Donkey Hot / Puoli-Q

Donkey Hot / Q-teatteri, Puoli-Q

Suomen suurin musikaali Töölön pienimmällä näyttämöllä

Ensi-ilta 3.4. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu/ohjauksen koulutusohjelma ja Q-teatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus Juho Mantere (TeaK/Oma, tait.opinnäyte, TeM)
Sävellys Henri Lyysaari (SibA)
Laulujen sanat Henri Lyysaari ja Juho Mantere
Puku-ja lavastussuunnittelu Riina Nieminen (Aalto ARTS)
Valosuunnittelu Vilma Vantola (TeaK/Vma, tait.opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen (TeaK/Äma, tait.opinnäyte, TeM)

Muusikot : Aleksi Kaufmann, Juhana Kiiski ja Henri Lyysaari

Näyttämöllä : Joel Hirvonen (TeaK/Nma), Lotta Kaihua (Q-teatteri), Pyry Kähkönen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Miro Lopperi (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Sonja Silvander (TeaK/Nma), Anna-Sofia Tuominen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM) ja Nenna Tyni (TeaK, Nma)

Jusu (Anna-Sofia Tuominen) ja mystinen kirvesmies (Miro Lopperi) 

 Joskus käy niin, että siinä vaiheessa kun kausi alkaa olla ns. paketissa ja kaikki tärkeimmät ja omassa päässä odotetuimmat jutut on nähty ja koettu ja joukosta selkeät suosikit nousseet teatterikevääni onnistujiksi, tulee takavasemmalta musta hevonen, jonka olemassaolosta ei vuoden alussa tiennyt mitään ja karauttaa heittämällä kärkeen. Donkey Hotin kohdalla kävi näin.

 Väkeä on peruutuspaikkoja kärkkymässä kymmenen, ja vain nopeimmat pääsevät mukaan. Puoli-Q:n katsomo on pieni, mutta ihmeen paljon väkeä sinne saatiin sullottua. Takanäyttämöllä (eli lämpiössä, jossa äsken vielä odotimme esityksen alkua) häärää rakennustarkastaja (Miro Lopperi) lätisemässä puhelimeen ja hokemassa kivasti "Näinpä niin!" ja asiaakin. Koko tila alkaa olla surkeassa kunnossa ja kaikenlaista ylläriä on löytynyt. Koko paska kannattaisi purkaa ja rakentaa tilalle hotelli. Tärkeän puhelun keskeyttää "anteeksi että olen olemassa"-tyylinen Jusu (Anna-Sofia Tuominen), joka on tullut teatterille viikoksi työharjoitteluun ja ei oikein tiedä, kenelle pitäisi ilmoittautua ja mitä hänen pitäisi edes tehdä. Neito yksinjäätyään astuu varovasti näyttämölle (paikka, josta hän on aina haaveillut) ja sitten alkaakin tapahtua. Ensimmäinen biisi pamahtaa käyntiin, lisää väkeä glittereissään astuu estradille ja siitä hetkestä tiesin, että nyt Tallea viedään ja tulen nauttimaan jokaisesta hetkestä - ja mikä nautinnollisinta, ei minkäänlaista käryä siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

 Jostain ilmestyy myös mystinen kirvesmies kirveineen ja elämänviisauksineen (Miro Lopperi) ja sitten käy niin, että illan esitys on peruttu sattuneesta syystä. Hesarin arvostelussa peräti kuudella tähdellä palkittu loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt hittinäytelmä Don Quijotesta on peruutettu, koska tähtinäyttelijät (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Jussi Nikkilä, Laura Birn ja Pirjo Lonka) ovat tiettävästi ihan muualla. Jaa mistä tämä tiedetään? Näyttämölle on tunkenut kovin ammattiylpeätä porukkaa pukusuunnittelijasta ääni-ja valomiehiin, ja otetaanpa skype-yhteys Birnin Lauraan. Siellähän porukka on melkoisessa kunnossa jossain ihan muualla, drinkit käsissään ja etenkin Jussille ja Ellulle ei sopisi tarjota enää yhtikäs mitään.

Cervantesin ja Jusun herkkä hetki 

 Teatterin suurelle yleisölle tuntemattomat tärkeät taustajoukot ryhtyvät yhteislauluun, jossa ei oikein tunnuta ymmärtävän sitä, että nyt olisi vapaa ilta ja pitäisi mennä aiemmin kotiin. Huomasin liikuttuvani siitä ajatuksesta, että esityksen päätyttyä "te menette takaisin perheittenne pariin ja takkatulien ääreen", mutta miten meille käy, kun teatteri on koti ja perhe. Kyllä minäkin tunnen olevani katsomossa enemmän kotonani kuin kotona, ja tunsin tuskan ja tyhjän olon itsekin hetkellisesti.

 Mutta eipä hätää, onhan meillä Jusu, teatterikone, mielikuvitusta ja alitajunta, ja yhtäkkiä kaikki on mahdollista ja illan esitys pelastettavissa. Seuraavan parituntisen aikana näemme sellaisen Don Quijoten, että oksat pois. Mukaan Sancho Panzaksi napataan ohimennen teatterin siivooja (Lotta Kaihua). Ja siinä sivussa ja ohessa oman hetkensä saavat myös mm. itse Cervantes (ilman housuja tosin, roolissa Sonja Silvander) ja Mihail Bulgakov (Pyry Kähkönen), jonka heitto tulevaan mestariteokseen liittyen yhdistettynä paljonpuhuvaan katseeseen nostatti väliaplodit ja ihan syystä. Tokihan lavalla nähdään myös Orson Welles (Joel Hirvonen), Harry Potter (Nenna Tyni), Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua), ihan fyysisenä kappaleena Don Quijote-kirjakin saamassa aikamoista käsittelyä, yksi karvainen takapuoli (jota tuijotin hämmentyneenä käsittämättömästä syystä aika kauan), huutonaurua yleisön suunnalta, ruumiita, aasi ja taas se rakennustarkastaja ja vielä tunkemassa kättään aasin peräreikään. Siinä vaiheessa huvittuneena mietin, että miksi nautin tästäkin kohtauksesta ylettömän paljon ja miksi näissä omituisuuksissa näyttää olevan aina mukana Miro Lopperi! Tammikuun alussa vuoden ensimmäisenä näytelmänäni näin Kansallisteatterissa Karamazovin veljekset ja siinäkin oli Miro lavalla, ja viikon kuluttua Takomolla Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman sama homma ja täysin käsittämättömän briljantti meininki. Tarkempi tutkailu paljasti vielä senkin, että Takomon jutussa oli Lopperin lisäksi muitakin "tuttuja" : ohjaajana yllätys yllätys Juho Mantere ja ääni-ja valosuunnittelijana Pekka Kiiliäinen. Tuskin maltan odottaa seuraavia yhteistyön hedelmiä!

Stalin (Nenna Tyni) ja Bulgakov (Pyry Kähkönen) 

 Mutta voihan Jusu! Jotenkin aluksi kovin vaatimaton ja niin vilpittömän kirkaskatseinen ja -otsainen tyyppi, joka nousee hienosti koko näytelmän pelastajaksi ja sankariksi! Hiiteen se ajatus, että kaikki mieliinjäävät sankarihahmot olisivat aina miehiä. U-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n upea ja hengästyttävä roolisuoritus Anna-Sofia Tuomiselta, ja mitä laulua ja mikä läsnäolo! Vähän vaikuttaisi siltä, että Teatterikärpäsen kevään paras roolityö (vaikkei kyseessä toki mikään kilpailu koskaan olekaan, aina sieltä hyvien joukosta joku nousee ylitse muiden) on tässä!

 Olen erityisen onnellinen tietysti myös ihan koko työryhmän puolesta, silkkaa onnistumista ihan kaikilla! Ja mitä porukkaa on valmistumassa TeaKista, en osaa enempiä hehkuttaa. Nämä esitykset puhukoot puolestaan. Tämä oli täydellinen kokonaisuus : täynnä hillitöntä nerokkuutta niin reploissa kuin laulujen sanoissakin, tykkejä biisejä, yllätyksellisyyttä, mielettömiä hahmoja ja oivallista tilankäyttöä. Katsojille tarjottiin aivokarkkia jatkuvalla syötöllä ja mielessä kävi moneen otteeseen ajatus, että eihän tämä ole edes mahdollista! Nähdä jotain näin posketonta ja samalla näin täydellistä!

