Ilkka Heiskasen
tapasin helmikuun puolivälissä 2015 Hämeenlinnan Teatterin
yleisölämpiössä ennen Sibelius – Kohtalonyhteydet -näytelmän
iltanäytöstä.
Vuonna 1962
syntynyt Ilkka on horoskoopiltaan kauris. ”Olen syntynyt 11.1. klo
12.15, valoisimpaan päivän aikaan!”
Mistä olet
kotoisin? ”Oon syntynyt Haminassa, mutta varhaisnuoruuteni vietin
Keravalla, ja osittain kyllä aikuisvuotenikin. Tällä hetkellä
asun Helsingissä. Olenko asunut muualla? Kyyyllä, olin muinoin
vaihto-oppilaana Jenkeissä. Koulua kävin loppujenlopuksi vähän
päälle kuukauden siellä ja karkasin vaihto-oppilasperheestäni,
seurustelin yhden meksikolaisen tytön kanssa ja tein rodeohommia.
Hitusen erilainen vaihto-oppilasvuosi oli se! Hämeenlinnassa kävin
armeijan eli 11kk olin täällä heti Jenkki-vuoteni jälkeen, ja
Vaasassa olen asunut työn perässä puolitoista vuotta.”
Mitä harrastat?
”Ulkoilu esim. pyöräily on rakas harrastukseni. Keväisin ja
mieluiten arkivapaana en tiedä mitään parempaa kuin pyöräily.
Repussa on hyvät eväät ja termarissa kahvia, ajaa johonkin todella
kauas, pysähtyy kivelle ja ihmettelee joka vuosi sitä kevään
heräämistä. Niin suurta ihmettä ei ole vielä keksittykään kuin
kevät! Ensimmäiset leskenlehdet, kärpäset,
nokkosperhoset...”Ilkka hehkuttaa.
”Mitähän muuta
mä harrastan...hmmm. Mä pelaan yatzya hyvän ystäväni Jone
Takamäen kanssa! Me pelataan sitä tolkuttoman paljon. Siihenhän
kuuluu myös leppoisa yhdessäolo. Kapakoissa ei tule käytyä enää,
mutta kaveri tulee kylään, juodaan teekupposet, pelataan Kimbleä
tai yatzya. Mikään ei ole hienompaa! Voi rupatella siinä samalla
ja kuunnella vähän musiikkiakin. Yhdessä vaiheessa pelattiin
muuten Fortunaakin! Voi jestas, meillä oli ihan raivopäisiä
turnauksia. Jonen broidi Sami Takamäki eli Sami Yaffa asui niihin
aikoihin New Yorkissa, ja me pelattiin yksi pitkä viikonloppu kellon
ympäri niin, että hädintuskin käytiin nukkumassa välissä.
Järjettömiä tuloksia ja kauhea huuto kävi mun työhuoneessani.
Sami joutui ostamaan oman Fortunan sitten New Yorkiin mukaansa”,
naurahtaa Ilkka.
Tästä sitten
keskustellaan muutama minuutti, kun oikein innostutaan kehumaan eri
pelien hienouksia.
(c) Jaakko Virtanen |
Mitä sanoisit
omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä?
”Energian käyttö näyttämöllä on mielestäni mun ehdoton
vahvuuteni. Tekstin käsittely myös. Erikoiskikkoja? Mä olen tehnyt
paljon monologikeikkoja ja niissä olen kyllä oppinut ottamaan
kaikki keinot käyttöön. Aikoinaan tuli tehtyä myös paljon
improvisaatiokeikkoja, eli lavalle vaan ja siitä sitten pistettiin
menemään. Sanotaanko näin, että mä osaan lukea yleisöä. Ei
mulla mitään varsinaisia ”kikkoja” ole. Jos yleisö ei tunnu
lähtevän mukaan ja vaikuttaa jähmeältä, mä jotenkin pyrin
rikkomaan esityksen eli ajan itseni sellaiseen tilaan lavalla, että
tipun väistämättä. Ei niin, että teen sen tarkoituksella. Miten
se sitten tapahtuu, sitä en tiedä. On tavallaan niin solmussa, että
siitä tilanteesta ei pääse pois muuten kuin tulemalla
roolihenkilöstä ulos ja rikkomalla rajan yleisöön. Joskus olen
pistänyt esityksen poikki ja todennut, että ”Eikö nyt
53-vuotiaalla miehellä ole muuta tekemistä kuin keekoilla täällä
lavalla housut pakaroiden välissä?” kuten Huovisen erikoisissa
made-hahmolla on tapana olla ja jatkan ”Ei ole, joten jatketaan!”.
