Kantaesitys 27.11. 2013, kesto noin 2h 45min väliaikoineen
Dramatisointi Sofi Oksanen
Ohjaus Raila Leppäkoski
Musiikki Maija Kaunismaa
Rooleissa : Timo Tuominen, Matleena Kuusniemi, Janne Hyytiäinen, Sari Puumalainen, Antti Luusuaniemi, Jukka-Pekka Palo, Jouko Keskinen, Pirjo Määttä ja Jani Karvinen
Muusikot : Maija Kaunismaa, Sara Puljula, Tommi Asplund, Juha Kuoppala ja Zarkus Poussa
Taustaa : Sofi Oksanen on itse dramatisoinut tämän näytelmän, joka pohjautuu hänen samannimiseen romaaniinsa. "Kun kyyhkyset katosivat" on kolmas osa hänen Viron lähimenneisyyttä käsittelevästä Kvartetti-sarjastaan, jonka aiemmat osat olivat Stalinin lehmät (2003) ja Puhdistus (2008). Kansallisteatterin sivuilla näytelmästä kerrotaan näin : "Kun kyyhkyset katosivat on kertomus onnettomasta avioliitosta, naamioista ja rikkimenneistä ihmisistä, jotka keksivät itselleen menneisyyksiä pelastaakseen tulevaisuutensa." Kaikki on napakasti tiivistetty juuri tähän lauseeseen, joten en edes yrittänyt kehitellä mitään omaa versiotani. Tarina sijoittuu kahteen eri aikakauteen. Aluksi ollaan Natsi-Saksan miehityksen alla ja väliajan jälkeen pompataan 1960-luvulle neuvostohallinnon kaudelle.
 |
| (c) Stefan Bremer |
Plussaa : Vanhempienikin häävalssina soinut Metsäkukkia saa alussa heti uudenlaisen tulkinnan, aika hämmentyneenä mutta positiivisesti yllättyneenä sitä keskityin kuuntelemaan. Samalla näyttämön yläpuolelle ilmestyvät mystiset taulut ja ehdin jo manata mielessäni, että "ei kai taas projisointeja tai videokuvaa..." Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä suurempaan ilmestyi taidokkaita hiilipiirroksia (kiitos Mikko Ijäkselle!) ja pienempään simultaanitekstitys viroksi ja englanniksi. Pariin otteeseen katseeni osui seuraamaan tekstitystä, mutta muuten laatikko ei kyllä häirinnyt katsomistani yhtään. Sen väritkin vaihtuivat aatteen mukaan... Piiroksia sen sijaan jämähdin välillä seuraamaan liiankin kanssa, tarkoitus ei ollut varmaankaan viedä huomiota itse näyttämön tapahtumista mutta minulle kävi näin. Tajusin kuitenkin nopeasti, että nyt pitää oikeasti keskittyä näytelmään tai muuten putoan kärryiltä. Oksasen romaani on kuulemma monitasoinen (en ole lukenut yhtäkään hänen teoksistaan) ja kirjaimellisesti sitä oli tämä näyttämöversiokin. Lavastus tarjosi monia eri ulottuvuuksia ja jokaisessa tapahtui jotain, ei välttämättä mitään juoneen olennaisesti liittyvää ratkaisua kuitenkaan, ja kaiken keskellä soitti vielä orkesteri. Koko hommahan lähti alkuun Edgar Partsin (Timo Tuominen) ja tuoreen vaimonsa Juuditin (Matleena Kuusniemi) pannukakuksi muuttuneesta hääyöstä. Syitä moiseen sai arvuutella aika pitkään, toki ratkaisu sitten lopulta kerrottiin. Tarkkana sai olla koko ajan, sillä paljon tapahtui ja onneksi sentään edettiin kronologisesti. Hämmennyin siitä, että niin paljon totuutta muunneltiin ja rooleja vedettiin, riippuen siitä missä leirissä milloinkin oltiin ja mistä sai itselleen parhaan hyödyn. Olisin saanut kuvioista enemmän irti, jos olisin ollut historiantunneilla aikoinaan enemmän hereillä. Kiitin kuitenkin hiljaa itseäni useampaankin kertaan siitä, etten tiennyt ennalta juuri lainkaan mistä teoksessa on kyse. Muuten päässäni olisi ollut jonkinsortin ennakko-odotuksia, joiden täyttymistä olisin odottanut koko ajan. Katsomossa istuin täysin avoimin mielin. Yllättäkää minut ja saakaa minut vaikuttumaan! Ja niin kävi. Viis siitä, että kärryillä en ihan pysynyt kaikissa mutkissa, mutta tarinahan on hieno ja vie mennessään! Se kulkee eteen päin kuin juna ja tarjoaa sopivia käänteitä, jotka pistävät ajattelemaan. Miten itse toimisin vastaavassa tilanteessa? Roolitöistä minut vakuutti eniten Timo Tuominen. Pokkurointia, vehkeilyä, oman edun tavoittelua. Tyynesti vaan pestään kädet koko touhusta lopuksi, vailla minkäänlaista omantunnon kolkutusta. Miksi mies moisiin tekoihin sitten ryhtyi, se jäi vähän hämärän peittoon tai meni muuten vaan minulta ohi. Viehätyin alkupuolella Matleena Kuusniemen rauhallisesta puhetyylistä ja hienosta, vähäeleisestä näyttelijäntyöstä, samoin Sari Puumalainen Rosaliena vakuutti minut. Toisessa näytöksessä Jukka-Pekka Palon esittämä kapteeni Porkov oli hyytävä tapaus, silmät kiiluivat takuulla takariviin asti. Juuditin ja saksalaisen Hellmuthin (Antti Luusuaniemi) romanssissa oli kunnon jännitettä. Näytelmän päätyttyä minulla oli päällimmäisenä kaksi asiaa mielessä : kyllä oli hieno tarina (vaikken kaikkea ymmärtänytkään) ja kyllä teatteri on mahtavaa! Teatterisavukkeistako muuten johtui, että salissa leijui aika vahva tuoksu? Se tarjosi kokonaisvaltaisen elämyksen kyllä. Plussaa myös siitä, että pitkästä kestostaan huolimatta en vilkaissut välissä kelloa lainkaan!