 Olin pääsiäisviikkoon asti sitä mieltä, että kevään ykkönen itselläni on KOM-teatterin Making of Lea. Siinä oltiin suomenkielisen teatterin ensiaskelten ytimessä ja siinä korostui rakkaus niin teatterintekemistä kuin suomen kieltä kohtaan. Näen paljon yhtäläisyyksiä tämän Donkey Hotin kanssa, jossa vielä nostettiin esiin "teatterikoneen" taustajoukot, joita ilman ei yhtäkään esitystä synny eikä esitetä. Pimeässä hiljaisessa tilassa seisova näyttelijä ei yksin riitä - teatterin todellinen taika syntyy monen eri ihmisen yhteistyönä jokaikinen ilta. Sen kun muistaisi aina.

Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua) 

 Donkey Hot on hyvä esimerkki myös siitä teatteriesityksen katoavaisuudesta, joka usein jää rintaan raastamaan pitkäksikin aikaa esitysten päätyttyä. Kun haluaisi nähdä vielä kerran ja sen jälkeen kenties kerran vielä. Kuulla tuon laulun, muistaa mitä seuraavaksi tulee ja yllättyä silti "ai se menikin näin!", nauraa poskilihaksensa kipeäksi, liikuttua, vaikuttua, nähdä tietyt tanssimuuvit ja kokea "ruumiita, taidetta ja muuta paskaa" ja sen, kun "dramaturgia hörppää vettä". Jokaisen kohtauksen jälkeen olin sitä mieltä, että eiiiiii, haluaisin nähdä tuon uudestaan! Mutta ei, en näe tätä uudestaan. Tämä juuri sinä iltana juuri siinä hetkessä oli ainutkertainen kokemus, ja siinä on teatterin suola ja muut mausteet. Ja mikä parasta, tasaisin väliajoin tulee eteen jotain, josta olen tismalleen samaa mieltä ja josta poistuttaessa tekee mieli heitellä voltteja vaikkei edes osaa ja tekee mieli ladella paljon kirosanoja kehumismielessä "ai jumalauta että oli kova, voi helvetti mikä paketti, ai ssssaattttana että olikin, VITTUUUU"-tyyliin. Tämänkaltaisten esitysten vuoksi minulla pysyy mielenkiinto yllä teatteria kohtaan. Onneksi näitä herkkuja tämän tästä tulee, muuten olisin siirtynyt aikaa sitten muihin harrastuksiin tai jäänyt sängynpohjalle lukemaan kirjoja.

 Donkey Hotia ei näe moni muukaan uudestaan. Esityksiä on jäljellä nimittäin tasan yksi (24.4. klo 18.30) ja sekin loppuunvarattu tiettävästi. Hyvällä säkällä saattaisi saada peruutuspaikan, mutta hölmö on se joka jättää tilaisuutensa käyttämättä. Elättelen tosin suuria toiveita siitä, että tämä saisi kutsun Tampereelle Teatterikesään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen alennetulla lipulla, kiitos Q-teatteri!)

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Kantaesitys 28.3. 2019, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttila
Sävellys Jukka Nykänen
Ohjaus Reetta Ristimäki
Koreografia Peter Pihlström
Dramatisointi Virpi Hämeen-Anttila ja Reetta Ristimäki
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Kuva-ja videosuunnittelu Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Maskeeraussuunnittelu Aarni Mikkola
Musiikin sovitus ja orkestraatio Marko Hilpo
Tuotanto Reetta Ristimäki/Greta Tuotanto Oy 

Rooleissa : Miro Apostolakis, Heljä Heikkinen, Michaela Jäppinen, Minja Koski, Janne Marja-aho, Rami Meling, Joel Mäkinen, Otto Pilli, Ville Pulkki ja Tatu Siivonen

Muusikot : Marko Hilpo (kapellimestari, koskettimet), Kari Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Hannu Rantanen (bassot) ja Juha Savela (kitarat)

Skene-kuoro : Nyyti Ahola, Susanna Forsberg, Jenny Helavuori, Miila Huttunen, Johanna Iisalo, Michaela Jäppinen, Briitta Lindroos, Kaj Lindström, Elias Lintula, Rami Meling, Solja Mentu, Ville Pulkki, Aura Raappana, Tiina Rantanen, Susanna Sainio ja Nina Salminen

 Minun oli tarkoitus kirjautua Iloisten sielujen hotelliin jo ensi-iltapäivänä, mutta töissä sattui pienehkö polvenmuljautus ja jouduin perumaan reissuni. Sillä hetkellä harmitti kun tiesin, että tämä esitys taisi sitten jäädä näkemättä minulta kokonaan. Löytyi kuitenkin vielä yksi päivä, joka sopisi aikatauluihini, mutta siinä oli jo yksi varaus toisaalle. No, välillä käy niinkin, että alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat ja menin perumaan sen toisen esityksen, jotta pääsisin katsomaan tätä. Ja kuulkaa, eipä ollut hassumpi suunnitelmanmuutos se!

 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva murhamusikaali (mielikuvitusta kutkuttava lajityyppi!) perustuu Virpi Hämeen-Anttilan Björk-romaaneihin, joista minulla ei ollut ennalta mitään käryä. Avoimin mielin siis katsomaan. En ole mikään asiantuntija historian suhteen, mutta ainakin heti alkuun puvustus vaikutti mielestäni oikein passelilta ja aatokseni liisivät menneisiin aikoihin. Hiukan myöhemmin mielessäni kävi, että tämähän on meidän oma Babylon Berlin : murhamysteeriä, heiluvia helmoja, kapakkatunnelmaa, katupoikia, nuhruista työläismeininkiä, fiinimpää väkeä, vastakkainasettelua, pitkiä katseita ja kaiken keskellä varsin karismaattinen ja samalla inhimillinen päähenkilö Karl Axel Björk (Joel Mäkinen) henkilökohtaisine painiskeluineen (morfiinikoukku, kansalaissodan läheisyys, sillan molemmat puolet).

 Murhan ratkominen vaikutti olevan vähän sivujuonne, mutta varsin viihdyttävissä merkeissä kuljettiin pitkin Helsinkiä Pitkänsillan puolelta toiselle joka tapauksessa. Mainiota, monipuolista ja svengaavaa Jukka Nykäsen säveltämää musiikkia ja loistavia laulajia oli ilo kuunnella. Lisäksi bonuksena saimme kieltolaista tanssivia poliiseja, autenttista kuvamateriaalia projisointeina sekä hiukan psykedeelisiäkin kuviota taustalle, pieniä pilttejään heijaavia työläisnaisia ja plakaatit käsissään ylpeinä marssivia naispuolisia opiskelijoita. Tähän sitten vielä hyytävä mysteerimies Vahanaama/Öörfiilari (Janne Marja-aho), joka nostatteli kylmiä väreitä ja ihokarvoja pelkällä olemuksellaan.

 Tähän on kyllä onnistuttu haalimaan rooleihin oikein pätevää porukkaa, joiden yhteispeliä oli ilo seurata ja kylkeen vielä taitava, tanssiva ja laulava Skene-kuoro. Mukana oli muutamia muilta estradeilta ennestään tuttuja ja hyväksihavaittuja tyyppejä, joista osaa en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan. Björkin ja Lisbeth Axelsköldin (Heljä Heikkinen) duetto pianon ääressä soi varsin kauniisti, enkä myöhemmin heti edes tajunnut, että Heikkinen retkotti kapakassa ilolintunakin. Tatu Siivonen on aina vahva valinta, samoin Minja Koski, jonka uniikkiin ääneen tunnustan olevani hiukkasen pihkassa. Tykästyin erityisen paljon nuoreen Kallion kundiin Frans Valkamaan (Miro Apostolakis), jonka menossa oli jotain varsin tuttua enkä saanut päähäni mitä. Poistuttaessa sitten sekin selvisi, kun minua kadulla ohittanut naisporukka vertasi häntä nuoreen Pentti Siimekseen. Aivan!

Edessä Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis

 Varsinainen dynamo on sitten Joel Mäkinen, joka on kyllä loistavassa iskussa! Mitä laulua ja mikä läsnäolo kaikissa tilanteissa! Fanitan kybällä! Täytyy sanoa, että todella yksinkertaisilla konsteilla parhaat kohtaukset mieleeni iskostuivat : eipä tarvittu muuta kuin hitunen savua, hämyisät valot ja kaiken keskellä mies ja ääni. Kaikki oli siinä. Huh miten hienoa! Rosvojahdissakin saatiin vastaava kokemus. Ei siinä mitään prameita lavasteita tarvittu, tunnelma oli kohdillaan muutenkin.

