekseliäästi syntyi Maijan ja Jannen yhteinen koti, saattaisi olla noilla kädentaidoilla Jannelle ollut pesti myös nikkarihommissa jossain Strömsö-henkisessä lifestyle-ohjelmassa jo aikaa ennen Strömsötä. "Ja tänään valmistamme kirnun".

 Olihan tämä nyt varsin lämminhenkinen ja suurella sydämellä tehty Myrskyluodon Maija. Muistelen lämmöllä lyhdyt käsissä täriseviä tummapukuisia hahmoja, helmoissa kirmailevia kirkassilmäisiä lapsia, Maijan raikasta olemusta ja lauluääntä, Jannen rakastavia katseita, "Heinillä härkien kaukalon"-säveliä jouluna. Rakkautta niin myötä - kuin vastatuulessakin. Toivoa, joka säilyy menetyksistä huolimatta. Katsetta kohti tulevaa.

Esityskuvat (c) Kaisa Sirén

(Näin esityksen vapaalipulla, suurkiitos Rovaniemen Teatteri! Oli suuri ilo ja kunnia vierailla!)

                                                                         ***

 Eihän tämä visiitti pelkkään teatterireissuun jäänyt. Melkein pääsin todistamaan Rovaniemen keskustassa porosprinttikisoja (harmillisesti esitys oli juuri samaan aikaan), mutta näin hotellihuoneen ikkunasta sentään muutamia poroja ja seuraavana päivänähän satuimme keskelle moottorikelkkakisoja! Olipahan pärinää! Kävimme myös visiteeraamassa Arktikum-museossa, jossa katselin suurella mielenkiinnolla Vuoden luontokuvia ja vietin hupaisia hetkiä "Kuumaa kyytiä - Hot stuff"-näyttelyssä, joka käsitteli arktista pariutumista ja parittelua. Siinä vaiheessa oli poistuttava paikalta, kun turistiryhmä yritti kilvan lausua oikeaoppisesti verbiä "kuksia", ei enää pokka pitänyt. Suhautimme myös Joulupukin Pajakylään komiasti taksilla ja kävin kertomassa terveiset Hämeenlinnasta Joulupukille. Myös Rovaniemen yöelämässä tuli nopeasti pyörähdettyä ja tietysti Lordi-aukiolla! Ja Pohjanhovissa kävimme syömässä poronkäristykset. Sangen onnistunut visiitti siis, univajeesta ja puolikuntoisuudesta huolimatta.

Itse nappasin kuvan 

torstai 15. maaliskuuta 2018

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 14.3.2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Valosuunnittelu Aslak Sandström
Musiikki ja äänisuunnittelu Kristian Ekholm
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen
Dramaturgi Eva Buchwald
Puvuston teosvastaava Heli Hynynen

Rooleissa : Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

 Tässä taas loistava esimerkki siitä, miten iso merkitys ainakin itselleni on vireystilalla ja yleisellä olotilallani koskien sitä, miten teatteriesitys minuun vaikuttaa (ja toisaalta esimerkkitapaus myös siitä, että liiallinen rönsyily ei omasta tekstistäni yhtään parempaa tee). Joskus pitäisi hyväksyä tosiasiat ja jättää suosiolla lähtemättä teatteriin silloin, jos en koe oloani kovin vastaanottavaiseksi. Tästä huolimatta lähdin ... ja olen tyytyväinen, että niin tein. Esityshän suorastaan pakotti minut pysymään skarppina, keskittymään, pysähtymään, rauhoittumaan, kuuntelemaan. Hoin itselleni näytelmän edetessä "muista, älä unohda" kuin jotain mantraa ja epäonnistuin siinä osittain. Paljon tekstiä ja puhetta, josta osan unohdin, mutta muistan läsnäolon voiman, katseet, Seela Sellan kuorimassa appelsiinia hiljaa keskittyneenä, kivet, kahvinkeittimen porinan, Pirjo Määtän levolliset kasvot, Aksa Korttilan uteliaat silmät, piirretyn tytön kävelemässä, kävelemässä, kävelemässä...


 Lavastus kuin taideteos itse, musiikki paikoitellen unenkaltaista, muistoja menneistä ajoista ja tästä hetkestä. Kolmen eri-ikäisen naisen tarinat limittyvät hienosti yhteen. Tarinat, jotka vaativat tulla kuulluksi ja kuunnelluksi. Kuka kuuntelisi minun tarinani ja kenelle antaisin viestikapulan sitten kun aika on kypsä?

 Esityksen jälkeen pureva viima iski kimppuuni rautatieaseman kulmilla. Se yllätti, koska olin parin tunnin ajan ollut taas jossain aivan muualla, aika ja paikka hämärtyivät. Ei meinannut uni tulla silmään kotona ja se kostautui, sillä tämäniltaisen esityksen jouduin jättämään sitten väliin.

Esityskuva (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro


 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.


 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)