 |
| Janne Hyytiäinen ja Timo Tuominen / (c) Stefan Bremer |
Miinusta : Monitasoinen tyyli ei purrut ihan joka kohtauksessa, aina kun ei oikein tiennyt, että mitä ja ketä olisi seurannut. Minulla varsinkin on välillä paha tapa kiinnittää huomioni johonkin epäolennaiseen ja havahtua hetken kuluttua, että hei missäs tässä nyt mennään. Vähän ärsyynnyin myös muutamien roolihahmojen jatkuvasta ravaamisesta ja saman toistosta. Tuntui, että Janne Hyytiäisen Roland joko ramppasi edestakaisin, piileskeli jossain ja miksi piti replikoida koko ajan lähes huutaen ääni käheänä? Ihmettelin myös sitä, miten suuri muutos tapahtui Juuditissa ja koko hänen olemuksessaan väliajan jälkeen, ilman että muutoksen syitä sen enempiä seliteltiin. Muutaman kerran jotain asiaa selostettiin niin pitkin lausein, että unohdin mistä on kyse ja katsoinkin sitten englanninkielisen tiivistelmän tekstitaululta... Lopun käsienpesukohtauksesta pidin, mutta en siitä mitä vielä sen jälkeen tapahtui.
Muuta : Ensi-illassa olin katsomassa ja näissä on aina oma viehätyksensä. Istuin omalle paikalleni heti ovien auettua ja mielenkiinnolla seurasin, keitä kaikkia saliin saapuu. Ja saapuihan heitä! Pakko sanoa vielä tämä, vaikka itse esitykseen tämä ei kuulu mutta kokonaisfiilikseen kyllä, että viehätystäni latisti vieressäni istunut herra, jonka tumma takki oli niiiiin hilseen peitossa, että toivoin hänen istuvan hiljaa paikoillaan koko esityksen, jottei minun päälleni ropise yhtään. Hän myös piti useampaan otteeseen omituista "kurnutusta", oli sivusilmällä pakko välillä vilkaista että mikä on meininki...
Ohessa linkki Kansallisteatterin sivuille, jossa tarkemmin näytelmästä mm. trailerin ja blogin muodossa.
Kun kyyhkyset katosivat saa neljä tähteä ****.
Minulle Kun kyyhkyset katosivat oli puuduttavin ja tylsin teatterikokemus lähes koko elämäni aikana. Perinkymmenen vuoden takainen Gombrowizcin Ivona Burgundiprisessakaan ei Kansallisteatterin Willensaunassa ollut yhtä kuolettava, vaikka läheltä liippasi. Oksasen ja Leppäkosken esityksessä teatteria oli mielestäni käytetty vääriin tarkoituksiin ja väärin keinoin. TEATTERIN PITÄÄ OLLA ELÄVÄÄ, ja sitä tämä teatteri ei todellakaan ollut, vaan aavemaisen sävytöntä kohkaamista. Oksasessa on paljon vihaa ja raivoa, aitoa humanismia saati miesvihasta vapautunutta ihmiskuvausta en häneltä löydä, ja huumoria ei ole ensinkään. Olen pahoillani tästä tuomiosta, mutta se vastaa vastaanottokokemustani. Suna Vuoren rehdistä ja raikkaasta arvostelusta olen eri mieltä ainoastaan siinä, kun hän sanoi esitystä sekavaksi. Eihän se sitä ollut, kaikkihan siinä väännettiin spastisesti rautalangasta, ettei kenellekään olisi jäänyt epäselväksi, ketkä ovat pahoja ja ketkä pelkästään uhreja.
VastaaPoista
VastaaPoista”Nuoren naisen paras ystävä…”
Sofi Oksasen romaaniin perustuva Kun kyyhkyset katosivat –näytelmä on varmasti pettymys sellaisellekin katsojalle, joka ei siitä kovin suuria odota.