 Minua ilahdutti esityksen lisäksi myös se, että onnistuin bongaamaan yleisön joukosta muutamatkin tyylikkäät viikset ja narikassa näin pari vanhempaa herrasmiestä hattuineen ja kaulahuiveineen. Ai että hiveli silmää! Mukavasti oli väki lähtenyt liikkeelle noin muutenkin ja käytävillä oli tungosta. Se on teatterissa aina hyvä homma se. Jos kiinnostus 20-luvun Helsinkiin nousi entisestään, voi käydä tsekkaamassa Hakasalmen huvilassa Suruton kaupunki -näyttelyn (syyskuun alkuun). Ja jos esityksen mielit nähdä, siihen on onneksi vielä muutama mahdollisuus. Lisäinfoa oheisessa linkissä.

 Jotenkin näin vaalien alla jäi mieleeni vielä se ajatus, että ei ajatusmaailman tarvitse olla mustavalkoista joko-tai -meininkiä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Niinkö? Eikö muka mitään muuta keinoa ole? Björk onneksi oli oivaltanut tämän jo aiemmin.

Esityskuvat (c) Kari Hakli

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmälle!) 

Haastattelussa Jussi Nikkilä

Jussi Nikkilän tapasin Steam Coffee -kahvilassa Helsingissä maaliskuun lopussa 2019.

Vuonna 1982 syntynyt Jussi on horoskoopiltaan rapu. ”Oon Helsingistä kotoisin. Varhaislapsuudessani oon asunut neljä vuotta Moskovassa ja muuten lyhyitä jaksoja muualla, mutta pääosin oon asunut Helsingissä. Koulut oon käynyt täällä.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Yritän vähän harrastaa liikuntaa ja luen paljon. Lisäksi mulla on bändi, jossa soitan kitaraa ja laulan. Musiikin parissa rentoudun ja pääsen irti kaikesta muusta.”

Osaatko soittaa jotain muuta soitinta? Oletko soittanut jossain teatterijutussa myös? ”Pianoa osaan soittaa ja auttavasti alttoviulua myös. Oon mä teatterijutuissakin soittanut. Ihan pienestä pitäen oon opiskellut soittamista ja se on ollut mulle aina tärkeä juttu.”

Onko sinulla jotain salaista pahetta? ”Kaikillahan on joku salainen pahe, mutta jos en mene sinne ihan kaikkein synkimpiin juttuihin… Mä pidän todella paljon karkista (möreällä äänellä viinasta) karkista (viinasta). Heh. Ei vaan. Mä oon sokerihiiri”, paljastaa Jussi.

… ja tähän väliin puhuimme sitten yhdestä omista paheistani, eli irtoviiksistä.

Hamlet/Turun Kaupunginteatteri (c) Otto-Ville Väätäinen

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisesti? ”Tuntuu vähän hankalalta kehua itseään ettei sitten vaikuta pöyhkeältä, mutta ainakin mä luulen olevani hyvä työkaveri enkä vie kaikkea happea työtilanteista. Teen tosi paljon töitä, ja se on ihan fakta.”

Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Mä en oo fyysisesti mitenkään taitava tai akrobaattinen, en osaa heittää voltteja tai miekkailla hyvin. En mä osaa tultakaan niellä. Eihän mulla ole mitään erityistaitoja! Mä oon ihan perusjantteri. Ehkä se on tuo soittotaito? Ja mä tuun hyvin toimeen eläinten ja lasten kanssa.”

Onko joku sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Ratsastustaitoa ihailen ja tanssivia näyttelijöitä. Tanssitaitohan säteilee ihan kaikkeen fyysiseen ilmaisuun. Kyllä mä TeaKissa tanssitunneille ihan tosissani osallistuin enkä mä oo rytmisesti huono liikkumaan, mutta kyllä mä ihailen niitä, jotka osaavat tanssia kunnolla.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Jokaisessa uudessa jutussahan on aina omat haasteensa, mutta ehkä mun isoimmat haasteeni menee tuonne ohjauspuolelle. Ohjaushommia aloittaessani vastuu tuntui hirveän suurelta kunnes tajusi, että tässähän on muitakin mukana ja näyttelijät ottavat oman vastuunsa. Ennen ensimmäisiä harjoituksia on tullut vietettyä unettomia öitä. Ensimmäinen ohjaukseni oli Q-teatterin ”Täydellinen päivä”. Mun mielestäni haastavuutta pitää olla, se on samalla sellainen eteenpäinpuskeva voima. Pahinta on ollut tilanteet, joissa on huomannut, ettei ole kauhean kiinnostunut siitä mitä tekee. Se olo on kaikkein tylsin, onneksi sellaisia tilanteita ei ole ollut montaa.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Teatterialalla ei ole, mutta taiteellisella alalla kyllä. Veljeni on kääntäjä ja muusikko, veljeni poika on taideorientoitunut myös. Isäni on nyt eläkkeellä, mutta toimi kirjeenvaihtajana ja ohjasi dokumentteja, ja äitini teki työkseen ohjelmia radioon ja televisioon.”

Pitkän päivän matka yöhön/Kansallisteatteri (c) Tuomo Manninen 

Missä vaiheessa sinä sitten kiinnostuit teatterista? ”Ollessani seiskaluokalla ystäväni jäi pois nuorisoteatteri Narrin esityksestä, ryhmässä oli mukana muitakin tuttujani ja tarvitsivat vielä yhden pojan mukaan. Siihen aikaan nuorisoteatterissa oli mukana tosi vähän poikia. No, mä menin esitykseen mukaan, vaikka mua kammotti koko ajatus näyttelemisestä. Hiljalleen teatteri pääsi luikertelemaan ihoni alle. Kyllä mulla aika monta vuotta meni ennen kuin ajattelin teatteria tai näyttelemistä ammattina. Käänteentekevä hetki oli se, kun pääsin mukaan Q-teatterin Viettelyksen vaunuun koe-esiintymisten kautta 17-vuotiaana. Siellä oli mm. Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Hannu Kivioja, ja he toimivat innoittajanani kyllä”, Jussi muistelee.

Oliko sinulla koulussa näytelmäkerhoa tai vastaavaa? ”Meillä oli ala-asteella luokanopettaja, jonka innoittamana teimme historiantunneille kohtauksia eri historiallisista tapahtumista. Se oli tosi kivaa ja välillä aika levotontakin menoa. En mä silloin ajatellut hetkeäkään, että musta voisi tulla joskus näyttelijä, mutta ne kokemukset tuntuivat hirveän kivoilta, ja kaikki tuollaiset mukavat hetket vaikuttavat varmasti myöhemmässä vaiheessa.”

Missä vaiheessa sitten TeaK tuli mieleesi? ”Hain ensimmäistä kertaa TeaKiin 16-vuotiaana ja silloin mulle hymyiltiin kohteliaasti, että voisin tulla hiukan myöhemmin uudestaan. Parikymppisenä pääsin sitten sisään, vuonna 2003. Valmistuin 2008. Olin vielä mukana vanhassa koulutusohjelmassa (eli suoraan maisteriksi), mutta olin viimeisinä vuosina aika paljon koulusta pois töiden takia. Mun vuosikurssillani oli 16 oppilasta, aika paljon verrattuna nykyiseen.”

Oliko sinulla kumminäyttelijää? ”Kyllä, mun kumminäyttelijäni oli Ismo Kallio. Hän oli paras mahdollinen kummi, kävi katsomassa kaikki esitykset ja antoi aina rakentavaa palautetta ihan koko kurssille. Tosi tarkkaa palautetta ja yleensä äänenkäytöstä. Kukaan ei ikinä uskaltanut polttaa tupakkaa.”