Tämänkaltaisia konsteja mulla on, ei oikein muuta. Yleisöhän on
aina uusi ja sehän mua tässä kiehtoo ja jännittää ja
pelottaakin.”
Mikä on ollut
erikoisin paikka, jossa olet Huovisen erikoisia esittänyt? ”Mähän
oon esittänyt sitä vaikka missä, suuremmilla lavoilla esim.
Oulussa, täällä ja Tampereella, ja sitten Sahalahdella
tukkikämpällä! Ihan keskellä metsää vanhassa tukkikämpässä,
viime kesänä. Siellä oli todella kuuma. Tulin esitykseen
”elämänluukusta”, eli siitä luukusta, mistä annettiin
tukkijätkille ruokaa. Viime lokakuussahan olin esityksen kanssa
Ruotsissa kiertueella. Esitys on mulle varsin rakas, ja Huovinen
yleensäkin. Mä olen ihan teatterikouluajoista lähtien, aluksi ehkä
tiedostamattakin, suuntautunut sooloesityksiin. Täällä Suomessa ei
aina ihan välttämättä ole ymmärretty sitä, että sehän on jo
esiintymisen muoto sinänsä, yhtälailla kuin mikä tahansa muu laji
puhenäytelmistä musikaaleihin. Mua on kiehtonut se tolkuton vastuu,
pelko ja jännittäminen, kun siinä ei pääse mihinkään piiloon.
Suurin palkinto tulee aina esityksen jälkeen, kun on jaksanut vetää
taas esityksen ja palaute on ollut hyvää. Ajelee kotiin, pysähtyy
P-alueelle, ottaa pahvimukista hörpyn kahvia ja polttelee tupakin
rauhassa. Hieno tunne. Parituntinen esitys on kuitenkin tosi raskasta
vetää, seuraavana päivänä olo on kuin olisi maratonin juossut.”
”Toinen
monologiesityksenihän on sitten Leninki. Se kertoo miehestä, jonka
vaimo on jättänyt vuosi aikaisemmin. Kaikki tapahtuu puhelimessa ja
sillä miehellä on ihan järjetön mielikuvitus. Tolkuttoman hauska
esitys, olen vetänyt sitä nyt noin parisataa kertaa varmaankin.
Pitäisikin yrittää tulla sen kanssa vierailemaan myös tänne!
Siinähän myös tunnetilat vaihtelevat nauruhysteriasta
surumieliseen. Mulle esikuvia on esimerkiksi Chaplin, Buster Keaton
tai Harold Lloyd, myös Marxin veljekset. Chaplinin surumielisyys,
haikeus ja senkaltainen komiikka osuu ja uppoaa muhun, pidän siitä
todella paljon. Omilla esityksilläni haluan tehdä vastaavaa. Mulle
parasta on sellainen komiikka, joka on naurua kyynelten läpi.
Tietynlainen lempeys. Sen takia juuri pidän Huovisesta niin paljon,
hän käsittelee ihmisiä hirmuisen lempeästi mutta myös niin, että
on hyvä oppia nauramaan itselleenkin. Pitäisi katsoa useammin
peiliin, että minkäsnäköistä kuikeloa siellä näkyykään.
Ottaa rennommin! Ja sitä kautta oppia kunnioittamaan myös muita
ihmisiä. Siitäpä syystä teatteri on niin hienoa, koska tämä on
niitä viimeisiä paikkoja, jossa ihmiset kertovat tarinoita toisille
ihmisille. Mä henkeen ja vereen vastustan kaikenlaisia
videolaitteita esityksissä, nehän on tyylikeinoja, mutta mä uskon
nimenomaan siihen, että lavalla on ihminen, joka kertoo hienon
tarinan. Siinä ei tarvita mitään muuta, ja se oli mulla
lähtökohtana tuossa Huovisessakin. Välillä miettii, että onko
tämä sittenkään tarpeeksi ja palaa taas siihen, että muuta ei
tarvita, koska voima on nimenomaan siinä, että tarina kerrotaan
yhden ihmisen kautta. Teatterin voima on siinä, että siellä
luodaan illuusio, jonka toiset ihmiset ottavat vastaan ja kenties
unohtavat oman elämänsä hetkiseksi. Jos saa nauraa kaksi tuntia,
sehän on jo lääketieteellisestikin todistettu terveelliseksi. Tai
itkeminen puhdistaa, tulee kaihomielinen olo. Mikäs sen hienompaa.”
