Nummisuutarit / Ideateatteri

Nummisuutarit / Ideateatteri, Jokioisten Elonkierto

Ensi-ilta 29.5. 2014, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Mika Vuorentie

Näyttelijät Antti Kemppainen ja Mika Juusela

 Tänä vuonna Aleksis Kiven Nummisuutareiden julkaisusta tulee kuluneeksi 150 vuotta ja teos on samalla Suomen suosituin komedia. Tarinan kulkuhan on se, että Esko lähtee puhemiehensä Mikko Vilkastuksen kera naapurikylään kosioretkelle ja Eskon veli Iivari ihan Hämeenlinnaan saakka hakemaan kaikenlaista tarpeellista tulevia häitä varten. Vaaran merkit ovat ilmassa ja sehän on selvä, että mieshän on valmis monenlaisiin tekoihin rakkauden ja viinahuikan nimissä, joten kaikki ei suju ihan kommelluksitta kummallakaan veljeksistä.

 Viime vuonna kävin Elonkierrossa katsomassa Rakas lurjus-näytelmää ja silloinkin kävi mielessäni lause "katson maalaismaisemaa ja ymmärrän". Esityspaikkana tässäkin toimii makasiini, pellon reunalla, mukavasti mahdolliselta sateelta ja tuulelta suojassa. Jo pelkästään maisemien puolesta tämä mesta on tutustumisenarvoinen, väliajalla sai ihmetellä niin hevosia kuin vanhoja puimakoneitakin ja syödä samalla makkaraa sinapin kera. Kesäfiilistelyä parhaimmillaan.

Puumerkkiä vääntämässä / (c) ? Reinikainen

 "Maailma muuttuu, Eskoseni" ja totisesti on lupa Nummisuutareillakin muuttua ja saada vähän uudenlaista esitystapaa. Viime vuonna näin Krapin kesäteatterissa Tuusulassa Eskon liihottamassa kuluneessa nahkatakissa ja pillifarkuissa Tomi Alatalon toimesta, tällä kertaa totutusta kaavasta poiketaan etenkin siten, että näyttelijöitä on vain kaksi. Ongelmallistako? Ei suinkaan. Melkoisen suvereenilla tavalla Mika Juusela ja Antti Kemppainen roolista toiseen sujahtavat. Aluksi vielä esitellään kaikki pääroolit, ja tarpeellinen rekvisiitta odottaa vuoroaan taustalla. Pysyinkin eri hahmoista hyvin kärryillä, kiitos alkuesittelyn ja muodonmuutoksen, joka perustui muuhunkin kuin puhetyylin vaihtamiseen. Vähän mielikuvitusta käyttämällä puupulikka huntuineen oli hurmaava morsian, pullo muuntui Sakeriksi irtoviikset kylkeen liimaamalla. Melkoisen nerokkaita oivalluksia oli tämä täynnä, niin lavastuksellisia kuin näyttelijäntyöllisiäkin. Monta kertaa kävi ahaa-elämyksiä mielessä, että noinkin voi näköjään asian ilmaista ja näille miehillehän mikään ei ole mahdotonta.

 Kautta aikain on kesäteattereiden vakiokalustoon kuulunut humalassa toikkarointi, oli kyseessä mikä tahansa näytelmä. Nummisuutareita ei voi esittää ilman kännäystä, ero on sitten siinä, miten se tehdään. Iivari näkee itsensä tuplana ja itseäni etenkin huvitti se, miten kädet tungettiin housuihin ja kekkuloitiin holtittomasti siellä sun täällä. Jotenkin se liittyi vielä nolostumiseen ja häpeään, oli tavallaan tarve kadota vaikka omiin housuihinsa. Eikä voinut kuin ihmetellä Juuselan kumiukkomaista meininkiä, kohtalaisen taipuisanivelinen mies roolissa kuin roolissa. Antti Kemppaisen hahmoista mieleeni olivat etenkin torvensoittaja Antres sekä näätämäinen Mikko Vilkastus, joista jälkimmäinen nähtiin aluksi myös pelkkänä hattuna Eskon käsivarteen sidottuna. Yksittäisistä kohtauksista pidin kovasti huikeasta haitari-battlesta, joka meni lopulta painihommiksi.

 Voisi sanoa, että tässä oli jokaiselle jotakin. Aleksis Kiven kieltä ei ole modernisoitu, tosin muutaman uudemman ilmauksen sieltä bongasin. Juonenkulku tulee esitettyä selkeästi ja sulavasti, ei jämähdetä yhteen kohtaukseen vaan riennetään jo seuraavaan. Vauhtia on, takaa-ajoa, huumoria, musiikkiakin. Ja kaupan päälle lintujen konsertti katonrajasta. Ideateatteri on totisesti nimensä veroinen, ideaahan tässä on ja olisi ollut mielenkiintoista olla teatterikärpäsenä katossa seuraamassa harjoitusprosessia ja sitä, minkälaisia ideoita siellä on ilmaan heitelty. Mielenkiinnolla odotan, mitä nämä miehet seuraavaksi saavat aikaan. Kalevala?

Nummisuutareille vahvat neljä tähteä ja hieno, yllättävä avaus kesäteatterikaudelle ****.

ps. erikoismaininta vielä kesäteatterilehdestä, jossa esitellään kaikki alueen toimijat samassa aviisissa. Miten nerokasta ja yksinkertaista, mutta ei kovin yleistä ilmeisestikään? Katsojan kannalta erittäin hienoa, että esitellään kaikki alueen kesäteatterit, aikataulut ja muut oleelliset samoissa kansissa. Yhteistyö ei ole keneltäkään pois, päinvastoin. Kartan avulla monikin lomalainen voi suunnistaa paikasta toiseen, oli sitten paikallinen tai satunnainen matkailija.

Esityksestä ja aikatauluista lisää Ideateatterin nettisivuilta.

Haastattelussa Sari Siikander

 Sari Siikanderin tapasin toukokuun lopussa 2014 Cafe Talossa Helsingissä, ennen UIT:n näytöstä Ilosofian oppitunnista.

Vuonna 1964 syntynyt Sari on horoskooppimerkiltään rapu. ”Syntynyt olen Valkeakoskella, joka on tehdaskaupunki siinä Tampereen kupeessa. Juuso Waldenin hengessä, jalkapallon ja paskanhajun seassa on vartuttu”, Sari naurahtaa viitaten paperitehtaiden ominaistuoksuun.

”Tällä hetkellä mä asun Nurmijärvellä, mä en olen mikään ”citytyttö” ollenkaan. Mulle sopii tuo Nurmijärvi-Klaukkala -seutu, sillä siinä on jotain samaa kuin mun syntymäkaupungissani – pieni ja yhteisöllinen paikka. Musta on ihana olla töissä täällä Helsingissä, tulla tänne ja viettää täällä vapaa-aikaakin, mutta aina mä kaipaan kotikulmille, koska luonto on siellä heti kun ovesta astuu ulos. Kyllähän mä opiskeluaikoinani asuin täällä Kalliossa ja sen jälkeenkin vielä kymmenen vuotta, mutta aina mun kaipuuni on ollut maalle. Eihän tuo Klaukkalakaan nyt ihan ”maallamaalla” ole, mutta verrattuna Helsinkiin...”