Ihanat ihmiset/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

Onko sinulla muuten ollut joku muu ala mielessäsi koskaan, vaihtoehto B? ”Mä olin siviilipalveluksessa kirjastossa ja pidin hirveän paljon kirjastosta ympäristönä. Joskus luin valtiotieteellisen pääsykokeisiin, mutta en koskaan sitten mennyt kokeisiin kuitenkaan. Avoimessa yliopistossa oon opiskellut vähän kirjallisuutta. Oon mä joskus miettinyt, että pitäiskö kouluttautua joksikin muuksi, että olisi jotain vähän konkreettisempaa jos työt sattuu loppumaan. Työtilanteethan ovat aika vaihtelevia, mutta toistaiseksi en ole ryhtynyt tuumasta toimeen.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli itsetutkiskelua kouluajasta ja oikeastaan ihan lapsuudesta saakka. Aika proosallinenkin pläjäys.”

Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli Kansallisteatterin Willensaunassa pyörinyt Sofi Oksasen ”Puhdistus”, tein siinä Hans Pekkin roolin. Siitähän on jo 13 vuotta!”

Miksi olet näyttelijä? Miksi teatteri? ”Parhaimmillaan esiintyjän ja kokijan läsnäoloon perustuva taide on mielettömän välitöntä, kaikki se mitä tapahtuu ja miten ajatukset ja tunteet välittyvät. En tavoita sitä missään muissa taidemuodoissa. Tässä digitalisoituvassa maailmassa teatterit ovat tietynlaisia saarekkeita. Lempipaikkojani ovat kirjastot ja teatterit, inhimillisten arvojen linnakkeita tarvitaan. Lempikirjastoni löytyy Rikhardinkadulta. Näyttelijän työn koen useimmiten mielekkääksi, etenkin silloin kun teos tulee jotenkin itseni kautta. On hieno tunne sulautua teokseen ja muihin näyttelijöihin.”

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Q-teatterin perinnöstä oon oppinut paljon ja etenkin sen, että lavalle mentäessä sielu on aika täynnä tavaraa ja sieltä se läikkyy yli. Eero Ahon kanssa töitä tehdessäni oon oppinut sellaisen konkreettisen jutun, että jos on hankalampaa tai väsyttää, niin tekee asian kerrallaan. Tuo on musta todella hyvä neuvo, kun sen pystyy käytännössä todentamaan itselleen. Ei pidä yrittää näytellä koko näytelmää tai koko kohtausta kerrallaan. On järjetöntä löytää itsensä ajattelemasta kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet seurannut pitkään? ”Kouluaikoina esikuvanani oli vahvasti Martti Suosalo, katsoin ja opiskelin häneltä. Ihailen Q-teatterin näyttelijöitä ja niitä, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä kuten Esko Salminen ja Eero Aho. Leea Klemola teki ison vaikutuksen Neitoperhossa. Ihailen kyllä varauksetta kaikkia näyttelijöitä. Englannista iso esikuvani on Mark Rylance.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Niitä on kyllä monta, mutta jos pitäisi yksi valita, niin Judi Dench.”

Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Mä en ole mikään musikaalitähti… Ottaisin duettokaverikseni Alla Pugatsovan! Kai me laulettaisi se Miljoona ruusua”, keksii Jussi, ja fiilistelemme hetken ajatusta siitä, miten kaikki lähtisivät kertosäkeeseen mukaan.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Q-teatterissa, KOM-teatterissa, Kansallisteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, KokoTeatterissa ja Teatteri Viiruksessa. Vierailuja on ollut muutamassa muussakin teatterissa, esimerkiksi Oulussa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Rajasaaressa Viiruksen Labbetissa oli näytelmä ”En dålig ide”, sen kirjoitti ja ohjasi Jakob Öhrman ja mukana olivat lisäkseni Jessica Grabowsky ja Elmer Bäck. Oli helmi-maaliskuuta ja lunta oli paljon siellä Rajasaaressa, muistan hyvin. Olin galleristi, todella röyhkeä ja omahyväinen tyyppi, joka tavoitteli valtaa ja rakkautta. Se roolityö jäi kyllä mieleeni, nautin siitä suuresti. Puhdistus Willensaunassa oli tärkeä myös ja Q-teatterin Kaspar Hauser, joka oli produktiona kyllä melkoinen. Ja lopuksi vielä klassinen vastaus, eli ainahan se on tärkeä mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä”, toteaa Jussi, ja parhaillaanhan pyörii Turun Kaupunginteatterissa Hamlet. 

Kaspar Hauser/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

Mitä on sinun mielestäsi teatterin taika? ”Se on jokaiselle aika henkilökohtainen juttu. Lapsena teatterissa käynti oli ihmeellinen kokemus kaikkineen, muut ihmiset, väliaika, salin valot hämärtyy. Taika koostuu monesta eri asiasta. Hyvällä tavalla pölyistä hommaa. Ihmiset esittää jotain toisille ihmisille. Sama juttu kun olohuoneessa lapset sanovat, että nyt tulee seuraavaksi esitys. Taika on juuri siinä. Energiastahan tässä on myös kyse.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Huomaa, että tähän vuodenaikaan mua inspiroi valo. On ihan eri svengi päällä heti aamusta! Toiset ihmiset inspiroi mua, kirjat, elokuvat. On hirveää olla sellaisessa olotilassa, että mikään ei inspiroi. Silloin kun taas asiat on kohdallaan, voi innostua ihan kaikesta. Uni inspiroi myös, on ihanaa kun saa nukuttua riittävästi. Viime yönä nukuin todella hyvin.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai hassujakin rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”On, mutta mä oon sen verran taikauskoinen, etten voi sanoa niitä ääneen! Kaikenlaisia hassuja on ja oon yrittänyt niitä vähän karsiakin, mutta heti on mennyt esitys huonosti ja ”jaahas” ja sitten taas koputellaan ja tehdään vaikka mitä. Niitähän pystyy keräämään loputtomiin”, Jussi nauraa.

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Puhdistuksessahan oltiin parissa eri aikatasossa ja välissä 50 vuotta. Prostituoidun peruukki nykyajasta tarttui vahingossa käteeni kiinni menneessä ajassa, peruukki oli piilotettuna uuniin ja jostain syystä se kerran tarttui käteeni, kun olin etsimässä uunista asetta. En muista miten siitä selvittiin, nauramaan en ainakaan alkanut onneksi.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Teatteri Viirus sijaitsi ennen Kalasatamassa ja oltiin tekemässä näytelmää, jossa lisäkseni oli mukana Cris af Enehielm ja Sue Lemström. Me jäätiin esityksen jälkeen tosi usein kolmistaan juomaan kaljaa Kalasatamaan. Oon tätä välillä muistellut, kun nykyään jään todella harvoin kaljaa juomaan mihinkään. Se tuntui sellaiselta taiteilija-ajalta ja oli tosi opettavaista, olin silloin vielä aika nuori ja molemmilta sain erilaista kulmaa moniinkin asioihin.”

Hamlet (c) Otto-Ville Väätäinen 

Tulevia töitä? ”Kansallisoopperaan ohjaan Don Giovannin, ensi-ilta on maaliskuussa 2020. Juhlaviikoille on tulossa myös yksi ohjaukseni ja Musiikkiteatteri Kapsäkkiin.”

Onko sinulla mitään mottoa? ”Ei mulla taida olla. Oon kyllä yrittänyt pitää sellaisesta ajatuksesta kiinni, että ihan rauhassa vaan. Mulla on ollut vähän taipumusta yrittää tehdä montaa asiaa samaan aikaan.”

Osaatko imitoida ketään? ”En todellakaan osaa, en ketään! Jarkko Tamminen ja Tero Koponen oli samalla luokalla kanssani, ei siellä kenenkään muun kannattanut edes yrittää.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi juuri se? ”En mä haluaisi olla mikään fiktiivinen hahmo tai sarjakuvahahmo! (naurua) Mitä niitä sarjakuvia nyt on? Auta vähän! Asterix – ei. Aku Ankka en haluaisi olla. Lucky Luke ehkä, mutta siinä on jotain ahdistavaa. Se aina lähtee eikä koskaan jää. Ei kiinnity mihinkään. Taas mennään. Todella yksinäistä puuhaa! Daltonin veljeksistä en haluaisi olla kukaan. Se yksi on ihan raivohullu, yksi on todella tyhmä ja ne kaksi muuta on ihan mitäänsanomattomia. Se hevonenhan on ihan fiksu, mutta koira on tyhmä. Kaikista vähiten mä haluaisin olla Karvinen. Jotenkin niiiin ahdistava skenaario! Pessimistinen laiskuus.”