”Joskus miettii,
että onko tällä työllä mitään merkitystä. Toiset lähtevät
katastrofialueille auttamaan, minusta ei olisi kyllä siihen eikä
mihinkään talonrakennushommiinkaan sen puoleen. Mutta on, tälläkin
työllä on merkitystä ainakin niille ihmisille, jotka saavat kiinni
siitä hetkestä ja mahdollisesti vielä ajateltavaakin. Tämä on
nyt itselleni todistelua, mutta noin jos käy, niin tämähän ei ole
lainkaan vähäpätöistä hommaa.”
Heh, neljä
kysymystä ollaan päästy puolessa tunnissa. Jatketaan! Milloin
kiinnostuit teatterista? ”Vanhempanihan kävivät paljon
teatterissa ja pääsin aina mukaan, ja kyllä kipinä on syttynyt jo
silloin, kun olen katsellut teattereissa piippuhyllyltä esityksiä.
Meillä on ollut hyvin teatterimyönteinen perhe ja äitini on ollut
40-luvulla Varkauden teatterissa näyttelijänäkin. Kari-veljeni
pääsi Teatterikoulusta 1979... mä olin 17-vuotiaana siellä
Jenkeissä ja tein rodeoklovnin hommia, kyllä. Jotenkin se meininki
kiehtoi. Viimeistään sitten armeijassa mä päätin, että nyt mä
pyrin Teatterikouluun. Kävin armeijan vaatteissa pääsykokeissa ja
pääsin sisään heti ensiyrittämällä. Vuosi oli 1981 ja
valmistuin 1985”, Ilkka muistelee.
Mikä on ollut
tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja mistä/keneltä se on
tullut? ”Tässä on nyt kaksikin asiaa. Tapa suhtautua
näyttelijäntyöhön, kunnioitus näyttelijäntyötä kohtaan on
tullut Jouko Turkalta teatterikouluaikoina. Tärkein oppi
näyttelemiseen ja teatterintekemiseen on tullut Kalle Holmbergilta,
hänen kanssaan oon saanut tehdä paljon töitä ja oon ollut tosi
onnekas. Mulla on ohjenuorana Holmbergilta tullut oppi, eli
teatterintekemisen ja lavallaolemisen pitää olla orgaanista,
elävää. Se ei saa olla pönötystä. Esityksen pitää olla
hengissä. Moni asia on avautunut mulle vasta jälkikäteen. Olin
25-vuotias kun menin kiinnitykselle Helsingin Kaupunginteatteriin ja
puolet asioista meni yli hilseen. Niihin aikoihin
Kaupunginteatterissa oli pienen ja suuren näyttämön ryhmät
erikseen, pientä näyttämöä veti Kalle ja Ritva Holmberg ja
siellä oli Esko Salmiset, Antti Litjat ja kumppanit minun lisäkseni.
Mä sain jo nuorena näytellä helvetin kovien ammattilaisten
kanssa.”
Esikuviasi
mainitsitkin tuossa jo? ”Kyllä, ja siihen kuuluu lisäksi
kotimaisista Esko Roine ja Antti Litja, ehdottomasti. Litjalta olen
opetellut leffatyöskentelyä tosi paljon, tutkinut hänen tapaansa
tehdä. Olen tuntenut Antin pitkään ja hänellä on uskomaton
muisti ja mikä mielipuolinen määrä teatteritarinoita. Siihen ei
sinulla yksi päivä riittäisi alkuunkaan!”
Missä eri
teattereissa olet näytellyt? ”Varsinaisesti kiinnityksellä olen
ollut vain Vaasan Kaupunginteatterissa ja Helsingin
Kaupunginteatterissa. Lisäksi olen näytellyt Ryhmäteatterissa,
Turun Kaupunginteatterissa, Tampereen Teatterissa, Työviksessä,
Lilla Teaternissa ja Teatteri Pienessä Suomessa (jotka nykyään
ovat osa HKT:a), Vantaan teatterissa, Espoon Kaupunginteatterissa,
Keski-Uudenmaan teatterissa ja Hämeenlinnan teatterissa.
Vierailuesitysten kanssa on tullut käytyä sitten vaikka missä.”