Mitä harrastat? ”En varmaankaan mitään sellaista, joka ei jollain tavalla liittyisi työhöni. Jos mä koen jotain harrastavani, niin se on tanssi. Mä jäin siitä Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta totaalisesti koukkuun noihin kilpatanssilajeihin, ja niitä mä pyrin harrastamaan aina kun mulla vaan suinkin on mahdollisuus osallistua johonkin kurssille tai ottaa yksityistunteja. Se paritanssi on niin hieno laji! Tätä voin sanoa ihan harrastukseksi kyllä, koska harvemminhan teatteriesityksissä on mukana senkaltaista tanssia.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Voi en! Mä oon ollut tosi laiska kouluaikoina opettelemaan nuotteja. Mulla on ollut kyllä melodika ja joskus lukioaikoina osasin sitä jopa vähän soittaakkin, mutta se taito on kaikki kadonnut ja nyt mä katson kaihoten kun lapseni soittaa nokkahuilua ala-asteella nuoteista. Opetuksen taso on kyllä huikeeta. Siitä se vaan vetelee ja minä en osaa mitään. Mulla on ihan oma tapani tulkita nuotteja ja jotenkin klaaraan sen, mutta jos tulee jotain ylennys – tai alennusmerkkejä, niin olen heti pulassa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä luulen, että tuon impron myötä (joka on mun toinen rakkauteni tämän UIT:n lisäksi) mä olen aika laaja-alainen. Vaikka komediaviittaa mun hartioilleni kovasti ripustetaankin, niin mä en itse kuitenkaan koe sitä niin, että mua pystyisi niin helposti lokeroimaan. Ja sitten impron ja siihen liittyvien koulutusten myötä mun taskuuni on jäänyt paljon sitä, että mä olen varmaankin aika hyvä työryhmässä. Mä olen sidosaine, hengenluoja ja saatan ihmisiä ymmärtämään toisiaan. Mä olen myös perustunnollinen, eli teen tunnollisesti oman kakkuni, harjoittelen kiltisti ja niin edelleen.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”No ehdottomasti mä voisin vielä kehittyä sekä tanssijana että laulajana hirveästi, ja ihailen ihmisiä joille on lauluääntä suotu, koska musiikin mahdollisuus vaikuttaa ihmiseen on niin hirvittävän suuri. Sitä välillä kaihoten katsoo jossain rokkikonsertissa, että miten teatterissa voisi saada aikaan samankaltaisen pitkäkestoisen tunnemyllerryksen. Musiikki menee suoraan solutasolle ja muistoihin. Ihminen voi teatteriesityksen aikana liikuttua hetkeksi ja reagoida sen tarinan vietävänä ja saada suuria tunne-elämyksiä, mutta se palaute suhteessa esiintyjään ei ole koskaan niin suoraa kuin se, mihin musiikki pystyy. Ne on sellaisia mun ikuisuuskehittämisalueitani, joissa haluaisin olla paljon taitavampi. Taitaa tässä mulla vuodet loppua kesken... ”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole kyllä. Meidän sukuhan on käsityöläisammattipohjainen ollut kautta historian, ylioppilaitakaan meidän suvussa ei ole kuin ihan muutama. Isänpuolelta mun yhdet sukulaiset pyörii Kaustisella soittamassa viulua, heillä on sellainen perheorkesteri. Se on ainut kytkös, jonka laskisin taiteeksi.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Valkeakoskella keskikouluaikoina meillä oli äidinkielenopettaja, joka rakasti teatteria yli kaiken ja hän rupesi pitämään meille näytelmäkerhoa. Me tehtiin joulujuhlanäytelmä ja katsomossa istui Saara Mäkelä, joka oli Valkeakoskella hyvin aktiivinen henkilö. Saara oli huomannut sitten, että täällähän on paljon nuoria, jotka tykkäävät näytellä, ja pohti miksei Valkeakoskella ole nuorisoteatteria. Siltä istumalta hän sitten päätti, että yrittää perustaa sellaisen ja hänellä oli siihen Työväenopiston kautta mahdollisuuksia. Ja kas, niin Valkeakoskelle perustettiin nuorisoteatteri, johon mä sitten menin mukaan. Valkeakoskihan on teatterin kannalta hirvittävän hyvä kaupunki siinä mielessä, että siellä on edelleenkin yksi harvoista ammattijohtoisista harrastajateattereista. Silloin kun minä oli nuori, siellä oli johtajana Matti Kuikkaniemi ja tehtiin kyllä todella korkeatasoista teatteria. Se on kyllä tavallaan yksi mun keskikouluni teatterimaailmaan. Muistan, kun menin sinne purukumia jäystäen ja Kuikkaniemi sanoi mulle, että ”jos sä kuule tänne aiot tulla, niin purkka pois suusta ja opettele puhumaan.” Seuraavaksi opetettiin sitten se, että harjoituksista ei olla koskaan pois, paitsi jos on omat hautajaiset ja niistäkin on ilmoitettava etukäteen. Tietyt teatterin lainalaisuudet tuli heti kättelyssä, purkka pois ja ”ihme nuorisoässä” pois puheesta. Ja tavallaan kun mä olin siellä nuorisoteatterin puolella, niin aikuisten harrastajateatterin puolelle tuli Cabaret, mä en edes tiennyt mikä se on, mutta siihen haettiin tanssityttöjä. Minä menin sitten auditioneihin ja ikää taisi olla 13-14 silloin. Mä en tajunnut, että ne tanssitytöt oli ilotyttöjä ja mulle sanottiin, että voitko mennä kotiin kasvamaan. Mä en itse tätä muista, mutta äitini jaksaa kertoa tätä, eli olin tullut sieltä tuohtuneena ja sanonut, että ”minähän en sinne mene ennen kuin soittavat!” Äitini oli ajatellut, että siihen loppui sitten meidän Sarin teatteriharrastus, että kuka sitä nyt kotoa soittelee. Et pitääkö olla noin mustavalkoinen ja jääräpää! Mä olin niin loukkaantunut siitä, mitä mulle siellä sanottiin. No, sitten kävi niin, että teatterille tehtiin ”Niskavuoren nuori emäntä”, ja siihen tarvittiin Kustaava ja mulle tulikin se puhelinsoitto sitten! Sille tielle mä sitten jäin ihan totaalisesti. Se oli mulle ihan toinen koti se Valkeakosken harrastajateatteri.”

”Kustaavan ja TeaKin välissä tapahtui sitten sellaista, että ensinnäkin mähän hain kouluun viisi kertaa. Ne ensimmäiset kerrat meni vielä niin, että ”noh, mä olen vielä niin nuori”, olin 17-vuotias kun ekaa kertaa sinne hain. Sit mä hain Jyväskylän Kaupunginteatteriin näyttelijäharjoittelijaksi, siihen aikaan oli vielä ns. oppisopimuspaikkoja. Olin siellä sitten kolme vuotta ja osallistuin näyttelijäharjoittelijoiden pitkään jatkokoulutuskurssiin. Se oli hieno koulutus, me oltiin kaksi viikkoa ensin Suvirannassa ja syksyllä pari viikkoa Helsingissä, ja sitten seuraavan vuoden aikana johtavat opettajat kävivät katsomassa kaikki ensi-illat sillä paikkakunnalla, missä oltiin näyttelijäharjoittelijana, ja antoivat palautetta. Olin sitten tosiaan siellä Jyväskylässä ja mulle tuli sellainen olo, että mä en osaa! Kun ruvettiin viidettä prinsessaa vääntämään, niin mä tajusin, että mä en pysty oikeesti tekemään näistä erilaisia ja mä en osaa yhtään mitään! Päätin sitten, että vielä kerran mä haen kouluun... ja sit mä pääsin. Se oli vuonna 1990 ja valmistuin 1994. Nätyyn mä en hakenut koskaan, jotenkin se varmaan tuntui siltä, että Tampere oli liian lähellä kotia. Oli päästävä Helsinkiin.”

Sari / (c) Teatterikärpänen

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Tunne ja totuus teatterissa”. Mua kiinnosti, ja kiinnostaa toki edelleenkin, tunneilmaisun monimuotoisuus. Mua kiinnosti se, että kuinka paljon mun pitää oikeasti itse tuntea niitä tunteita, jotta yleisö tuntisi tunteita. Vai onko se kaikki oikeesti tekniikkaa, jolla mä voin huijata yleisön tuntemaan, ja kummalla saa suuremman tunnereaktion aikaiseksi. Mulla oli siinä Diderot ja Stanislavski vastapooleina tieteelliseltä tutkimuspuolelta. Mä olin ihan suossa sen kanssa! Mä en pystynyt tekemään, enkä pystyisi vieläkään tekemään, sellaista itselleni vedenpitävää loppupäätelmää tästä aiheesta. Se on musta todella mielenkiintoinen aihe, ja se, että mikä se totuus on? En tiedä vieläkään. Mut kun mä itse istun katsomossa, niin mä paljon mieluummin katson jopa keskeneräisempää ja rösöisempää, jos siellä on havaittavissa joku lämpö ja palo, kuin sellaista, joka on kylmää ja teknisesti taitavaa. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että siinä mun lopputyössäni se peruskysymys on ollut sellainen tietty läsnäolon vaade, et mikä on se läsnäolo joka sytyttää katsojan, eikä niinkään se tunne. Mä olen varmaan ollut menossa jotain tuonkaltaista pohdintaa kohti, mutta olen ollut silloin niin nuori, etten ole sitä tajunnut. Niin, ja taiteellinen lopputyöni oli Juha Lehtolan ”Loppuun asti lystikkäät” Kino Helsingissä. ”

Onko sinulla muita mahdollisia opintoja teatteriin liittyen? ”Jotain laulukursseja on ja Suvirannan kursseja näyttelijäntyöhön liittyen, mutta mun suurin kurssittajani on varmaankin Stella Polaris, koska me tilataan sinne melkeinpä vuosittain ulkomailta itsellemme kouluttajia. Vaikka se tavallaan on meidän improesityksiä parantavaa koulutusta, niin eihän se myöskään ole millään lailla poissuljettu näyttelijäntyöllisestä koulutuksestakaan.”

Kertoisitko vähän lisää, miten päädyit Stella Polarikseen mukaan? Oletko ollut heti alusta mukana? ”Mä en ollut ihan siinä alkurysäyksessä mukana, mutta yli 20 vuotta olen jo mukana ollut. Sekin on sellainen kohtalonsanelema oikku. Me oltiin just valmistuttu, ja mä olin käymässä Anna-Elina Lyytikäisen luona ja hänellä oli jokin paperilappu pöydällä. Impron toi aikoinaan Suomeen Tytti Oittinen, ja hän siinä lapussa kirjoitti, että ”Pidämme avoimen improkurssin freelancereille. Jos olet kiinnostunut, niin tervetuloa mukaan”. Minä sain siitä lapusta hirveet ”kilarit”, et miksen minä oo saanut tämmöistä kirjettä! Otin sen lappusen ja siltä istumalta soitin Tytille, joka nauraa luurin toisessa päässä. Lappu oli aluksi laitettu niille, jotka olivat jo jossain vaiheessa ilmoittaneet kiinnostuksensa improa kohtaan, ja totta kai sain mennä mukaan. Menin sitten ensimmäiselle viikonloppukurssille, ja sille tielle taas jäin. Tunsin heti, että nyt olen kotona ja tässä on jotain sairaan makeeta!”

