Haastattelussa Reeta Vestman

Reeta Vestmanin tapasin kesäkuun alkupuolella 2013 Helsingissä Kampin ostoskeskuksen Picnic-kahvilassa.

Jousimiehen merkeissä 1983 syntynyt Reeta on kotoisin Helsingistä, mutta tällä hetkellä hän asuu Sipoossa. ”Lontoossa olen asunut pariinkin otteeseen, lapsena ensimmäisen kerran ja vuosina 2010-2011 myös. Olen asunut myös Belgiassa vähän aikaa. Aika paljon olen reissannut niinä Husky Rescue-aikoina, silloin tuli asuttua tienpäällä milloin missäkin. Muutenkin olen muuttanut hirmuisen monta kertaa, olisinko Helsingin sisälläkin muuttanut yli kymmenen kertaa...” Reeta muistelee.

Mitä harrastat? ”Harrastan liikuntaa paljon ja pari vuotta olen käynyt sellaisessa ryhmämeditaatiossa. Nautin todella paljon hiljaisuudesta, se on hyvää vastapainoa tälle työlle. Tykkään myös saunomisesta niin paljon, että sitä voisi kutsua harrastukseksi myös! Nyt helteillä se on kylläkin jäänyt vähän vähemmälle, mutta yleensä tulee käytyä neljä kertaa viikossa saunassa. Oon harrastanut kaikkea huimapäistäkin aktiviteettia, mutta veikkaan että tulevaisuudessa keskityn lähinnä vaunulenkkeilyyn vauvan kanssa. ”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä? ”No kyllä varmaan mun laajasta äänialasta on paljon hyötyä musikaalimateriaalin kannalta. Mä pääsen pelottavan matalalle ja toisaalta luonnistuu myös koloratuurisopraanon materiaali tyyliin "Glitter and be Gay". Ja sitten tietysti se on etu, että mut on aika helppo roolittaa kun habitus vastaa äänityyppiä ja musikaaleissa harrastetaan just tollasta "typecastingia". Mut se ei ole mikään taito vaan ihan Luojan lykky. Se on hassua, että sopraanot on usein pieniä blondeja ja mezzot sitten niitä viekkaita tummaverikköjä.", naurahtaa Reeta.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Totta kai kaikissa ammattiini liittyvissä taidoissa haluaisin vielä kehittyä. Vaikka olen paljon tanssinut ja sitä jonkinverran työssäni teenkin, niin mä ihailen ammattitanssijoita todella paljon. Toivoisin pääseväni siinä pidemmälle. Ihailen myös sellaista tietynlaista temppuilua. Vaikka osaankin liikkua, toivoisin, että mussa olisi enemmän sellaista akrobaattisuutta ja kehon hallintaa. Esimerkiksi breakkaajia ja parkour-tyyppejä mä ihailen, niillä on kaikki se liikkeiden sulavuus ja muu. Se on tosi makeen näköistä. Mä olen kyllä tosi rohkea ja heittäydyn asioihin mukaan täysillä, mutta sulavuutta saisi olla enemmän.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia tai musiikillisia lahjakkuuksia? ”No muusikkoja löytyy. Äitini siskon mies on kapellimestari ja heidän seitsemän lasta, jotka on siis mun serkkuja, soittaa kaikki jotain insrumentteja. Siitä on isä saanut itselleen hyvän treenibändin. Mun sisko on todella kova laulaja ja opiskelee parhaillaan elokuvanäyttelijäksi Lontoossa ja myös veli tekee musaa ja opiskelee äänisuunnittelijaksi, on reggae-miehiä.. Vanhempani myös soittavat ja laulavat."

Osaatko itse soittaa jotain instrumenttia? ”Mä olen valmistunut Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi ja meillä musiikkikasvatuksenosastolla oli pakollisena se, että pitää osata vähintään alkeet kaikista bändisoittimista. Mut osaanko oikeesti niin, ööö..Piano on mun sivuinstrumenttini, se on mulle laulun ohella rakkain instrumentti. Oon aloittanut pianon 6-vuotiaana ja käytän sitä myös työssäni silloin kun opetan laulua. Vaikka soitan muitakin soittimia, niin en mä kuitenkaan mikään virtuoosi ole, että ottaisin vaan jonkun soittimen ja sieltä lähtisi heti sulosäveliä. Kitarakin mulla on, mutta myönnän että se on aika paljon pussissa ja varastossa. Percussioita tykkään myös soitella. Jos mä teen koulussa sijaisuuksia, niin kyllä mä hallitsen ne perusteet, mutta en niin, että pystyisin esimerkiksi soittamaan omalle levylleni kaikki instumentit, ei todellakaan!”

Reeta Vestman / kuva Teatterikärpänen

Kertoisitko vielä hiukan bändi-ja musiikkikuvioistasi? ”Mä kiersin kahdeksan vuotta Husky Rescue -bändin solistina maailmaa ristiin rastiin. Muistelen lämmöllä sitä aikaa ja oon kiitollinen että sain olla tekemässä niin kaunista musaa, mutta laulajana sitä kuitenkin haluaa kehittyä edelleen ja laulullisesti se tyyli oli rajoittunut aika lailla eteeriseen huokailuun. Mä tykkään tehdä äänellä kaikenlaista, laulaa myös kovaa ja korkealta, ja siksi musikaalimateriaali on mua kiehtonut just laulullisesti paljon, koska se on niin valtavan laajaa ja haastavaa, tyylisuunnat kattaa kaiken legitista souliin. 2004-2010 olivat aktiiviset vuodet Husky Rescuen parissa, oltiin kiertueilla ja tehtiin neljä albumia. Vuonna 2010 mä pääsin Lontooseen Royal Academy of Musiciin (RAM) opiskelemaan musiikkiteatteria, joka oli ihana yllätys, ja ajattelin, että nyt on hyvä hetki lopettaa tää bänditoiminta. Onneksi olin jo nähnyt paljon Husky Rescuen kanssa ja päässyt esiintymään mahtaviin paikkoihin. Aikansa kutakin. Se koko porukkahan meni siinä sitten uusiksi, siihen aikaan se oli 5-6- henkinen yhtye ja nykyäänhän ne tekee triona. Husky Rescuen lisäksi oon vieraillut esimerkiksi Pepe Deluxén, Olavi Uusivirran ja Bomfunk MC´sin levyillä ja edelleen teen töitä muusikkona ja laulunopettajan töitä teatteritöiden ohella. Mulla on edelleen sellainen bändi kuin Kemia, se on ollut mulla iät ja ajat. Olen joskus 16-vuotiaana perustanut sen ja siinä kokoonpano vaihtelee aina vähän. Se on ollut sellainen jazz-soul-bilebändi ja sen kanssa teen paljon bilekeikkaa; firmakeikkoja ja yksityistilaisuuksia. Se on yksi elantoni. Sitten teen vaihtelevilla kokoonpanoilla välillä ihan soolonakin keikkaa, välillä duona ja joskus isommankin bändin kanssa. Husky Rescueta ennen soitin Anna Kuoppamäen luotsaamassa Wilma-bändissä kiippareita ja sitten tein myös soololevyn omista biiseistä Universalille", Reeta muistelee.

Milloin sitten kiinnostuit teatterista? ”Mä olen aina ollut kyllä kiinnostunut. Pikkutyttönä 7-8- vuotiaana mä kiersin sellaisen Teatteri Alban kanssa joulunäytelmässä nimeltä ”Marian pieni aasi”, pari vuotta kierrettiin Ruotsia ja Suomea sen produktion kanssa. Aina oon harrastanut teatteria musaopiston ja tanssituntien ohella ja myös leffat ovat kiinnostaneet mua. Olin 9-vuotiaana keskeisessä roolissa Routasydän-nimisessä seikkailuelokuvassa, oli mahtavaa päästä niin nuorena näkemään sitä kameratyöskentelyä. Se oli todella mielenkiintoista. Myöhemmin olin Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja siellä tehtiin musikaaleja ja kaikkea. Sitten aloitin soittohommat ja ne vei mukanaan. Mua on todella paljon kyllä kiinnostanut teatteri, mutta mulla ei ole ollut mahdollisuuksia sitoutua, koska teatterityö aina vaatisi sen, että pitäisi olla siellä samassa kohteessa tietty aika, harjoitus-ja esityskausi ja mä olen muusikkona aina vaan kiertänyt. Ja silti kun olen käynyt katsomassa musikaaleja, niin olen aina ajatellut, että vitsi kun olisi ihanaa tehdä tuota itsekin joskus. Sit mä vaan päätin, että nyt kyllä täytyy hetkeksi irroittautua näistä bändikuvioista ja vaan lähteä tavoittelemaan sitä haavetta. Musikaaleissa on mun mielestä mahtavaa just se, että siinä yhdistyy niin laulaminen kuin tanssiminenkin ja näyttelijäntyö, ja ne on kaikki mulle tosi rakkaita osa-alueita. Tää tuntuu tällä hetkellä kyllä niiiiiin mun jutulta”, Reeta myhäilee tyytyväisenä.