Mainitse muutama
itsellesi tärkeä roolityö. ”Vuonna 1997 olin Pyynikin
Kesäteatterin Tuntemattoman sotilaan Hietanen. Meitä oli tosi hyvä
porukka. Se oli raskas mutta hieno kesä. Ryhmäteatterissa
Suomenlinnassa olin Nummisuutareista Iivari vuonna 1993. Eskona
heilui Martti Suosalo. Arto af Hällström ohjasi sen ja saman roolin
sain tehdä Teatterikoulussa Jouko Turkan ohjauksessa. Sibeliusta
saan esittää nyt jo kolmatta kertaa. Hän on minulle rakas henkilö
ja on hienoa välittää hänen tunteitaan ihmisille.”
Onko sinulla ollut
jotain haaveroolia, joka on toteutunut? ”Veikko Huovisen
Havukka-ahon ajattelijasta olen aina halunnut tehdä jonkun roolin.
Kun kuulin, että Väänäsen Kari suunnittelee elokuvaa, toivoin
että kunpa saisin edes pikkuriikkisen roolin siitä. Vänä sitten
soitti ja tarjosi minulle Mooses Pessin roolia. Huusin riemusta
suoraa huutoa puhelimeen. Vänä kysyi, että ”Onko tuo myöntävä
vai kieltävä vastaus?” Voi jestas meillä oli hauskaa sitä
tehdessä, Aake Kalliala siinä vielä kuoliaaksinaurattajan
roolissa.”
Mitkä asiat saavat
sinut innostumaan? ”Mut saa innostumaan innostuneet ihmiset ja
ihmiset, jotka ovat auki. En nyt tarkoita persaukisia, heh. Tai no,
kyllä nekin saa mut innostumaan. Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita
elämästä ja sellaiset, jotka eivät ole pilkunviilaajia ja
ytimennäivertäjiä. Laajat kaaret ja hymy huulilla, se on parasta!”
Onko sinulla omia
rituaaleja/rutiineja, joita teet ennen esitystä tai esityspäivinä?
”Mä käyn esityspäivänä aina tekstin läpi, jossain vaiheessa.
Ennen esitystä pyrin myös pitämään itseni hyvällä päällä,
mä höpöttelen ihmisten kanssa ja touhuilen. Availen koneistoa. Ei
mulla mitään sellaisia ole, että vasen sukka ensin ja sitten vasta
oikea.”
Kerro joku
legendaarinen kommellus. ”Voi niitä on paljon! Vaasassa varsinkin
sattui ja tapahtui. Mun ensimmäinen työpaikkani oli Vaasan
Kaupunginteatteri vuonna 1985, ja sinnehän mä jouduin heittämällä
kolikkoa. Mulla ei ollut vakituista asuntoa silloin Teatterikoulun
viimeisellä vuosikurssilla, ja me notkuttiin aina Ravintola
Ankkurissa, joka sijaitsi Punavuoressa lähellä koulua. Mulle
soitettiin Vaasasta sinne ravintolaan, että tuletko tänne töihin.
”Nyt on sen verran kiire tässä, en nyt ehdi keskustelemaan
asiasta, soittakaa seuraavana päivänä kouluun”, me taidettiin
pelata flipperiä siinä joten tärkeät hommat oli meneillään.
Noh, nehän soitti sitten koululle, jonne olin mennyt hyvinjuhlitun
yön jälkeen. ”Tuletko tänne töihin?” ”Pieni hetki”,
vastasin ja kaivoin taskustani 20-pennisen. Kruunalla lähden,
klaavalla en. Kruuna tuli, ja sitten mentiin. Kesällä näyttelin
Robin Hoodia ja ykskaks tajusin, että huomenna pitää muuttaa
Vaasaan eikä mulla ole asuntoa! Ekan vuoden asuin lavastamossa
siellä, nukuin yhden koivulavasteen takana ja joka aamu klo 7
heräsin kun lavastemiehet tuli hommiin ja meteli alkoi. Mihin me
muuten jäätiin? Mä eksyin sivupoluille jälleen. Mikä oli
kysymys?” Ilkka nauraa.
”Ai niin se
kommellus! Vaasan Kaupunginteatterissa oli Brechtin
”Hääjuhla”-näytelmä, Pentti Helin näytteli sulhasta ja mä
näyttelin hänen ystäväänsä. Morsianta näytteli Inkeri Kivimäki
ja morsiamen isää näytteli Paavo Hyttilä, jo edesmennyt
legendaarinen näyttelijä. Oli kohtaus, jossa istumme pitkän pöydän
ääressä ja morsiamen isällä ja minulla on pieni sanaharkka
meneillään. Ollaan tehty monta kertaa se kohtaus, syödään
häälounasta, jossa on siikaa ja setsuurileipää ja omenamenua.