Mitä mahdollisesti tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Silloin kun mä lähdin hakemaan kouluun viimeistä kertaa niin mä päätin, että jos en nyt pääse kouluun, niin mä lopetan koko näyttelijän ammattini, koska mä koin että musta ei voi koskaan tulla hyvää pystymetsäläisenä. Muistan, että silloin 20 vuotta sitten mua kiinnosti myös sisustussuunnittelijan ammatti ja taisin katsella vähän niitä koulutuksiakin, mutta ajattelin heti, että en voi hakea tuonne koska en osaa piirtää. Mutta jos mä nyt ajattelen, että työt loppuisi tähän, niin kyllä mä varmaan jossakin muodossa opettaisin. Ei musta varmaan ihan luokanopettajaksi olisi, mutta musta siellä on sellainen maasto, jossa tällä teatterialan koulutuksella olisi paljon annettavaa. Mua jotenkin häiritsee se, että meillä ei lapsille opeteta vuorovaikutustaitoja. Miksei se voisi olla oppiaine, niin kuin monessa Euroopan maassa on? Mua kiinnostaa myös se, miten erilaisia me ollaan. Ei olla samanlaisia oppijoita. Mulla on ollu kansakoulussa niin mahtavat opettajat, ne on antanu mun olla sellainen kuin mä oon. Mä olin ykkös-kakkosluokalla kauhean levoton enkä pystynyt olemaan tuntia paikallani. Opettajani ei koskaan kokenut sitä ongelmana. Hän näki, että mulla alkoi olla levoton fiilis ja sanoi, että ”sä voit Sari mennä tuonne luokan taakse kävelemään vähän” ja mä sain kävellä, enkä ikinä häirinnyt ketään. Seurasin opetusta kyllä, en vain pystynyt istumaan paikallani. Luulen, että nykypäivänä täntyyppinen lapsi saisi diagnoosin adhd ja passituksen erityisluokalle.”

Miksi olet näyttelijä? ”Huh, iso kysymys. Mä luulen, että mun elämäntehtäväni jollakin tavalla on tuottaa ihmisille iloa ja elämyksiä. Onnellisuushan ei ole itsestäänselvyys, ja silläkin hetkellä kun sulla on vaikeeta etkä ole onnellinen, niin jos mä pystyn tuottamaan jollekin ihmiselle kahden tunnin unohduksen, niin se jo tavallaan onnellistuttaa. En mä nyt mikään hyväntahdonlähettiläs ole, et kyllä mä sillai olen peruspuurtaja ja perustyöläinen, mutta se miksi tulee tehtyä mielellään myös komediaa ja revyytä on osittain se, että ihmiset voi saada hetken unohduksen omasta arjestaan. Ja sitten kun pääsee tekemään draamaa, niin voi sitä kautta kokea elämyksen ja katharsiksen ja puhdistautumisen. Mun mielestäni nauru ja itku kulkee niin käsi kädessä, et jos mä pystyn tuottamaan naurua tai itkua niin jeeeee.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia ammatillisessa mielessä? ”Mä en ole koskaan ollut mukana ns. fanikulttuurissa, eli on vaikeeta sanoa, että olisi yhtä tai kahta tiettyä. Enemmänkin mä arvostan ihmisiä, jotka tekee nöyrästi ja kokonaisuuden eteen töitä. Näillä aamuilla ja näillä ammattivuosilla huomaa selkeästi, että paljon enemmän vaikuttaa se kenen kanssa tekee, kuin se että mitä tekee. Viime viikollakin sanoin just yhdessä pikavaihdossa Kaisalle (Mattila) ja Puntille (Valtonen), että ”voittekste kuvitella, me ollaan muka töissä!” Ja mä oikeasti tarkoitan sitä, koska meillä on niin ihana se keskinäinen tunnelma ja vain sieltä voi mun mielestä löytyä sellaista, joka on jotain suurempaa kuin yksi plus yksi. Se tulee sieltä ihmisistä ja keskinäisestä luottamuksesta ja yhdessälöytämisen riemusta.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Uuuuuuu! Ei nyt mennä näyttelijäntyöllisillä avuilla, mutta jos mä saisin haudastakin nostaa jonkun kanssani lavalle, niin kyllä mä haluaisin olla samassa kohtauksessa lavalla Marilyn Monroen kanssa. Johtuu ehkä siitä, että itse esitin häntä sata kertaa Tampereen Työväen Teatterissa ja yritin tutustua hänen sielunelämäänsä. Sen jos voisin kokea, että mikä siinä on se totuus.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä kyllä haluaisin ottaa noi kaikki meidän pojat! On oikein hieno, terävä ja metallinen musikaalisoundi joka Rantanivan Mikolla on, Puntin käheä täyteläinen rokkisoundi ja Heikki Helan ”suklaata valuu sieraimista”-soundi. Valitse noista nyt sitten!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa olin kokopäiväisenä iltanäyttelijänä ennen kuin menin Jyväskylään. Sitten olen tehnyt Kotkan kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Stella Polariksessa ja lisäksi Aleksanterin teatterissa tein sen oman juttuni ”Sellofaania”, ja sen kanssa olen kiertänyt sitten Oulussa, Turussa ja vaikka missä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”No Marilyn ehdottomasti, siinä nimenomaan se komedia ja tragedia kulki niin käsi kädessä. Se on mun ainut rooli, jossa mä olen saanut suuren näyttämön loppukiitoksissa standing ovationit monta kertaa. En voi unohtaa sitä ikinä. Se oli myös mun ensimmäinen musikaaliroolini, eli siinäkin mielessä käänteentekevä. Sit jollain kummallisella tavalla mun täytyy sanoa Viivi ja Wagner, koska se vei kolme vuotta mun elämästäni. Niitä oli tosin kaksi eri juttua, mutta ne tehtiin peräkkäin. Jotenkin se oli niin kummallista näytellä kaksiulotteista sarjakuvahenkilöä ja yrittää tehdä siitä kolmiulotteinen, ja kun se henkilö ei muutu lainkaan, eli yrität saada siitä vielä mielenkiintoisen parituntisen. Kyllähän mun ensimmäinen UIT:ni on kauhean merkityksellinen myös, nythän taitaa olla jo yhdestoista kerta kun olen mukana. Löysin revyyn. Nämä mainitsen, et jos ajattelee mihin suuntaan sitä sitten kulkee. Tuo on vähän hankala kysymys muuten, koska nehän on aina rakkaimpia mitä on just tekemässä. Ja jos alkaa miettiä, että miltä kantilta kysymystä ajattelee... Esimerkiksi mun ja Neil Hardwickin ensimmäinen yhteinen juttu oli ihana, koska saimme tutustua toisiimme ja sen jälkeen ollaan tehty paljonkin yhteistyötä.”

Miten määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Ai miten se ilmenee mulle näyttämöllä? Se on totaalinen itsensä unohdus, luottamuksen ja riemun sekamelska, johon ei mahdu yhtään ainutta omaa ajatusta. Siitä syntyy taika, joka perustuu sille, että se luottamus kanssaihmisten kesken Puntin sanoin ”meidän olohuoneessa” on niin suuri. Totaalinen pelottomuus.”

Kerro joku kommellus! ”Aina tuota kysytään, ja mun mielestä niitä ei koskaan tapahdu, heh! Ainut mitä mulla tulee mieleen on UIT:ssa tapahtunut, kun Rauli Badding Somerjoki-potpurin aikana moshattiin ja mulla lentää peruukki päästä suoraan katsomoon. Se oli tietysti juuri ”se kerta” kun se tv-taltioitiin, ja se jäi vielä lopputulokseen mukaan. Kaikilla muilla on hienosti hiukset ja mulla on vaalea sukkahousu vain päässä. Ai niin, yks toinen vielä! Ja tääkin on tapahtunut UIT:ssa. Ai kauheeta! Silloin nää kokkiohjelmat teki tuloaan ja minä ja Sinikka Sokka olimme kaksi huippukokkia. Hieno ja hyvä sketsi, ja sen lopussa oli sitten oikea tomaatti. Sen piti olla vain punch line, eli piti muka heittää se tomaatti vain, mutta mulla olikin kerran niin hikinen käsi ja se tomaatti lensi viuuuuuuuh suoraan yleisöön, ja mä näin kun se lissahti yhden rouvan valkoiseen jakkutakkiin! Mun piti sitten mennä kuuluttamaan mikkiin esityksen jälkeen, että ”arvoisa rouva, saatte pesettää takkinne UIT:n laskuun, voisitteko tulla ilmoittautumaan. Pyydämme anteeksi, se ei ollut tarkoitus eikä kuulunut esitykseen, vaan se oli näyttelijän vahinko.” Nainen sitten tuli ja oli vaan, että tämmöisiähän sattuu.”

Onko sinulla mottoa? ”Päin vaaraa ja häpeänkynnyksen yli!”