Haitko myös muihin teatterikouluihin kuin RAM:iin, ja kertoisitko hiukan tarkemmin koulutuksesta? ”En hakenut muualle, koska mulla oli silloin jo kandi tehtynä tuolta Sibelius-Akatemiasta ja en enää halunnut aloittaa täysin alusta mun opintojani, eli tuo oli just sellainen tiivis ”post-graduate”. Se oli aiemmin kaksivuotinen koulutus, mutta nyt se on tiivistetty vuoteen, mikä tarkoittaa sitä, että ne päivät oli ihan järjettömän pitkiä, jopa 14-tuntisia. Intensiteetin vuoksi koulutus kyllä vastasi paria lukuvuotta. Viikonloppuisinkin meillä oli treenejä tai projekteja. Se oli todella rankka vuosi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta opin ihan hirveästi ja sain kyllä todella mahtavia valmiuksia sieltä. Kurssilla meitä oli 15 tyttöä ja 15 poikaa, sinne oli 5000 hakijaa. Pääsykoe oli monivaiheinen, ensin tanssi-liikunta-audition, improa, kohtauksia, monologeja ja biisejä. Ulkomaalaisista mun lisäkseni kurssille pääsi yksi maltalainen, yksi australialainen ja kaksi ruotsalaista poikaa. Kaikki muut oli brittejä, ja minä ja ne ruotsalaiset olimme ainoita, joilla ei siis ollut englanti äidinkielenä. Meihin kaikkiin suhtauduttiin alusta asti kuin ammattimaiseen teatteriryhmään. Päivisin opiskeltiin näyttelijäntyötä aina Shakespearesta leffaworkshoppeihin, tanssia hiphopista steppiin, laulua, puhetta ja eri aksentteja. Jokaisella oli erikseen laulunopettaja, jonka kanssa käytiin laulutekniikkaa, lauluvalmentaja joka keskittyi tulkintaan ja repertuaarin etsimiseen, sekä äänenkäytön opettaja, jonka avulla treenattiin puheääntä. Se oli aikamoista luksusta, kun olin tottunut, että Sibelius-Akatemiassa sai 45 minuuttia henkilökohtaista lauluopetusta viikossa ja yhtäkkiä saikin viisi tuntia. Ja opetuksen taso oli niin korkeaa, koulun opettajina oli mm. Wickedin ja Les Misin kapellimestarit. Meillä kävi myös paljon vierailevia opettajia esim. Jason Robert Brown piti mestarikurssin ja saatiin myös esiintyä Stephen Sondheimille tämän kunniatohtoritilaisuudessa. Koulutus huipentui musikaaleihin ja showcaseen, jossa esiinnyimme teatterialan agenteille. Kurssilaisten taso oli huikea, sen vuoden aikana kaikki luulot itsestäni kyllä karisi. Se oli myös aika rankkaa itsetunnolle, koska siellä oli niin valtavan taitavia tyyppejä, mutta taas toisaalta heiltä kaikilta oppi ihan hirveän paljon!”

Oletko ollut vielä yhteyksissä kurssikavereittesi kanssa? ”Juu, ollaan oltu yhteydessä ja on ollut mahtava kuulla uutisia siitä kuinka hyvin meidän vuosikurssi on työllistynyt.. Osa on Lontoossa, osa kiertueilla, jotkut Saksassa, siellä on tosi iso musikaaliskene nyt myös. Yksi on Wickedissä Boqina tällä hetkellä, yksi Mamma Miassa Skyna, yksi Sister Actissä, yksi on Tommy-musikaalin pääroolissa Hampurissa... Olen siitä tietysti hyvin iloinen. Yksi asia, minkä takia päätin hakea just tuohon kouluun oli se, että kun oon itse käynyt katsomassa West Endillä musikaaleja, niin olen aina mielenkiinnolla katsonut, että mistä jengi on valmistunut ja tuolta koulusta oli todella paljon. Se kertoi jo siitä, että on se hyvä koulu. Lontoossahan on ihan hirveesti teatterikouluja ja kaikki ei todellakaan ole tasokkaita. Se on hyvä vinkki, että katsoo käsiohjelmasta mistä koulusta ihmiset oikeesti menee hommiin!” Reeta vihjaa.

Milloin siis valmistuit RAM:ista? ”Valmistuin vuonna 2011 ja tein siellä siis ”post-graduate diploma in musical theatre”, eli musiikkiteatterialan jatkotutkinnon ja samalla tein myös musiikkiteatterin laulunopettajan tutkinnon, olen siis erikoistunut nimenomaan musikaalilaulun opettamiseen ja mulla käykin myös näyttelijöitä laulutunneilla".

Onko sinulla olemassa vaihtoehtoa B, eli millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mua voisi kiinnostaa kirjoittaminen, filosofia tai uskontotieteet, mutta olisi se todella vaikeeta, kun mä olen aina tiennyt, että mä haluan esiintyä ja laulaa. On vähän jopa pelottavaa, että kuinka iso osa mun elämääni se on. Varmasti olisi todella ison kriisin paikka, jos tulisi sellainen tilanne ettei pystyisi enää tähän työhön. Elämänhän ei pitäisi olla vaan sitä työtä, mutta kun on kyse intohimoammatista, joka on ollut ensin harrastus ja sitten siitä on tullut työ, niin sitähän ei ajattele enää ollenkaan työnä, vaan että se on koko elämä. En voisi ajatella niin, että erottaisin työn ja vapaa-ajan. Se taiteilijuus on aina minussa mukana. Se on myös yksi syy, minkä takia haluaa huoltaa paljon ääntään ja opiskella, ja mun mielestä laulutuntienkin pointti on se, että ääni kestäisi siinä työssä. Tietyissä piireissä mainostetaan sitä, ettei olla otettu yhtään laulutuntia, että ollaan ylpeitä siitä omasta soundista. Se on musta vähän old school -ajattelua, ikäänkuin ne nyt sulkisi toisensa pois. Itse laulunopettajana pyrin ainakin just korostamaan persoonallisuutta, mutta terveellä tavalla. Näyttelijälle ja äänityöläiselle on todella tärkeää pitää huolta äänestään!” muistuttaa Reeta.

Miksi olet nimenomaan tällä alalla, näyttelijänä? ”Mä koen, että se on mun tapani antaa jotain ja olla yhteydessä ihmisiin. Mä jotenkin sytyn siinä ja herään eloon, se on mulle kotoisa tila, johon haluan aina palata. Ja että voin jakaa kokemani maailman katsojien ja kuulijoiden kanssa. Ehkä se on myös sitä, että haluan kertoa tarinoita.”

Onko sinulla omia esikuvia alalta? ”On todella paljon. Musikaalimaailmasta Kristin Chenoweth ja Caissie Levy on suosikkeja, leffapuolelta Daniel Day-Lewis, Leonardo DiCaprio, Reese Witherspoon ja Chloe Sevigny. Laulajista esimerkiksi The Cardigansin Nina Persson on aina säilyttänyt salaperäisyytensä. Vaikka hän onkin ollut paljon esillä, hän ei ole kuitenkaan koskaan avannut liikaa asioita. Sitten ihailen myös Angie Stonea. Hän oli Pori Jazzeilla ja oli tuonut sinne myös perheensä ja jotenkin se ajatus siitä, että pystyy yhdistämään perhe-elämänsä ja työn, on musta jotenkin ihailtavaa. Ja sitten tietysti Beyoncé, se on nuoresta asti uskonut siihen omaan visioonsa ja toteuttanut sitä, ja on äärimmäisen kova tekemään töitä. Mun mielestä tässä ammatissa tärkeintä on se, että on intohimoa. Jos on sellainen olo, että ”no voisinhan mä nyt tuota tehdä”, niin sitten ei kyllä kannata. Pitää olla niin, ettei ole muita vaihtoehtoja ja jos on, niin ei ainakaan yhtä hyviä ja joissa olisi yhtä onnellinen, koska tässä tulee kuitenkin niin paljon pettymyksiä ja kaikki nuo musikaalien audition-tilanteet, joissa tuut niin monta kertaa torjutuksi ja silti pitää aina koota itsensä. Harvassa ammatissa ja harvalla alalla joutuu vuodessa niin monta kertaa todistelemaan sitä osaamistaan. Se intohimo on tosiaan ihan ehdoton ja sitten toinen on se, että sun pitää olla todella valmis tekemään töitä. Se ei vaan riitä, että tuudittautuu siihen, että tää taso riittää missä mä olen nyt. Et kun tähänkin asti olen pärjännyt hyvin, niin tulen myös jatkossa pärjäämään. Taso kovenee koko ajan. Jos sä et kehity, niin joku muu kehittyy ja menee ohi. Tää on sillä tavalla aika raakaa touhua.”