Paavo Hyttilä replikoi … hänellä oli tämmöinen ”vanhan
liiton tapa replikoida eli todella kuuluvasti ja asiallisesti”
(*Ilkka puhuu kuuluvalla ja asiallisella äänellä*) ja hänellä
muuten oli vanhan liiton tapa myös maskeerata itse itsensä.
30-luvun erittäin vahvalla pumadalla varustettu kaveri ja hän
replikoi koko ajan näin, ottaa ruokaa ja jatkaa puhetta kas näin.
(*Ilkka esittää toimintaa ja minä meinaan pudota jo tuolilta...*)
Yhdessä esityksessä hänellä sitten jää ruoto hampaiden väliin
ja koko ajan replikointi jatkuu. Kaikki tapahtuu puolessa sekunnissa.
Hän yrittää replikoinnin keskellä tyylikkäästi nykäistä
pikkuista ruotoa hampaiden välistä ja kas, kuuluu ääni PLOP ja
Paavolla lähtee ylätekohampaat mukana! Ne jää roikkumaan ruodon
päähän ja killuvat siinä silmieni edessä. Mä katson tilannetta
hämmentyneenä, lasken päätäni alas ja ajattelen että ”älä
katso Paavoa nyt älä katso Paavoa nyt” ja katson kuitenkin. Paavo
replikoi edelleen koko ajan, mutta kun häneltä puuttuu koko
yläklaviatuuri, niin hän näyttää ihan mahdottomalta. Ihan kuin
joku sketsihahmo! Se tunkee ne hampaat takaisin ja itse olen punainen
kuin tomaatti, en kestä enää ja mun on päästävä lavalta pois.
Häivyn lämpiöön ja ulvon naurusta siellä. Ai saatana, ei tästä
tuu nyt mitään! Noh, mentävä on takaisin ja toinen puolisko on
menossa, on vielä näytelmää jäljellä vaikka kuinka paljon.
Ruoto on saatu katkaistua, mutta pieni piikki on jäänyt kiusaamaan
ja pistämään ylähuulta. Joka kerta kun mä häntä katson, hän
yrittää ikään kuin huomaamattomasti saada sitä pois, venyttelee
huultaan. Joka katsoja takuulla näkee mitä hän touhuaa. Onks
morsiamen isällä nyt kaikki lääkkeet kohdallaan? Viimeisessä
kohtauksessa morsian ja sulhanen juttelee, hyvin kaunis kohtaus.
Paavo seisoo vieressäni ja ruodon pistäminen käy ilmeisesti niin
sietämättömäksi, että hän lähtee kesken kaiken vierestäni
takaperin peruuttamaan läheisen tekopalmun taakse! Näen tämän
kaiken sivusilmällä. Hän näkyy kaikkialle sieltä palmun takaa ja
pitää ihme hörinää, kuin hevonen. Yksikään yleisöstä ei
seuraa sitä Penan ja Inkerin kaunista kohtausta, vaan kaikki
tuijottaa palmun takana muka piilossa olevaa Paavoa! Ai jumalauta
sitä tilannetta”, Ilkka nauraa ja koska tilanne on hyvin elävästi
kuvattu, itse olen jo otsa pöytää vasten nauramassa. Huh huh!
Kerro joku oikein
hyvä muisto. ”Nuorena tuli paljon luisteltua ulkojäällä Keravan
keskuskentällä. Talvisin pelasin siellä aina lätkää. Vanhat
lamput heilui tuulessa ja siellä oli neljä kaiutinta, joista
soittivat ilmeisesti mankasta samaa nauhaa koko ajan. La Paloma soi
aina, tää ”kun aavalle meren läksin mä purrellain”. Aina kun
kuulen sen radiosta, tulee mieleen tuo aika ja rusettiluistelut ja
muut.”
Mitä haluaisit
sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Voi
Ilkka, tee moni asia toisin. Kuuntele vanhempia ja älä perkele
hätiköi. Kaikella on aikansa. Älä hätiköi äläkä hölmöile,
niin pääset paljon paljon vähemmällä. Voi kun saisikin sanoa
itselleen noin!”