No nythän tämä kääntyi niin päin, että mikä sarjakuvahahmo etenkään et halua olla. ”Joo, hahah. Mikki Hiiri ja Iines Ankka on molemmat niin takakireitä tyyppejä, Hessu Hopo taitaa olla jossain aineissa. Roope Ankan rajaton ahneus… Asterix, Obelix… ne on kaikki jotenkin traagisia hahmoja! Musta tuntuu jotenkin tosi ahdistavalta ajatella, että olisin joku sarjakuvahenkilö. Tuntuu heti siltä, että olisin vangittuna siihen pieneen ruutuun ja kohta ei saisi enää happea.”

Mutta tämähän oli ainakin toisenlainen vastaus näin. No, jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Vettä? Sieltä ei siis pääsisi kesken kaiken pois? Apua! Tämäkin ajatus on todella ahdistava! (naurua) Mä ottaisin aseen. Nyt tuli heti klaustrofobinen fiilis. Mä en kestäisi sitä musertavaa yksinäisyyttä. Mä ottaisin unilääkkeitä, jotta varmasti nukahtaisin uudelleen.”

No nyt jo jännittää mitä seuraavaan vastaat… Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Olisi aika koskettavaa nähdä isoäitini syntymä. Hän oli mulle todella läheinen. Se olisi aika hurjaa. Apua! Miksi mä haluaisin nähdä hänet vauvana? Se olisi kyllä erikoista. Mä haluaisin tavata isoäitini samanikäisenä kuin mä oon nyt!”

Perinteinen yhteiskuva 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä (ei tarvinnut selittää vastauksia...) :

Mistä sanasta pidät eniten? - Onni ja varpu 

Mistä sanasta pidät vähiten? - Räntä

Mikä sytyttää sinut? - Älykkyys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

Mikä on suosikkikirosanasi? - Mä kiroilen todella vähän, en oikeastaan koskaan. Juku!

Mitä ääntä rakastat? - Kesäpäivän ääntä merenrannalla

Mitä ääntä inhoat? - Ostoskeskusten musiikkimattoa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kiduttaja. Onko sellainen? Mitäs ammatteja nyt maailmassa on? En haluaisi olla armeijassa töissä.

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tätäkin on nyt tosi vaikeeta kuvitella. Jos se on olemassa, onko siellä joku kieli ja kaikkiko käyttää samaa kieltä? En mä haluaisi jutella sen kanssa mitään, hahah. Jos siellä on joku tyyppi, joka näyttää kädellä että sisään vaan, joku sisäänheittäjä joka sanoo ”terve”, niin en mä halua mennä sinne ollenkaan. (naurua, ja nauruun päättyi koko mainio haastattelu)

Haastattelussa Tommi Korpela

Tommi Korpelan tapasin Café Talossa Helsingissä maaliskuun loppupuolella 2019. Ennen tapaamista olin paria päivää aiemmin käynyt katsomassa Q-teatterissa Medusan huoneen, jossa Tommi on mukana, ja siitä tuli puhetta heti alkajaisiksi.

”Medusan huone on nautinnollista näyttelijälle, koska yleisö ”lukee” sitä tietyllä tavalla. Pelkästään silmiään liikuttamalla pystyy saamaan reaktion yleisöstä, ja se on näyttelijälle tietynlainen viesti siitä, että nyt tajutaan mitä mä näyttelen. Voisi verrata klovneriaankin – joku tekee jotain ja siihen reagoidaan. Ilmaisu on putsattua. Sitä on yllättävän kiva esittää! Se myös provosoi aiheeltaan, välillä yleisöstä kuuluu tuhahduksia, huokauksia ja muita vahvoja reaktioita. Aihe on sellainen, että sen pitääkin herättää vähän epämieluisia tuntemuksia ja saa ajattelemaan, että mitäs mieltä minä tästä oikein olen. Työryhmässämme mukana olevan Aksinja Lommin äiti sanoi hienosti ”ilkeä karkki”. Esteettisesti kaunista ja hauskaa, mutta yhtäkkiä kaikki on toisin. Tulee ajatus, että mille mä tässä oikein nauran.”

Medusan huoneesta olisi ollut puhuttavaa enemmänkin, mutta siirryimme varsinaiseen haastatteluun, aika kun on rajallista.

Corto Maltesen seikkailut/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

”Oon syntynyt elokuussa 1968. Äitini meni Kätilöopistolle samana päivänä kun Neuvostoliitto valtasi Prahan. Matkalla Kätilöopistolle toimittaja oli kysynyt äidiltäni ”Mitä mieltä olet Prahan tilanteesta?” ja äitini oli vastannut ”Ei voisi vähempää kiinnostaa, olen just menossa synnyttämään!” Horoskooppini? Oon vähän siinä rajoilla… taidan olla leijona, en oo kauhean hyvin perehtynyt horoskooppeihin. Oon aina vitsaillut, että Avussa olen leijona ja Seurassa neitsyt, tai toisinpäin.”

”Oon Helsingistä kotoisin. Äitini suku on täältä myös, isäni suku on Huittisista. Oon asunut Helsingissä keskustan alueella koko ikäni, tosin Espooseen on tullut tehtyä pari lyhyttä virhepistoa. Vanhempani erosivat kun olin pieni ja asuin äidin kanssa. Hän oli mainostoimistoalalla ja työ oli hyvin liikkuvaista toimistosta toiseen, muutimme varmaan vuoden välein aina uuteen työsuhdeasuntoon. En tiedä onko sillä ollut vaikutusta ammatinvalintaani, että jouduin aina sopeutumaan uusiin ympyröihin, kun koulut ja sosiaaliset piirini vaihtuivat usein. Olin erilaisissa porukoissa tietynlainen, ehkä erilainen mitä toivottiin. Muistan hyvin sen, että olin ujo ja arka ja omaksuin aina porukan hengen, vaikka ne olivat hyvinkin erilaisia”, Tommi muistelee.

Mitä teet vapaa-ajallasi? Onko joku säännöllisen epäsäännöllinen harrastus? ”Kalastus on ollut mulle aina tärkeä juttu. Äitini isä oli kalastuskerhon puheenjohtajana ja ihan pikkupojasta lähtien vei mua kalastamaan. 6-vuotiaana taisin olla ensimmäistä kertaa Lapissa kalareissussa, kesäisin aina ajettiin pohjoiseen. Talvella sitten pilkittiin. Mitäs muuta mä harrastan? Luen, käyn elokuvissa ja mahdollisuuksien mukaan myös teatterissa. Viimeksi oon nähnyt Espoossa Radio Stagen, munhan piti olla siinä alunperin mukana myös, mutta M/S Romanticin kuvausten aikataulut menivät sen verran päällekkäin esitysten kanssa, ettei se sitten onnistunutkaan. Elokuva-arkisto siirtyi uuteen Oodi-kirjastoon ja oon nyt siellä Kino Reginassa käynyt katsomassa monia klassikoita, esimerkiksi Polkupyörävaras ja Cabaret on tullut nähtyä. Mulla on TeaKista pari kummioppilasta (2. kurssin Otto Rokka ja 1. kurssin Roderick Kabanga) ja heidän kanssaan kävin katsomassa Hitchcockin Vertigon.”

Oliko sinun opiskellessasi jo tuota kummitoimintaa? ”Ei ollut vielä silloin. Jos olisin uskaltanut, olisin halunnut pyytää kummikseni Leea Klemolaa.”

Oliko vielä muita harrastuksia jo mainitsemiesi lisäksi? ”Mä tykkään laittaa ruokaa. Bravuurini menee tuonne kalapuolelle, mantelitaimen esimerkiksi. Keittokirjoista katson välillä sellaisia, joita en oo aiemmin tehnyt ja sitten kokeilemaan.”

Medusan huone/Q-teatteri (c) Aino Nieminen 

 Mikä on salainen paheesi? Minä esimerkiksi saan outoa nautintoa vanhoista Patakakkosista, joita löytyy Areenasta. ”Hahah, ymmärrän! Mulla taitaa mennä teeveen puolelle myös. Yhteen aikaan katselin tosi paljon Huutokauppakeisaria! Jotenkin se sama kaava toistuu niissä ja aika tuntuu pysähtyneen. Ei tää edes ole mitenkään salaista enää, mutta oon jumittunut katsomaan kaikenlaisia laulukisoja myös. Voice of Finland ja muutkin maat. Sanna-Kaisa Palon kanssa lähetellään toisillemme klippejä eri maiden kisoista tyyliin ”katsoppas tätä!” The Voice of Uzbekistan. Kaikenlaisia helmiä on löytynyt, siellähän on tosi yllättäviä ja hyviä vetoja joukossa”, hehkuttaa Tommi.