Onko sinulla Suomesta myös esikuvia? ”Kati Outista ihailen todella paljon, samoin Mikko Koukia ja Martti Suosaloa. Ja musikaalipuolelta arvostan erityisesti ystävääni Maria Ylipäätä ja Raili Raitalaa (os. Ruutu). Onhan niitä paljonkin mun ikäpolveni tyyppejä, jotka on tosi kovia.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Johnny Depp!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”No Ramin Karimloon kanssa vois olla aika huikeeta vetää Phantomia. Hei, joku Dolly Parton voisi olla myös aika kova! Vetäisin sen kanssa jotain todella tunnelmallista countrya”, Reeta innostuu.

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse myös muutama roolityö? ”Turun Kaupunginteatterissa tein pääroolin Kakola-musikaalissa, se oli koskettava tarina Ja nyt sitten tää Rocky Horrorin Janet samassa talossa. Sit just RAMin kautta tehtiin Sir Jack Lyon´s Theatressa Sondheimin Follies, siinä mä tein Emily Whitmanin roolin, se oli myös hieno kokemus kun meitä säesti 44-henkinen orkesteri. Sitten York Gate Studiosissa tehtiin myös osana opintoja Sondheimin Company, siinä mulla oli ihana Kathyn rooli. Täällä Suomessa tehtiin sitten Mäkäräisen Heikin kanssa se Viimeiset 5 Vuotta - The Last 5 years ja siinä olin Cathy Hyatt. Sehän oli sellainen kiertävä juttu.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Voi ei mulla on niiiiin paljon musikaalirooleja, joita haluaisin tehdä! Wickedin Glinda, Sweeney Toddin Johanna, Legally Blonden Elle Woods, Rebeccan Ich, Sister Actin Sister Mary Robert… aika paljon tällaisia naisleadeja siis. Kyllä mä tosi paljon odotan tuota Rocky Horrorin Janetin roolia, se on ollut myös yksi unelma kauan. Kakolan ja L5Y:n ”älyllisten” roolien jälkeen on ihana tehdä nyt sellaista bimboa, joka on ihan pihalla. Kiltti tyttö, joka sitten vapautuu estoistaan. Kun se tulee ensi-iltaan lokakuun lopussa, niin olen silloin vielä aika tuore äiti ja siinä saa kyllä vastapainoa vauva-arjelle, kun pääsee tekemään sellaista rajumpaa meininkiä, joka ei ehkä sovi sinne tuttipullojen keskelle”, Reeta naurahtaa.

Reeta ja masuasukki

Freelancer vai kiinnitys? ”Ikinä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja varmasti asioita tulee muuttumaan, mutta freelaceriys tuntuu tällä hetkellä hyvältä just sen takia, että tykkään teatterityön ohella myös tehdä musaa ja laulunopetusta. Ja onneksi oon freelancerina työllistynyt hyvin, mikä ei oo aina itsestäänselvää. Mä oon myös sellainen, että sopeudun helposti uuteen paikkaan, koska olen tottunut kiertue-elämään ja hotelleissa asumiseen. Tosin en sitten tiedä, että miten lapsi tulee muuttamaan asioita. Eli voisi kai sitä kiinnitystäkin tulevaisuudessa harkita, toishan se jotain säännöllisyyttä perhe-elämään. Siitä mä oon hirveen kiitollinen, että mun mieheni jää vanhempainvapaalle ja on sitten mun ja vauvan kanssa reissaamassa Sipoo-Turku väliä, kun teen musikaalia. Se on aika ainutlaatuista.”

Mikä on parasta teatterissa/työssäsi? ”Se on se yhdessätekeminen. Se, että saa uuden produktion myötä tutustua ihaniin ihmisiin, ja ne on lähes poikkeuksellisesti todella hyviä tyyppejä. Tälle alalle eksyy harvinaisen miellyttävää sakkia, joilta myös oppii paljon ja aina on suuri ilo ja kunnia työskennellä uusien ihmisten kanssa. Ja tietysti se, että saa elävälle yleisölle esittää. Jokainen yleisö vaikuttaa omalla tavallaan siihen, millainen esityksestä tulee. Se on sellaista vuorovaikutusta parhaimmillaan.”

Entä miinuspuolia? ”Teatterin puolelta mä en voi oikein valittaa työajoista, mutta muusikkona mä voin valittaa niistäkin. Keikat alkaa yleensä hirveen myöhään. Teatterihan on työaikojensa puolesta mulle ihanteellinen, tuntuu ihan luxukselta monen muusikkovuoden jälkeen tehdä teatterityötä. Siellä kun on ne näyttämömiehet ja kaikki, ei tarvitse itse roudailla kamoja. En mä osaa sanoa mitään miinuksia teatterista! Paitsi ehkä peruukkiliiman jota on hankala hangata pois. Ja ehkä noi musikaalien auditionit. Toisaalta ne pakottaa sut treenaamaan, kehittymään ja ottamaan haltuun uutta materiaalia, mutta on se rankkaa tulla jatkuvasti arvioiduksi uudestaan ja uudestaan. Siihen vaikuttaa niin paljon se hetki, että millaisessa kunnossa sä oot just sinä päivänä, et onko vaikka joku siitepölykausi just päällä tai vastaavaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Eniten varmasti inspiroi kohtaamani toiset ihmiset ja heidän elämänarvonsa ja valintansa. Myös eri kulttuurit inspiroi mua. Matkustaminen on mulle tosi tärkeetä, se että näkee erilaisia paikkoja ja erilaisia elämänkohtaloita. Hiljaisuudessa on myös suuri voima mulle. On ihan mahtavaa, kun on aiemmin asunut kaupungissa ja nyt asuu tuolla Sipoossa, jossa on luontoa ja voi mennä vaikka merenrantakalliolle istumaan ja nauttimaan siitä hiljaisuudesta. Se jos mikä on luxusta. Lisäksi mua inspiroi kaikki erilaiset taiteenmuodot – kirjallisuus, valokuvataide jne. Mä koen, että kaikessa taiteessa pääsee jotenkin tuonpuoleisen äärelle. Vaikka ihminen on hirveen epätäydellinen, niin joku ihmisen luoma teoshan voi olla täydellinen ja lähes pyhä!”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”Mä olen ensi-iltajännittäjä, mutta en oikeestaan muuten. Ennen enskaria musta tulee sellainen hermostunut ja kireä, läheiset sen varmasti aistii. Ei maistu ruoka ja muuta, mutta en mä mitenkään pahoinvoiva sillai ole. Silloin kun mä olen omimmillani, eli laulan tai näyttelen, niin kaikki on ok, mutta audition-tilanteet mua jännittää. Se, että tiedän että siellä on jotain raatilaisia tai tuomareita. Onneksi RAM:issa sai audition-valmennusta. Musta oli myös ihan hirveitä tilanteita nuo kaikki pianon kurssitutkinnot ihan musaopistosta Sibelius-Akatemiaan asti, sormet hikosi ja luisteli vaan siellä koskettimilla. Ne oli todella epämiellyttäviä tilanteita kun idea ei suinkaan ole se, että saat jakaa sitä musiikin iloa ja esiintymistä, vaan nimenomaan sitä sun teknistä suoritustasi arvioidaan.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”On mulla ne tietyt äänenavaukset, ja mä oon niin Kakolassa kuin tuossa Rockyssakin ollut äänivalmentajana, eli kun astun sinne pianon ääreen niin samalla rauhoitan myös itseni. Sit mä teen omat hengitysharjoitusrituaalit, ja yks tosi tärkee juttu mulle teatterissa on se, että vien vesilaseja eri paikkoihin, ja niistä sitten kesken esityksen otan huikan. Mä tavallaan kuljen sen mun reitin läpi siellä kulisseissa ja vien niitä laseja joka paikkaan. Jos joku piilottaisi ne, mä olisin varmaan ihan pihalla! Hirveen nopeesti se tietty rytmi kyllä tulee, kun esityksissä on melkein se sama kesto aina, että tietyssä kohtaa käy vaikka vessassa oli hätä tai ei, ja sitten siitä tuleekin tapa. Meet vaan vessaan, koska tässä kohtaa kuuluu aina mennä!” nauraa Reeta.

Kerro joku omituinen kommellus! ”Kakolassa kävi kerran niin, että yhdellä tanssijalla meni kesken näytöksen jalka, ja koreografi Reija Wäre sattui onneks just siinä näytöksessä istumaan yleisön joukossa, ja hän tuli sitten lavalle paikkaamaan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Husky Rescuen jenkkirundeilta on jäänyt kyllä paljon hirveen hyviä muistoja. Muistan vaan sen kuumuuden, kun ajettiin jossain Nevadassa aavikolla ja kuunneltiin hyvää musaa siellä autossa. Muistan yhden kesän, kun olin aloittanut just laskuvarjohyppäämisen ja katsoin niillä rundeilla just yhtä hyppyvideota, jossa oli Musen biisi taustalla. Kuuntelin ja fanitin Musea muutenkin paljon silloin, ja oli tosi hauskaa kun yhden meidän keikan jälkeen alettiin lavalle roudaamaan kosketinsoittimia, sellasta ledivalo-pianoa, jonka tunnistin Musen laulajan pianoksi. Oli mahtavaa tajuta, että jeeees, Muse esiintyy meidän jälkeen seuraavaksi tällä samalla lavalla! Koko kesän olin fiilistellyt sitä niiden levyä ja se oli kyllä upea kokemus, kun mä vaan ykskaks tunnistin sen soittimen”, hehkuttaa Reeta.