Onko sinulla
mottoa? ”Kyllä on, isävainaa jo hoki aikoinaan ”Täys ralli
päälle!” ja sitä samaa olen hokenut ja pyrkinyt noudattamaan
tekemisissäni.”
Mikä
sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Mä
haluaisin olla Ressu-koira. Hänellä on monta alter egoa, siinä
kaverissahan on jotain täysin suvereenia ja lintu Kaustinen on hänen
kaverinsa. Ressussa on jotain todella viehättävää.”
Jos saisit viettää
päivän naisena, miten viettäisit sen päivän? ”Seuraisin
itseäni kaupungilla, jotta saisin selville miten pöljästi ihminen
toimii, jos saa huomiota viehättävältä naiselta. Ehkä mä
kävelisin kaupungilla paljastavissa vaatteissa ja sen jälkeen kun
miehet vislailisi, mä kävisin koppaamassa niitä päin näköä.”
Jos ihminen menisi
syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan
siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Siellä olisi
Viola-juusto-meetvursti-näkkärivoileipiä, Airamin termarissa
mustaa murukahvia jossa on sokeria ja Veikko Huovisen koko tuotanto.
Niillä pärjäisin oikein hyvin. Kynttilä tai lyhty pitäisi olla
myös. Ai samperi kun saiskin viettää talven noin! Välillä kun on
oikein väsynyt, sitä kuvittelee itsensä jonkun valtavan suuren
kuusen alle pesään, mistä kukaan ei löydä. Siellä voisi vain
pötkötellä, mahdollisesti metsän jänö saattaisi tulla
katsomaan. Tai metsän vanhan pöllövaarin kanssa siellä pelailla
yatzya, ”huhuuuu!”. Ai että!” innostuu Ilkka.
Jos rakentaisit
puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”No kaikki noi äskeiset
ja lisäksi vanha levysoitin tai radio. Ja karttapallo. Rakastan
karttapalloja, mulla on niitä kaksi. Mikään ei ole rauhoittavampaa
kuin karttapallon sininen valo.”
Jos voisit
aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai
ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Mä menisin 1900-luvun alun
Helsinkiin. Se on ollut erikoinen ja villi paikka, ja siellä on
ollut vaikka minkänäköistää kulkijaa ja onnenonkijaa. Siellä
olisi ollut mahdollisuus tavata myös kansakuntamme suurmiehiä,
Gallen-Kalleloita ja Sibeliuksia. Ravintola Kämppiin istumaan samaan
pöytään heidän kanssaan.”
Tulevia roolejasi
tai muita töitäsi? ”Nyt ei ole mitään ja olenkin vähän
kauhuissani. Jotain uutta omaa tuotantoa alan taas suunnittelemaan.
Saiturin joulu jatkuu taas Tampereella loppuvuodesta ja omia keikkoja
teen. 2017 on suunnitelmissa lähteä esiintymään Jenkkeihin
amerikansuomalaisille Huovisen ja muun tuotannon kanssa, ja se on
vähän isompi homma. Mä rakastan teatterintekemistä ja tekisin
sitä vaikka koko ajan, mutta mun luonteenlaadullani se ei olisi
mahdollista koska se vie sitten multa yöunetkin.”
Bernard Pivot´n
kymmenen kysymystä :
- Mistä sanasta
pidät eniten? - Kyllä
- Mistä sanasta
pidät vähiten? - Ei
- Mikä sytyttää
sinut? - Kauneus
- Mikä sammuttaa
intohimosi? - Tylsyys
- Mikä on
suosikkikirosanasi? - Perkele
- Mitä ääntä
rakastat? - Variksen ääntä
- Mitä ääntä
inhoat? - Jonninjoutavaa mölinää
- Mitä muuta kuin
omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Metsuri
- Missä ammatissa
et haluaisi olla? - Kirurgi
- Jos Taivas on
olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan
porteille? - Vihdoinkin!
Hämeenlinnan Teatterin näytelmän Sibelius - Kohtalonyhteydet lehdistötilaisuudessa Ilkka Heiskanen nousi kuumailmapallon kyytiin. Jean Sibelius oli 10-vuotiaana piirtänyt kuvan, jossa vilkuttaa kuumailmapallosta ja teatterin piti toteuttaa tämä haave. Lumisade sotki kuitenkin haaveet ja pallo ei noussutkaan taivaalle. Tapahtumaa valokuvasi Jaakko Virtanen, jolta sain kuvat käyttööni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).