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? ”Nyt pistit vaikean… Mä oon vakavan ja koomisen yhdistelmä. Vaikka en pidä itseäni koomikkona, kyllä mä jokaiseen rooliini yritän tuoda pientä koomista pohjavirettä. Mitään niin traagista ei olekaan, ettei siinä näkisi myös jotain koomista. Hauskuus syntyy siitä, jostain oikeasta, ja samalla roolihahmo syvenee. En koe itse olevani vahvoilla kummassakaan, oon siinä välitilassa. Oon tosi kiitollinen siitä, että oon päässyt tekemään todella monipuolisesti erilaisia rooleja. Se on rikastuttanut ammattikuvaani todella paljon.”

Mikä on ollut haastavin työjuttusi? ”Varmaankin Lauri Viidan ja Aila Meriluodon suhteesta kertova ”Putoavia enkeleitä” . Viidan roolia oli hieno esittää, mutta oli se yllättävän raskastakin ja rooli vei mukanaan. Antoisa mutta raskas reissu. Mä en tiennyt ennalta Viidasta juuri mitään ja ohjaaja Heikki Kujanpäälle hän oli selkeästi ollut hyvin merkittävä henkilö, hän ei päästänyt mua helpolla mikä on tietysti hyvä juttu. Onnistuimme oikein hyvin. Sehän tehtiin ensin Q-teatteriin ja sitten elokuvaksi. Sikäli harvinaislaatuista, että oon ollut mukana kolmessa jutussa, jotka ovat olleet ensin teatterissa ja sitten elokuvana (ja kaikki Q-teatterin juttuja) eli Skavabölen pojat, Putoavia enkeleitä ja Häiriötekijä.”

Putoavia enkeleitä/Q-teatteri (c) Tanja Ahola 

Milloin varsinaisesti kiinnostuit näyttelemisestä? ”Oon jäljittänyt asian niin, että tapahtui monenlaisia sysäyksiä ja sattumia. Muistan sen, että jotkut tv-jutut ja elokuvat tekivät muhun suuren vaikutuksen ja menin niihin helposti tunteella mukaan. Jäin miettimään niissä näkemiäni ja kokemiani asioita, ja teatterissa näin esityksiä myös ja vaikutus tuntui olevan kova. Mutta milloin sitten aloin itse miettiä uskaltautumista lavalle… Ala-asteella mulla oli opettajana nyt jo edesmennyt Anja Kaikkonen ja hän rohkaisi mua ”taiteellisesta ilmaisustani”. Olin tehnyt muutaman kuvaamataidontyön, joista hän puhutteli mua erikseen ja kehui taiteellista lahjakkuuttani, ja olin kirjoittanut myös yhden runon, joka vähän enteellisesti kertoi Tauno Palosta. En nyt vertaa itseäni Tauno Paloon, mutta runon nimi oli ”Tähti” ja se kertoi Palosta. Uskon, että varhaisessa iässä tapahtuneella auktoriteetin kannustuksella saattaa olla kauaskantoinen merkitys sille, mihin suuntaan lähtee. Lapsuusaikojeni paras kaveri oli yläaste/lukioaikaan Teatterikorkeakoulun tarpeistossa harjoittelijana, teki apuna rekvisiittaa, lavasteita ja valojakin. Meillä oli siihen aikaan rokkibändi ja saimme soittaa koulun tiloissa, ja vähän sen kautta pääsin vakoilemaan hommaa. Se oli tosi jännittävää, elettiin Turkan aikaa ja näin koululla muutamia juttuja, jotka varmasti herätti kiinnostustani. Helvetin pelottavaa, mutta samalla kiinnostavaa!”

”Mulla oli aika huonot yo-paperit ja aika monta ovea sulkeutui jatko-opintojen suhteen. Armeijan jälkeen oli meno Helsingissä sellaista, että mun oli pakko päästä kuvioista jonnekin pois ja onneksi huomasin Hesarissa ilmoituksen Lahden Kansanopistosta. Omaksi yllätyksekseni hain sinne ja pääsin. Sattuma tämäkin, mutta hyvä sellainen. Sillä tiellä ollaan. Kansanopistossa tapasin muutamia tyyppejä ja sitten hain Kellariteatteriin, josta Antti Raivio haki näyttelijöitä mukaan Q-teatteriin uuteen näytelmäänsä Skavabölen pojat. Pääsin mukaan. Asiat vaan tapahtui. Jos oon ihan rehellinen, niin vasta muutama vuosi TeaKin jälkeen mä ymmärsin, että tämä on oikea tie. Alku oli aika kaoottista eikä mulla ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että tämä olisi mun juttuni.”

Olisiko sinulla ollut joku muu ala, joka olisi kiinnostanut? ”Isoisäni kautta mua kiinnosti kovasti luonto ja olin biologiassa hyvä, ja mua kiinnosti luonnontieteet muutenkin. Tuskin olisin niillä papereillani päässyt näitä aloja opiskelemaan. Ihmisten kanssa oon tykännyt olla, eli olisin varmaan ajautunut jonnekin sosiaali- tai palvelualan puolelle.”

Minä vuonna pääsit TeaKiin? ”1991. Olin hakenut ensimmäistä kertaa edellisenä vuonna ja silloin tipuin kakkosvaiheessa. 1991-1995 vietin TeaKissa sitten.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se käsitteli moraalia näyttelijäntyössä. Ja jos taas ollaan rehellisiä, niin näyttelijäntyön proffamme Kari Heiskanen, joka myös ohjasi taiteellisen lopputyöni Strindbergin ”Tie Damaskokseen”, patisti mua päivittäin sen kirjallisen työni kanssa ”ja saatana sinä kirjoitat sen lopputyön ja valmistut!” Siihen aikaan ei ollut vielä kovin suosittua valmistuminen, tytöistä sinä vuonna valmistui kaikki ja mä olin kundeista ainut. Moni on kyllä sitten myöhemmin kirjoittanut lopputyönsä. Niin, siis moraalia käsittelin. Silloin se oli vielä korkealla, on se osittain vieläkin… On tässä tullut tehtyä kaikenlaista, joka olisi sen ikäisen Tommin mielestä ollut moraalitonta. En ole sitä aikoihin lueskellut, mutta kyllä se silloin tällöin on tullut vastaan. Siellä on kaikenlaista mm. asenteista ja tekemisen tavoitteista, en usko että niistä olen kauheasti joutunut tinkimään tässä vuosien varrella. Rima on joskus aika korkealla ja harvoin sen saavuttaa, mutta pyrkimys pitäisi aina olla sama.”

Häiriötekijä/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

Miksi olet näyttelijä? ”Miksi? Oon tosi onnellinen siitä, että rakastan tätä työtä edelleen. Koen olevani etuoikeutettu sen suhteen, että oon saanut harjoittaa ammattiani monipuolisesti ja se on kehittänyt mua myös näyttelijänä. Oon saanut tehdä mitä erilaisempien tekijöiden kanssa, koska aina oppii jotain uutta, ja teatterin lisäksi oon saanut tehdä kamera- ja kirjoitustyötä ja kaikki vie eteenpäin. Rakastan työtäni, ja toivottavasti se näkyy myös töissäni. Tämän ylevämpää vastausta en tähän osaa sanoa. Siksi.”

Mainitse joku tärkeä oppi, jonka olet urasi varrella saanut. ”H-P Björkman on sanonut mielestäni kauniisti oppilailleen, että näytteleminen on vapauden manifesti. Kun näytellessä energiapiste ja keskittyminen on oikeaan suuntaan, silloin pystyy keskittymään tekemiseen eikä siihen miltä näyttää. Se on valtavan vapauttavaa, ja tuottaa hyvää tekemistä. Matti Ijäs on sanonut joskus, että taiteen määre on se, että me ollaan jokainen erilaisia. Jos katsomme ikkunasta ulos, kaikki näkevät saman maiseman, mutta mihin juuri sinun katseesi kiinnittyy ja mitä sinä havainnoit, se vaihtelee. Toki siihen pitää sitten luottaa, että havainnossasi on jotain kertomisen arvoista ja se pitää pystyä tuomaan persoonallisesti esiin. Uuden Van Gogh -elokuvan yhdessä julisteessakin lukee ”No one sees what I see”. Nuorilla, kokemattomilla näyttelijöillä fokus on välillä väärässä suunnassa. Apua haetaan kaikkialta, opettajilta ja muilta, vaikka kaikki ratkaisut on ihan lähellä. Pitäisi luottaa siihen, että minä riitän. Koko näyttelijäntyön perusta on jokaisen sisällä - kokemusmaailmassa, sydämessä ja tunteissa. Sen tajuaminen, että mulla on jo kaikki, saattaa viedä vuosia ja jotkut eivät sitä löydä koskaan.”