Käytkö seuraamassa paljon muiden esityksiä teattereissa? ”Todella paljon. Just eilen olin katsomassa Aleksanterin teatterissa Legally Blondea, siinä oli muutamia lauluoppilaitani esiintymässä ja olin kyllä tosi ylpeä niistä. Loistavaa työtä tekivät. Sit kävin hiljattain katsomassa Jekyll & Hyden Turussa. Kyllä mä koko ajan käyn katsomassa jotain. Ennen oon ehkä käynyt enemmän katsomassa keikkoja, ja nykyään nää musikaalit on vieneet mut niin mukaansa, että haluan seurata mitä sillä rintamalla tapahtuu Suomessa. Olen kiinnostunut tästä alasta ja sen tekijöistä.”

Tulevia roolejasi? ”Janetin rooli Turun Kaupunginteatterissa Rocky Horror Show-musikaalissa 25.10. alkaen.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Päivä vain ja hetki kerrallansa. Pitää olla avoin ja sanoa elämälle kyllä.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä ottaisin kitaran käteeni ja kattoisin, että pitääkö se myytti paikkaansa, että miehet on vaan luontaisesti parempia kitaristeja. Laulaisin myös miehenä, kokeilisin rajojani äänen suhteen. Nauhoittaisin kaiken ja lisäilisin niitä sitten kappaleisiin. Tekisin itseni kanssa dueton, kyllä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Joku hyvä kirja ainakin pitäisi olla. Joku frozen yoghurt voisi olla aika hyvä myös, tuli vaan mieleen kun katselen noita vastapäisen seinän mainoksia. Juotavaksi pitäisi olla karpalosoodaa. Se on ihan mun lemppari, eli puolet soodavettä ja puolet karpalomehua.”

Jos voisit matkustaa menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Kyllä mua kiinnostaisi nähdä joku Jeesuksen ihmeteko, ja keitä muita siellä oli paikalla kun se tapahtui ja aistia se ilmapiiri. Sitten mua kiinnostaisi mennä myös johonkin 20-luvulle, haluaisin opetella kunnolla charlestonia!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Lempeä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Räkä

Mikä sytyttää sinut? - Kynttilät ja hyvä ruoka

Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys

Suosikkikirosanasi? - Hittö, ööllä

Mitä ääntä rakastat? - Vauvan jokeltelua

Mitä ääntä inhoat? - Katupora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Taistelulentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rahastonhoitaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Haastattelussa Severi Saarinen

Severi Saarisen tapasin Turussa Pub Niskassa maaliskuun puolivälissä 2013 Turun Kaupunginteatterin Jekyll & Hyde-iltanäytöksen jälkeen.

Joensuusta kotoisin oleva Severi on syntynyt 1984 ja horoskooppimerkiltään hän on oinas. ”Tällä hetkellä mä asun Turussa, mutta muutan toukokuun lopussa Helsinkiin. Pysyn täällä Kaupunginteatterissa kuitenkin ainakin vuoden 2013 loppuun asti töissä.”

Mitä harrastat? ”Harrastan oikeestaan kaikenlaista urheilua … jalkapalloa, lätkää, sählyä, sulkapalloa, laskettelua. Sitten tykkään soitella kitaraa ja rumpuja. Laulamista ei nyt voi enää oikein harrastukseksi sanoa, kun se on myös osa mun työtäni”, kertoo Severi.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erityistaidoiksesi tai vahvuudeksesi? ”Varmaankin noi mun musiikilliset taitoni ovat tällä hetkellä mun valttikorttini, niillä olen saanut ainakin töitä. Varmaan myös se urheilullisuus on mun vahvuuteni, tästä ruumiinrakenteesta on kyllä ollut enemmän apua kuin haittaa töiden suhteen. Koitan pitää liikkuvuuteni kuitenkin hyvänä, ettei tulisi esteeksi nämä lihakset.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kun oon sitä kitaraa nyt soitellut, niin haluaisin osata soittaa sitä hyvin. Se on tällä hetkellä yksi projekti, ja lisäksi jossain vaiheessa voisi opetella englannin kielen täydellisesti. Mä osaan sitä kyllä ihan hyvin, mutta haluaisin osata sitä niin, että se kuulostaisi ihan ”viimeisen päälle” englannilta. Sit voisi vanhempana tehdä jotain kansainvälisempiäkin juttuja, jos sellaisia eteen sattuisi tulemaan.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Pienenä mä yritin aina tunkea itteeni koulussa kaikkiin näytelmä-ja musiikkihommiin, se oli hauskaa. Lukiossa jo vähän harmitti, että tähänkö nämä musikaalihommat nyt loppuu. Menin sitten inttiin lukion jälkeen ja äiti sanoi mulle, että ”nyt sitten pitäisi sun keksiä jotain tekemistä elämällesi”. Siinä kävi sitten niin, että hän ehdotti mulle Lahden Kansanopiston teatterilinjaa ja se paikka kuulosti kyllä kivalta. Menin sitten Lahteen ja sen vuoden aikana tuli selkeäksi se, että siinähän yhdistyy kaikki ne asiat mistä tykkään ja ajattelin hakea seuraavaksi sitten TeaKiin, jotta pääsisin opiskelemaan näyttelijäksi.”

”Lapsena en aatellut, että musta tulisi näyttelijä. Laulaja enemmänkin! Lauloin tosi paljon omaksi huvikseni, niin kuin laulan vieläkin. Tykkäsin tehdä tähän alaan liittyviä hommia paljon, mutta en kyllä yhtään ajatellut, että joskus se voisi olla mun ammattini.”

Severi / kuva Teatterikärpänen

Alan opinnot? ”Kansanopiston jälkeen hain TeaKiin ja pääsin nelosvaiheeseen. Samaan aikaan oli hakemassa Saartamon Joonakset ja kaikki, ja sain Kati Outiselta palautetta siinä, että tanssi nyt vähän, jotta nähdään sitä liikkuvuutta. Ymmärsin, että kun vain kuusi jätkää vuodessa otetaan, niin kaikki ei mahdu mukaan. Mulle itselleni jäi sellainen olo siitä, että mun kyllä ehdottomasti kannattaa hakea uudestaan. Sit mä kävin laulutunneilla ja viisi kertaa viikossa tanssimassa ja harrastajateatterissa näyttelemässä, ja seuraavana vuonna pääsin kouluun. Valmistuin keväällä 2012.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se käsitteli ulkonäköä miehen kannalta tällä alalla. Naisillahan niitä ulkonäköpaineita on ollut jo pitkään, ja halusin käsitellä sitä nimenomaan miehen kannalta, että miten esimerkiksi lihaksista on haittaa vai onko haittaa ensinkään, mikä nyt on tullut selväksi ettei ole. On tullut paljon työtarjouksia, joihin en ole pystynyt tarttumaan kun olen ollut täällä Turussa, mutta ilmeisesti munkaltaisia tyyppejä ei ole alalla paljon, eli periaatteessa siitä on ollut vain hyötyä.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit, eli olisiko sinulla vaihtoehtoa B? ”Vaikea sanoa. Mä olisin varmaan joku yrittäjä. Kaveripiiristäni on tosi paljon lähtenyt porukkaa kulkemaan omia polkujaan ja ovat aika hyvin menestyneetkin. Luulen, että saattaisin mennä heidän vanavedessään siihen suuntaan. Se ei kyllä todellakaan olisi mun juttuni, haluan miettiä tämmöisiä asioita aika vähän. Onnellisuus on mun tavoitteeni, mikä on tietysti välillä aika vaikeaakin, mutta yritetään...”

Oletko ollut ns. ”tavallisissa töissä”? ”Olen olen, 12-vuotiaasta olen ollut raksalla kaikenlaisissa hanttihommissa, tein kaikkea sellaista mitä ne ”oikeet raksamiehet” ei viitsis itse tehdä. Siitähän jäi kyllä aika huono maku suuhun.”

Entä Teatterikouluaikoina, mitä teit kesäisin silloin? ”Kouluaikoina olin sitten vain siinä Hämeenlinnan Kesäteatterin Poikain huvit-näytelmässä yhtenä kesänä. Se viimeinen kesä nelos-ja viitoskurssin välissä meni kouluhommissa, jotta sain sen koulun tavallaan alta pois, koska tulin Turkuun Kakola-musikaalin harjoituksiin jo marraskuussa, ja kiinnitys alkoi sitten heti seuraavan vuoden alussa.”

Entä Riihimäen Elling, jossa sinut myös näin? ”Sen Ellingin tein tosiaan Riihimäen teatterissa kandivaiheen työharjoitteluna. Ai niin te ootte nähneet senkin! Seuranta on siis päällä, ties mihin päädytte vielä katsomaan. Eteen päin on tässä tarkoitus mennä koko ajan. Nähdään sitten New Yorkissa joskus 20 vuoden kuluttua ja tehdään haastatteluun päivitys!” Severi visioi nauraen.