Mikä fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Just tällä hetkellä mä haluaisin olla Roope Ankka, jotta mulla olisi ihan hirveästi rahaa. Ihan puhtaasti taloudellisista syistä! Muuten en haluaisi olla sellainen kitupiikki, jakaisin kyllä rahojani jos olisin yhtä rikas kuin Roope, ja kavereillakin olisi kivaa.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä varmaan haluaisin tutkia sitä kliseistä väitettä, että miehen ajattelu pyörii ns. p*llu-jalkapallo-viinapullo -akselilla, koska mä en halua uskoa, että se on totta. Mun mielestä miehet on ihania, älykkäitä ja charmantteja. Mä varmaan kävisin todistamassa itselleni, että mä olen oikeassa naisena siinä, että mies on oikeasti paljon moniulotteisempi kuin mitä kliseisesti annetaan aina ymmärtää. Ja että mieskin voi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kynttilän ja kirjan, koska pitää olla tunnelmavalaistus. Nykyäänhän mä tarvisin sitten myös silmälasit, mutta ehkä jos ihminen nukkuisi talviunta oikeasti, niin meillä ei olisi näitä ikänäköasioita ollenkaan. Lisäksi pitäisi olla myös Fazerin Sinistä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Kyllä se tunnelma pitää saada sinne puumajaankin, eli kyllä mä sinnekin ne kynttilät roudaisin. Tulen kanssa täytyisi olla kyllä varovaisempi. Lyhty majakaksi ikkunalaudalle. En tiedä miksi, mutta puumajaan mä ottaisin kyllä punkkua. Se johtuu ehkä siitä, että sieltä näkee kauas ja siellä voisi chillailla ja ottaa vähän punkkua. Ai kavereitakin saa ottaa! Mahtavaa! No sittenhän meillä olisi bileet. Punkkua, kavereita ja sitten ei enää tarttiskaan mitään sisustaa, kun siellä ei olla ihan itsekseen. Saa olla aika askeettinenkin maja, koska ne ihmiset luo sen tunnelman.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et voi esimerkiksi muutaa historian kulkua, niin minne menisit? ”Tämä on kauhean henkilökohtainen eikä liity maailmanhistoriaan, mutta meidän suvussa on tehty sukututkimusta. Kun mun lapseni Josefiina syntyi, nämä mun viulistisukulaiseni antoi mulle sellaisen käärön, jossa oli tästä sukututkimuksesta. Ihmettelivät sitten, kun en kommentoinut mitään heti. 1800-luvulla on elänyt Josefiina Siikander, ja mä en tiennyt siitä antaessani lapselleni mun mielestäni maailman kauneinta nimeä. Niitä tarinoita alkoi sitten selviämään. Hän on ollut vanhapiika ja hän on ollut ompelija, ja kiertolainen on tullut tupaan ja kysynyt, että ”Saanks mie ruokaa?” Josefiina oli vastannut, että ”Sie saat sitten ko väki tulee pellolta jos jottain jää”. Kiertolainen oli odottanut aikansa, eikä sitten malttanut nälissään odottaa kauempaa ja oli lähtenyt soppakattilaa kohden. Josefiina oli ottanut seinältä haulikon ja sanonut, että ”Eks mie sanonu, että sie saat jos jottain jää!” Ja toinen tarina, joka on säilynyt hänestä on sellainen, että ”jos siulla on Josefiinan ompelema nappi, niin sepä ei irtoakaan koskaan”. Mä haluaisin nähdä tämän Josefiinan! Nää tarinat hänestä, miten topakka ja vahva nainen hän on ollut, on vaikuttaneet siihen, että ajattelen, miten minun pienestä Josefiinastani kasvaa yhtä vahva nainen meidän sukuun.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen meikkiin. Käynnistetään tämä työviikko tästä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Vittu

Mikä sytyttää sinut? - Himo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Valehtelu

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Syvä lapsen nauru

Mitä ääntä inhoat? - Porakone

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Opettaja

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Juristi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiva kun tulit!

Haastattelussa Petra Karjalainen

Petra Karjalaisen tapasin maaliskuun alussa 2014 Branderin kahvilassa Tampereella, ennen ”Ihmisellinen mies”- näytelmää Tampereen Työväen Teatterissa.

Vuonna 1969 syntynyt Petra on horoskoopiltaan skorpioni. ”Olen Oulussa syntynyt ja 19-vuotiaaksi asti asuin siellä. En ainakaan vielä tässä vaiheessa osaa ajatella, että muuttaisin sinne takaisin, mutta aina kun menen käymään siellä, niin kyllä mä heti tajuan, että täältä mä olen kotoisin, täällä on mun heimo. Murre mulla on tarvittaessa edelleen vahva, mutta teatterikouluaikoina jouduin opettelemaan sellaista yleiskieltä. Pitkään oli niin, että jos mä jouduin improvisoimaan tekstiä, niin aloin heti puhua Oulun murretta. Silloin 19-vuotiaana mä muutin ensin Haminaan, siellä oli musiikkiteatterilinja Jamilahden kansanopistossa. Olin siellä vuoden, ja puolessavälissä sitä vuotta mä pääsin mukaan Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaaliin Kotkan Kaupunginteatteriin. Samoihin aikoihin mä hain ensimmäistä kertaa TeaKiin, en päässyt. Olin Kotkassa sen ja seuraavan vuoden aikana lopulta neljässä-viidessä jutussa mukana. Vuonna 1991 pääsin sitten TeaKiin, opiskelin neljä vuotta ja asuin sen jälkeen vielä kaksi vuotta Helsingissä. Sitten muutin tänne Tampereelle”, kertoilee Petra.

Mitä harrastat? ”Jaa-a. Mä harrastan elämää. Haluaisin harrastaa yli puolet vuodesta matkustamista, mutta sehän on taloudellisesti ihan mahdoton ajatus. Kyllä se niin on, että jos mulla on vähänkään ylimääräistä rahaa, niin kyllä mä heti lähden jonnekin. Kauheen tämmöisiä arkisia nää mun harrasteet, mutta mä luen myös hirveän paljon. Oikeastaan kaikki se, mikä aiemmin oli mulla harrastuksena, on muuttunut tavallaan työksi. Lisäksi mä nikkaroin aika paljon, eli kädentaitoja yritän pitää yllä. En tosin osaa mitään tekstiilikäsitöitä, mutta pienia puutöitä, maalaamista ja askarteluhommia teen oikein mielelläni. Olikohan se Vesa Vierikko, joka sanoi meille Teatterikoulussa, että ”sitten kun te menette kiinnitykselle jonnekin, niin siihen loppuu teidän harrastamiset” ja me oltiin että ”ei muuten lopu!” Kyllä se Vesa aikalailla oikeassa oli.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Osaan kyllä. Olen aloittanut pianonsoiton opiskelun 5-vuotiaana ja soitin aika aktiivisesti monta tuntia päivässä ihan tuonne 16-vuotiaaksi. Sitten alkoi tulla kuvioihin muka kaikkea muuta jännempää... Pystyn kyllä vieläkin säestämään itseäni ja muita, ja osaan lukea nuotteja. Kitarasta mä saan tarvittaessa jotain sointuja irti pakon edessä, mutta esiintymään en kyllä sen kanssa lähtisi. Sit mä oon käynyt Irlannissa muutamaan otteeseen ja ihan pienestä asti oon rakastanut irkkumusaa ja koko sitä kulttuuria ja kelttiläistä mytologiaa. Se on kyllä niin ihanaa ja menee suoraan sieluun, voi jestas! Irlannin länsirannikolla on sellainen mieletön paratiisisaari kuin Achill ja siellä on yli sata vuotta vanha musiikkikoulu, jossa mä muutama kesä sitten otin tinapillitunteja ja opiskelin sean-nós -laulua. Mä tein sellainen oman juttukin teatterille kuin ”Tanssiva mieli”, siinä oli Majanlahden Sanna mukana myös ja bändi. Esityksessä yhdistyi kaikki mun haaveeni ja ajatukseni siitä, että mitä olisi oikeanlainen lavallaolo ja minkälainen minä haluan olla laulajana ja esiintyjänä. Perinteiseen sean-nós - lauluunhan kuuluu ajatus, että pitäisi unohtaa olevansa katseen alaisena ja pitäisi unohtaa että esiintyy. Se oli niin suuri onni, kun kaikki onnistui. Mä puoliksi improvisoin tekstiä, olin tutkinut pitkään mytologiaa ja myös reissuistani riitti paljon asiaa. Sanna lausui mielettömiä irkkurunoilijoiden maanläheisiä ja karuja runoja. Sit meillä oli 1700-luvulta asti ihan tähän päivään erilaista irkkumusiikkia. Se oli esiintyjänä puhtaimmillaan just sitä, mitä haluaisin tehdä. Se oli niiin hienoa. Salaa toivoin, että yleisö todella koskettuisi, nauraisi, laulaisi mukana ja fiilistelisi ja tanssisi, ja sitten kun se kaikki tapahtui, niin huh huh! Se musiikkihan menee suoraan sieluun ja kehoon! Ja se on Irlannissa niin mahtavaa, että mytologia ja tarinat on niiden ihmisten arjessa mukana koko ajan. Joku kyrmyniska bussikuski saattaa ykskaks puhjeta laulamaan jostain keijukaisista, ja se on kyllä niin upeeta”, Petra hehkuttaa ja hetken kertoilemme (ja hehkutamme) yhdessä kokemuksistamme tuolla vihreällä saarella.