Tuosta tulikin mieleeni se, mitä kirjoitin Medusan huoneesta. Kaikki katsomme samaa näytelmää, mutta jokaisen kokemus on erilainen ja yksityinen. Toinen haukottelee vieressä ja toinen pyyhkii kyyneliä. ”Kyllä, juuri samaa asiaa mitä äsken mainitsin. That´s it. Se on mielestäni hyvän ja kiinnostavan taiteen merkki, että katsojien reaktiot ovat niin erilaisia.”

Onko sinulla ollut omia ns. esikuvia, joita olet erityisesti seurannut nuorempana tai arvostat erityisesti? ”Toki on ollut. Mulla kävi valtava onni siinä, että samaan aikaan kun pääsin TeaKiin oli se Q-teatterin pesti ja Antti Raivio, joka oli tullut suoraan Turkan koulusta. Olin mukana kolmessa-neljässä jutussa ja niihin kuului aika pitkä näyttelijäntyön koulutuksellinen jakso aina alkuun, tehtiin esimerkiksi tunnetila- ja mielikuvaharjoitteita. Kävin samaan aikaan TeaKia ja sain toisenlaisen lähestymiskulman Q-teatterista, koin sen rikkautena. Mulla oli koulussakin tosi hyvät opettajat – Ryhmäteatterin väkeä Heiskanen/Väänänen/Sveholm/Torikka ja Kaija Pakarinen. Q-teatterissa oli hurjassa iskussa olevaa porukkaa, joista etenkin Hannu Kivioja teki muhun valtavan vaikutuksen. Lisäksi Leea Klemola, Martti Suosalo, Jorma Tommila...”

Jos oikein fantasioidaan, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä mä oon vastannut aina Meryl Streepin, jos on tullut tämä aihe puheeksi. Oon aina ihaillut hänen valtavaa teknistä taituruuttaan, miten hän rakentaa hahmonsa ja se yhdistettynä äärimmäisen herkkään tunneilmaisuun. Hän on fantastinen näyttelijä, ja hän on usein sekä liikuttanut että naurattanut mua.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Dueton! Nyt ei kannata miettiä omaa laulutaitoaan, sillä siitähän tulisi katastrofi. Joku nainenhan sen täytyisi olla. Mun yksi paheenihan on kaikki nyyhkypowerballadit, niitä oon kovasti tykännyt aina kuunnella, vaikka kovaa rokkimiestä olen esittänytkin. Kyllähän mä nyt Whitney Houstonin kanssa lähtisin duetoimaan!”

Hitlerin kellonsoittaja/Q-teatteri (c) Pate Pesonius 

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Q-teatteri, Kansallisteatteri, Helsingin Kaupunginteatteri, Espoon Kaupunginteatteri, Ryhmäteatteri, Teatteri Takomo, Teatteri Viiruksen kanssa on tehty yhteistyötä Suomenlinnassa… siinähän ne taisi olla.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut itsellesi tärkeä. ”Yksi virstanpylväs teatteriurallani on ollut Q-teatterin ”Hitlerin kellonsoittaja” vuodelta 2006, Taru Mäkelän ohjaama näytelmä. Näyttelin siinä Kalle Holmbergin kanssa. Urani alkuvaiheessa tuli työskenneltyä hyvin autoritääristen ohjaajien kanssa, yritettiin hirveästi tehdä niin kuin ohjaaja halusi ja koin, että Hitlerin kellonsoittajassa sain valmistaa ensimmäistä kertaa roolini hyvin pitkälle itse, Taru antoi mulle aika vapaat kädet. Näytelmä sai hyvät arviot ja oli todella suosittu. Se oli näyttelijäntyöllisesti itselleni merkittävä juttu. Tein paljon omia ratkaisujani ja luotin intuitiooni roolihenkilöni suhteen ja onnistuin. Leffapuolelta sitten ”Miehen työ”, sitä ennen olin tehnyt vain pieniä rooleja kymmenen vuotta ja Jussi-palkinnon voitettuani olinkin ykskaks päärooleissa. Ei se rooli mua näyttelijänä hirveästi kehittänyt, mutta yksi onnistuminen leffapuolella mahdollisti mulle paljon elokuvatöitä sen jälkeen ja muutti urani suuntaa. Pidän kyllä siitä leffasta, ja se on yksi parhaista rooleistani, ellei paras.”

Nytpä tuli mieleeni Studio Julmahuvi. Tuleeko ihmisiltä vielä paljon kommentteja siihen liittyen? ”Tulee kyllä, on mukavaa että uusi sukupolvi on löytänyt sen uusintakierroksen myötä. Siitähän on jo yli 20 vuotta aikaa! Ja tää laivahommahan lähti ihan käsistä vähän yllättäenkin, siitä tulee kommentteja tällä hetkellä”, naurahtaa Tommi viitaten M/S Romantic -minisarjaan.

Kävin muuten viime viikolla katsomassa Teatteri Kultsassa Sketsi-Suomea. Siinähän oli mukana sketsejä Studio Julmahuvistakin, mm. Roudasta rospuuttoon ja se, kun Suomen olympiajoukkueen paluu on saanut uuden, dramaattisen käänteen. Hyvin toimi! ”Mukava kuulla, että toimii! Heh, se olympiajoukkue-sketsin repliikki tuli suoraan tosielämästä. Janne Reinikainen oli mukana Turun Kaupunginteatterin Reviisorissa, asui täällä Eirassa ja oli juuri lähtemässä Turkuun. Oli just skrabaamassa ikkunoita autostaan kun Turusta soitettiin, että missä mahdat olla, sillä esitys alkaa vartin kuluttua. Janne luuli menevänsä iltanäytökseen ja olikin päivänäytös! Janne sitten soitti teatterinjohtaja Ilpo Tuomarilalle ja sieltä tuli legendaarinen lause ”Mua vituttaa niin paljon etten mä pysty puhuun sulle sanaakaan!” Otettiin sitten käyttöön se.”

Hetki muistellaan lämmöllä myös Ihmebantussa nähtyä ”pieruhierojaa”, joka pudotti aikoinaan haastattelijan sohvalta. ”Kyllä sen tekeminen oli aika rajoilla itselläkin”, Tommi nauraa.

Asiasta toiseen, millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Musta on loistavaa, että teatteri koko ajan kehittyy ja hakee uusia muotoja. Jokainen sukupolvi etsii omansa ja rikkoo vanhoja kaavoja, niin sen kuuluu mennäkin. Näyttelijänä mä kaipaan ihan perusteatteria, ei välttämättä mitään klassikoita, mutta sellaista mikä menisi enemmänkin näyttelijäntyön ehdoilla. Olisi hienoa päästä mukaan esimerkiksi näytelmiin Pitkän päivän matka yöhön tai Kuka pelkää Virginia Woolfia. Shakespeareakin oon tehnyt tosi vähän. Alan olla sen ikäinen, että näitä haaveita alkaa tulla.”

Tommi Cafe Talossa (c) Teatterikärpänen 

Mitä on sinun mielestäsi teatterin taika? ”Onnistuakseen se on pirun vaikeaa, ja se vaatii niin monen osa-alueen täydellistä onnistumista. Se ei myöskään salli kenenkään epäonnistumista. Sama koskee leffojakin. Usein multa kysytään unelmaroolista ja vastaan, että tärkeitä on se kenen kanssa tekee, ei se mitä tekee. Turha esittää Hamletia, jos ympärillä ei ole sitoutunutta porukkaa ja erilaista näkemystä. Tietysti se usein vaatii jotain extraa myös, ja sitä on hankala selittää. Rauta-ajassa Sampoa takoessa sanotaan lause ”Ei se synny synnyttämättä” ja se sopii teatteriin myös. Onnistumisen takana on valtava duuni, jokainen ilta.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Mä tykkään mennä aikaisin teatterille, usein parikin tuntia ennen esitystä. Riippuu vähän jutusta, mutta kyllä mä pyrin lämmittelemään ja herättelemään vähän kroppaa, tekstiä käyn läpi. On mulla varmaan jotain outojakin kuvioita, joita toistelen huomaamattani ja joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse esityksen kanssa.”