Miksi olet näyttelijä? ”Varmaankin se on joku sellainen juttu, että yritän kehittyä koko ajan itseni ilmaisemisessa ja yritän löytää oman paikkani tässä maailmassa. Tää on jotenkin sekasortoinen paikka elää, ja on mukavaa nähdä monia puolia tästä maailmasta niiden roolitöiden ja ihmisten kautta, joita työssään tapaa. Viettää hetkiä yleisön kanssa yhteisessä tilassa. Lavalla voin olla ajattelematta sekasortoa, joka liittyy elämään ja samalla pystyy ehkä puhdistamaan itteensä kaikesta sellaisesta ikävästä. Näytteleminen vapauttaa mua tosi paljon. Mä en usko, että mä missään muussa ammatissa pystyisin puskemaan ulos kaikkea sellaista, mitä kasaantuu jokapäiväisen elämän mukana mun sisälleni. Tää on mun mielestäni todella hieno ammatti. En henkilökohtaisesti keksi ittelleni mitään muuta parempaa kuin tää!” Severi summaa.

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vaikkapa siitä hetkestä kun menit kouluun? ”On se muuttunut sillä tavalla, että aika äkkiä on tullut selväksi se, että tää on duunia. Glamour tästä on kaukana! Mä en oo sellainen, että tykkäisin nostaa itteeni jotenkin esille. Ennemminkin haluan vetäytyä syrjään ja mua alkaa hyvin nopeasti ärsyttämään sellainen, jos joku ihminen nostaa itseään muita ihmisiä korkeammalle, koska mun mielestä tällä planeetalla tallaavat ihmiset on kaikki tavallaan samassa kusessa, eli ihan turha on kenenkään ruveta mitään elvistelemään. Kuolema tulee kuitenkin!”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Edelmannin Samuli on kyllä ja Vesku Loiri. Se on jotenkin niin rosoinen äijä se Loiri, etenkin nyt vanhemmalla iällä. Sieltä oikein huokuu se eletty elämä. Kun jotain tulkitsee, niin käytännössähän siinä on kysymys siitä, että sulla on joku kosketuspinta siihen mitä teet. Joillakin sitä vaan on enemmän. Sellaista mä ihailen, saa tuntea itsensä jotenkin vapaaksi, että ei tässä kenenkään tarvitse olla täydellinen. Ulkolaisista Jack Nicholson on aina ollut sellainen, jota on ollut mukava katsella. Ja sitten tämä uus, mikäs hänen nimensä nyt olikaan.. Se on ollut noissa Tarantinon leffoissa. Christoph Waltz! Siitä mä diggaan, koska sillä on niin tarkkaa se näyttelijäntyö. Se on miettinyt sen todella tarkasti, ja mun mielestä sellaiseen näyttelijäntyöhön kyllä kannattaakin pyrkiä. Koko ajan on kuitenkin tietoinen siitä, että miten sä haluat tehdä asiat, jotta se välittyisi ja sitten kun sä olet sen pohjatyön tehnyt sinne, niin sitten vaan pistät menemään tunteiden kanssa ja luotat siihen. Sillä tavalla syntyy mun mielestä jotain hyvin nerokasta, ja hän tekee just niin.”

Tässä välissä puhuttiinkin sitten todella pitkään Kunniattomista paskiaisista...

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö? ”Hämeenlinnan Kesäteatterissa lähdettiin ekaa kertaa ns. töitä tekemään ja seuraavana vuonna tuli Riihimäelle se Elling ja siinä Kjell-Bjarnen rooli. Seuraavaksi tehtiin Kansallisteatterin kanssa sellainen juttu, jossa kierrettiin vankiloissa esittämässä monologeja, ja se oli ehkä sellainen päräyttävin kokemus. Kyseessä oli monologi, joka mentiin esittämään elinkautisvankien joukkoon. Oli sellainen olo, että nyt on ekaa kertaa aika outo fiilis, tunsin jotenkin irtautuvani itsestäni siellä. Sen jälkeen mä olin koulussa mukana kahden ohjaajan lopputyössä, jotka oli myös tosi mielenkiintoisia. Kävin sitten Kakolan koelauluissa, piti laulaa ja esittää jotain rokkikeikkaa, hypin siellä katsomossa ja sekoilin pitkin lavaa, ja sit mulle soitettiinkin, että tulisinko parin vuoden kiinnitykselle. Selvä! Siitä lähtien oon ollut nyt täällä Turussa ja ihan täyspäiväisesti tehnyt hommia, ja oon saanut tehdä erilaisia rooleja.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla ehkä mitään tiettyä oo. Päärooli musikaalissa, jossa on hyvä musiikki, olisi hauska tehdä. Siinä pystyisi yhdistämään kaiken osaamisensa ja ottamaan oman tilansa. Mutta ei mulla ole mielessä mitään tiettyä, jokainen juttu vähän yllättää kuitenkin, et mitä kaikkea sieltä sitten voi löytää. Mä en sen takia just ala kuvittelemaan mitään ennen kuin harjoitukset alkaa, koska se lähtee aina kuitenkin muokkaantumaan eri suuntaan mitä on aatellut. Se on vähän sama jos suunnittelisi elämänsä, että sen täytyy mennä nyt näin. Ei se vaan mene niin, se on ihan varma! Kannattaa olla jonkunnäköinen haarukka mihin tähdätä, mutta mitään tarkkoja juttuja ei kannata elämässäkään lyödä lukkoon, koska hommat menee kuitenkin aina jotain omia reittejään. Lopulta sä varmaan päädyt sinne maaliin, mutta se miten sä sinne päädyt ei todellakaan ole mennyt niin kuin olet sen suunnitellut”, Severi filosofoi.

Mitä ihmettä...? / kuva Teatterikärpänen

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita kenet tahansa? ”Tähän on kyllä vaikeeta vastata. On niin paljon hyviä näyttelijöitä, jotka pystyisi antamaan paljon mulle. Ehkä niitä on turha lähteä erottelemaan. Hyvä näyttelijä osaa tukea kaveria lavalla, sellainen!”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Tapio Rautavaaran kanssa ja kappale olisi On aivan sama.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Lyhyesti ja ytimekkäästi: ihmiset!”

Entä miinuksia? ”Kilpailu varmaankin. Se liittyy aika vahvasti tähän alaan. Tietysti kannattaa mahdollisimman vähän olla miettimättä sitä eikä sillä tarvitse omia ihmissuhteitaan pilata, mutta se on aika negatiivinen juttu mun mielestäni. Se ei loppujenlopuksi liity mitenkään siihen, mitä tuolla lavalla tehdään.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ehkä haasteet, niitä jos tulee vastaan niin ne saa mut tekemään enemmän. Samalla mua ehkä inspiroi myös muiden ihmisten tekeminen. Jotkut ihmiset kehittyy ja tekee hienoja hommia, ja kun itse näkee jotain upeita juttuja mitä muut on tehnyt, niin siitä saa kyllä sellaista lisäintoa itselleenkin. Että mäkin haluan osata tehdä tuon!”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”En minkäänlaisesta! Ei muuta kuin lavalle vaan. Se johtuu varmaankin siitä, että mä otan tän elämän silleen, et tän ei pitäisi olla mitenkään totista. Kuolema on pahin mitä voi eteen tulla. Sä meet lavalle näyttelemään jotain, mikä on toki hienoa, mutta ei sitä tarvitse sentään pelätä. Se menee miten menee, ja jos oot tehnyt hyvin hommasi, niin se menee varmaankin aika hyvin. Viisi minuuttia ennen ensi-iltaa mulle tulee sellainen ajatus, että mä tiedän että tämä menee hyvin ja jos se siitä lähtee vielä nousemaan, niin sithän se menee loistavasti!”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Jos mulla on sellainen tunne, että mulla on keho jotenkin jumissa, niin sit mä käyn salilla ja venyttelen ja juoksen ja avaan sitä kehoa. Sitten on tietysti näytelmäkohtaisesti omia rituaaleja, jotka syntyy aina matkan varrella. Tässä Jekyllissä mulla on nyt sellainen vichypullojuttu, josta just tänäänkin sanoin, että mua harmittaa kun mulla on nyt tää vichypullo, jonka oon ostanut joka kerta ennen esitystä ja sit mä jätän sen sinne monttuun mistä mä nousen lavalle. Mun on nyt sitten pakko ostaa se pullo joka v*tun kerta, koska mä oon nyt tehnyt sen muutaman kerran ja siitä on tullut nyt yksi rituaali tähän näytelmään!” Severi nauraa.