Miten kokeneet tekijät ja teatteri-ilmaisun ammattilaiset saavatkin aikaan tällaisen karun nyyhkytarinan, jossa ei ole intensiteettiä, keskitystä ja josta ylimalkaan puuttuu kaikki se, minkä teatterissa yleensä kuvittelisi olevan elävää. Peter Brook aikoinaan pohdiskeli, miten näyttämön tyhjä tila olisi täytettävä: hänen käsityksensä kuolettavasta teatterista olisi tämän näytelmän kohdalla imarteleva kompromissi.
Kun kyyhkyset katosivat on valitettavasti kehno näytelmä. Tekisi mieli sanoa, ettei se edes ole näytelmä. Se on pikemminkin jonkinlainen väkisin rautalangasta väännetty luomus, jota tehdessä dramaturgi, ohjaaja ja näyttelijät eivät ole oikein tajunneet, mitä elävä teatteri heiltä odottaa.
Varmasti Virossa on kahden totalitarismin kauden aikana tapahtunut valtavia ihmisyyden loukkauksia, jotka ovat jättäneet jälkeensä pitkät ja traumaattiset varjot, mutta suurellinen näyttämöllepano ei pelasta Oksasta siltä, että hänen ohjelmansa on puuduttavan mustavalkoinen, eikä Leppäkoskea siltä, että koko esityksestä puuttuu draamallinen idea. Jo aloitustilanne, jossa Juudit (Matleena Kuusniemi) sovittaa makuukammarissaan hääpukua samalla kun toinen nuoripari pussailee taustalla lavasteiden hämärissä, synnyttää laahaavassa tunnelmanvirittelyssään epäilyjä. Kertomus opportumismista, takinkääntelystä, petoksista, rikkinäisestä avioliitosta ja onnettomista ihmissuhteista ei ole sen vanhempi tai uudempi kuin mikään mukaan tarina – ja uusi tulee mistä tarinasta tahansa, jos se kerrotaan elävästi. Elävä tarina puolestaan tekee myös näyttelijöiden työstä laadukasta, ja sitä ei tämän esityksen yliampuvista latteuksista voi sanoa.
Uskon, että koko näytelmä kaatuu jo siihen, että sen dialogi ei toimi. Dialogi ei toimi, jos se ei lainkaan kuulosta ihmisen puheelta, jos siitä eivät välity uskottavina sanojan tunteet ja ajatukset. Vivahteitakin elävässä dialogissa toki saa olla, ja ironiaa, ja huumoria, ja ennen kaikkea jännite sen välillä, mitä sanotaan ja mitä jätetään sanomatta. Kaikki tämä näyttää Oksasen tekstistä puuttuvan: kun kaikki sanotaan liian suoraan, ei lopulta sanota muuta kuin itsestäänselvyyksiä.
Luulen, että kun romaanin limittyville aikatasoille rakentuva kerrontastruktuuri on näytelmässä yksinkertaistettu kahdeksi omassa ajassaan pysyväksi preesensiksi, näytöksestä on kadonnut sekin arvoituksellisuus, joka romaania piti pystyssä.
Yksi näytelmän epäonnistuneista ratkaisuista on soitinyhtyeen, kvintetin, käyttö, joka tuntuu viittaavan poliittiseen kabareehen, mutta ei toimi samalla tavalla: nyt musiikki kehystää tapettina jokaista hetkeä, mutta ei tuo näytelmään mitään uutta sisältöä tai ulottuvuutta. Kohtuullisen taitavat muusikot luovat tyhjää kahvilaloungea.
Dramaturgia ja ohjaustyyli pyrkivät pelaamaan huonolla maulla, mutta tekevät sen sovinnaisesti, liikauttamatta katsomossa minkäänlaisia tunteita. Tämän juttuni otsikko on peräisin repliikistä, joka jatkuu sanoilla ”…on PESSAARI!” Hauskaa? Näytelmän kyyninen opportunistiperkele pesee lopussa kätensä etunäyttämölle asetetussa vesialtaassa. Sen jälkeen hän tekee jotain, mitä Pontius Pilatuskaan ei olisi keksinyt: hän kääntää selkänsä katsomolle ja kusta lorottaa samaan altaaseen. Kohtaus on niin mauton, että se saa katsojan vaivautumaan.
Puhdistuksen luin aikoinaan velvollisuudesta, kun se paisui päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta yhä merkittävämmäksi kirjallisuusilmiöksi. Romaanin pohjalta tehty elokuva oli mielestäni vastenmielinen, mutta toimi sata kertaa paremmin kuin Kyyhkysistä tehty näytelmä. En tiedä, mistä tällainen taiteellisen kyvyn ja näkemyksen yhtäkkinen kato johtuu. Siitäkö, että teatterien yleisökato vaatii suuria ja mahtipontisia eleitä, jolloin hyvän ja elävän teatterikielen perusteet helposti unohtuvat?
Näytä vähemmän
1
Kiitos paljon Arto kommenteista!
VastaaPoista