Petra Karjalainen / (c) Teatterikärpänen 

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi? ”Mä oon tosi herkkä, se on vahvuus mutta myös rasite. Koen että reagoin vahvasti tunnelmiin, ympäristöön ja tapahtumiin. Sellaista aistiherkkyyttä pystyy käyttämään lavalla. Luulisin myös, että musta on ammattivuosien myötä tullut aika rohkea lavalla. Mua ei kauheasti hävetä mikään enää ja mä menen mieluummin vaikka päin seiniä kuin jään jotenkin vajaaksi. Nyt tässä Ihmisellisessä miehessä, jota olet tulossa katsomaan, mä olen esityksen jälkeen aina todella uupunut, koska joudun koko ajan pidättelemään tunteitani. Se on mulle aika epätyypillinen rooli, mutta sitä on ollut mielenkiintoista tehdä. Olen myös semmoinen täysillä heittäytyjä. Ja sitä myötä aika tapaturma-altis... Mä olen myös kauheen tunnollinen, vähän hölmönkin tunnollinen. Olen ahkera ja luotettava työihminen. Konkreettisia taitoja sitten on laulu-ja tanssitaito, niiden avulla olen saanut paljon töitä. Minusta on helppoa olla isolla näyttämöllä, koska tykkään siirtää roolihenkilön ajatuksetja tunteet kehooni ja sitä kautta tuoda ne ulos.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”En ole koskaan oikein edes yrittänyt, mutta musta olisi ihana osata säveltää. En oo jotenkin edes kuvitellut, että osaisin. Ehkä mun pitäisi vaan kokeilla. Nuorempana mä kirjoitin tosi paljon, ja musta olisi myös hienoa osata ilmaista itseäni kirjallisesti puhtaasti ja vahvasti. Kirjoittelin novelleja ja muuta, ja joskus haaveilin toimittajan urasta, tein koulun tet-jaksonkin Oulun Lehdessä ja sain kirjoittaa jopa muutaman jutunkin. Mä olen myös aina haaveillut siitä, että osaisin rakentaa veneen, sellaisen kauniin puuveneen. Mutta kaikki kurssit, mistä kiinnoistuisin, on aina iltaisin, joten...”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei oo teatterialalla muita, mutta isäni on loistava kitaristi ja laulaja pikkusiskopuoleni ovat tosi musikaalisia. Äitini on ollut kosmetologina ja kaupan alalla ja myös palkittu herkkujen tekijä, taidetta sekin? Isäni on taiteellisuudestaan huolimatta sotilas, että ihan tämmöistä perusmeininkiä.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Kyllä mä siitä ihan pienenä jo kiinnostuin. Todistetusti mä olen 8-vuotiaani kirjoittanut päiväkirjaani, että ”eräänä päivänä minusta tulee näyttelijä”. Väliin mahtui sitten muitakin haaveita, mutta lukiossa se tuli taas vahvasti mieleen, kun piti toden teolla miettiä että mitä isona tekisi. Tajusin, että ei mulla ole oikein muuta vaihtoehtoa. Kaikki mitä mä siihen mennessä olin harrastanut tai mistä mä olin ollut kiinnostunut vei sitä kohti. Sit mä menin työkkäriin ja siellä oli iso kansio, jossa oli kaikki opiskelupaikat ja selasin tuntikausia sitä läpi, ja mikään muu ei vaan kiinnostanut. Hain Sibelius-Akatemiaan ja Oulunkylän pop-jazz -opistoon, koska olin paljon musiikkia harrastanut ja opiskellutkin. Mä hain myös Snellman-korkeakouluun Steinerkoulun opettaja -opintoihin  ja pääsinkin, mutta mä en mennyt sinne, koska eihän mun hermot olisi kestäneet pienten lasten opettamista. Päätin, että haen TeaKiin niin monta kertaa kuin suinkin jaksan, ja onneksi sitten toisella yrittämällä pääsin. Koko ajan se on tosiaan ollut mielessä. Koulussa muinoin olin kaikissa mahdollisissa näytelmäkerhoissa ja esiinnyin tosi paljon. Olin ala-asteella vähän sellainen omissa oloissani viihtyvä, mutta heti kun pääsin esittämään jotain, niin olin hurjan rohkea. Se oli tavallaan kohotettu tilanne, kun sai olla joku muu. Lukioaikoina mä aloin tehdä pianon kanssa laulukeikkaa kahviloissa. Yhdessä vaiheessa urheilin tosi paljon ja mulla oli haaveena, että ryhdyn ammattiurheilijaksi. Sit haaveilin psykologin ammatista, ja lisäksi oli se toimittajahaave. Tällähän hetkellä mä opiskelen laulunopettajaksi. Nyt riittää hermot opettaa...”

”TeaKiin pääsin siis 1991 ja valmistuin 1995. Meillähän oli ihan mahtava kurssi, mm. Peter Franzén, Tommi Korpela ja Erosen, Mastomäen Turkka, Reinikaisen Janne, Puumalaisen Sari, Minna Suuronen, Susanna Mikkonen ja kaikki muutkin loistavat... Siihen aikaan käytiin tiiviisti sitä koulua ja sieltä ei myöhästytty, keikkoja ei tehty kouluajalla, ja nimenomaan teatteri oli kaiken a ja o. Nykyään ehkä ollaan vähän joka suuntaan menossa ja filmihommat tuntuu olevan se juttu. Nyt on ihan uudenlainen sukupolvi tällä alalla enkä tarkoita, että se olisi jotenkin huonompi tai parempi. Tämäkin ala muuttuu. Ja niinhän se täytyy olla."

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Sanaton viestintä näyttelijäntyössä”, eli mitä kaikkea keholla voi ilmaista ilman sanoja. Tutkin voiko kehonkielellä tietoisesti vaikuttaa katsojaan, huijata tai alleviivata. Taiteellisen lopputyöni mä tein suomalais-brasilialaisessa elokuvassa ”Yemanján tyttäret”. Sen ohjasi Pia Tikka ja Mika Kaurismäki oli siinä toisena ohjaajana ja tuottajana, ja se kuvattiin Rio de Janeirossa. Mä olin siellä viimeisellä kurssilla kuukauden. Aika hienoa! Siinä elokuvassa mä pääsin tutkimaan sitä, kuinka keho kertoo jotain ihan muuta mitä mä puhun. Ja myös kulttuurillisia eroja kehon käytössä. Tätä samaa sanatonta viestintää mä työssäni tutkin vieläkin.”

Muut mahdolliset opinnot? ”Jonkunverran olen käynyt hahmometodikursseilla, mutta siitä on jo vuosia. Sit mulla on niitä irkkumusaopintoja ja erilaisia lauluopintoja ihan nuoresta asti, ja viime syksynä mä aloitin Kööpenhaminassa Complete Vocal Technique -opinnot, eli laulaja-laulunopettaja -opinnot, jotka kestää kolme vuotta. Koitan valmistumiseni jälkeen yhdistää jotenkin nämä kaksi ammattia, näyttelemisen ja opettamisen. Vuoden aikana meillä on aina kuusi nelipäiväistä seminaaria, ja lisäksi on kovasti kotitöitä ja omaa harjoittelua ja harjoitusoppilaita. Mähän olen nyt virkavapaalla, jonka aloitin viime syksynä ja se kestää ainakin tämän vuoden loppuun. Olen Työviksessä mukana vain tässä Ihmisellisessä miehessä.”

Petra nautiskelee auringosta...

Millä alalla mahdollisesti olisit nyt, jos et olisi tällä alalla, eli olisiko sinulla joku vaihtoehto C kenties? ”Mä luulen, että tekisin jotain konkreettista. Olisin huonekalujen entisöijä tai koristemaalari. Nämä ei tosin oo kauhean sosiaalisia ammatteja ja on vaikea ajatella, etten olisi esimerkiksi musiikin parissa, mutta jos olisi ihan pakko ja pitäisi valita jokin toinen reitti, niin nämä voisi olla ihan hyviä vaihtoehtoja”, Petra mietiskelee.

Miksi olet näyttelijä? ”Voi kauheeta mikä kysymys! Kiitos ja näkemiin, heh. Jos sitä lähtee oikein miettimään, että mistä kaikesta se on kasautunut, niin ensinnäkin se on yhdistelmä sitä, kuka mä olen ja missä mä olen hyvä. Ja sitten kun alkoi enemmän tajuta, mitä tämä työ on konkreettisesti, niin se on onnea siitä, että saan oikeasti kertoa ihmisille tarinoita. Että saan vaikuttaa ihmisen tunteisiin. Mä näen sen ihan puhtaasti tarinankerrontana, mä olen tarinan ja tunteiden välittäjä. Ja sitten mä olen aina ajatellut, että jokaisessa roolissa pitää olla hetki, jolloin se oikeasti lävistää minut itseni, Petran, ja sitten vasta voin vaikuttaa katsojaan. Sen tutkiminen itsessä ja maailmassa on itsekkäällä tavalla kauhean mielenkiintoista. Toki työni on myös itseilmaisukeino, mä olin nuorempana sellainen, että pidin tunteita aika paljon sisälläni ja tavallaan tän ammatin kautta mä olen saanut paljastaa sen, mitä mun sisällä on. Ja sitten kun tajusin, että mulla on tämä vahvuus, niin miksi mä en käyttäisi sitä ihmisten palvelemiseen. Musiikin ja laulun ihmeellisyys on siinä, että se menee suoraan sielusta sieluun, siinä ei parhaimmillaan ole mitään seiniä välissä. Musiikin voima on niin ihmeellinen. Ja koska olen ollut näyttelijänä isossa talossa, ja saanut tehdä erilaisia rooleja, niin kaikkia tyylilajeja on tullut tehtyä. On lajeja missä mä olen parhaimmillani, mutta sitten taas en ole välttämättä mikään maailman paras farssinäyttelijä...kesällä testataan taas... Mä en väheksy naurun voimaa, sehän on vaan loistavaa jos 800 ihmistä nauraa samaan aikaan ja niillä on kivaa. Ja yhtä aikaa Kellariteatterin puolella sitten vaikuttuu ja itkee tai koskettuu, se on teatterin hienous. Että ihminen hetkeksi unohtuu johonkin tarinaan tai tunteeseen, ja ehkä se sen jälkeen on vähän erilainen tai ajattelee eri tavalla.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko muuttuneet? ”Mulla ei kauheasti ollut mitään hienoja visioita päässäni silloin kun TeaKiin menin. Se oli hyvä, kun olin ollut yli vuoden siellä Kotkassa ja nähnyt sen rytmin ja koska olin teatterilla melkein päivittäin, niin mulla ei ollut mitään harhakuvitelmia jostain. Olen aina pitänyt itseäni ensisijaisesti teatterinäyttelijänä enkä ole maanisesti haaveillut leffan päärooleista. Olen saanut onneksi kamerankin edessä työskennellä ja nauttinut aina joka hetkestä, mutta mulla ei ole ollut mitään haaveita, että voi kun musta tulisi joku maailmanluokan leffastara. Pahimmillaanhan tämä työ on ihan hirvittävän raskasta, ja arjen, muun maailman ja työn yhdistäminen on ollut paikoitellen tosi vaikeeta ja hämmentävää. Pahimmillaan tulee myös se tunne, ettei riitä mihinkään siinä määrin mitä pitäisi. Mäkin olen joskus esittänyt samaan aikaan viittä näytelmää ja harjoitellut kuudetta ja niistä viidestä on kolme saattanut olla musiikkijuttuja, tehnyt lisäksi keikkoja ja kotona on pieni lapsi ja siihen päälle joku pitkittynyt keuhkohomma, kun ei ehdi parantua, koska on pakko olla esityksissä. Kyllä siinä on aatokset ollu sitä luokkaa, että tätäkö tää mun loppuelämäni nyt on ja jos joskus pääsen Hämeenpuiston toiselle puolelle, niin se olisi jo suuri ihme. Kyllä se arki lyö joskus aika rajuna silmille, enkä mä olis koskaan uskonut, että esimerkiksi meidän palkat on sillä tasolla mitä ne nyt tälläkin hetkellä teatterissa on. Työmäärä ja palkka ei kohtaa kyllä millään tasolla. Mutta mä oon ollut siinä mielessä onnekas, että mä olen saanut tehdä ihan hirveen hyviä rooleja koko ajan, eli mä en oo todellakaan esimerkiksi pettynyt uraani. Se mistä mä joskus visioin, ei ole mitenkään romahtanut.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia, joiden työskentelyä olet erityisesti seurannut tai ihaillut muuten? ”Mä olen elokuvatähdistä Katharine Hepburnia ihaillut aina, ja sitten olen jumaloinut myös tiettyjä laulajia. 15-16- vuotiaana olin enoni luona täällä Tampereella kyläilemässä ja iso uusi näyttämö oli juuri avattu. Menin katsomaan Niskavuoren Hetaa, jossa Tuire Salenius näytteli Hetaa. Ihailin hänen taitoaan ja ajattelin, että voi kunpa itsekin saisi joskus olla tuolla lavalla. Maria Aroa ihailen myös ihan hirveän paljon. Onhan niitä muitakin. Mä aluksi niiailin kaikille kun tulin tänne töihin. Ihailin nuorena toki esim. Väänästä, Heiskasta ja Sveholmia, kun olin paljon teatterissa käynyt ja nähnyt heitä elokuvissa ja muualla, ja ykskaks ne olikin sitten opettajia ja nykyään kollegoja. Onhan se hassua! Ai niin,  Judy Denchin ja Maggie Smithin tapaa näytellä mä ihailen myös."