Kerro joku hyvä muisto! ”Eka muisto joka tulee mieleen on kyllä se kun pääsi TeaKiin (2007). Olin Pariisin-lennolla ja kone laskeutui alas kentälle ja en ollut mitenkään sen lennon aikana pystynyt mistään saamaan tietoa valintatuloksista. Tiesin vaan sen, että lennon aikana ne tiedot tulee sinne nettiin. Laskeuduttiin sinne kentälle ja otin faijan communikaattorin siitä ja sanoin, että maksoi mitä maksoi niin nyt tämä poika menee nettiin. Se latautui tosi hitaasti se netti siellä Pariisissa enkä kunnolla osannut edes käyttää sitä, ja sitten yhtäkkiä vahingossa mun nimi vaan tulee siihen ruudulle. Mä oon päässyt sisälle! Faija huutaa siinä vieressä, kaikki muut oli jo lähteneet koneesta ulos ja lentoemot ja stuertit tuli halaamaan. Pidettiin pikku juhlat siellä koneessa! Tää on kyllä tosi mukava muisto. Muistan vielä kun laskeuduin koneesta pois, miten helpottunut olo mulla oli kun tiesi, että viisi seuraavaa vuotta saa vaan tehdä eikä tarvitse miettiä.”

Tulevia roolejasi? ”The Rocky Horror Showssa olen syksyllä Rocky Horror.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Kiinnostaa kyllä, mutta haluaisin ohjata vasta sitten joskus nelikymppisten jälkeen, sitten kun mulla on tarpeeksi elämänkokemusta ja kokemusta tältä alalta. Musta tuntuu siltä, että voisin nyt jo ohjata jotain, mutta mä haluun vielä elää tätä elämää eteen päin. Ohjaajalla pitäisi olla mahdollisimman paljon näkemystä elämästä ja mä olen mielestäni vielä liian nuori ohjaajaksi. Mihinkään ei ole kiire! Kaikilla tuntuu olevan kiire tällä alalla, pitäisi päästä nuorena tekemään jo kaikkea. Mä en ymmärrä sitä, että jos sun on tarkoitus tehdä tätä elääksesi, niin kyllä sitä varmaan kerkee siinä 40 vuodessa tekemään kaiken minkä jaksaa ja haluaa!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Älä pelkää.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Just katottiin yksi leffa (Watchmen), jossa mies (Comedian) kertoi sellaisen tarinan, että ”Mies menee psykiatrille kertomaan, kuinka masentavaa elämä on ja hän ei löydä mitään iloa tästä maailmasta. Psykiatri sanoo sitten, että kaupunkiin on juuri saapunut sellainen viihdyttäjä, että mene katsomaan häntä niin tulet varmasti paremmalle tuulelle. Sit se mies sanoo, että ”Tohtori, minä olen se viihdyttäjä!” Kun näin tuon leffan, mä aattelin heti että tuo mä haluaisin olla. Mä en oo mitenkään masentunut ihminen, mutta mä tykkään tuollaisesta meiningistä. Turha valehdella itelleen!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Varmaan aika samalla tavalla kuin nyt. Mä luulen, että mä oon aika miehekkäästi feminiininen. Ehkä mun ei tarttis olla niin vahva läheisten takia. Antaisin muiden palvella mua hetken aikaa ja olisin prinsessa.”

Mitä ottaisit mukaan talviunille, jos jokaisella olisi oma talvipesä? ”Mexicana-tonnikalapurkkeja ja vichyä.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne matkaisit? ”Menisin johonkin keskiajalle vaan tsiigailemaan sitä meininkiä, jos saisin tosiaankin vaan olla siellä eikä tarvitsisi jäädä sinne asumaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Toivo

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kahlitseminen

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Viskinpolttamaa ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Joku liian tuotettu ääni, artisti

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Hornet-lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Raksalla

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Fiftari!-dvd

Ilouutisia kaikille Fiftari!-musikaalin faneille!

Nyt olisi loistava tilaisuus palauttaa mieliin toukokuu 2013 ja se, mitä ainutlaatuista Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämöllä tapahtui. Fiftarista on nimittäin nyt saatavilla dvd, eli nyt kaikki fanit ostoksille ja myös te, jotka ette jostain syystä musikaalia ehtineen aikoinaan näkemään.

Ei ole ainakaan hinnasta kiinni : 5 € !

Fiftarin saat omaksesi lähettämällä yhteystietosi (nimi+osoite) Veikko Pullille (veikko.pulli (at) gmail.com), otsikkokenttään "Fiftari-taltiointi". Maksupolitiikasta kertoo myös Veikko lisää.

Ja eikun tilaushommiin...

Haastattelussa Eero Aho

 Eero Ahon tapasin elokuun lopussa 2013 Ravintola Rytmissä Helsingin Kalliossa.

Eero on syntynyt vuonna 1968 ja horoskooppimerkiltään hän on vesimies. ”Mä olen syntynyt Oulussa, mutta olen asunut siellä vain 1,5 vuotta. Sen jälkeen olen asunut täällä, eli kyllä mä koen itseni helsinkiläiseksi.”

Mitä harrastat? ”Harrastan sillai on-offina punttisalia ja rullaluistelua silloin kun kerkeen. Yleensä silloin kun on harjoitusjakso päällä ei kauheesti kerkee, mutta jos tulee sellaisia pätkiä, että on vain esityksiä, niin silloin ehtii kyllä. Lukemista tietysti harrastan ja elokuvien katselua, teatteriakin niin paljon kuin vain ehdin. Kirjoja luen ihan laidasta laitaan, silloin kun on enemmän aikaa niin luen dekkareita”, kertoilee Eero.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En osaa, erittäin huonosti. Oon mä joutunut huuliharppua soittamaan ja kitaraakin joskus, on ollut pakko vaan opetella, mutta en voi kyllä todellakaan sanoa osaavani soittaa niitä.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä erikoistaidoiksesi? ”Näytteleminen on mun vahvuuteni, lähdetään siitä. Kyllä mä laulaakin osaan, sitä en ole kyllä aikoihin tehnyt. KOM-teatterissa tuli aikoinaan paljon laulettuakin.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Haluaisin varmaan osata kaikkia kieliä enemmän, etenkin espanjaa ja italiaa. Ne olisi hyviä taitoja.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista? ”Mua on viety tosi paljon teatteriin kun olen ollut pieni, mä luulen että kaikki lähtee sieltä. Muistan, että olen 6-vuotiaana sanonut ensimmäisen kerran, että musta tulee isona näyttelijä, ja aika hyvin se on säilynyt. Yläasteella halusin parin kuukauden ajan, että musta tulee isona lentokapteeni, mutta siinä se sitten olikin. Ala-ja yläasteella mä olin näytelmäkerhoissa ja sit mä olin Kallion ilmaisutaidon lukiossa kaksi vuotta. Kun täytin 18v, niin päätin hakea Teatterikouluun ja sattumalta pääsinkin sisään. Jätin sitten lukion kesken. Vuonna 1986 menin siis TeaKiin, kakkosvuoden jälkeen mä kävin armeijan siinä välissä ja ´91 pääsin ulos koulusta.”

Mikä oli lopputyösi aihe? ”En oo tehnyt sellaista, meidän kurssilta vissiin valmistui yks tai kaks, ja osa on sit valmistunut myöhemmin. Sillä samalla kurssilla oli mm. Eppu Salminen, Jussi Lampi ja Ilkka Koivula. Muakin kehotettiin valmistumaan, mutta ei. Jos nyt teatterinjohtajaksi satut haluamaan, niin siitä ei oo kauheesti hyötyä että ootko maisteri vai et.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”En kyllä pysty sanomaan. Kun mä sen lukionkin jätin kesken, niin en kyllä tiedä mitä olisin tehnyt. Ehkä musta olisi tullut puuseppä, joku sellainen ammatti, missä voisi tehdä jotain käsin. Se voisi olla mielenkiintoista.”

Eero ja kallio Kalliossa / kuva Teatterikärpänen

Miksi olet näyttelijä? ”Kai se lähtee jostain hyväksynnästä pohjimmiltaan. Totta kai mä haluan kertoa tarinoita ja vaikuttaa ihmisiin tuomalla esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Teatterin pitäisi herättää ihmisissä asioita ja tunteita, ja se on aina hyvä juttu. Mä luulen, että tällä hetkellä se on pohjimmiltaan se asia, miksi mä haluan tätä työtä tehdä. Totta kai se on hurmaavaa, kun loppukiitoksissa kumarrellaan ja näin, tai joku tulee kiittämään tai kertomaan, että oli vaikuttunut. Ja aina kuitenkin se on se elävä tilanne siinä, se on aivan toisenlainen tilanne kuin esimerkiksi leffan katsominen.”