Kerro joku sählinki lavalta. ”Ihan hirveetä kaaosta ei olla saatu aikaan (koputtaa puuta) eikä mulle mitään ihmeellisiä black outejakaan ole sattunut. Kaikenlaisia putoamisia on tapahtunut etenkin Q-teatterin komedioissa, mutta ne jotekin kuuluu siihen kuvioon. Pahin painajainenhan olisi se, että unohtaisi mennä esitykseen. Kansallisteatteriin menin kerran jalkakäytäviäkin pitkin autolla Q-teatterilta, esitys oli jo alkanut ja lähtöä oli venytetty viisi minuuttia. Juoksin suoraan lavalle ilman maskeja, jotain vaatetta ehdin vetämään päälleni. Se oli aika tiukka paikka kyllä. Kerran mulla meni selkä kesken esityksen, en pystynyt enää jatkamaan ja esitys keskeytettiin. Niin, ja Karamazovin veljesten ensi-illassa kävi niin, että esitys oli pyörinyt tunnin ja tulimme Volasen Janin kanssa ensimmäistä kertaa lavalle, ja eräs nimeltämainitsematon henkilö löi multa litsarilla vahingossa tärykalvon puhki. Ehdin sanoa varmaan kolme repliikkiä ja loppu olikin jännää, kun en kuullut mitään. En kuullut omaa ääntänikään ja pitkä monologi oli tuloillaan. Siinä lähti ensi-iltajännitys kyllä heittämällä!”

Tulevia/meneviä rooleja? ”Nyt pyörii Medusan huone Q-teatterissa ja Ylellä M/S Romantic, syksyllä olen Q-teatterissa myös. Lahkosaarnaaja Maria Åkerblomista kertovassa leffassa ”Marian paratiisi” olen sivuroolissa, Zaida Bergroth ohjaa. Kesällä alkaa kuvaukset rippikouluaiheisesta leffasta, olen siinä papin roolissa ja ohjaajana Ulla Heikkilä, uusi kiinnostava ohjaaja.”

Komisario Koskinen -kuunnelmahan löytyy myös Areenasta. ”Joo, sitä oli mukava tehdä.”

Mitä terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi? ”Terveisiä täältä vaan, kaikkihan on mennyt ihan hyvin. Sitä ei välttämättä silloin olisi uskonut. On ollut jännää ja synkkääkin, vähän liian ankara oon ollut itselleni joskus. Ja epävarma. Studio Julmahuvista kun oli aiemmin puhetta niin on mainittava vielä, että oon aina pitänyt komediasta ja oon tehnyt ja kirjoittanutkin sitä ja nähnyt maailman aika koomisesta vinkkelistä, mutta yllättäen mut nähtiin koomikkona Julmahuvin jälkeen ja alettiin tarjota koomisia rooleja. Se avasi spektriä roolitarjonnan suhteen ja mahdollisti uudenlaisia juttuja. Summasella, Volasella, Rasilalla ja Reinikaisella oli kaikilla täysin eri lähestymiskulma näyttelijäntyöhön kuin itselläni, opin heiltä paljon uutta. Se kokemus vapautti mua hirveästi näyttelijänä, olin siihen asti ollut aika synkkien roolien mies.”

Perinteinen yhteiskuva 

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mä jäädytän tilanteet hiljaisuudella ja tuijottelulla. Hahmon nimi olisi Tunnelmanjäädyttäjä.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin Neil Youngin vinyylilevyt, levysoittimen, pullollisen Jaloviinaa ja muutaman kassillisen kirjoja. Ruuaksi pastaa.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Kyllä mä haluaisin mennä Woodstockiin. En mä sinne mutavelliin haluaisi mennä pyörimään, mutta hengailemaan lavalle tyyppien kanssa. Juontajaksi!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille tai blogin lukijoille? ”No ensiksi katsojille se, että kännykät äänettömälle eikä rapisevia karkkipapereita mukaan. Aika vähän noi mua nykyään häiritsee, taitaa liittyä epävarmuuteen myös. Kehottaisin katsomaan ennakkoluulottomasti erilaisia esityksiä. Edelleenkin monella on hyvin vahva mielikuva siitä mitä teatteri on, vaikka monenlaista tehdään. Teatteri on siitä hankala laji, että harvoin osuu, mutta sitten kun osuu, sitä ei unohda koskaan. Siksi kannattaa käydä katsomassa paljon ja erityylisiä juttuja. Omassa mielessäni on 4-5 täysin unohtumatonta kokemusta. Yllättäkää itsenne! Sama koskee leffoja myös.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Taide

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Valhe

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Tuuli

- Mitä ääntä inhoat? - Herätyskello

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Formulakuski

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Verovirkailija

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hell yeah!

Haastattelun päätyttyä pääsin vielä yllättämään Tommin, kun kaivoin kassistani arvonnassa muinoin voittamani keräilyharvinaisuuden, nimittäin Kari Lampikallio & Rakkauden suurvisiirit -sinkun ”Sylisi lämpöön”. ”Voi jessus, kaikenlaista sitä on tullut tehtyä”, tuumasi Tommi nimmaria rustatessaan. Kappale soi elokuvassa Ruotsalainen hetki.

Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri

Rakkauskirjeitä / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 29.1. 2019, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Teksti A.R. Gurney
Suomennos Juha Lehtola
Ääni nauhalla Antti Mikkola

Näyttämöllä : Esko Roine ja Seela Sella

 Ei lavastussuunnittelijaa, ei ohjaajaa. Lavalla pari pöytää ja kaksi tuolia, pöydillä erinäisiä papereita ja vesilasit. Valot himmenevät ja näyttelijät saapuvat lavalle eri puolilta. Jostain kuuluu ääni, joka kertoo miten tätä teosta tulisi esittää. Ei pukuvaihtoja, ei turhaa ilmeilyä, ei itkua. Selvä. Roine ja Sella istuvat pöytien ääreen ja ympäröivä maailma unohtuu hetkessä.

 Andy (Esko Roine) ja Melissa (Seela Sella) lukevat vuorotellen toisilleen kirjoittamia viestejä, kortteja ja kirjeitä, mukana myös piirroksia. Teiniajoista ja tanssiaisista lähdetään liikkeelle kohti opiskeluaikoja ja aikuisuutta. Elämä vie kirjekaveruksia eri puolille maailmaa, mutta jonkinlainen yhteys säilyy pitkästä välimatkasta huolimatta. Elämä myös kohtelee heitä hyvin eri tavoin ja välillä viesteihin ei vastausta kuulu. Sehän tunnetusti ahdistaa ja saa lähettämään taas uuden viestin. Mitä on tapahtunut? Tuliko loukattua? Miksi hän ei vastaa? Miksi hän ei voi soittaa tai halua tavata?

 Jotenkin tuntuu aluksi oudolta ajatus siitä, että kaksi ihmistä istuu lavalla lukemassa kirjeitä. Älytön idea ja silti niin nerokas. Joskus yksinkertaisuus on Se Juttu. On vain teksti ja taitavat tulkitsijat. Tekstiä ei ole saanut opetella ulkoa, joten reaktiot tuntuvat tuoreilta. Kuin niitä luettaisi ja kuultaisi ensimmäistä kertaa. Pysähdyttävintä minulle on toisen hiljaisuus. Vähän tyhjäkin katse kaukaisuuteen. Kirje on saapunut perille, mutta siihen ei jostain syystä ehditä tai pystytä vastaamaan. Voimme vain arvailla syitä. Toisen ahdistus ja kiukku.

 Onhan tämä nyt melkoinen helmi. Loppupuolella meni hiukan roskia silmiin. Kiitos tästä!

ps. Olin aprillipäivänä tätä katsomassa. Ennen esitystä kirjoitin somekanavilleni päivityksen, jossa ilmoitin että ennakkotiedoista poiketen lavalla onkin tänään Roineen Eskon kanssa kirjeitä lukemassa meikäläinen. Ei oikein tainnut mennä läpi.

Kuva (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)