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa maailmasta? ”Tietenkin voisi tehdä sellaisen leffan, jossa olisi mukana Gary Oldman, Christopher Walken, Johnny Depp, Robert Downey Jr ja Ray Liotta, jotka voisivat näytellä vaikkapa mun hyvin läheisiä miespuolisia ystäviäni. Judy Dench voisi olla mun isoäitini ja Meryl Streep äitini, ja Kate Winslet voisi olla mun sisko! Siinä olisi hieno porukka. Niin ja sitten se, jonka kanssa mä loppujenlopuksi sitten päätyisin yhteen, olisi Benedict Cumberbatch. Mutta kyllä mä vielä sen sanon, että onhan tässä meidän omassa talossakin paljon sellaisia, joiden kanssa on ja on ollut ihana näytellä. Eläkkellä olevaa Juhani Niemelää kaipailin kovasti tässä yksikin päivä, hänen kanssaan olen saanut näytellä kaikki mahdolliset suhteet, joita miehen ja naisen välillä vain suinkin voi olla.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”En ole lapsena kauheasti fanittanut ketään, mutta oon aina rakastanut Elvistä ja ainut juliste, joka mulla seinällä on ollut on Elviksen juliste. Kyllä mä hänen kanssaan jonkun balladin voisin vetää. Ja Tom Waitsin kanssa. Ja Kate Bushin kanssa! Tom Waitsin kanssa voisi olla joku rajumpi duetto, ja sitten joku artistinen kokeilu Kate Bushin kanssa”, naurahtaa Petra ja visioimme hetken, miten Petra ja Kate yhdessä duetoivat pitkissä hameissa hiukset tuulessa hulmuten ja meri siintää taustalla.

Visiointia...

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Tampereen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Teatteri Eurooppa Neljässä...Sit kesäteattereissa Oulussa, Heinolassa ,Porissa ja ensi kesänä olen Tampereen Komediateatterissa. Hmmm, Kansallisoopperassa! Ja tietenkin Tampereen Työväen Teatterissa, heh”, luettelee Petra.

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö? ”Kyllä mulla ihan ekana tulee Suruttomat mieleen, siinä onnistui kaikki ja kun se osui vielä sellaiseen hetkeen, että ei ollut vielä ollut monia uusia suomalaismusikaaleja. Harva ulkopuolinen uskoi siihen ennen enskaria, kuului keskusteluja tyyliin ”Työmiehen vaimosta musikaali, todella kiinnostavaa". Me tehtiin sitä heti niin suurella sydämellä, se oli jotain uskomatonta. Ja sitten kun se onnistui ja ihmiset halusi tulla sitä katsomaan, niin se on ollut kyllä mahtavaa. Omasta roolihenkilöstäni mulla oli jännä olo koko ajan, ihan kuin joku olisi työntänyt mua selästä oikeaan suuntaan. Mulla ei ollut sekuntiakaan sellainen olo, että mä en olisi tiennyt mitä mun pitää tehdä. Jotenkin mä ymmärsin sitä tapaa näytellä ja sitä henkilöä ja tarinaa. Edelleenkin mua tullaan siitä roolista kiittämään, se on jäänyt ihmisillä mieleen. Siinä oli kyllä jotain aivan erityistä. Olen saanut tehdä paljon isoja musikaalirooleja ja niitä on ollut ihana tehdä, kuten vaikkapa Chicagon Velma. Don Quijote! Tell me on a Sunday! Sitten näytelmä, jossa mä ensimmäisen kerran tajusin, että mua ei enää hävetä, oli ”Rakkaudesta minuun”, joka pyöri nelisen vuotta sitten Kellariteatterissa. Olin menossa harjoittelemaan yhtä todella rohkeeta kohtausta ja mietin siinä, että jännittääkö mua. Ei jännittänyt eikä hävettänyt, ja se oli mahtava tunne. Siinä tapahtui joku askel. Kellariteatterissa oli myös näytelmä ”Kuvantekijät”, olin vasta vähän aikaa ollut Työviksessä ja ohjaaja Kurt Nuotio rohkaisi mua tavallaan  löytämään ominaislaatuni. Ja sitten on mainittava myös ”Bobby Fischer asuu Pasadenassa”, entinen opettajani Kari Heiskanen ohjasi sen ja siinä sain työskennellä Seela Sellan kanssa, jota myös ihailen yli kaiken. Se oli myös mielettömän hieno näytelmä.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”? ”Ekana mulle tulee mieleen kaikki se, mitä tapahtuu takana. Et kuinka moni ihminen oikeassa rytmissä, harjoiteltuna ja asiaan keskittyen luo sen esityksen. Se on minusta tavallaan se konkreettinen taika. Siellä on kymmeniä ihmisiä tekemässä sitä, mikä näkyy helppoutena lavalla. Sitten myös se vaihe harjoituksissa, kun kaikille alkaa muodostua mielikuva tulevasta ja kaikki alkaa ikään kuin loksahtaa paikoilleen pikku hiljaa. Siinä on teatterin taikaa myös.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ensimmäisenä tulee mieleen matkat. Yksi syy miksi haluan matkustaa niin paljon on se, että mä haluan kokemuksen siitä, että näen ja koen jotain ensimmäistä kertaa. Mä inspiroidun siitä todella! Inspiroidun yllättävistä tilanteista ja yksityiskohdista. Kyllä mä kirjallisuudesta saan myös tosi paljon, hyvän kirjan lukeminen on suuri nautinto! Saan valtavasti voimaa ystävistäni ja ilosta elämässä. Uusien ihmisten tapaaminen inspiroi myös, etenkin nyt kun olen virkavapaalla ja olen huomannut, että on muutakin elämää. Olen tavallaan päässyt positiivisesta umpiosta ulos, ja sehän täyttyy sitten jollain muulla. Inspiroiko auringonpaiste? Voi kuule kun mä en oikein tykkää tuosta auringosta, mä olen talvi-ihminen ihan täysin. Kevätaurinko on ihan ookoo, mutta kesäisin mä olen ihan pois tolaltani koko ajan. Mun keho ei jotenkin käsittele sitä lämpöä, olo on kuin sotaan lähtisi. Mitä enemmän on pakkasta, sen ihanampaa!”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Tietenkin sellaista pientä, mutta ei mitään lamauttavaa. On toki erilaisia tilanteita, eli jos joudut vaikkapa valmistautumatta johonkin tilanteeseen tai olet joutunut opettelemaan ison tekstimäärän lyhyessä ajassa, niin jännitys tulee siitä teknisestä suorituksesta, et meneekö se pieleen vaiko ei. Itse esiintymistä mä en jännitä. Kaikista jännittävin tilannehan on se, että esiinnyt läheisille vaikkapa jossain syntymäpäiväjuhlilla. Näyttämöllä on myös erilainen fiilis, jos katsomossa on joku tuttu ja jos ei ole, mä ajatuksissani sijoitan sinne jonkun. Nuorempana mulla oli sellainen harjoitusmetodi, että kuvittelin mielessäni katsomoon jonkun itselleni tärkeän ihmisen. Aina jossain vaiheessa harjoituksia mulle tulee mieleen se, että mä omistan kyseisen roolin aina jollekin. Enkä paljasta, kenelle sen omistan. Se on mun oma salaisuuteni."