Miten ajatuksesi näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”En mä tiedä onko ne itseasiassa hirveesti muuttuneet. Mä luulen, että mä olen kuitenkin sellaista sukupolvea vielä, jolle taottiin sitä taiteilijuutta päähän vähän enemmän. Katotaan mitä H-P (Björkman) ja Ellu (Knihtilä) rupee tuolla tekemään, tiedän siitä jonkunverran. Mä luulen, että toi välisukupolvi oli jotenkin sellainen, et pitää astua julkisuuteen pikemminkin kuin tehdä tätä työtä tosissaan. Totta kai se on muuttunut niin, että enää ei ole ehkä niin totista mitä aiemmin, mikä on tietysti ihan hyväkin asia, ja se on tullut nimenomaan iän ja kokemuksen myötä. Se pääperiaate ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Onhan niitä paljonkin. Muistan kun Väänäsen Kari ja Hällströmin Affe sanoi silloin koulussa, että menkää katsomaan kaikki vanhat starat mitä Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa pyörii, ja vaikka olisi kuinka paska esitys, niin kattokaa ja tuijottakaa niitä, niin opitte paljon. Olihan siellä vaikka ketä, Pentti Siimeksestä lähtien, joita oon käynyt sitten katsomassa. Sit kaikki Ryhmiksen jätkät on seurattu tarkkaan ; Vierikko, Heiskanen, Sveholm... Salmisen Eskoa oon tietysti seurannut jossain vaiheessa, Suomi-filmeistä Tauno Paloa ja kaikkea sellaista. En tiedä. Esikuva sanana tuntuu sillai väärältä, mutta ymmärrän kyllä mitä kysymykselläsi tarkoitat. On mulla tälläkin hetkellä ”seurannassa” porukkaa, arvostan mielettömästi esim. Daniel Day-Lewisia, se tekee todella tinkimätöntä duunia.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei mulla oo oikeestaan ikinä ollut, en ole koskaan oikein osannut haaveilla sellaisesta. Musta jokainen eteentuleva rooli on periaatteessa toiverooli.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ryhmäteatterissa, KOM-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa. Kesäteattereissa en ole ollut ikinä, sinne mua ei kyllä helpolla saa! Jos vedät ensin sata näytöstä vuodessa, niin ei ihan heti tuu mieleen, että lähtisi kesäisinkin vetämään”, Eero naurahtaa.

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Näyttelijäntyöllisesti Reko Lundánin ”Aina joku eksyy” ja ”Teillä ei ollut nimiä” on varmaan ollu ne merkittävimmät itseni kehityksen ja sellaisen kannalta. Siksi ne on varmaan ne mieleenpainuvimmat myös itselleni.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? ”KOMissa olin 14 vuotta kiinnityksellä muinoin ja sen jälkeen mä olen ollut freelancer. Siellä KOMissa meillä oli vahva ensemble, joka työskenteli kymmenisen vuotta kimpassa ja jotenkin se tuli sitten tiensä päähän. Siellä oli mm. Lymin Tiina, Mällisen Sari ja H-P. Tavallaan jossain vaiheessa alkoi olla sellainen olo, että nyt on pakko päästä virkavapaalle, ja sit jäinkin ja sitten ei enää ollutkaan niin helppoa tulla takaisin. En tiedä pystyykö sitä sitten sen paremmin suunnittelemaan mitään vapaa-aikoja ja muita, mutta mä olen ollut siitä onnellisessa asemassa tässä, että mä olen pystynyt periaatteessa valitsemaan, että mitä mä teen. Koko ajan lyön kalenterin kuitenkin liian täyteen, et kun niitä tarjouksia tulee niin vastaan jokaiseen joo, ja sit yhtäkkiä huomaan, että tätä duunia on nyt kyllä ihan liikaa”, Eero toteaa.

Määrittele ”teatterin taika”, miten se sinun kohdallasi ilmenee? ”Kyllä se varmaan tulee esiin sellaisessa flow-tilassa. Esimerkiksi koin sen näytelmissä ”Pitkän päivän matka yöhön” ja näistä Rekon jutuista monessa, ja se johtuu varmaan siitä, että niitä myös esitettiin paljon, varmaan yli sata kertaa ja se juttu on jo niin tuttu sulle ja tuolla selkäytimessä jo, ja sitten tavallaan sieltä lähtee yllättäen sellainen hetki näyttelijöiden kesken, että kenenkään ei tarvi tehdä mitään, kenenkään ei tarvi miettiä mitään, vaan kaikki lähtee leijailemaan eteen päin. Se on kyllä mulle se teatterin taika!”

Mikä on parasta teatterissa? ”Tekijänä parasta on silloin kun huomaa, että on pystytty yhdessä tekemään hieno esitys, jonka takana kaikki seisoo ja siinä on olemassa joku väite maailmasta kuitenkin, ja me pystytään jollain tavalla vaikuttamaan ihmiseen. Se on varmaan se tärkein asia. Sama mun mielestä myös katsojakokemuksena, et jos joku pystyy tekemään sellaisen esityksen, joka vaikuttaa muhun ihan millä tasolla tahansa, niin silloin siinä teatteriesityksessä on onnistuttu.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kyllä mua inspiroi intohimo asioihin. Innokkuus, heittäytyminen ja tietynlainen lapsenmielisyys ja kiinnostus kaikkeen mahdolliseen. Et on jotenkin hirvittävän avoin maailmalle etkä ole kyyninen missään tapauksessa, niin sellainenkin mua inspiroi, ja se on mun mielestä ehdoton edellytys myös taiteen tekemiselle, eli sulla täytyy olla hirveä kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Olla avoin ja heittäytyvä.”

kuva Teatterikärpänen 

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”En oo ikinä oikeestaan hirveesti edes potenut mitään ramppikuumetta, jotenkin vanhemmiten se on hävinnyt vielä enemmän. Mua nykyään harvemmin jännittää edes ensi-illoissa. Totta kai vähän jännittää, mutta ei sillä tavalla että se jotenkin häiritsis mua. Sit kun mä astun siihen näyttämölle, niin kaikki unohtuu, eikä mun tarvi miettiä enää sellaista. Ennen mua jännitti hiukan enemmän ja varmaan se johtui siitä, että nuorena näyttelijänä oli näytettävä niin hitosti kaikenlaista ja pantava kaikki peliin koko ajan. En tarkoita sitä etteikö enää tarvis, mutta se vaade on toinen. Se on enemmän itselle kuin muille tällä hetkellä.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ne on aina juttukohtaisia. Jossain jutussa on voivoteltu, että tää kestää 3h 45min ja tää on ihan tuskaa et tää ei ala koskaan, ja sit kun alkaa niin valitetaan että tää ei lopu ikinä. Se myös vähän riippuu siitä, että keitä muita siellä on ja mihin se homma on muotoutunut harjoitusten myötä. Joskus puhutaan paskaa vähän enemmän. Jos on hyvin fyysinen rooli kuten tuo Hamlet oli, niin kyllä mä jouduin venyttelemään aika tavalla, että sain kaikki paikat auki. Oli mulla sit Hamletissa sellaisia hölmöjäkin mukana, et piti olla cashew-pähkinöitä aina siellä ja varmaan ekat 15 esitystä niitä olikin, ja sitten se onneksi unohtui”, naurahtaa Eero.

Kerro joku hauska kommellus! ”KOMissa oon pudonnut joskus niin pahasti, että olen ollut selin yleisöön pari viimeistä kohtausta ja nauranut vaan. On kyllä kaikkee mahdollista sattunut! H-P Björkman esitti liikuntavammaista, jolla ei jalat toimi ja sillä oli kainalosauvat, ja ykskaks kuuluu ”ping”. Sillä lähti nappi irti ja housut putosi jalasta. En pystynyt ees oleen siellä näyttämöllä kun nauratti niin paljon. Sit se lähtee tulemaan pois sieltä toisesta laidasta, klenkkaa siinä, nostaa housujaan ja taas menee vähän matkaa ja housut putoaa koko ajan. Olin jossain sängyssä peiton alla koko kohtauksen, kun en pystynyt sanomaan sille yhtään mitään”, Eero kertoo nauraen.

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Kaikkiin esityksiin liittyy joku semmoinen, että on vaan niin älyttömän hienoa tehdä ihmisten kanssa ja mä en osaa edes eritellä mitään tiettyä muistoa sieltä.”

Käytkö itse katsomassa teatteria ja kuinka paljon? ”Kyllä mä pyrin katsomaan aika paljon, riippuu tietysti siitä, että montako esitystä itselläni on viikossa. Oon pyrkinyt myös pari-kolme kertaa vuodessa käymään Berliinissä katsomassa saksalaista teatteria, se on mun mielestä hirveen jännittävää ja mielenkiintoista. Saksalaisessa näyttelijäntyössä mä pidän siitä, että ne on niin hemmetin röyhkeitä ja niille on ihan sama, että lähteekö yleisöstä puolet pois kesken esityksen. Täälläkin pitäisi olla sitä enemmän, ei siellä näyttämöllä tarttisi olla niin nöyränä ja kunnioittaa sitä katsojaa, vaan päinvastoin! Mä kyllä yleisesti ottaen pidän paljon teatterista, ja vaikka olisi vähän huonompikin esitys, niin mä pyrin löytämään sieltä aina jotain positiivista. Sit jos mä nään, että ihmiset on tehneet sitä monta kuukautta ja tosissaan pohtivat siinä asioita, niin kyllä mä innostun ihan mistä tahansa teatteriesityksestä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”En voi kertoa oikeestaan muusta kuin siitä, että syyskuussa tulee ensi-iltaan Kohtauksia eräästä avioliitosta, näyttelen siinä Merja Larivaaran kanssa. Tiedän kyllä tulevista teatteri-ja leffatöistäni, mutta mä en ole se instanssi joka julkaisee ne ja siksi en saa nyt kertoa enempää.”

