Viimeinen vuoro / Teatteri Tuike

Viimeinen vuoro / Teatteri Tuike

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Työryhmä : Nina Rinkinen, Aarne Linden, Venla Vannela ja Otso Helos

 Olin muutaman päivän kärvistellyt kurkunpääntulehduksen kourissa ja koskapa ääneni oli muutenkin kuin Manaaja-elokuvasta, mikäs sen leppoisampaa kuin lähteä ystävän kera katsomaan N-junalla Tapanilaan aistikauhuteatteria. Kyllä vaan! Taas uusi aluevaltaus, joka tosin olisi mennyt tyystin ohi ilman kujerruksia-blogin Linnean asiantuntevaa vinkkausta.

 Teatteri Tuike sijaitsee aivan aseman vieressä ja löysimmekin sinne helposti. Ennen esitystä oli selkeästi aika jännät tunnelmat kaikilla katsojilla, porukka ravasi vessassa ja kaikki katselimme vuorotellen toisiamme, että mihinkäs tässä taas ollaan oikein menossa ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti. Lämpiön ovet aukesivat ja lippujenkatsomisen yhteydessä saimme kukin kankaiset "silmäsuojukset", jotka oli tarkoitus laittaa myöhemmin päähän ja siis silmien eteen näköesteeksi. Niitä läpysköitä sitten hypisteltiin hermostuneita ja juteltiin kivoja, kuunneltiin Vuorenpeikkojen tanssia ja puhuttiin Santtu-Matias Rouvalista. Kevennystä, koska jänskätti aika paljon. Pahintahan oli sitten se, että ilmoittivat, jotta laput saa nyt laittaa silmille ja että meidät kohta yksi kerrallaan ohjataan sokkona katsomon puolelle. Huh huh. Puheensorina laantui pikku hiljaa kun väkeä katosi toiselle puolelle ja jottei vaikuttaisi ihan tyhmältä ja omituiselta höpöttäjältä, oli pakko varmistaa aina silloin tällöin, että kaveri istui vielä viereisellä penkillä tyyliin "ootko sä vielä siinä vai joko sut vietiin". Ja sitten minua tartuttiin molemmista käsistä ja hissukseen ohjattiin istumaan jonnekin muualle. Terve ja moro! Siinä vaiheessa mietitytti, että olisi sittenkin pitänyt ehkä käydä vessassa.

Työryhmä kimppakuvassa / kuva Teatteri Tuike

 Istuimme siis metrovaunussa, illan viimeisessä vuorossa matkalla Ruoholahteen. Laput silmillä kaikki perustuu siis aisteihin, pidin silmäni varmuuden vuoksi vielä kiinni jottei vahingossakaan näe mitään. "Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää" lauleli Juha Tapio ja oli siinä kohdin kyllä aika metsässä, sillä sydän ei ymmärtänyt yhtään mitään kun mieli lähti seikkailemaan. Vaunussa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ja kaikki perustuu siihen mitä kuulee ja muuten aistii. Pari vartijaa tulee perinteiselle kierrokselle ja turisivat vieressäni aika pitkään. Poistuessaan kauemmas mietin mielessäni, että älkääs nyt menkö mihinkään. Jotenkin turvallisempi olo kun olivat lähellä. Hah. Iloinen neitokainen saatiin jostain pysäkiltä matkaseuraksi mukaan ja sen, että alkoholilla oli osuutta rempseyteen pystyi myös haistamaan.

 No, reissu ei sujunut ihan nappiin. Jossain vaiheessa vaunu pysähtyi ja sähkötkin meni. Aavemaista ääntä kuului jostain kauempaa. Joku avasi ovet. Menikö joku ulos vai tuliko joku/jokin kenties sisään? Siinä sitä oli miettimistä. Tässä vaiheessa lienee syytä mainita, että viimeiselle vuorolle oli kahdenlaisia paikkoja myynnissä. Tavallisten (lue = jänishousujen) paikkojen lisäksi oli myynnissä ns. HC-paikkoja, eli sinuun saatetaan koskea tms. reissun aikana. Ei satuteta kuitenkaan eikä tarvitse sitä pelätä, että joku tuikkaa helmat tuleen tai varastaa laukkusi. Minä istuin TIETENKIN hc-paikalla ja kyllä, sain päälleni jotakin (mun kohtalonani on näemmä kastua tavalla tai toisella teatterissa) ja nilkkaankin tartuttiin. Lennokkaalla mielikuvituksella varustetut saavat tästä kyllä enemmän irti. Ystäväni kysyi jälkeenpäin, että oliko minun kasvojani pyyhkäisty sulalla tai vastaavalla. Ehei, minun kasvojeni ohitse taisi mennä pitkät ja nimenomaan mustat hiukset, vähän sillai Kauna-leffan tyyliin.

 Esityksen päätyttyä ilmoitettiin, että laput saa ottaa silmiltä. Väki katseli toisiaan tyytyväisinä naureskellen, että näin sitä vaan oltiin ja vähän helpottunutkin olo oli. Vähän niin kuin jonkun huvipuistolaitteen kieputuksen jälkeen, kollektiivinen turvallisuuden tunne valtasi. Hei, hengissä selvittiin. Ja pakko oli katsoa tarkemmin sitä käytävän toiselle puolella istunutta "komeaa kollia", johon tehtiin ilmeisesti lähempää tuttavuutta. Aplodeeratessa olisi toisaalta ollut kiva tietää, minkänäköinen porukka seassamme seikkaili, mutta toisaalta taas näkeminen olisi vienyt illuusiosta suuren palasen pois ja parempi oli näin. Teatterin taika säilyi loppuun asti.

 Aika meni ihan liian nopeasti, olisin istunut reissussa vielä pitempäänkin. Odotin kiljahtelua sieltä sun täältä, mutten ollut ihan varma mistä ja kenestä äänet lopulta lähti. Ehdottoman suositeltava kokemus, hc-paikoilla etenkin! Mitä kaikkea mahdollisuuksia tämänkaltainen aistiteatteri tarjoaakaan! Jestas. Ystävän kanssa kotomatkalla lähti visioissa koko homma lapasesta eikä siitä sen enempää tässä foorumissa, mutta jatkossa täytyy seurata tämän teatterin touhuja tarkemmin. Teatterin sivuilta löydät lisäinfoa tästä kutkuttavan jännästä matkasta ja muustakin.

 Viimeinen vuoro saa neljä tähteä ****.