Onko sinulla kenties jotain omia rituaaleja/rutiineja, joita teet aina ennen esitystä? ”Kyllä mä yleensä venyttelen ja jos on luvassa musikaalia ja tanssia, niin kyllä se vaatii ihan kunnon lämmittelyn. Kyllä mä myös jollain tasolla käyn tekstin mielessäni läpi, etenkin jos sitä on paljon. Mä joko mielikuvittelen mielessäni esityksen nopeasti läpi tai sitten ihan konkreettisesti käyn tekstiä läpi. Olen vähän sellainen varmistelija. Sitten on vähän hassujakin, ja tämän mä teen ihan arkielämässäkin, eli mä laitan vasemman kengän jalkaan ensin. En tiedä miksi, ja pukijatkin tietää sen. Ne ei edes yritä laittaa mulle oikeaa kenkää ensin, heh. Kyllähän joka esitykseen tulee ne omat rutiinit, ihan koko ryhmälle. Jos on joku iso musikaalirooli, niin kyllä sen tiedostaa jo heti aamusta. Kuulostelee kroppaansa ja täytyy miettiä tarkkaan, että missä vaiheessa syö ja mitä syö. Silloin valmistautumiseen menee koko päivä jollain tavalla kyllä.”

Kerro joku kommellus!”Oli sellainen lastenmusikaali kuin ”Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti” ja siinä oli tosi nopeita vaihtoja. Tapahtui kerran niin, että olin lavan sivussa pikavaihdossa ja mulle laitettiin tukkaa kiinni. Pöydällä oli hiuslakkapullo ja lisäksi semmoinen Ice Power-pullo, jota suihkutetaan lihasvammoihin. No, mulle suihkutettiin sitä reilusti hiuksiin. Mulla valui vesi silmistä ja nauroin vaan, ja piti jo mennä seuraavaan tanssikohtaukseen lavalle. Mun ympärillä oli kauhee käry ja kaikki oli vaan, että mitä ihmettä sä oot menny tekemään! Vuonna 85:sta tehdessä kävi sitten niin, että kun aloin tehdä Karoliinaa, olin vaan harjoitellut kohtauksia mutta en saanut alle yhtään läpimenoa. No, mä sitten ekassa esityksessä hipsin valmiiksi kohtausta varten sen baarin taakse kököttämään ja luulin, että menen kohta ovesta sisään se baari lähteekin siitä liikkeelle! Peruutin siitä sitten vaivihkaa pois, kököttävä Karoliina siellä heh! Kukkuu!” nauraa Petra. ”Olen muuten myös murtanut jalkani Oliver-musikaalin ensi-illassa...”

Kerro joku oikein hyvä muisto? ”Olin valmistunut just koulusta ja vierailin Työviksessä musikaalissa ”Enkeleitä Broadwayllä”. Oliskohan ollut sitten ensimmäinen yleisö ja mä kiersin sieltä näyttämön takaa toiselle puolelle, kuulin yleisön puheensorinan ja sen, kun soittimia viritellään ja tajusin yhtäkkiä, että nyt mä olen täällä! Tästä mä nuorena haaveilin! Se järjetön onni siitä, että olen nyt täällä Työviksen lavalla ja mulla on musikaalin naispäärooli ja olen just valmistunut koulusta ja elämä on avoinna!”

Käytkö seuraamassa muiden teatterien tarjontaa ja onko joku esitys jäänyt erityisesti mieleesi? ”Kyllä mä käyn aika paljon, niin paljon kuin suinkin pystyn. Helsingissä käyn paljon katsomassa kurssikavereitteni töitä, Hämeenlinnassa, Oulussa, Turussa... Nythän mulla on enemmän mahdollisuuksia käydä eri teattereissa. Tampereen Teatterissa kävin katsomassa Jatkuvaa kasvua, ja tykkäsin siitä kyllä tosi paljon. Olin kauhean ylpeä kollegoistani.”

Tulevia rooleja? ”Kesällä olen Tampereen Komediateatterin Riemurahat-farssissa mukana. Ensi-ilta on kesäkuun alussa. Syksyllä vierailen Teatteri Jurkassa Pasi Lampelan näytelmässä Markiisin unet.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Äitini sanoo aina, että ”Kaikki järjestyy” ja itsekin sitä aina toistelen. Sit ehkä semmoinen kuin ”mieluummin enemmän kuin vähemmän” olisi mun juttuni myös.”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit sanoa? ”Se täytyy sanoa, että kyllä mä pikkuisen olen huolissani teatterien tulevaisuudesta. Nuoret pitäisi saada teatteriin myös, mua vähän huolettaa se, että mistä tulevaisuudessa saadaan uusia katsojia. Miten sitä pystyy kilpailemaan tuota järjetöntä tarjontaa vastaan, elokuvia ja nettiä? Tukia vähennetään ja lipputuloja tulee koko ajan vähemmän, ja se alkaa vaikuttaa ohjelmistoihinkin. En väheksy viihdettä enkä musikaaleja enkä komedioita, mutta kyllä mä haluan tehdä muutakin. Monen hienon esityksen esityskaari jää rikollisen lyhyeksi ihan siksi, että ihmiset ei vaan löydä sitä tai valitsevat sen sijaan jotain muuta. Suomessa ei lähdetä niin helposti spontaanisti teatteriin, mikä on harmi. Jotenkin teatterilla on vieläkin vähän sellainen ”elitistinen” maine, pukeudutaan ja niin edelleen. Toki teatterissakäynnistä voi ja saa tehdä juhlahetken, mutta mieskatsojat ja nuoret varsinkin saattavat vierastaa teatteria juuri siksi, että tulee sellainen ”pönötysfiilis”. Kasivitonen onneksi mursi tätä leimaa, siellähän kävi todella paljon myös miespuolisia katsojia.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Aaaah, pienenä mä rakastin Tenavissa sitä Piparminttu-Pipsaa! Se mä haluaisin olla. Mä samaistuin siihen pienenä, koska olin niiiiin epätyttömäinen tyttö kuin olla ja voi. Mahtava hahmo!”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä varmaan yrittäisin viedä itseäni tilanteisiin, joissa mä tuntisin sen, että miten mies esim. kokee taiteelliset tai visuaaliset elämykset. Haluaisin keskustella naisten kanssa ja joutua jonkinsortin riitatilanteisiin, väittelemään ja kiistelemään. Harrastaisin rajua urheilua, jotta tuntisin miltä miehen kehossa tuntuu  ja totta kai samasta syystä myös seksiä. Menisin myös miesten saunailtaan kuuntelemaan, että mitäs siellä oikein jutellaan. Kokonaisvaltainen miehenymmärryspäivä!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Sehän olisi mulle ihan kauhun paikka, koska mä rakastan talvea! No, ottaisin sinne tosi hyviä kirjoja ja tinapillin, jotta voisin kunnolla opetella soittamaan sitä. Jättitermarillisen hyvää teetä hunajan kera ottaisin mukaan ja sitten vaan nautiskelisin, kun siellä on kylmää ja pimeää. Ja kun kevätaurinko alkaisi lämmittää, mä vetäisin verhot takaisin kiinni ja jatkaisin unia. Mähän voisin tehdä kesäksi sellaisen hobittimajan tyylisen viileän maakuopan, jossa voisin piileskellä koko kesän!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Tosi tanakan aurinkosuojan ja jotain pehmukkeeksi. Sit voisin ottaa mukaan puukon, jotta voisin karsia sillä oksia ja tehdä niistä jotain. Sitten siellä pitäisi olla askartelutarvikkeita, paperia ja maalia. Mini-Strömsön tyylinen juttu, kaikenlaista nikkarointia ja askartelua! Voisin piirrellä kuvia niistä maisemista ja juotavana mulla voisi olla raikasta greippimehua.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne menisit? ”Aika jännä, just pari päivää sitten mä mietin, että voi kun voisin tavata mun mummoni kun hän oli nuori. Mä menisin 30-luvun loppuun Petsamoon tapaamaan mun Martta-mummoani, isäni äitiä, hän oli mulle äärimmäisen rakas ihminen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kävelen tästä töihin ja aloitan omat rituaalini, mähän tulen vasta vähän ennen kahta lavalle, eli siksi en ole vielä hysteerinen tai paniikissa, vaikka kello on jo näin paljon. Näen pukkarikaverini Mia Selinin ja vaihdetaan kuulumiset, ehkä otan kupposen teetä ja venyttelen siinä pukkarin lattialla vähän. Käyn pikaisen mutkan kampaamon puolella ja sitten tulen lämpiön puolelle siinä puoli kahden maissa ja odottelen, milloin on Iiris Kukkian aika astua lavalle.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Tyhjä

- Mikä sytyttää sinut? - Rohkeus

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Poissaolevuus

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Kun pakkaslumi narskuu kenkien alla

- Mitä ääntä inhoat? - Formulakisoja

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Veneenrakentaja

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Asfalttimies

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kylläpä kesti!