Kerro hiukan enemmän tuosta tulevasta näytelmästä! ”Muistan nähneeni sen tv-sarjan joskus, olin silloin varmaan jotain 20-vuotias. Musta se oli äärimmäisen puuduttava, tylsä ja pitkäveteinen, ja ehkä se oman parisuhteen tajuaminen silloin parikymppisenä oli hiukan erilaista kuin nyt 45-vuotiaana. Siinä on mun mielestä mielettömästi huumoria ja ironiaa, ja jos oot ollut rakastunut tai ollut parisuhteessa vähän pidempään, niin sä tunnistat sieltä kyllä itsesi ja entisiä puolisoitasi ja kavereitasi. Todella taidokkaasti kirjoitettu draama!”

Haluaisitko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa itse jotain, vai oletko jo tehnyt niin? ”Oon käsikirjoittanut Hietalahden Karin kanssa yhden 12-osaisen tv:n viihdesarjan, en mä sit muuta oo. KOMissa tehtiin niin paljon noita kantaesityksiä ja niitä sitten muokattiin työryhmänä. Kyllä itselläni on tällä hetkellä aika hyvä dramaturginen taju, pystyn ottamaan vastuuta isostakin toiminnasta tarvittaessa, ettei kaikki olisi pelkästään sen näyttelijäntyön varassa. Mun mielestä se kuuluu näyttelijän ammattitaitoon. KOMissa treenattiin sitä 15 vuotta, siellä useimmat tekstit oli enemmän tai vähemmän alkutekijöissään ja niitä joutui ideoimaan ja muokkaamaan aika tavalla. En mä usko, että tulevaisuudessa ohjaisin. Mulle riittää tää näyttelijäntyö, siinä on mulle ihan riittävästi kiehtovuutta. Ehkä jossain vaiheessa yrittäisi pitää vähän paussia, etten näyttelisi vuoteen... Ja lähtis tekeen jotain ihan muuta! Purjehtimaan, kyllä!”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei mulla oo, mutta voisin sanoa että ”Elä täysillä ja uteliaasti. Elä tässä hetkessä.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Varmaankin Super-Hessu mieluiten, sillä on se hieno alusvaatekerta päällään koko ajan.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Lähtisin iskemään miehiä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Pitäiskö siellä olla pidempään vai? Ottaisin jonkun hyvän sohvan ja tyynyjä paljon, kirjoja, ehkä jotain hyviä levyjä ja vanhan grammarin. Eväiksi ottaisin maksamakkaraleipiä ja maitoa tai kaakaota”, Eero visioi.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Menisin kansalaisssotaan katsomaan, että mitä täällä Helsingissä silloin oikein tapahtui niiden vuosien aikana.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kauppaan ostamaan ruokaa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Niitty

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyyninen

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Kyynisyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Purjeveneessä moottori sammuu ja purjeet on ylhäällä → hiljaisuus

Mitä ääntä inhoat? - Liikenteen melu ja äkkinäiset jarrutukset

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Puuseppä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Moi! Tulitsä yksin?”

Viidakkokirja / Ahaa Teatteri

Viidakkokirja / Ahaa Teatteri

Kantaesitys 10.9. 2013, kesto noin 1h 35min väliaikoineen

Alkuperäisteksti Rudyard Kipling

Suomennos Helmi Krohn

Dramatisointi ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Suvi Leppänen, Karoliina Vanne, Marja Skaffari, Jukka Väinölä, Ilona Chevakova ja Pekka Hänninen

Taustaa : Viidakkokirja on Rudyard Kiplingin tekstiin pohjautuva hieno kasvutarina Mowgli-pojasta, joka joutuu vauvana eroon vanhemmistaan ja sudet ottavat hänet kasvattilapsekseen. Poika kasvaa ja oppii viidakon tavoille ja eläinten kielen, ja hyvin pian hän oppii myös viidakon lain. Joukossa liikkuu niin hyviksiä kuin pahiksiakin, aivan kuten ihmisten maailmassakin. Mowgli sukkuloi kahden maailman välillä ja on hieman hämillään tunteistaan, sillä olo ei tunnu oikein kotoisalta missään. Mieltä jäytää kaipuu jonnekin, mutta minne.

Kuva Petri Kivinen

Plussaa : Saliin astuessa mielikuvitus lähti heti laukkaamaan, sillä näyttämön keskiössä ollut kehikko suorastaan kutsui kiipeilemään ja temppuilemaan eri tavoin. Valoilla ja äänimaailmalla saatiin vielä hienosti luotua sopivat olosuhteet viidakkoseikkailulle. Eläinhahmot olivat liikkuvuudessaan loistavia! Välillä hiivittiin, välillä singahdeltiin ja roikuttiin milloin missäkin. Mieleeni jäi etenkin Bagheera-pantteri (Marja Skaffari), joka kissamaisen sulavasti loikoili ylärakenteissa, kohtauksessa muutenkin hyödynnettiin itse tilaa hienosti. Myös Shere Khan-tiikerin (Jukka Väinölä) olemuksesta pidin kovasti. Oma lukunsa olivat sitten hauskat ja ketterät apinat (Karoliina Vanne, Ilona Chevakova ja Jukka Väinölä). Melkoista meininkiä apinakolmikolla oli, yleisöön otettiin kivasti kontaktia ja erityisen huvittava oli sen isomman apinan rento banaaninmutustelu. Suvi Leppänen teki hienon roolityön Mowgli-poikana. Miten hän aluksi maailmaa ja ympäristöään tarkkaili hiukan arkana mutta kuitenkin uteliaana, ja roolihenkilössä tapahtui selkeä kasvu, kun hän sai lisää itsevarmuutta. Suvi teki roolinsa hyvin herkillä kasvoilla ja kehonkielellä, ja teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Itse tarinahan on myös hieno, ja ohjaaja-dramatisoija Mikkola on nostanut tärkeitä asioita esiin. Kaiken ulkopuolisuuden keskelläkin voi löytää oman paikkansa, kunhan on edes joku henkilö tai paikka, jonka läheisyydessä tuntee olevansa turvassa. Nämä ajatukset sopivat hyvin nykymaailmaankin, jossa moni nuori tuntee olevansa erilainen ja ulkopuolinen. Erilaisuus on myös rikkaus, jonka voi kääntää voimavarakseen. Pitää vaan löytää oikea keino. Tie voi olla pitkä ja vaaroja täynnä, mutta onnistuminen lopulta palkitsee ja selviytyy voittajana. Tarinan pahisten takaa löytyi pelkoa ja epävarmuutta, joka sitten suunnattiin ilkeytenä ja kieroiluna muita kohtaan. Esitystä suositellaan yli 5-vuotiaille. Minun mielestäni tämä kuitenkin sopii parhaiten hiukan vanhemmille katsojille, sillä tarinan opetus ei välttämättä ihan nuorille aukea. Kanssani samaan aikaan oli katsomassa "kohtalaisen energinen" koululaisryhmä, ja mukava lisä oli se, että koululaisetkin saivat osallistua hiukan mukaan ja purkamaan energiaansa tömistelemällä antaumuksella. Eläinhahmot myös ottivat kontaktia yleisöön ja sitä olisi voinut olla hiukan enemmänkin. Tässä on kuitenkin vaarana se, että yleisö innostuu liikaa ja homma karkaa käsistä. Nyt eläimet tutkailivat väkeä vähän uteliaina, mutta pitivät tietyn etäisyyden kuitenkin, ja hyvä niin.

Mowgli (Suvi Leppänen) / kuva Petri Kivinen

Miinusta : Sanna Ponkin puvustus nosti minussa esiin sekä ihastelua että vihastelua, vähän ristiriitaisia tuntemuksia siis. Toisaalta yllättävistäkin palasista tehdyt asut olivat hyvinkin nerokkaita, etenkin kun lähietäisyydeltä huomasi mitä kaikkea puvuissa mukana on. Toisaalta sitten esimerkiksi kojootin ulkomuoto toi mieleeni lähinnä hyvin sairaan ja kapisen, "räjähtäneen" otuksen. Ihmetystä herätti etenkin Kaa-käärmeen olemus! Hitaasti poispäin luikerteva ruumis oli vänkä, mutta itse käärme muuten... Pään muodosta tuli mieleeni Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta, ja tätä mielikuvaa en saanut päästäni mitenkään sitten pois. Ihmettelin myös ison apinan pääkalloaurinkolaseja. Ehkä sisääntullessa olisi voinut korostaa eläimellistä äänimaailmaa vielä lisää ja siten yleisö olisi ikään kuin itsekin lipunut viidakkoon.

Muuta : Tämä oli mielestäni hyvin onnistunut toteutus tärkeästä aiheesta. Toivottavasti keskustelu jatkuu koululaisryhmissä esityksen näkemisen jälkeenkin, ja kaikki saisivat jollain konstilla ilmaistua omia tuntemuksiaan. Ahaa Teatteri saattaa nostaa ahaa-elämyksen jos toisenkin!

Viidakkokirjalle neljä tähteä ****.