Nyt pois tästä auringosta... :)

Teatterikärpäsen kevätkausi 2014

 Teattereissa on kirmattu jo kesälaitumille ja ansaittu kesäloma alkanut (jos ei sitten ahkeroida vielä kesäteatterin parissa). Meikäläiselläkin on kirjaimellisesti kevään näytännöt taputeltu, ja taas on perinteiseen tapaan aika tehdä pieni katsaus menneeseen. Keväällä 2013 tuli nähtyä 38 eri näytelmää ja tänä keväänä olikin tapahtunut roima pudotus määrällisesti : tuli nähtyä nimittäin "vain" 37 näytelmää! Tammikuussa tein listan muutamista tärpeistä ja ne tulikin nähtyä paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki.

 Kevätkausi oli varsin monipuolinen ja laadullisesti erittäin hyvä. Monikin näytelmä oli mielestäni erinomainen ja sai täydet pisteet. Tuli myös reissattua paikkakunnilla, joissa en ole pitkään aikaan käynyt (Kouvola, Pori) ja käytyä katsomassa myös loistavia nuorten teatteriryhmiä. Viiden tähden esityksiä oli niin monta, etten osaa valita niistä ihan selkeää ykköstä. Mainittava kuitenkin on etenkin Ihmisellinen mies (Työvis), Karkkipäivä (Porin Teatteri), Tarpeettomia ihmisiä (Jyväskylän Kaupunginteatteri), Järki ja tunteet (HKT) sekä Juoksuhaudantie (Red Nose Club/Teatteri Avoimet Ovet). Suuria tunteita kaikissa ja yllättävää huumoriakin.

Ihmisellinen mies / (c) Kari Sunnari

 Näytelmistä erikoismaininnan antaisin vielä kulttimainetta jo nyt nauttivalle Q-teatterin Kaspar Hauserille, Circus Maximuksen Täynnä elämää-proggikselle, HKT:n extremekokemukselle Toveri K:sta ja Arx-Stagen nuorten teatteriryhmän itse käsikirjoittamalle Tahtoisitko?-näytelmälle. Jokainen näistä onnistui yllättämään omalla tavallaan.

 En osaa myöskään nimetä ketään tiettyä henkilöä kevätkauden parhaaksi näyttelijäksi. Kärkikahinoihin nousee Teija Auvinen/Hiljaiset sillat (Työvis), Maarit Lehtonen/Karkkipäivä (Pori) ja Tommi Raitolehto/Kuninkaan puhe (Työvis). Lisäksi haluaisin antaa erikoismaininnan ensinnäkin Puntti Valtoselle, joka hurmasi niin Jamppa Tuomisena kuin UIT:n lavallakin. Oli myös mielenkiintoista nähdä Auvo Vihro muutaman viikon sisällä kolmessa täysin erityylisessä roolissa, ja jokaisessa hän oli loistava. Nämä näytelmät olivat Ihmisellinen mies, Hiljaiset sillat ja Kuninkaan puhe. Ville Tiihoselle myös spesiaalimaininta eversti Brandonin roolista Helsingin Kaupunginteatterin raikkaassa toteutuksessa Järki ja tunteet-klassikosta.

 Muutama hutikin joukkoon sattui... Tärppilistallani ollut Työviksen "Kerjäläinen ja jänis" ei minua sytyttänyt oikeastaan millään tavalla ja Hämeenlinnassa vieraillut "Irwin - Ikuinen kapinallinen" oli aluksi niin huono, että oli hilkulla etten lähtenyt väliajalla kotiin, mikä on kyllä toooooodella harvinaista. Mielenkiintoista tässä on muuten se, että olen huomannut tiettyä toistuvuutta muutamassa asiassa... Viime keväänä kehuin maasta taivaaseen Miika Murasen ohjaaman Myrskyluodon Maijan ja syksyllä Murasen ohjaama West Side Story veti pohjat. Nyt keväällä "Kerjäläisen ja jäniksen" ohjasi Snoopi Siren, saman henkilön ohjaama "Pojat" taas oli koko viime vuoden paras veto ja tämän kevään "Karkkipäivä" myös todella jäätävää työtä.

 Tästä jatkaa taas Kesäteatterikärpänen. Luvassa on raporttia Jokioisilta, Suomenlinnasta, Lahdesta, Jyväskylästä, Hämeenlinnasta ja Turusta ainakin. Haastattelujakin saan toivonmukaan julkaistua muutaman kesän aikana.

 Toivotan lukijoilleni oikein hyvää ja rentouttavaa kesää! Nauttikaa!

Karkkipäivä / Porin Teatteri

Karkkipäivä / Porin Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.4. 2014, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Ohjaus ja dramatisointi Snoopi Siren

Rooleissa : Peter-Sebastian Lehtonen, Maarit Lehtonen, Hannele Lanu, Teemu Niemelä, Marko Honkanen, Katariina Lohiniva, Janne Turkki, Mirva Tolppanen, Adele Aalto, Jenna Sottinen, Joonas-Petteri Nieminen, Jutta Tilvis, Kalle Rossi ja Lauri Lehtimäki

 Markus Nummen Karkkipäivä-romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2010. Kirjaa en ole lukenut, en nähnyt liioin yhtään aiempaa teatteriversiota. Muistelen kuitenkin lukeneeni joitakin arvosteluja ainakin KOM-teatterin versiosta, ja niistä ei jäänyt juurikaan muistikuvia. Karkkipäivä sanana tuo mieleeni jotain makeaa ja mieluisaa, jotain mitä on odotettu ja odotus sitten palkitaan tavalla tai toisella. Odotus kyllä palkittiin tälläkin kertaa, mutta yllättävällä tavalla.

Peter-Sebastian Lehtonen / (c) Janne Alhonpää

 Karkkipäivä-tarinan päähenkilö on Tomi-poika (Peter-Sebastian Lehtonen). Poika elää omassa mielikuvitusmaailmassaan osittain ja tuossa maailmassa hän on Tok Kilmoori, sankari joka pelastaa Prinsessoja pulasta ja jolle kaikki on mahdollista. Poika huomaa, että erään ystävänsä huoneen ikkuna on jatkuvasti pimeänä ja tyttöä ei ole näkynyt ulkona leikkimässä vähään aikaan. Hän aavistaa, että jotain ikävää on sattunut ja päättää pelastaa tytön. Tomi tapaa sattumalta Arin (Teemu Niemelä), joka on ammatiltaan käsikirjoittaja-kirjailija. Poika tavallaan leimautuu Ariin ja hakee hänestä turvaa, ja Ari vie pojan kotiinsa siksi aikaa, että pojan vanhemmat löytyvät. Tällä onkin arvaamattomat seuraukset, ja pian Ari on keskellä kummallista vyyhtiä, jota purkamaan tarvitaan myös sosiaalityöntekijöitä.

Teemu Niemelä / (c) Janne Alhonpää

 Ja sitten on Paula (Maarit Lehtonen), tilanhallintasuunnittelija, eronnut nainen ja äiti. Hän haluaa hallita kaikkea täydellisellä otteella, kotona on kaikki viimeisen päälle sisustettuna ja tip top. On kuitenkin yksi asia, jota Paula ei pysty hallitsemaan - vanhemmuus. Paulan tytär Mirja on huoneessaan ja ovi on lukittu. Ulkopuolelta.

 Jo Karkkipäivän julistekuvista kävi ilmi, että jotain painajaismaista on luvassa. Kohtalaisen painostava tunnelma...ei mitään kevyttä todellakaan! Toivon, että jokainen näkisi tämän näytelmän, myös ne, joilla elämä on mallillaan ja perhe kasassa. Toisilla on palapelin palaset kaukana toisistaan ja täysin hukassa, mutta kukaan ei saa jäädä yksin. Ulkopuolista apua on lupa pyytää ja saada, jos omat resurssit ja voimat eivät riitä. Kulissit ovat kunnossa, mutta mitä kaikkea muhii pinnan alla? Minut tämä veti totaalisen hiljaiseksi, takanani istuneet kyynelehtivät. Jossain kohtaa loppuvaiheilla minusta tuntui siltä, että en pysty hengittämään. Kaamea aavistus hiipi pääni sisälle ja sen jälkeen tuntui siltä, että sydän olisi ollut kurkussani hakkaamassa ja vaikeutti hengitystä. Hyvin vahva tunne.

 Leppoisissa tunnelmissa oltiin vain hetkittäin, etenkin Tomin ja Arin yhteisissä kohtauksissa oli valtavasti lämpöä ja toivoa siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Muuten oli onnistuttu kyllä kehittelemään melkoinen jännitysnäytelmä, tuntui että yleisökin kävi aika herkillä ja mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan. Projisoinnit toimivat jälleen kerran, merimaisemat rauhoittivat mieltä sopivalla hetkellä. Hieno, pysähdyttävä näytelmä piti otteessaan ihan loppuun asti eikä jättänyt katsojaa kuitenkaan epätoivon valtaan. Toive paremmasta tulevaisuudesta jäi elämään. En ole Porin Teatterissa kovin usein viime aikoina ollut, mutta minulle tämä meni ehdottomasti ykköseksi näkemistäni ja hienoa, että tämänkaltaistakin on ohjelmistossa. Ei mitään helppoa ja valmiiksipureskeltua tavaraa, tämä todella herätti ajattelemaan ja siksi toivonkin, että syksyllä katsomot täyttyisivät. Maarit Lehtonen etenkin on huikaisevan loistava Paulan roolissa, samoin Peter-Sebastian Lehtonen Tomin roolissa. Hienoa oli nähdä etenkin Teemu Niemelää draaman parissa ja sitä kautta ihan uudenlaista vivahdetta hänen tulkinnassaan. Täytyy sanoa, että Snoopi Siren tehnyt jälleen hienoa työtä!

Karkkipäivälle täydet viisi tähteä *****.

(näin esityksen ystävälipulla)

Maarit Lehtonen / (c) Janne Alhonpää